Kävin minäkin tietty katsomassa melkoisesti kohutun leffan parisen viikkoa sitten – enkä kyllä pettynyt. Siinä missä SoMen fokus on aika paljon ollut Barbie-tarinan naisen asemaa koskettelevissa teemoissa, itse sukelsin sisäisen lapseni kanssa syvälle muistoihin.
Oliko se Annie Ernaux, vai kuka, joka kirjoitti ihanasti siitä, miten kaikki elämämme identiteetit elää samanaikaisesti sisällämme kuin maatuskanuket? Barbie-elokuvaa katsoessani ja vielä pitkään sen jälkeenkin on tuntunut kuin olisin saanut aivan poikkeuksellisen suoran yhteyden useampaankin maatuskaversioon itsestäni.
Ehkä vähän hassua, mutta voimakkaimmat ja tärkeimmät muistoni ikonisesta nukesta ei ole lapsuuden leikeistä, vaikka naapurin Sadun kanssa kyllä jo neli-viisvuotiaina opiskeltiin perhe-elämän eri puolia Barbie-joukkion ja Sadun Kenin kanssa. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että itselleni kaikkien merkittävimpiä Barbie-aikoja olivat vuodet, kun varsinainen leikkiminen jäi vähemmälle ja jäljellä oli vain yksi nukke, se lempparein, ja aloin tehdä sille vaatteita.
Aluksi vaate (”vaate”) oli äidin kangastilkkulaatikosta löytynyt palanen johon leikkasin saksilla rei’ät kädenteiksi ja komeus sidottiin villalangalla jonkinlaiseksi avantgardistiseksi mekoksi. Vähitellen taidot karttuivat ja siinä vaiheessa, kun ikätovereitten Barbiet oli jo aika päiviä sitten hautautuneet vintille, minä nykersin yksityiskohtaisia asuja omalleni.
Pidin nukkea jonkinlaisena alter egonani ja tein vaatteita, jotka olivat joko mahdollisimman tarkkoja kopioita omistani tai jotakin, mistä haaveilin. En muista, että olisin juurikaan tehnyt mitään prinsessamekkoja, mutta yhtäkin nahkatakkia väsäsin hartaasti ja ruutukankaisia punk-asuja tuli askarreltua heti, kun fiftari-villitykseni hellitti 70-luvun lopussa.
Olin unohtanut kaiken tuon, ensiaskeleeni pukeutumismaailmassa ja pukuompelussa, mutta Barbie-elokuvan mukana kaikki tulvahti mieleen täydellä voimalla!
(Unohtui ottaa kuva mekon kivasta painijanselkä-leikkauksesta samalla, kun kuvasin näitä. Tämä kotona parvekkeen oven raossa otettu on vähän perunalaatuinen, mutta alkoi taas sataa, joten ulos asti ei kameran kanssa enää voinut mennä ja selkämys ansaitsee mielestäni tulla esitellyksi!)
Jotenkin siis ehkä sopivaa, että postauksen kuvissa on ihanasta vaaleanpunaisesta Nuppu Print Companyn trikoosta ompelemani mekko. Varmasti ainakin osittain leffan alitajuista vaikutusta, että olen elänyt jo viimeiset puoli vuotta – ja pidempäänkin – täydellisen pinkki-himon vallassa. Kaikki nyanssit hennoimmasta vaaleanpunaisesta, baby-pinkin ja vanhan roosan kautta fuksiaan toimii. Se tuntuu ihanalta! Jopa nyt kesän väistämättä hiipuessa loppua kohti, himottaa vaaleanpunaisen eri sävyt edelleen, vaikka pukeutumisen väripaletti siirtyykin kohti syvempää skaalaa.
Mekon kaavana on sporttimekko Leppälintu Nuppunen 5 -kaavakirjasta. Pidensin helmaa peräti 20 cm, koska halusin polvet peittävän mallin. Valkoiset kanttaukset pääntiellä ja kädenteissä korostaa yläosan urheilullista leikkausta, mikä oli tarkoituksenikin. Ihan liian söpöileväksi ei voi heittäytyä edes vaaleanpunaisessa mekossa!
Leffasta vielä sen verran, että kyllä, olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että on aivan nerokasta nostaa esiin naisen asema koristeena ja elämä patriarkaatin asettamien ahtaiden – ja mahdottomien – raamien sisällä hyvin nuorempaa kohderyhmää vetävän pitkitetyn, viihdyttävän lelumainoksen avulla. Huumorin ja nokkeluuden avulla nuoremmat sukupolvet ehkä kasvavat aidosti tasa-arvoisemmiksi.
Ja se kohtaus, missä kaikki Kenit soitti rannalla kitaraa suurina ja syvällisinä tunteiden tulkkeina ja kaikkien Barbien tehtävänä oli tuijottaa hartaana ihaillen kokemaansa upeutta. Kyllä, olin tikahtua nauruun.