Day: October 27, 2020



Reilu viikko sitten tähän aikaan palailin takaisin tähän maailmaan neljä tuntia kestäneen kynärpää-/käsivarsileikkauksen jäljiltä. Olin samanaikaisesti aivan poskettoman helpottunut siitä, että kauhukuvat pieleen menneestä operaatiosta ja siitä, etten enää koskaan heräisi nukutuksesta, eivät olleet toteutuneet. Ja lisäksi aavistuksen kauhuissani edessä olevasta toipilasajasta kovine kipuineen ja vaativine kuntoutuksineen.
Mitä siis on tapahtunut?
Koko uskomaton hässäkkä käden kanssa alkoi aurinkoisena ja lämpimänä kevätpäivänä toukokuun 2019 puolessa välissä. Sinänsä harmittoman oloinen kuperkeikka (joista syytän edelleen uusia sandaaleitani!) muuttui kohtalokkaaksi, kun onnistuin lasketumaan katukiveykseen niin harmillisessa kulmassa, että muusiksi meni juuri se kyynärpään kohta, missä kaikki käden hermot kulkevat. (Täällä on lisää aiheesta) Kyynärpäähän operoitiin tuolloin jonkinlainen tekonivel/puoliproteesi korjaamaan vaurioituneet osat.
Aika pian huomasin, (tai käytännössä lähes välittömästi, kun vain vuorokausi leikkauksen jälkeen käsivarren kipsi poistettiin ja sain tilalle ortoosin (eli härvelin)), että kyynärnivel lonksuu ihmeellisesti, kun yritän ihan varovaisestikin liikuttaa kättä. Ihan kuin käsi tippuisi pois saranoilta. Röngenkuvissa näkyi jotain pientä hässäkkää, mutta se kuulemma parantuisi samalla, kun koko käsi toipuisi.
Näin ei kuitenkaan käynyt vaan pitkän ja monin paikoin varsin tuskallisen kesän jälkeen lääkärini totesi, että kyynärpäässä on jotkut nivelsiteet surkastuneet ja sen seurauksena yksi käsivarren luista on irrallaan. Se selitti kivut, jotka kipulääkityksestä huolimatta oli välillä niin kovat, että meinasi järki lähteä – ja sen, ettei sen paremmin käden kuin sormienkaan toiminta ahkerasta jumppaamisesta huolimatta parantunut.
Ainoa, mikä tuossa tilanteessa auttaisi, olisi uusi leikkaus ja kokoproteesin asentaminen käsivarteen. Itkuhan siinä tuli, kun tuon kuulin, varsinkin, kun kerrottiin, että tämän jälkimmäisen leikkauksen jälkeen on turha odottaa käden toiminnan palautumista ennalleen. Kokoproteesia pitää varoa, mitään painavaa ei saa nostaa ja kaikki toiminta, missä on vähänkään kaatumisvaaraa on ehdottomasti kielletty. (Hyvästi rakas lumilautailu <3)
Aloin jonottaa uutta leikkausaikaa alkusyksystä 2019. Alunperin jonoajaksi ilmoitettiin noin kolme kuukautta ja varauduin jäämään saikulle vuoden vaihteen tietämillä. Tammikuussa soittelin perään, kun mitään ei ollut kuulunut – ja minulle kerrottiin, että koska tähän operaatioon tarvitaan kaksi leikkaavaa kirurgia, odotusaika on normaalia pidempi.

Hermot alkoivat olla talvella jo aika kovalla koetuksella. Olin mitoittanut jaksamiseni ja tsemppihenkeni vuodenvaihteeseen asti, mutta sen jälkeen piti kyllä ihan tietoisesti meditoida ja hengitellä tyyliin turha-stressata-asioista-joille-ei voi-mitään, etten olisi täysin pimahtanut. Helmikuussa sitten vihdosta viimein tipahti postiluukusta se kauan kaivattu kirje, joka sisälsi leikkausajan.
Blogijutun otsikko viittaa siihen, miten sen kanssa kävi. Vain vajaa kaksi viikkoa ennen hartaasti odotettua operaatiota, sain sairaalan leikkaussunnittelusta puhelun: kaikki ei-henkeäuhkaavat leikkaukset on peruutettu toistaiseksi koronapandemian vuoksi.
Tavoitteena oli siis vapauttaa tiloja ja anestesia-henkilökuntaa vaikeasti sairastuvia koronapotilaita varten ja siksi leikkauksia peruutettiin. Olen edelleen sitä mieltä, että strategia oli perusteltu ja oikea, vaikka edes täällä Tukholman alueella ei koko kapasiteettia lopulta jouduttu ottamaan käyttöön edes kevään pahimpina viikkoina. Ja vaikka jouduin henkilökohtaisesti kärsimään leikkauksen lykkääntymisestä.
Voi ehkä tuntua, että mitä se nyt enää muutama kuukausi missään tuntuu, kun on jo niin kauan odotellut muutenkin. Mutta olin kyllä kovasti odottanut, että kesällä käsi olisi jo edes jotenkuten käyttökunnossa. Että pystyisin käymään uimassa, hommailla (kunnolla) palstallani, mennä ulkoilmajoogaan ja tehdä kaikenlaista pientä puuhaa, mihin nyt ihmiset kahta kättä tarvitsevat.
Viimeisimmät varsinaiset asukuvapostaukset täällä blogissa on viime vuodenvaihteesta. Näin, vaikka tykkään tosi paljon tehdä juuri niitä. Jotenkin asukuvapostaukset auttavat itseäni näkemään oman garderobini mahdollisuudet huomattavasti luovemmin. Nyt olen ollut tuomittu kantamaan käsihärveliä (ettei tulisi lisää vauriota. Irrallisen luun takia kaikki kierto- ja vääntöliikkeet olivat big no-no) ja se ei ole todellakaan helpottanut pukeutumista. Asujenkin kanssa jaksaminen riitti juuri ja juuri vuodenvaihteeseen asti.

Pidän kuitenkin itseäni sikäli onnekkaana, että vaikka korona lykkäsi leikkaustani melkein puolella vuodella, pakolliset etätyöt ovat olleet tilanteessani aivan toiveiden täyttymys. Normaalisti tykkään käydä toimistolla, enkä missään tapauksessa halua pysyvästi tehdä töitä kotoa käsin, mutta juuri nyt se on sopinut erinomaisesti.
Ensinnäkin tosiaan tuo pukeutuminen ja ihmismäiseen kuntoon laittautuminen. Hankin viime syksynä pari ponchoa ja oversize-neuletta, joita pystyn käyttämään härvelini kanssa. Samoin tarvitsin parit alaosat ja kengät, jotka pystyy pukemaan yhdellä kädellä. Niitä sitten pyörittelin asupalapelinä päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. (Varmaan ymmärrätte, että kun tästä selviän, en ole juurikaan innostunut testailemaan mitään minimalistista capsule-pukeutumista!). Kulmat ja ripset laitatutin ammattilaisilla, muuten mentiin kesämökkilookilla.
Kotitoimistolla ei ole tarvinnut stressata siitä, jos sama neulepaita on kolmatta kertaa viikon sisällä päällä, tai jos yhdellä kädellä väsättävä suttunuttura on ylittänyt boho-chic -rajan ja on vain suttuinen. Niitä harvoja kertoja varten, kun etäpalaveri vaati kameran päällä oloa, sai olemuksen kammattua business-kelpoiseksi huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin mitä päivittäinen töihin lähtö vaati.
On ollut myös aivan ihanaa, että ei ole tarvinnut liikkua julkisilla kulkuvälineillä. Kyynärpääni on härvelistä huolimatta ollut sen verran arka ja hutera, että kaikenlaiset töyssyt, tärähdykset ja varsin kevyetkin töytäisyt ovat tuottaneet ikävää kipua. Siksi ei ole ollut mitenkään stressitöntä kulkea työmatkoja raitiovaunulla, joka varsinkin ruuhka-aikoina on ihan täpötäynnä ihmisiä.

Tällä hetkellä käsivarressa on kainaloon asti ulottuva kipsi. Se on härveliin verrattuna paljon kapoisempi ja olenkin nyt ilokseni saanut jopa jotain ihan normaaleja vanhoja neulepaitoja päälleni. Kipsi poistetaan vajaan parin viikon päästä ja sen jälkeen saan uuden härvelin kuudeksi viikoksi. Saas nähdä, mitenkä sitten sen kanssa pukeutumishommat sujuu.
Voi olla, että innostun esittelemään täälläkin “härveliasujani”. Olisihan se toisaalta ihan hauskaa, että niitäkin jäisi muistoksi blogiarkistoon.

Oversize-trendi on ollut pelastukseni! Ensisilmäyksellä härveli ei ehkä näytä niin suurelta tai tilaa vievältä, mutta varsinkin tuo kyynärpään vieressä oleva metallinen nivel on sellainen mötikkä, että sitä ei ihan mihin tahansa hihaan ujuteta. Onneksi varsinkin & Other Storiesin valikoimissa oli viime talvena tosi kivoja oversize-neuleita. Ilman niitä olisin ollut kyllä ihan pulassa.
No, nyt ollaan menossa kohti parempaa – ja vaikka matka on vielä pitkä, olen pääosin valoisalla ja hyvällä mielellä. Oikein hekumoin, mitä kaikkea voinkaan taas tehdä, kun on kaksi kättä käytettävänä.
Hyvä ystäväni lähetti paketin, jossa oli Suuri Käsityö- ja sukkaneulelehtiä sekä sukkapuikkoja etc. Tuskin maltan odottaa, että pääsen käsiksi sukkalankoihin, ompeluprojekteihin ja muihin DIY-juttuihin!

Perinteitä kunnioittaen, tässä lista “viimeinen päivä ennen leikkausta” -outfitin osista:

  • neuletakki, & Other Stories
  • neulehame, House of Dagmar
  • toppi, H&M
  • tennarit, Sketchers
  • korvikset, H&M
Old stuff