Esittelyssä koronapää!!
Edelliseen postaukseen tuli niin paljon positiivisia kommentteja luonnonharmaaseen hiusväriini liittyen, että aloin ihan tosissani miettiä, josko hyppäisin ikuisesta hiustenvärjäyskierteestä pois. Harmaannuin jo reilusti alle parikymppisenä. Olin 26, kun aloin odottaa Peetua ja raskaudenaikaisen tyvivärjäystauon aikana havaitsin, että olen käytännössä täysin harmaahapsi. Yksittäiset harmaat karvat olisi voinut vaikka nyppiä pois, mutta tilanteessani en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin hypätä 4 – 5 viikon välein kampaajalla.
Hiusten värjäämisestä tuli rutiini, joka vasta nyt koronan vaikutuksesta katkesi. Kävin edellisen kerran kampaajalla viime helmikuun puolivälissä. Sen jälkeen sekä turvavälivaatimukset että kotitoimistolla työskentely ovat edesauttaneet antaa-sen-nyt-olla-vaan -asenteen ylläpitoa.

Aika paljon hiukset vajaassa yhdeksässä kuukaudessa kasvaa. Kiitollista sinänsä, että jos joskus tällaisen luonnollisuustestin haluaa tehdä, niin juuri nyt siihen on erinomainen tilaisuus.
Täällä meillä kiristettiin taas sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä suosituksia – jälleen pitäisi välttää jopa ystävien tapaamista muualla kuin ulkoilmassa ja silloinkin turvavälein. Eli ei tule siitäkään syystä paineita ulkonäön suhteen. (Tästä tuli mieleeni bongaamani hauska ja ajankohtainen mainos, jossa todettiin, että nyt maskisuositusten aikana on ihan paras hetki hoitaa hampaiden oikominen raudoilla! Hyvää positiivista asennetta!)

Hiukseni on oikeasti siis edestä kasvojen ympäriltä aivan valkoiset ja muualta teräksenharmaat. Omalla mummullani, sitkeällä karjalaisella emännällä, oli aivan samanlaiset. Hänellä oli vielä kuollessaan 98-vuotiaana ranteen paksuinen teräksenharmaa palmikko, joka kiertyi kruunuksi pään ympärille. Jos käy hyvä tsägä, voi olla, että saan itsekin välttää iän myötä tulevan hiusten harvenemisen. Jää nähtäväksi.
Mietiskelin tuossa, että jos päätän pitää – tai ainakin yrittää – nämä luonnonharmaani, niin varmasti jossain vaiheessa pitää leikata tuo lämpimänvaalea latva pois. Mikään pixie cut ei tule kysymykseenkään, mutta ehtiihän tuo kasvaa vielä, kun ei tässä nyt hetkeen olla vielä toimistolle palaamassa kuitenkaan. Toisaalta hyvä kampaaja osaa varmasti tehdä myös jonkun sävyhuuhtelun niin, että latvan ja tyven sävyero ei ole niin suuri.

Mutta on ihan pakko tunnustaa, että hiukan kieltämättä pelottaa, miten paljon harmaat hiukset vanhentaa ulkonäköä. En mitenkään ihannoi ikuista nuoruutta tai pakonomaisesti yritä näyttää ikäistäni nuoremmalta. Olen ihan hyvässä paikassa elämäni kanssa enkä kaipaa mitään keinotekoista teatteria.
Toisaalta en myöskään missään tapauksessa halua näyttää ikäistäni vanhemmalta. Nuorilla harmaat hiukset on tyylikkäät, edgyt ja coolit. Itselläni – niin pelkään – vain huolimattoman, jopa suttuisen, ja vanhuksen näköiset. Niin, se se sana on – olen täysin sinut ikäni kanssa ja sen, että en ole enää pari-kolmekymppinen, mutta en halua olla vanhus.
Jos totta puhutaan, olin ihan vähällä jättää nuo edelliset kuvat julkaisematta, kun tajusin, miten selkeästi harmaat hiukseni siinä erottuu. Olin aivan totaalisesti ällikällä lyöty kaikista ihanista ja kehuvista kommenteista, joita sain tänne blogiin, facebookiin ja instaan. Jotenkin tuntuu, että näissä kuvissa, joissa tuo jälleen yllättävän pitkäksi venähtänyt lämpimänvaalea latva on vapaana, harmaat erottuu hiukan hillitymmin… Vai onko vain oma silmäni tottunut?

Koko loppuiäksi päätöstä ei tietty tarvitse tehdä – ainahan voin mennä värjäämään hiukset uudelleen, jos harmaa alkaa ahdistaa. Toisaalta olisi kyllä ihana päästä värjäämisen riesasta, puhumattakaan kaikista niistä kemikaaleista. Nääs, nääs.. pitää nyt pohtia ja antaa yhdistetyn saikun & koronakaranteenin hoitaa hommansa.
Olisi kyllä superihana kuulla kommentteja tähän! Oletko itse tai onko joku tuttusi/sukulaisesi lopettanut värjäyksen ja antanut harmaiden näkyä? Mikä on ollut ihmisten reaktio? Onko mitään neuvoja Mintulle??

Reilu viikko sitten tähän aikaan palailin takaisin tähän maailmaan neljä tuntia kestäneen kynärpää-/käsivarsileikkauksen jäljiltä. Olin samanaikaisesti aivan poskettoman helpottunut siitä, että kauhukuvat pieleen menneestä operaatiosta ja siitä, etten enää koskaan heräisi nukutuksesta, eivät olleet toteutuneet. Ja lisäksi aavistuksen kauhuissani edessä olevasta toipilasajasta kovine kipuineen ja vaativine kuntoutuksineen.
Mitä siis on tapahtunut?
Koko uskomaton hässäkkä käden kanssa alkoi aurinkoisena ja lämpimänä kevätpäivänä toukokuun 2019 puolessa välissä. Sinänsä harmittoman oloinen kuperkeikka (joista syytän edelleen uusia sandaaleitani!) muuttui kohtalokkaaksi, kun onnistuin lasketumaan katukiveykseen niin harmillisessa kulmassa, että muusiksi meni juuri se kyynärpään kohta, missä kaikki käden hermot kulkevat. (Täällä on lisää aiheesta) Kyynärpäähän operoitiin tuolloin jonkinlainen tekonivel/puoliproteesi korjaamaan vaurioituneet osat.
Aika pian huomasin, (tai käytännössä lähes välittömästi, kun vain vuorokausi leikkauksen jälkeen käsivarren kipsi poistettiin ja sain tilalle ortoosin (eli härvelin)), että kyynärnivel lonksuu ihmeellisesti, kun yritän ihan varovaisestikin liikuttaa kättä. Ihan kuin käsi tippuisi pois saranoilta. Röngenkuvissa näkyi jotain pientä hässäkkää, mutta se kuulemma parantuisi samalla, kun koko käsi toipuisi.
Näin ei kuitenkaan käynyt vaan pitkän ja monin paikoin varsin tuskallisen kesän jälkeen lääkärini totesi, että kyynärpäässä on jotkut nivelsiteet surkastuneet ja sen seurauksena yksi käsivarren luista on irrallaan. Se selitti kivut, jotka kipulääkityksestä huolimatta oli välillä niin kovat, että meinasi järki lähteä – ja sen, ettei sen paremmin käden kuin sormienkaan toiminta ahkerasta jumppaamisesta huolimatta parantunut.
Ainoa, mikä tuossa tilanteessa auttaisi, olisi uusi leikkaus ja kokoproteesin asentaminen käsivarteen. Itkuhan siinä tuli, kun tuon kuulin, varsinkin, kun kerrottiin, että tämän jälkimmäisen leikkauksen jälkeen on turha odottaa käden toiminnan palautumista ennalleen. Kokoproteesia pitää varoa, mitään painavaa ei saa nostaa ja kaikki toiminta, missä on vähänkään kaatumisvaaraa on ehdottomasti kielletty. (Hyvästi rakas lumilautailu <3)
Aloin jonottaa uutta leikkausaikaa alkusyksystä 2019. Alunperin jonoajaksi ilmoitettiin noin kolme kuukautta ja varauduin jäämään saikulle vuoden vaihteen tietämillä. Tammikuussa soittelin perään, kun mitään ei ollut kuulunut – ja minulle kerrottiin, että koska tähän operaatioon tarvitaan kaksi leikkaavaa kirurgia, odotusaika on normaalia pidempi.

Hermot alkoivat olla talvella jo aika kovalla koetuksella. Olin mitoittanut jaksamiseni ja tsemppihenkeni vuodenvaihteeseen asti, mutta sen jälkeen piti kyllä ihan tietoisesti meditoida ja hengitellä tyyliin turha-stressata-asioista-joille-ei voi-mitään, etten olisi täysin pimahtanut. Helmikuussa sitten vihdosta viimein tipahti postiluukusta se kauan kaivattu kirje, joka sisälsi leikkausajan.
Blogijutun otsikko viittaa siihen, miten sen kanssa kävi. Vain vajaa kaksi viikkoa ennen hartaasti odotettua operaatiota, sain sairaalan leikkaussunnittelusta puhelun: kaikki ei-henkeäuhkaavat leikkaukset on peruutettu toistaiseksi koronapandemian vuoksi.
Tavoitteena oli siis vapauttaa tiloja ja anestesia-henkilökuntaa vaikeasti sairastuvia koronapotilaita varten ja siksi leikkauksia peruutettiin. Olen edelleen sitä mieltä, että strategia oli perusteltu ja oikea, vaikka edes täällä Tukholman alueella ei koko kapasiteettia lopulta jouduttu ottamaan käyttöön edes kevään pahimpina viikkoina. Ja vaikka jouduin henkilökohtaisesti kärsimään leikkauksen lykkääntymisestä.
Voi ehkä tuntua, että mitä se nyt enää muutama kuukausi missään tuntuu, kun on jo niin kauan odotellut muutenkin. Mutta olin kyllä kovasti odottanut, että kesällä käsi olisi jo edes jotenkuten käyttökunnossa. Että pystyisin käymään uimassa, hommailla (kunnolla) palstallani, mennä ulkoilmajoogaan ja tehdä kaikenlaista pientä puuhaa, mihin nyt ihmiset kahta kättä tarvitsevat.
Viimeisimmät varsinaiset asukuvapostaukset täällä blogissa on viime vuodenvaihteesta. Näin, vaikka tykkään tosi paljon tehdä juuri niitä. Jotenkin asukuvapostaukset auttavat itseäni näkemään oman garderobini mahdollisuudet huomattavasti luovemmin. Nyt olen ollut tuomittu kantamaan käsihärveliä (ettei tulisi lisää vauriota. Irrallisen luun takia kaikki kierto- ja vääntöliikkeet olivat big no-no) ja se ei ole todellakaan helpottanut pukeutumista. Asujenkin kanssa jaksaminen riitti juuri ja juuri vuodenvaihteeseen asti.

Pidän kuitenkin itseäni sikäli onnekkaana, että vaikka korona lykkäsi leikkaustani melkein puolella vuodella, pakolliset etätyöt ovat olleet tilanteessani aivan toiveiden täyttymys. Normaalisti tykkään käydä toimistolla, enkä missään tapauksessa halua pysyvästi tehdä töitä kotoa käsin, mutta juuri nyt se on sopinut erinomaisesti.
Ensinnäkin tosiaan tuo pukeutuminen ja ihmismäiseen kuntoon laittautuminen. Hankin viime syksynä pari ponchoa ja oversize-neuletta, joita pystyn käyttämään härvelini kanssa. Samoin tarvitsin parit alaosat ja kengät, jotka pystyy pukemaan yhdellä kädellä. Niitä sitten pyörittelin asupalapelinä päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. (Varmaan ymmärrätte, että kun tästä selviän, en ole juurikaan innostunut testailemaan mitään minimalistista capsule-pukeutumista!). Kulmat ja ripset laitatutin ammattilaisilla, muuten mentiin kesämökkilookilla.
Kotitoimistolla ei ole tarvinnut stressata siitä, jos sama neulepaita on kolmatta kertaa viikon sisällä päällä, tai jos yhdellä kädellä väsättävä suttunuttura on ylittänyt boho-chic -rajan ja on vain suttuinen. Niitä harvoja kertoja varten, kun etäpalaveri vaati kameran päällä oloa, sai olemuksen kammattua business-kelpoiseksi huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin mitä päivittäinen töihin lähtö vaati.
On ollut myös aivan ihanaa, että ei ole tarvinnut liikkua julkisilla kulkuvälineillä. Kyynärpääni on härvelistä huolimatta ollut sen verran arka ja hutera, että kaikenlaiset töyssyt, tärähdykset ja varsin kevyetkin töytäisyt ovat tuottaneet ikävää kipua. Siksi ei ole ollut mitenkään stressitöntä kulkea työmatkoja raitiovaunulla, joka varsinkin ruuhka-aikoina on ihan täpötäynnä ihmisiä.

Tällä hetkellä käsivarressa on kainaloon asti ulottuva kipsi. Se on härveliin verrattuna paljon kapoisempi ja olenkin nyt ilokseni saanut jopa jotain ihan normaaleja vanhoja neulepaitoja päälleni. Kipsi poistetaan vajaan parin viikon päästä ja sen jälkeen saan uuden härvelin kuudeksi viikoksi. Saas nähdä, mitenkä sitten sen kanssa pukeutumishommat sujuu.
Voi olla, että innostun esittelemään täälläkin “härveliasujani”. Olisihan se toisaalta ihan hauskaa, että niitäkin jäisi muistoksi blogiarkistoon.

Oversize-trendi on ollut pelastukseni! Ensisilmäyksellä härveli ei ehkä näytä niin suurelta tai tilaa vievältä, mutta varsinkin tuo kyynärpään vieressä oleva metallinen nivel on sellainen mötikkä, että sitä ei ihan mihin tahansa hihaan ujuteta. Onneksi varsinkin & Other Storiesin valikoimissa oli viime talvena tosi kivoja oversize-neuleita. Ilman niitä olisin ollut kyllä ihan pulassa.
No, nyt ollaan menossa kohti parempaa – ja vaikka matka on vielä pitkä, olen pääosin valoisalla ja hyvällä mielellä. Oikein hekumoin, mitä kaikkea voinkaan taas tehdä, kun on kaksi kättä käytettävänä.
Hyvä ystäväni lähetti paketin, jossa oli Suuri Käsityö- ja sukkaneulelehtiä sekä sukkapuikkoja etc. Tuskin maltan odottaa, että pääsen käsiksi sukkalankoihin, ompeluprojekteihin ja muihin DIY-juttuihin!

Perinteitä kunnioittaen, tässä lista “viimeinen päivä ennen leikkausta” -outfitin osista:

• neuletakki, & Other Stories
• neulehame, House of Dagmar
• toppi, H&M
• tennarit, Sketchers
• korvikset, H&M

Heips! Tänään ei tule Torstai Taroteja. Miksi?
Pääsin vihdoin – todellakin vihdoin – käteni ja koko oikean käsivarren toiminnan (toivottavasti) korjaavaan leikkaukseen. Kaiken sen odottelun ja huonon tuurin jälkeen en halunnut jinxata mitään ja siksi en kertonut kuin ihan lähipiirille sekä tietty työnantajalle, että nyt viimein olen saanut ajan.
Leikkaus oli maanantaina. Jännitti aika paljon etukäteen jo ihan pelkästään siksi, että koko homma kyynärpään hajoamisesta alkaen on ollut täynnä huonoa tuuria. Iski samanlainen irrationaalinen kauhu kuin joskus lentokentällä: vaikka todennäköisyys on minimaalinen, voi olla, että juuri tämä kone putoaa kuin kivi alas taivaalta. Onneksi support-joukot lähettelivät koko sunnuntain tsemppi-viestejä ja illalla vielä Peetu tuli pitään äiskälle seuraa.
Kaikki meni kuitenkin hyvin! Leikkaus kesti suunnitellun kahden tunnin sijaan neljä (tekivät perusteellista duunia, kuten lääkäri-ystäväni Tuike huomautti), mutta röntgenkuvissa kaikki näyttää kuulemma hyvältä ja kirurgi vaikutti muutenkin kaikin puolin tyytyväiseltä tulokseen.

Jotain ihmettä on tapahtunut kasvoilleni tosin..  Aikamoisia kulumavaurioita oli ilmestynyt leikkauksen aikana poskeen, kaulalle ja silmäluomelle. Sopii toki sesonkiin tällainen Halloween-stailaus, mutta täytyy nyt toivoa, ettei jää pysyviä arpia… Toisaalta, jos se on hinta, mikä pitää maksaa toimivasta oikeasta kädestä, niin olkoon sitten niin. Ei tässä nyt muutenkaan mihinkään missikisoihin olla pyrkimässä.
Muuten olo on ihan ok. Kipulääkitys on toki erittäin tanakka, mikä aiheuttaa aikamoista sumua pääkopassa. (Siksi en nyt pysty tarotejakaan katsomaan – eikä kyllä vielä pysy kamerakaan kädessä.) Olo on kuitenkin toiveikas ja yritän pitää mopon edes jotenkuten aisoissa suunnitellessani kaikkia ihania kutomisprojekteja ja ompeluhommia, joihin ihan kohta pystyn. (Oletteko nähneet Teemu Muurimäen Novitan paksulle Hygge-langalle suunnitteleman neulepaidan?! I H A N A!! Ohje löytyy maksutta Klarna.fi:stä!! (ei maksettu mainos, huom..))
Kolmisen viikkoa menee nyt kipsin kanssa. Teknisesti aavistuksen haasteellista, sillä käsivarsi on kipsattu suoraksi – mutta kaiken säätämisen jälkeen kolme viikkoa ei tunnu missään. Sen jälkeen seuraa kuusi viikkoa vastaavan härvelin kanssa kuin mikä oli seuralaiseni koko viime vuoden, mutta sen jälkeen pitäisi oikean käden toimia!
Kaikkien DIY-projektien lisäksi en malta odottaa, että voin taas:

• syödä haarukalla ja veitsellä
• solmia kengännauhani
• allekirjoittaa ihan mitä tahansa
• laittaa hiukseni ponnarille
• rutistella mustapäitä nenänpielestäni
• …

plus ziljoona muuta pikkujuttua, joita tavallisesti ei tule edes ajatelleeksi!

Nyt olen jo takaisin kotosalla, mutta aikas mainiot näköalat oli yksityishuoneestani Sös:in seitsemännestä kerroksesta. Globenkin siellä möllöttelee taivaanrannassa.

Tiedän, miten järkyn ärsyttävää on, kun bloggari vihjailee suurista uutisista, joita sitten saa odotella vaikka miten kauan. Syyllistyin tismalleen tuohon perisyntiin, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että tarkoitus ei ollut kiusoitella tai herätellä (turhanaikaikaista) hype-fiilistä – olen vain ollut niin kertakaikkiaan tulisilla hiilillä kanssa jo vaikka miten kauan, että en nyt vain kyennyt olemaan ihan täysin vaiti.
Lisäksi uutiseni ovat sitä laatua, että vaikka koenkin oman elämäni muuttuneen perusteellisesti ja muutoksen koskettavan minua sekä perinpohjaisesti että syvästi, ne eivät olleet ensisijaisesti sellaisia, että olisin voinut itse päättää, milloin on aika koko maailman tietää. Mutta nyt on oikea hetki ja voin suureksi ilokseni kertoa, että yksi suurimmista haaveistani ja toiveistani on toteutunut:

Minusta on tullut mummu! <3

Tässä hän on!
Täydellinen ja maailman suloisin pieni tyttövauva, työnimeltään Böna/Bönis, saapui maailmaan hartaasti odotettuna maanantaina 7. syyskuuta. Vauva ja äidit voivat hyvin – ja mummukin alkaa vähitellen päästä tasapainoon.
Oikeasti olen niin täynnä tunteita, että on ihan vaikea löytää sanoja jopa tämän blogijutun kirjoittamiseen.
Taisin olla ihan ensimmäisten joukossa, jollen peräti ensimmäinen, joka sai tietää raskaudesta. Helmikuusta asti olen elänyt mukana ja haaveillut ensimmäisestä lapsenlapsestani.
Aika paljon on matkan varrella pitänyt myös harrastaa itsehillintää, että en sekaannu asioihin, jotka ei minulle kuulu. Toisaalta on ollut aivan ihana havaita, miten paljon ihmiskeskeisemmäksi ja perhelähtöiseksi koko homma on muuttunut. Koen, että olen kuitenkin ollut itse synnyttäjä ihan moderniin aikaan, 90-luvulla, mutta valtavasti on kyllä kehitys kehittynyt noista ajoista.
Korona-mayhem tietenkin pisti hiukan pakkaa sekaisin, mutta onneksi kaikki meni hyvin ja omasta näkökulmastani suurin ero oli se, että en voinut mennä heti synnärille tapaamaan pikkuista. Toisaalta juurikin pandemian vuoksi kaikki hyvinvoivat perheet kotiutettiin ennätysnopeasti, joten pikku-Bönis ei ollut hädin tuskin kahta vuorokautta, kun tavattiin ensimmäisen kerran.

Ihanaa nähdä oma tytär äitinä. Siinä herää jokin sanoinkuvaamaton tunne sukupolvien ketjusta ja yhteys esi-isiin. Miten pikku-Bönis katsoo luottavaisesti äitiä, kun Karkki nyt jo varmoin ottein vaihtaa vaippaa ja pukee yöpuulle menossa olevalle vauvalle unihaalaria päälle.
Hurjan paljon on herännyt tässä samalla muistoja siitä, kun itse tulin äidiksi. Miten olin toisaalta ihan hukassa – ja toisaalta alitajuisesti varma itsestäni. Ihan valtavasti on tullut pintaan myös asioita, joista on huono omatunto tavalla, joka ei katoa. Muistan hyvin selkeästi, että nautin omasta äitiydestäni. Panin tietoisesti muistiin asioita, joita arvasin kaipaavani, kun lapset ovat isoja. Mutta silti.
Mikä ihmeen kiire sitä oli saada lapsi kehittymään ja kasvamaan? Mitä ylpeilemisen aihetta siinä on, että Karkki osasi kertotaulun neljävuotiaana tai Peetu lukea, kun oli vasta täyttänyt kolme? Miksi sitä ei vain voinut viipyä hetkessä?

Tuntuu kuin tämä mummuus olisi nyt toinen tsäänssi. Enää ei tarvitse hötkyillä oman uran, jonkin abstraktin saavuttamisen – tai edes rahan – vuoksi. Nyt on aikaa ja tilaa pysähtyä. Kaikki tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen on juuri tässä, juuri nyt.
Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka sanotaan – ja vaikka periaatteessa olenkin enemmän alkupalaihmisiä aion todellakin keskittyä nauttimaan jokaisesta hetkestä. En voi ihan täysin edes vielä käsittää, että yksi elämäni suurimmista haaveista ja toiveista on toteutunut!

Nyt saa onnitella!! <3

Kukaan, joka on edes vilkaissut Instagram-tiliäni kuluneen kevään ja kesän aikana, ei ole voinut välttyä tiedolta, että olen onnistunut hankkimaan pikkuruisen puutarhapalstan!
Meidän taloyhtiön piha-alueesta suurin osa on jaettu sellaisiin kohtuullisen kokoisen makuuhuoneen suuruisiin palstoihin, joita halukkaat asukkaat saavat vuokrata. Taloyhtiömme on melko suuri, asuntoja on pikaisesti arvioituna kuutisenkymmentä. Jokaiselle ei palstaa toisin sanoen ole, eikä kaikki sitä toisaalta kyllä haluakaan. Itsekin asustelin tässä lähemmäs kymmenen vuotta tuumaten, että miniviljely suht isolla parvekkeella on riittävän suuri haaste. Vasta viime kesänä aloin ajatella, että palstalla puuhailu voisi olla tosi kivaa ja laitoin itseni jonoon.

Kävi tosi hyvä tuuri, sillä siinä vaiheessa jono oli lyhyt ja tosi kiva palsta vapautui juuri ennen koronahärdellin alkua, maaliskuun alussa. Nyt kaiken kotoilun ja matkustuskieltojen aikana palstajono on kuulemma venähtänyt ennätyspitkäksi. Toisaalta tilanne on saanut aikaiseksi myös sen, että koko pihan palsta-alue on kauniimpi ja huolellisemmin hoidettu kuin milloinkaan.
Aina on tietty ollut muutamia palstoja, jotka ovat olleet kuin mistäkin satukirjasta peräisin, kauniita katsella ja täydellinen tasapaino hyötykasvien ja pitkin sesonkia kukkivien kukkien välillä. Monena kesänä on toisaalta ollut sellainen fiilis, että useampikin pihan palstoista on aika oman onnensa nojassa.
Itse tunnustin heti, että kokemukseni on pyöreä zero – lisäksi ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä palstan edellinen haltija on maahan istuttanut. Tapanani on ollut tehdä aina roskia viedessä tai pesutuvalla käydessäni pieni kierros pihassa ja ihastella ihmisten minipuutarhoja. Siitä oli jäänyt hämärä muistikuva, että uuden pihavaltakuntani reunalla saattaisi kasvaa vadelmia.

Olen edelleen lomalla ja koska lukuunottamatta paria pikareissua Tampereelle (äidin hautajaiset ja uurnan lasku nyt viime perjantaina) kaikki vapaat tulee hengailtua kotosalla, on ollut ihanaa, että on ollut vähän maata kuopsuteltavana. Samalla on tullut tutustuttua naapureihin paremmin kuin kymmenen edellisen vuoden aikana yhteensä! Pelkkää plussaa siis.
Käsipuolena en ole mitään kummoisempia kyennyt itse tekemään, mutta rikkaruohojen kitkeminen ja marjojen poimiminen sujuu erinomaisesti myös yhdellä kädellä. Onneksi Karkki ja Cissi sekä Peetu ovat kaikki olleet innokkaina apulaisina. On täysin heidän ansiotaan, että tuuliajolla ollut rytö muuttui ihanaksi kesäkeitaaksi!
Nyt ajattelin kutsua teidät kuvakierrokselle pikkuruiseen puutarhaani!

Lehtikaalista on valmistettu jo monet sipsit ja salaatit. Kai se on ok korjata sitä jo näin kesken kauden? Tulossa on myös porkkanaa. Salaperäinen salaatti on yllätys, jonka alkuperästä ei ole tietoa.

Onnellinen palstaviljelijä chillailee. Huomatkaa galaxin makein suihkulähde!!

Kyllä, vadelmia tulee. Runsaasti!

Hankin pikkuisen kaiuttimen, että voin marjoja poimiessani kuunnella repeatilla “Sommartider hej, hej!” 😀

Naapuripalstan pupupari sai seitsemän poikasta! Tässä niistä yksi adoptioäidin sylissä.

Laventeli matkalla Karkin saippuaverstaalle.

Mustaviinimarjat on mun lempparimarjoja! Palstalta löytyi suureksi ilokseni kaksi pientä puskaa. Toinen kirjaimellisesti löytyi, kun Karkki siivosi yhtä palstan pahimmassa rytökunnossa olevaa nurkkaa. Olin aivan varma, että yhden kuivuneen risun kokoinen pensas ei kyllä varmastikaan selviä, mutta Karkin antama TLC teki tehtävänsä ja nyt se pukkaa ihan hulluna marjoja. Ihanaa!

Ruiskaunokit on mun mielestä ihania! Siemenpussin kyljessä oli kuva monivärisistä kukista, mutta vain sinisiä on tähän mennessä näkynyt. Oh well.

Rakastan hajuherneitä! Niillä on ihana rustiikin romanttinen kiipeilyhäkkyrä, joka näkyy vähäsen tuolla ihan ekassa kuvassa.

Palstalle paistaa aamuaurinko toisin kuin parvekkeelleni, jonne ensimmäiset säteet osuu vasta puolen päivän jälkeen. Pitihän se siksi saada pieni fika-paikka omalle palstalle. Kaikki säteet talteen!

Pelasta pörriäinen -projekti hallussa!

Tässä näkyy palstan sisäänkäynti. Portin virkaa toimittaa vanha puujakkara ja kynttilälyhty. Suuri ilon aihe on Amazonista tilattu ruusukaari, johon edellisen palstanhaltijan istuttama, villisti kasvava ruusuköynnös kietoutuu ihanasti.

Polku on valkoista marmorimurskaa, jota eräs palstanaapuri jakoi halukkaille kesän alussa. Aluksi ajattelin, että valkoinen on mun boheemiin tyyliin vähän liian fiksun näköistä, mutta mielestäni siitä tuli oikein hieno.

Rucola ei jostain syystä tehnyt laisinkaan lehtiä vaan alkoi heti kukkia…

Palstan reunalla kukkii mahtava oreganopuska.

Tässä vielä lopuksi kuva, joka on otettu mun parvekkeeltani. Palstani on siis tuo ensimmäinen oikealla. Näkee hyvin, että kysymys ei tosiaankaan ole mistään supersuuresta viljelysmaasta, mutta kaikkea kivaa siinä kuitenkin mahtuu tekemään. Pallogrilli on tosin kuumentunut vain kerran, mutta kyllä sekin ehditään tässä vielä korjata! (Ja pikkulikat väsymättöminä pupupentujen hoitajina naapuripalstalla!)

Valtavan suuret kiitokset kaikille, jotka olette ottanut osaa suureen suruuni täällä blogissa ja facebookissa! Yhteisöllisyydellä on aivan valtavasti merkitystä varsinkin tällaisina hetkinä, kun tuntuu, että omat voimat eivät oikein riitä. Kiitos, että olette siellä!
Äidin hautajaisista on nyt reilu viikko – ja pääni sisäinen sumu alkaa pikkuhiljaa hälvetä. Mietiskelin jo viikonloppuna, että nyt tekee jo kovasti mieli takaisin blogin pariin – ja halusin tehdä sen palaamalla vielä niihin oivalluksiin, joita tämä suruaika on tuonut tullessaan. Tai oivalluksia ja oivalluksia… mutta jotain mietteitä, jotka ehkä voidaan pistää jonkinlaisen sisäisen kasvun piikkiin.
Hautajaispäivän kuvien selaaminen meni kuitenkin sen verran tunteisiin, että sanoja ei oikein sitten vielä viikonloppuna kuitenkaan löytynyt.
(Tuo yllä oleva ruusu on viljelypalstaltani – eikö olekin ihana! – muut kuvat Tampereelta)

Olen elänyt viime viikot melkoisessa tunteiden ja fiilisten hullunmyllyssä. Toisaalta aivot ovat olleet aivan sumussa, toisaalta kaikenlaiset tunnekuohut yllättävänkin skarppeja. On tullut myös kiukuteltua ja menetettyä hermot useampaankin kertaan tavalla, jota en oikein tunnista itsekseni. Vilpitön anteeksipyyntö kaikille, jotka ovat tielleni osuneet.
Alitajunnasta on pulpahdellut kaikenlaisia muistoja, keskustelunpätkiä, tapahtumakulkuja ja sattumuksia, joita en ollut muistanut edes olleenkaan. Monta monituista äidin kanssa käytyä riitaa on palautunut mieleen yllättävän sanatarkasti. Myös se hetki, jolloin koin, että nyt en enää voi soittaa kysyäkseni neuvoa tai apua.
Olen tuntenut olevani hyvin yksin.
Huono omatunto on raastanut, vaikka miten yritän puhua itselleni nätisti ja kertoa, että tein, minkä pystyin, kävin niin usein kuin kykenin ja soittelin kuitenkin säännöllisesti. Ääni sisälläni nakuttaa, miten erinomaisesti olisin voinut viettää paljon enemmän aikaa Tampereella – ja kunnollinen tytär olisi soitellut joka ilta.
Lisäksi tuntuu, että kaiken tämän ikäväni ja suruni ja kaipaukseni keskellä olen ihan poskettoman itsekäs. Äiti oli hyvin sairas, hänelle on niin paljon parempi, että pääsi vihdoin lepoon. Mikä ihmeen oikeus minulla on olla surkea? Kaikkein kauheinta olisi ollut se, jos äidin kärsimykset olisivat vain jatkuneet ja jatkuneet.

Meille osui aivan ihana pappi. Hän puhui valtavan kauniisti siitä, miten äidin rakkaus – tai rakkaus ylipäätään ei katoa. Ajatus lohduttaa – ja tällaisena voimakivi-kristallihippinä helposti voin kokea, että äidin rakkauden henki ja valo on jotenkin läsnä. Ihan kuin voisin palata niihin aikoihin, jolloin pienimmänkin tenkkapoon sattuessa soitin ensimmäisenä äidille. (Tai no, on pari-kolme aihealuetta, jolloin Tinni oli – ja on – se, jolle soitan, mutta you got the point!)
Varsinkin se, kun pappi puhui siitä, miten juuri kuolema tekee elämästä niin erityisen ja arvokkaan, jäi pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen vietettiin loppupäivä Tampereella “circle of life” -teemalla, mikä konkretisoi tuon kristallinkirkkaasti.
 

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Eeva Kilpi

 

Olen siinä mielessä onnekas, että en ole käynyt tätä ennen koko elämäni aikana kuin kaksissa hautajaisissa. Ensimmäisissä olin 10-vuotias ja muistan vain sen, miten hävetti, kun äiti sanoi, että voin hyvin mennä valkoisessa mekossa, koska olen lapsi. Olisin tietty halunnut laittaa jotain mustaa päälleni, minkä esiteinin pikkuvanhuudella tiesin tapojen mukaiseksi. Toiset hautajaiset olivat isäni 17 vuotta sitten – niistäkään ei jostain syystä ole mitenkään valtavasti muistikuvia, vain välähdyksiä sieltä täältä.
Jotenkin kuitenkin järki sanoo, että hautajaisissa kuluu muistella vainajaa. En ollut siihen mitenkään erityisesti varautunut, mutta sydämeni aivan pakahtui kaikista muistoista, jutuista – kohelluksistakin – mitä äidin sukulaiset, ystävät ja työkaverit elämän varrelta kertoivat. Tuntui kuin olisin vasta tuolloin oppinut näkemään kokonaisen ihmisen enkä vain oman mutsini tai Karkin ja Peetun mummun.
Taisin tuolla alussa luvata, että kerron jotain sisäistämiäni elämänviisauksia. Aika tajunnanvirtaa tästä nyt kuitenkin tuli, niin sanotaan nyt vaikka, että vasta nyt tajusin, miten osuva runo kiteyttää paljon enemmän kuin ne sanat mitä siinä on. Siis niinkuin se vanha klisee kuvasta, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
 

Äidit vain,

nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu

 voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta

Lauri Viita