Minna Paakkulainen
31.07.2008
10:13
10 Comments
Suunnilleen tasan vuosi sitten löysimme takapihaltamme surkeasti maukuvan pikkuisen kissanpennun. Kisuparka oli kuumissaan, hirmuisen janoinen ja selvästi totaalisen eksyksissä. Kävimme soittamassa kaikkien naapureittemme ovikelloa, mutta kukaan koko rivitaloalueella ei tunnustanut hukanneensa pentua. Se oli kuitenkin selvästi kotikissa ja tottunut ihmisiin, sillä saatuaan vähän vettä, ruokaa (naksuja kissanomistajanaapurin varastoista) ja unta, oli otus iloinen ja reipas.
Väsäsimme pinon lappuja, jotka Peetu kävi teippaamassa lähialueen lyhtypylväisiin ja aidanpätkiin. Sydämessä tiesimme, että niin oli parasta tehdä, vaikka sen reilun vuorokauden aikana, jonka Vilpertti (Karkin antama nimi) eli Einstein (pentu oli niiiiin fiksu…) meillä viipyi, käytiin muutamakin vakava keskustelu, jotka alkoivat tyyliin voisihan meille ottaa kissan – voisihan…
Yksi yö ja pari päivää ehti kulua, ennenkuin puhelimeni soi ja huolestunut ääni naapuritaloyhtiöstä kertoi, että heillä hoidossa ollut kisu oli karannut lauantain rapujuhlien aikana. Joku vieraista oli kuulemma jättänyt terassin oven auki.
Yksi niistä noin ziljoonasta kuvasta, jotka ehdin elämäämme tupsahtaneesta ihanasta kisuliinista ottaa, on siitä lähtien sulostuttanut tietokoneeni desktopia. Sen lisäksi, että otus on ihan käsittämättömän viehättävä pilkullisine masuineen ja kissanvirnistyksineen, antaa se uskoa siihen, että ihmeitä tapahtuu. Crazy catwoman (that’s me!) sai pariksi päiväksi “oman” kisun, vaikka onkin periaatteessa tuomittu elämään naapureitten kissojen armollisuuden varassa. Ja toisaalta voin myös kuvitella, että huojennus oli valtava myös Maja-kissan hoitopaikassa, kun katti löytyi iloisena ja hyvinvoivana.
Miracles do happend!!
Valitsetko sinä desktopillesi kuvan jollakin erityisellä perusteella? Antamaan toivoa, kannustamaan, auttamaan tavoitteiden saavuttamisessa, muistuttamaan elämän tärkeistä asioista? Vai riittääkö, että kuvaa on kiva katsella eikä se häiritse työntekoa?