Te, jotka olette seuranneet blogiani pidempään tiedättekin jo, että äitini oli varsin huonossa kunnossa jo pidempään. Sikäli uutiset, että nyt hän on päässyt rauhaan ja lepoon, ei tule varsinaisesti yllätyksenä. Jäähyväisiä on jätetty jo askelittain, niistä olen teillekin avoimesti puhunut. Äidin kannalta asiat ovat nyt hyvin ja oman uskoni mukaan hän on isän luona – ja oman äitinsä, jota varsinkin loppuaikoina kaipaili kovasti.
Viime päivät on menneet varsin sumussa. Itku tulee mitä ihmeellisimmistä asioista, alitajunnasta pulpahtelee käsittämättömiä muistojen sirpaleita – eikä pelkästään niitä ruusunpunaisia. Käytännön asioiden hoitaminen, mikä nyt muutenkaan ei ole varsinaisesti vahvuusalueeni, vie ihan älyttömästi voimia. Äidille kuuluisi kunnon hautajaiset, joissa on paljon väkeä ja lopulta hyvä meininki. Nyt kukaan ei uskalla eikä halua tulla.
Mintulla on nyt takki tyhjä.
Blogi pitää pienen tauon. Ei siksi, että pitäisin hömpsöttelyjuttujen tekemistä nyt epäsopivana – tai ajattelisin äidin paheksuvan. Päinvastoin, äiti pitää mua varmasti tosi nössönä ja pehmona, mutta tilanne on se, että rahkeet ei yksinkertaisesti riitä. Olen pahoillani, tiedän, että monille Torstai Tarot on jo muodostunut perinteeksi. Mutta palaan kyllä takaisin, kunhan löydän taas oman tasapainoni.
Pitäkää hyvää huolta toisistanne ja muistakaa sanoa ääneen rakkaillenne, että rakastatte! Koskaan ei voi tietää, mikä hetki on viimeinen. <3

Tänään on ollut tavallista haikeampi olo. Soitin heti aamusta Koukkuniemen hoitokotiin perinteisen äitienpäiväpuhelun, mutta ei äiti enää jaksa puhelimessa jutella. Vielä vuosi sitten hän saattoi hyvinkin tunnistaa minut tyttärekseen – ei tosin läheskään aina – mutta puhelinsoiton tuoma riemu kuului tänne Tukholmaan asti jokatapauksessa.
(Kuvassa äiskä ja pikku-Minttu vuonna 1977 Mallorcalla klassisissa possujuhlissa!)
Äidin vointi heikkeni talven mittaan siinä määrin, että omahoitaja otti maaliskuun alussa yhteyttä, että nyt kannattaisi tulla käymään. Aivan sattumalta olin juuri ollut työreissulla Helsingissä ja puhelun tullessa jo ihan suunnitellusti matkalla viikonlopuksi Tampereelle. Sinänsäkin aivan kuin ennalta päätetty sattuma, että visiittini jälkeen ei mennyt kuin pari-kolme päivää, kun Koukkuniemestä ilmoitettiin, että koronatilanteen vuoksi kaikki vierailut on toistaiseksi kielletty.
Olen tosi kiitollinen, että sain viettää tuon viikonlopun äidin kanssa. Yhä edelleenkin tuntuu tosi tärkeältä, että saan kertoa hänelle kaikki elämäni tärkeät ja isot asiat. Karkki ja Peetu olivat – ovat – mummun silmäteriä, heidän kuulumisien kertominen toi vielä nytkin pienen valon pilkahduksen hänen kovin kapoisiksi käyneille kasvoille.

Meillä Ruotsissa juhlitaan äitienpäivää vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina – toisin kuin isossa osassa muita länsimaita. Siksi tämä toukokuun toisen sunnuntain äitienpäivä on aina ollut omistettu omalle äidilleni ja itse olen sitten saanut juhlia pari viikkoa myöhemmin. Tänään oli tosin pieni poikkeus, kun Karkki ja Cissi pistäytyivät auttamassa parin jutun kanssa, jotka yksikätiseltä ei oikein onnistu, ja sain lahjaksi ihanan lohenpunaisen krysanteemikimpun ja herkkusuklaata (joka tietenkin meni jo, aivan kelpo iltapala – vai kuinka?)!
Toiveissani kuitenkin on, että voisimme nauttia kunnon äitienpäiväkaffet parin viikon päästä palstalla niin, että KTH:lla lopputyötään kasaan rutistava Peetukin pääsisi mukaan.
Palstastakin kerroin tänään äidille – miten salaatti jo pilkistelee esiin ja kuinka suunnittelen ruusuporttia, johon saan polveilemaan hurjana rehottavan köynnösruusuni. Äiti ei sanonut mitään, mutta kuulin silti, miten hän varoitteli, että vielä voi tulla yöpakkasia, jotka vievät salaatintaimet. Ja ruusuportti – onko se nyt vähän liikaa? Mitä naapuritkin sanovat?
Kommunikointi äidin kanssa on nyt jälkimmäisen aivoverenvuodon jälkeen ollut erilaista ja pääasiassa tietty yksisuuntaista. Nyt viimeaikoina hän ei juurikaan enää edes vastaile, vaikka vielä viime kesänä puhua pulputteli mielellään niitä näitä aina kun kävin visiitillä, ja myös puhelimessa. Siitä huolimatta olen aivan varma, että äiti kuuli, kun sanoin tulevani heti taas katsomaan, kun vain tämä tilanne tästä vähän tasaantuu.
Äiti on aina äiti, vaikka mitä tapahtuisi.

Taitaa olla jonkinasteinen oire koronakriisin vakiintumisesta, että nyt aletaan jo pikkuisen medioissakin pohtia tulevaisuutta huomista tai ensi viikkoa pidemmälle. Talous tulee olemaan enemmän tai vähemmän kuralla joka puolella, enkä edes yritä hahmotella, miten perusteellisesti monet asiat tulevat väistämättä muuttumaan. Yksi asia, joka ei varmasti milloinkaan palaa entiselleen, on matkustaminen.
Kestää aikansa ennen kuin maat alkavat taas sallia liikkumisen rajojensa yli. Halpalennot tuskin palaavat kuvioihin ensihätään – ja aivan todennäköisesti lähimatkailua tullaan pitämään monestakin syystä eettisesti parempana vaihtoehtona kuin pallon yli auringonsäteiden ja elämysten perässä sinkoilua.
Pohdiskelin tänään jokapäiväiseksi tavaksi muodostuneella metsälenkilläni koko tuota nautintomatkailun dilemmavyyhtiä ja omaa suhdettani siihen. Tottakai on paikkoja, joissa olisin halunnut käydä. Japani kiinnostaa moneltakin kantilta aina Tokion humusta Kioton kulttuuriin ja Mount Fujin kauneuteen. Machu Picchu ja oikeastaan koko Etelä-Amerikka olisi upea kokea, samoin Alaska (olen varmaan nähnyt liian monta romanttista tv-sarjaa Alaskasta, alkaen legendaarisesta Northern Exposure –sarjasta). Mutta tavallaan olen kyllä aivan tyytyväinen näinkin. Eniten kaipaan luontoon ja se luonto, joka on tuossa ihan kulman takana, kelpaa vallan erinomaisesti.
Samalla muistin viimeisen varsinaisen ulkomaille suuntautuneen lomamatkani (Tampereen reissuja en nyt oikein laske tähän, vaikka kyllähän niihinkin visiitteihin on lomamaisia piirteitä sisältynyt!) ja sen kunniaksi tässä nyt vihdoin postikorttityyppinen katsaus kesän 2018 L.A.-reissuumme, jonka siis tein yhdessä Karkin kanssa.
Yhteenveto heti tähän alkuun: Meillä oli aivan huikean upea loma, L.A. on hieno elämys ja kyllä sinne kannattaa mennä, jos sen tyyppinen matkailu vielä palaa ohjelmistoon. Me käytettiin matkan suunnittelussa apuna Peppe Öhmanin “Mitt Los Angeles” -kirjaa ja sitä voin suositella erittäin lämpimästi!

Santa Monica Beach ensimmäisen illan auringonlaskussa.
Kannattaa uskoa matkaoppaiden varoitteluja siitä, että etäisyydet ovat yllättävän pitkät. Kartalla muutaman korttelin kävelymatkaan saattaa helposti hurahtaa 45 minuuttia. Auto on ihana asia, jos on tarkoitus nähdä muutakin kuin oman kortteerin kulmat. Google Maps ilmoittaa yleensä, miten nopeasti sitä ajaa kaupunginosasta toiseen. Kyseisiin aika-arvioihin voi yleensä huoletta lisätä tunnin. Se kuluu liikenneruuhkassa madellessa.
Me vuokrattiin koko matkan ajaksi Eurooppalaisessa mittakaavassa kookas Chevvy, jolla oli kyllä aivan ihana kurvailla pitkin poikin – ja vähän pidemmällekin. Koko mesta on rakennettu sillä ajatuksella, että ihmiset liikkuu autolla – joten parkkeeraaminenkaan ei tuottanut minkäänlaista päänvaivaa.

Pari ensimmäistä päivää pyörittiin Karkin kanssa biitsillä. Meidän majapaikka sijaitsi  aivan käsittämättömän ihanasti aivan superlähellä Santa Monica Beachiä (kiitos vaan edelleenkin Peppe!). Jo heti ihan ensimmäisenä iltana, vaikka oltiin matkustuksesta ja jet lagista ryytyneitä, oli niin luksusta päästä haistelemaan valtameren suolaisia tuoksuja.

Santa Monica Pier ja kuvauksellinen turkoosi rantavahdin maja.

Santa Monica Pier

Biitsi laiturin päästä kuvattuna. (Onko “pier” sama kuin “laituri”?)

Kyllä, aivan tasan koko ajan oli sellainen olo, että onko tää kaikki totta! Meidän kaltaiset elokuva ja tv-sarja –junkiet on nähnyt kaikki nämä kulmat ziljoonia kertoja. Tuntui todella epätodelliselta olla itse paikanpäällä ja oikeasti.

Jappp. Tähän se Forrest Gumpkin päätyi.

Tässä Mintulle luetaan Tarot kortteja Venice Beachillä!

Renkaat Venice Beachillä. Näissä käy lentämässä useampikin A-listan Hollywood-stara, mutta me ei kyllä tunnistettu ketään. Olisi varmaan pitänyt olla paikalla – niinkuin Karkki ehdotti – jo viimeistään seitsemältä aamulla, ennenkuin uteliaat turistit herää…

Mun 50-vuotispäivän juhlaillallinen nautittiin New Yorkin Butcher’s Daughterissa. Tämä Venice Beachin mesta oli vähintäänkin yhtä ihana (ja herkullinen!).

Ilta-ajelulla ihailemassa auringonlaskun tunnelmaa Venicen kanaaleilla.

Ei ollut ruuissa valittamista muuten koko reissun aikana. Yksi parhaimmista kokonaiselämyksistä oli Malibun Nobu.

Malibu Beach Pier. (Aina viimeistään tässä kohtaa alkaa soida Hanoi Rocksin “Malibu Beach” päässä…)

Hyvää ruokaa kertakaikkiaan!

Terkkuja Nobusta!

En enää muista mitä nuo olivat, mutta sen muistan, että ihan järkyn hyvää oli!

Don’t mind if I do!

Yksi koko reissun E H D O T T O M I S T A huippukohdista oli koko päivän DeLuxe Tour Warner Bros studioille!! KÄÄK! Sanoinko jo, että ollaan ihan hulluja leffa ja tv-sarja -faneja!?
Tuolla yllä olevalla studiolla on kuvattu Friends!

Tässä on filmistudio, jossa on kuvattu tietenkin ihan älyttömästi kaikkea, mutta myös – uskokaa tai älkää – kulttileffa Casablancan jokaikinen kohtaus!!

Useiden jalkapallokenttien kokoiset tarpeistovaratot sisälsivät siis Aivan Kaikkea!

Karkki @ the Oval Office

Ohhh, True Blood!! Vieläköhän se löytyy HBO:lta? Onko kellään tietoa? Se voisi olla se lopullinen syy hankkia vihdoin HBO Nordic.

Pretty Little Liars! Sitä katsottiin tiiviisti Peetun kanssa. Karkki ei niin fanittanut – sanoi, että on epäuskottava! Haha!


Yllä oleva talo on toiminut niin Gilmore Girlsissä Lorelain talona kuin True Bloodissa isoäidin talona ja PLL:ssä Emilyn kotitalona. Ja lisäksi useammassakin tutussa leffassa, mutta en kyllä nyt juuri muista missä (Karkki auta!).

Me ajeltiin kanssa tuollaisella bussilla ympäriinsä!

Kuuluisa vesitorni ja turistien urpo-kuva.

Huvimaja – tuttu mm. Gilmore Girlsistä ja Hart of Dixiestä. Tämä samainen aukio on hyvin keskeisessä roolissa legendaarisissa Paluu Tulevaisuuteen leffoissa!

Yes! We are very, very happy!!

En osaa sanoa, onko tässä mitään aidosta Central Perk -kahvilan rekvisiitasta. Tuo kuva on siis sellainen turistikuva, jonka joku elämäänsä kyllästynyt kuvaaja nappaa karseella kiireellä ja jonka sitten poistuessaan saa ostaa järkyttävään hintaan. Koska kerrankos sitä. Karkki sanoi, että älä osta, mutta ostin silti!

Näettekö!? Se on SEKÄ True Bloodin Merlotte’s ETTÄ Hart of Dixien Rammer Jammer! *tähän se “mindblow” emoji*

Studiokierroksen jälkeen kruunattiin päivä ajelemalla Griffith Observatory -kukkulalle ihailemaan auringonlaskua ja Hollywood-kylttiä. Nähtiin molemmat.

Oli sieltä hienot näköalat Los Angeles DT:llekin.

Noniin. En ehkä ihan tajunnut, mikä se suuri juttu tuon kyltin kanssa on, mutta kiva oli että käytiin. Olihan se elämys nähdä ihmiset tungeksimassa näköalatasanteen kaiteella ihan kuin olisivat suurempaakin ihmettä todistamassa…

Utuisa auringonlasku enkelten kaupungissa.

Löydettiin ihan aidon oloinen diner! Tosin ostettiin vain jääteetä.

I say no more

Kyllähän me siellä vähän shoppailtiinkin. Eniten kyllä mopo oli karata käsistä, kun ajeltiin kaupungin ulkopuolelle Camarillo Premium Outlet -ostostaivaaseen.

Karkki biitsifiiliksissä

En uinut, mutta pulikoin vähän. Vesi oli aivan järkyn kylmää meressä!

Oli kyllä upea reissu!!

Hampurilaisella viimeisenä iltana. Tämäkin paikka löytyi alussa mainitsemastani Peppen kirjasta.

Ja mikä hampurilainen!!

Tämä oli nyt tällainen mastodontti postikorttipostaus – toivottavasti viihdyitte hetken L.A. -tunnelmissa! Itselleni tuli ainakin ihanasti kaikki reissun yksityiskohdat mieleen. Melkein kuin olisi ollut taas paikanpäällä!

Taisin jossain vaiheessa uhota, että en kommentoi päällä olevaa koronakriisiä kuin korkeintaan muiden juttujeni sivulauseissa. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että saan sen verran kysymyksiä, äimistelyä ja kauhistelua osakseni Ruotsin valitseman korona-strategian vuoksi, että en nyt sitten kuitenkaan voi pitää leipäläpeäni kiinni. En todellakaan ole tartuntatautien asiantuntija, epidemiologi (“I’m not a doctor” ha ha) tai muutenkaan perehtynyt aiheeseen normaalia huolestunut kansalainen -tasoa enempää.
Mutta mihinkäs sitä kaikkien alojen erikoisasiantuntija (tunnetaan myös nimellä “besserwisser”) karvoistaan pääsisi. Joten tässä nyt siis vastaus myös kaikille niille suomalaisille kaikkien alojen erikoisasiantuntija -kollegoille, jotka ovat mananneet kolumneissaan, lausunnoissaan ja muissa sellaisissa, kammottavaa tukehtumiskuolemaa kaikille ruotsalaisille, koska täällä yhä vaan käydään koulua, shoppaillaan ja syödään ravintoloissa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ensinnäkin – täällä ei todellakaan “eletä kuin ennen”. Lukiolaiset ja sitä vanhemmat, kaikki aikuiskoulutuslaitokset, yliopistot sun muut ovat siirtyneet etäopetukseen jo muutama viikko sitten. Yli 50 hengen julkiset kokoontumiset on kielletty – ja yrittäjät (ravintoloitsijat, kauppiaat etc.) on velvoitettu huolehtimaan, että kokoontumisrajaa ei ylitetä myöskään heidän tiloissaan ja että ihmiset pystyvät pitämään toisiinsa noin 1,5 metrin turvavälin.
Ihmisiä kehoitetaan välttämään matkustamista ja suurempia yksityisiäkin kokoontumisia. Kaikille on tehty päivänselväksi, että kotiin pitää jäädä varmuuden vuoksi, jos tuntee itsensä vähänkään kipeäksi ja riskiryhmien tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pitää itsensä eristyksissä mahdollisimman huolellisesti.
Mutta muuten on ok elää ihan normaalisti. Ja eletäänkin. KTH:lla opiskeleva Peetu on etäopetuksessa, mutta esim. sekä Karkin että Cissin työpaikoilla ei ole siirrytty työskentelemään kotitoimistolle.

Henkilökohtaisesti olen 100% täällä valitun korona-strategian kannalla. Se ei kuitenkaan estä sitä, ettenkö ole maha kuolemanpelosta kipeänä joka kerta, kun olen puhunut aiheesta jonkun suomalaisen tuttuni kanssa. Siellä kun järjestettiin syyllistäviä painostuskampanjoita kotona pysymisen, ravintoloiden sulkemisen ja ties vaikka minkä puolesta, jo kauan ennen, ennenkuin käsienpesupropaganda oli ehtinyt Pihtiputaalle.
Paniikki tarttuu älyttömän helposti.
Silti olen sitä mieltä, että Ruotsissa valittu toimintatapa on oikein. Aluksi kaikki puhuivat, että pitää “flatten the curve” – hidastaa tartuntojen leviämistä niin, että sairaanhoidon kapasiteetti ei ylity, mikä tapahtui esim. Pohjois-Italiassa. Yhteiskunnan sulkeminen ja tartuntojen estäminen on tietenkin sekä järkevää että ainoa oikea tapa toimia silloin, kun sairaanhoitoa ei pystytä järjestämään kaikille sitä tarvitseville. Ruotsissa tilanne on toki hankala, mutta lähimainkaan kaikki kapasiteetti ei ole vielä käytössä. Näin siis viranomaisten mukaan.
Suomalaisten kanssa puhuessani en ollenkaan käsitä sitä, mihin perustuu sikäläinen “sitten kun tämä on ohi” -ajattelu. Mihin se virus yhtäkkiä häviäisi? Miten siellä voidaan saavuttaa laumaimmuniteetti, kun yhteiskunta on suljettu? Kyllä, siten estetään tartuntojen leviäminen, mutta ihmetyttää silti, että mikä on pläni. Pitää yhteiskunta suljettuna siihen asti, kun rokote on valmis? Mikä on se yhteiskunta, johon silloin saadaan palata?
Eihän sitä kukaan täällä ääneen sano, mutta “ruotsalaisten eksperimentti” lähtee siitä, että annetaan lasten, nuorten ja terveiden aikuisten hankkia lievillä oireillaan laumaimmuniteetti koko kansalle. Hidastetaan yhteiskunnan toimintaa juuri ja juuri sen verran, että ei ylitetä sairaanhoidon kapasiteettia ja pidetään erityistä huolta riskiryhmistä. Viimeksi mainitussa ei Tukholman alueella valitettavasti ole onnistuttu mitenkään erityisen hyvin, sillä tartunnat on päässyt leviämään myös vanhusten hoitokodeissa. Asia, minkä ei pitänyt päästä tapahtumaan.

Koronavirus ei ole ainakaan tämän hetkisen tiedon valossa häviämässä minnekään. Todellisuus, mitä me kaikki nyt eletään, on lyhyessä ajassa muuttunut aivan toiseksi. Kukaan ei tiedä miltä näyttää ja tuntuu se maailma, johon sitten lopulta palaamme, mutta jotenkin elän vahvasti toivossa, että se voisi olla parempi, pehmeämpi, ymmärtäväisempi ja kestävämpi kuin tähän saakka. Toivon kovasti, että saan olla paikalla sitä todistamassa!
Kuvituksena jokakeväiset klassikot, kirsikankukat kotinurkiltani. Voikaa hyvin! Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta!

Jatkan nyt tällä valitsemallani linjalla enkä kommentoi sen enempää koronatilannetta tai sen ympärillä käyvää kiivasta kuhinaa. Itse teen nyt toista viikkoa duunia kotiofficelta, mikä on toisaalta ihan mukavaa (säästyy 2 tuntia työmatkoja per päivä, saa hengata verkkareissa ja kissat tykkää) ja toisaalta kurjaa (tykkään käydä toimistolla, ihmiskontakteista ja siitä energiasta, mitä siellä on. Ja työtuolista).
En mitenkään erityisesti ole päättänyt, että nyt en käy missään, mutta toisaalta en ole metsälenkkejä lukuunottamatta edes piipahtanut kodin ulkopuolella nyt reiluun viikkoon. Hokasin esimerkiksi, että tästähän saa hyvän tekosyyn karsia kaappeihin varmuuden vuoksi ja huonon kirjanpidon vuoksi kertyneitä aivan liian runsaita ruokavarastoja.
Jonain päivänä tilanne kuitenkin normalisoituu, karanteenit puretaan ja palataan takasin arkeen. Tosin uusi normaali voi olla hyvinkin erilainen kuin se, mistä tähän lähdettiin. Tai sitten ei – mutta kukaan ei vielä tiedä. Kaikenlainen epävarmuus on pelottavaa ja välillä tuntuu, että tekisi mieli vain antaa periksi. Toisaalta juuri se, että kun kaikki nyt jossain määrin joka tapauksessa tulee arvioitua uudelleen ja säädettyä muuttuneen todellisuuden mukaiseksi, miksi ei sitten saman tien käyttäisi tilannetta hyödyksi ja haaveilisi itselleen todeksi enemmän oman näköisen, paremmin omia unelmia ja haaveita vastaavan todellisuuden?

Toiveiden konkretisointi on erinomainen – ja useimmiten välttämätön – ensimmäinen askel matkalla niiden toteutumista. Sen voi tehdä monella tapaa: kirjoittamalla haaveet ylös, puhumalla tavoitteistaan julkisesti ja siten sitoutumalla niihin tai visualisoimalla unelmat esimerkiksi niinkuin minä tässä nyt, aarrekartan muodossa.
Aarrekartan askartelu on ihan älyttömän hauskaa puuhaa! Täydellistä tekemistä kotiarestin tylsistyttämille aivoille ja puuhan puutteesta syyhyäville sormille. Homma sopii myös ainakin vähän isompien lasten kanssa toteutettavaksi, eikä sitä tosiaankaan tarvitse ottaa niin älyttömän vakavasti tai supersyvällisesti, jollei itse halua.

Tarvikkeet:

•  isohko paperi, kartonki tms. alustaksi. Mikäli varastosta löytyy esim. tapettirullan jämiä tai lattiansuojauspaperia toimii ne mainiosti!
•  kasa lehtiä, esitteitä, mainoksia etcetera, joista leikellä mieluisia kuvia. Ei kannata olla turhan niuho, tylsän näköinen mainos tai esite saattaa sisältää kuvan juuri siitä sun jutusta.
•  sakset
•  liimaa
•  muuta koristetta, tarroja, glitteriä, kangaspaloja, kuivattuja kukkia, nappeja, niittejä… oman maun mukaan
•  kyniä, vesivärejä etc. – mikäli siltä tuntuu

Sitten ei kun selaamaan lehtiä ja saksimaan silmää miellyttäviä ja toiveskenaarioita kanavoivia kuvia!
Mitään sääntöjä ei ole ja kukin on vapaa visualisoimaan unelmansa juuri niinkuin haluaa. Itse mietiskelin kuvakollaasia koostaessani elämäni eri alueita. En siis vain niitä, mihin olen jotenkin tyytymätön, vaan ihan kaikkia, lähinnä jäsennelläkseni ajatuksiani. Muutenkin ehkä suosittelisin pitämään ajattelun positiivisena: näitä asioita haluan lisää elämääni, näitä kohti toivon valintojeni johtavan – mieluummin kuin: tämä ja tämä asia on aivan päin mäntyä. Askarteluhommasta tulee sillä tavoin paljon hauskempaa.

En etukäteen mitenkään hurjasti suunnitellut miten haavekuvani asettuvat karttapohjalle. Sommitellessani sitten huomasin, että jonkinlainen “elämänkello” aarrekartastani oli hahmottumassa. Työhön, henkiseen hyvinvointiin, perheeseen, parisuhteeseen, kotiin, omaan yhteisöön, luovuuteen, fyysiseen hyvinvointiin, uuden oppimiseen, itsensä toteuttamiseen ja uuden kokemiseen liittyvät toiveeni asettuivat kaikki omalle paikalleen, mutta toisiinsa lomittuen.
Alunperin olin leikellyt kuvia niin paljon, että niistä olisi saanut aikaiseksi vielä kolme tai neljä aarrekarttaa lisää. Haha! Hetken jo mietinkin, että olisinko tehnyt eri elämänalueille omat kartat vähän mood board -tyyliin. Sitten kuitenkin päätin, että haluan yhden, jossa on kaikki, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että kaipaan täydennystä jollekin osa-alueelle, teen sen sitten erikseen.

Kuten sanottu, mitään sääntöjä sen suhteen, miten kartta tulisi toteuttaa, ei ole. Itse esimerkiksi en ajattele, että tämä on mikään todo-lista tai uudenvuoden lupausten kaltainen tavoite tälle vuodelle. Otsikointi “Aarrekartta 2020” viittaa siis kartan tekovuoteen – eikä siihen, että pyrkisin saamaan kaiken toteutettua tämän vuoden aikana.
Tosin aika monet kartalle laittamani asiat ovat jo kummasti nytkähtäneet eteenpäin. Esimerkiksi “koti”-nurkkauksen runsassatoinen puutarhakuva on sikäli jo matkalla kohti toteutumista, että parisen viikkoa sitten minusta tuli superonnellinen pikkuruisen (näille taidoille aivan riittävän kokoisen!) viljelyspalstan haltija!
Kuvien kanssa voi myös ajatella ihan niin luovasti kuin itse haluaa. Jos nyt joku tihrustaa tuota minun karttaani, niin voin kertoa, että aika monet kuvat tarkoittavat minulle jotain muuta kuin mitä ne päivänselvästi esittää. Vaikkapa tuo kuva, jossa partiolaislapset istuskelevat kesäisellä laiturilla, kuvaa haluani osallistua yhteisön toimintaan, olla vapaaehtoinen, auttaa ja olla osallinen ilman, että siitä on mulle itselleni varsinaista välitöntä hyötyä. Eikä niinkään juuri partiolaisia tai lapsia sinänsä.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että haaveilu ja unelmointi on mielestäni täysin aliarvostettuja ajanviettotapoja! Mikäs sen mukavampaa kuin visioida enemmän oman näköistä elämää ja omia toiveita vastaavia tavoitteita.
Ehkä nyt koronakaranteenissa löytyy aikaa oman aarrekartan näpräämiselle!

Hyvää naisten päivää!
Hyvää naistenpäivää just sulle, joka tunnet itsesi toivotuksien ihanaksi, upeaksi naiseksi ja sulle, joka et. Ja sulle, joka tuskailet naiseutesi kanssa, tunnet itsesi vääränlaiseksi, väärällä tavalla naiseksi, ei ollenkaan tai oikealla tavalla naiselliseksi.
Hyvää naistenpäivää just sulle, joka et tunne olevasi nainen. Ehkä siksi, että olet mies tai jotain muuta. Tai lopen väsynyt pohtimaan, mikä minä sitten oikein olen.
Hyvää naistenpäivää!
Kuulin jonkun huutelevan, että ei naistenpäivää enää tarvita, tasa-arvo on toteunut jo. Ja tottahan se on, että sukupuolten välinen tasa-arvo on edistynyt täällä hyvinvoivassa Pohjolassa ihan hurjasti jopa oman aikuisikäni aikana, vaikka katsonkin eläneeni kutakuinkin modernia todellisuutta. Edes teiniaikani ei ole sitä myyttistä ”ennenvanhaan”:ia, jolloin asiat olivat perinjuurin toisin.
Ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään esimerkkejä kolmannesta maailmasta tai kulttuurisesti erilaisista yhteiskunnista löytääkseen konkreettista näyttöä siitä, miten tasa-arvo ja ihmisyys edellä asioiden raamittaminen on vielä kaukainen haave.
Amerikkalainen nuori runoilija, Camille Rainville, kiteyttää runossaan ”Be a Lady” asian paremmin kuin mitä ikinä itse osaisin. Cynthia Nixon lukee runon sellaisella intensiteetillä, että on ihme, jollei viesti mene perille. ”Kaikki” ovat varmasti jo valtavaksi viraalihitiksi nousseen videon nähneet, mutta sen sietää kyllä katsella uudelleen.
Kannattaa myös pitää mielessä, että kaikki videon kuvasto on peräisin mainoksista, elokuvista, normaalista mediasta. Tätä kun syötetään alitajuntaan ja ajattelukeskukseen 24/7, ei ihme, jos mitä oudoimmat asiat alkavat tuntua aivan loogisilta ja normaaleilta ympäristön odotuksilta.

Ihan erikseen pitää nyt selventää, että tämä ei ole mikään naiset-miehet vastakkainasettelutilanne. Omaan elämääni eniten vaikuttaneet miehet, oma isäni ja Karkin ja Peetun isä, ovat olleet siinä mielessä varsin tasa-arvoisia, että olen saanut hyvin vapaat kädet häröillä, toteuttaa itseäni ja muuttaa mieltäni aina, kun on siltä tuntunut. Pukeutuakin miten sattuu, testailla rajojani, käyttäytyä huonosti. Toisenlaisiakin on toki matkan varrella osunut kohdalle.
Äiti on se, joka välillä voimakkaastikin yritti puristaa Mintusta sekä ulkoisesti että elämänvalinnoiltaan paremmin patriarkaalisen yhteiskunnan naiselle tarjoamaan muottiin sopivaa. Hyvää tarkoittaen tietenkin, mutta rivien välissä moite: ”mitä naapuritkin ajattelee.”
Ylipäätään tasa-arvo ei ole mikään vastakkainasettelutilanne. On jotenkin turhauttavaa, ihan kertakaikkiaan älyttömän turhauttavaa, että yhä vieläkin jonkun mielestä se, että kaikilla on asiat yhtä hyvin, on joltakulta pois.

Mitä oikeastaan kaikkein eniten haluaisin toivottaa, on lempeys, suvaitsevaisuus ja vapaus ihan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan. Ja naisille: tuetaan ja tsempataan toinen toisiamme! Yhden meistä menestys ei ole sinulta (eikä minulta!) pois – päinvastoin. Tasa-arvo ei ole enää utopistinen haave, mutta työ ei ole vielä lähimainkaan tehty. Taistelun ei tarvitse olla hampaat irvessä tappelemista, se voi myös olla itsestään selvästi paikkansa ottamista. Meidän kaikkien hurraa-huudot kaikukoon aina, kun joku pistää vapaavalintaisen lasikaton tuhannen päreiksi!
Here’s to strong women. May we know them. May we be them.
May we raise them.