Day: September 21, 2020


Tiedän, miten järkyn ärsyttävää on, kun bloggari vihjailee suurista uutisista, joita sitten saa odotella vaikka miten kauan. Syyllistyin tismalleen tuohon perisyntiin, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että tarkoitus ei ollut kiusoitella tai herätellä (turhanaikaikaista) hype-fiilistä – olen vain ollut niin kertakaikkiaan tulisilla hiilillä kanssa jo vaikka miten kauan, että en nyt vain kyennyt olemaan ihan täysin vaiti.
Lisäksi uutiseni ovat sitä laatua, että vaikka koenkin oman elämäni muuttuneen perusteellisesti ja muutoksen koskettavan minua sekä perinpohjaisesti että syvästi, ne eivät olleet ensisijaisesti sellaisia, että olisin voinut itse päättää, milloin on aika koko maailman tietää. Mutta nyt on oikea hetki ja voin suureksi ilokseni kertoa, että yksi suurimmista haaveistani ja toiveistani on toteutunut:

Minusta on tullut mummu! <3


Tässä hän on!
Täydellinen ja maailman suloisin pieni tyttövauva, työnimeltään Böna/Bönis, saapui maailmaan hartaasti odotettuna maanantaina 7. syyskuuta. Vauva ja äidit voivat hyvin – ja mummukin alkaa vähitellen päästä tasapainoon.
Oikeasti olen niin täynnä tunteita, että on ihan vaikea löytää sanoja jopa tämän blogijutun kirjoittamiseen.
Taisin olla ihan ensimmäisten joukossa, jollen peräti ensimmäinen, joka sai tietää raskaudesta. Helmikuusta asti olen elänyt mukana ja haaveillut ensimmäisestä lapsenlapsestani.
Aika paljon on matkan varrella pitänyt myös harrastaa itsehillintää, että en sekaannu asioihin, jotka ei minulle kuulu. Toisaalta on ollut aivan ihana havaita, miten paljon ihmiskeskeisemmäksi ja perhelähtöiseksi koko homma on muuttunut. Koen, että olen kuitenkin ollut itse synnyttäjä ihan moderniin aikaan, 90-luvulla, mutta valtavasti on kyllä kehitys kehittynyt noista ajoista.
Korona-mayhem tietenkin pisti hiukan pakkaa sekaisin, mutta onneksi kaikki meni hyvin ja omasta näkökulmastani suurin ero oli se, että en voinut mennä heti synnärille tapaamaan pikkuista. Toisaalta juurikin pandemian vuoksi kaikki hyvinvoivat perheet kotiutettiin ennätysnopeasti, joten pikku-Bönis ei ollut hädin tuskin kahta vuorokautta, kun tavattiin ensimmäisen kerran.

Ihanaa nähdä oma tytär äitinä. Siinä herää jokin sanoinkuvaamaton tunne sukupolvien ketjusta ja yhteys esi-isiin. Miten pikku-Bönis katsoo luottavaisesti äitiä, kun Karkki nyt jo varmoin ottein vaihtaa vaippaa ja pukee yöpuulle menossa olevalle vauvalle unihaalaria päälle.
Hurjan paljon on herännyt tässä samalla muistoja siitä, kun itse tulin äidiksi. Miten olin toisaalta ihan hukassa – ja toisaalta alitajuisesti varma itsestäni. Ihan valtavasti on tullut pintaan myös asioita, joista on huono omatunto tavalla, joka ei katoa. Muistan hyvin selkeästi, että nautin omasta äitiydestäni. Panin tietoisesti muistiin asioita, joita arvasin kaipaavani, kun lapset ovat isoja. Mutta silti.
Mikä ihmeen kiire sitä oli saada lapsi kehittymään ja kasvamaan? Mitä ylpeilemisen aihetta siinä on, että Karkki osasi kertotaulun neljävuotiaana tai Peetu lukea, kun oli vasta täyttänyt kolme? Miksi sitä ei vain voinut viipyä hetkessä?

Tuntuu kuin tämä mummuus olisi nyt toinen tsäänssi. Enää ei tarvitse hötkyillä oman uran, jonkin abstraktin saavuttamisen – tai edes rahan – vuoksi. Nyt on aikaa ja tilaa pysähtyä. Kaikki tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen on juuri tässä, juuri nyt.
Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka sanotaan – ja vaikka periaatteessa olenkin enemmän alkupalaihmisiä aion todellakin keskittyä nauttimaan jokaisesta hetkestä. En voi ihan täysin edes vielä käsittää, että yksi elämäni suurimmista haaveista ja toiveista on toteutunut!

Nyt saa onnitella!! <3

Old stuff