Viimeiset päivät nelikymppisenä – maanantaina on sen kuuluisan The Syntymäpäivän aika. Tunnustan ihan rehellisesti, että ei ole ollut mitenkään erityisen helppoa tottua ajatukseen seuraavalle vuosikymmenelle siirtymisestä. Muistan ihan mainiosti, kun oma isäni täytti viisikymmentä. Karkki oli silloin pikkuinen, minä mielestäni hyvinkin aikuinen ja isä jo aika vanha. Tuntuu jotenkin älyttömältä, että nyt sitä on itse ihan yhtä vanha.
Oma minäkuvani on ollut aina jotenkin nuori. Johtuu ehkä siitä, että tein asiat vähän väärässä järjestyksessä – ensin lapset ja vasta sitten yliopisto-opinnot. Siksi olen aina ollut kaikissa vanhempainilloissa ja vastaavissa päiväkodin ja koulun jutuissa vanhempana selkeästi nuorimmasta päästä. Enkä kiistä sitäkään, ettenkö olisi aina mielelläni antanut mielikuvan, että olen paljon nuorempi kuin mitä oikeastaan olen. Tavallaan tyypillinen stereotyyppinen naisten juttu – ikää ei saa kysyä tai ainakaan sitä ei tunnusteta – ja tavallaan peilausta nuoruutta palvovasta yhteiskunnasta.
Sanotaan, että yleensä joka toinen ikäkriisi iskee lujaa ja joka toinen menee ohitse siinä sivussa. Itselläni sekä kolmekymmentä että neljäkymmentä tarkoitti varsin perusteellista elämän tilannearviointia, tapahtuneiden asioiden hyväksymistä ja uuden suunnan hakemista. Kuitenkin molempien kohdalla oli vielä vahva usko siihen, että kaiken ehtii vielä tehdä ja halutessaan vaikka aloittaa alusta.
Osittain näin tulikin tehtyä; olin vähän yli kolmekymppinen, kun muutimme Tampereelta Tukholmaan.
Neljänkympin kriisi oli enemmän sitä, että mihin olen päätynyt ja mitä haluan saavuttaa – satunnaisen paikkoihin ja tilanteisiin päätymisen ja yleisen ajelehtimisen aika oli ohi. Halusin itse vaikuttaa siihen, mihin olin matkalla. Voidaan olla montaa mieltä siitä, oliko muotitieteen opintojen aloittaminen se fiksuin keino purkaa ikäkriisiä, mutta varmasti olisi ollut huonompiakin tapoja.
Kesti aika kauan, että pystyin hyväksymään oman nelikymppisyyteni. Tuntui, että siihen mennessä olisi pitänyt olla jo paljon valmiimpi, päässyt pidemmälle elämässä. Vuosi sitten synttärien aikaan kolahti tajuntaan, että jäljellä on vain 12 kuukautta nelosella alkavien ikäryhmässä. Havainto tuli pienoisena shokkina, vaikka eihän tuon toteamiseen oikeasti mitään korkeampaa matikkaa tarvita. En vain mitenkään kyennyt kuvittelemaan itseäni viisikymppisenä!
(The Syntymäpäivän kunniaksi meikitön biitsilook viime kesän Nåttarön reissulta)
The Syntymäpäivän merkkaama rajapyykki kuitenkin lähestyi ja kylmä hiki alkoi nousta Mintun otsalle. Ensinnäkin tiesin, että en missään tapauksessa halua olla yksin – sen paremmin herätä kuin mennä nukkumaankaan – synttäripäivänäni. Teknisesti asian hoitaminen alkoi tuntua haasteelliselta, koska itse päivä sattuu maanantaille. Vaikka olisinkin ajatellut järjestäväni juhlat, se ei olisi vielä taannut seuraa h-hetken kohtaamisesta aiheutuviin haasteisiin.
Monien sattumien summana ja hiukan ex tempore päätettiin sitten tämä New Yorkin reissu Karkin ja Peetun kanssa, mikä onkin ollut aivan mielettömän ihana ratkaisu kaikkeen! (ja upea elämys muutenkin!) Pienet kotibiletyyppiset juhlatkin on suunnitteilla, joten mitenkään matalalla profiililla puolen vuosisadan rajapyykkiä ei tosiaankaan tule sivuutettua.
Itseasiassa uskon vahvasti siihen, että ihmisen sisäsyntyinen tarve juhlia elämän murroskohtia (esim. syntymää/nimen antamista, ripille pääsyä, valkolakkia, naimisiin menoa ja tavallaan kuolemaakin) johtuu osittain siitä, että siten on paljon helpompi käsitellä tilannetta ja sen aiheuttamia muutoksia. Juhlien järjestäminen tekee muutoksen konkreettisesti ja samalla tilanteen jakaminen ystävien kanssa vahvistaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta.
Itselläni kävi ainakin hiukan niin, että kun aloin tulla sinuiksi vanhenemisen kanssa, ei juhlien järjestäminenkään tuntunut enää vastenmieliseltä.
Ja onhan se niin, että vaikka vanhaksi tuleminen välillä tuntuukin vähän ökeniltä, vastakohta olisi vielä ikävämpi. Oikeastaan on varsin elitististä ja tyhmää potea mitään ikäkriisiä, kun niin monilla ei ole etuoikeutta vanheta, vaikka haluaisivatkin.
Mutta onko ikä vain numero? Monet – tai käytännöllisesti katsoen kaikki – joille olen tunnustanut vastenmielisyyteni viisikymppisyyttä kohtaan, ovat vakuuttaneet, että ikä on tosiaankin vain numero ja että on täysin itsestä kiinni, miten siihen suhtautuu ja miten sen antaa vaikuttaa elämäänsä. Ei ole pakko vanhentua, vaikka numerot niin väittäisivätkin.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että paljon on kiinni omasta asenteesta ja halusta. Siitä huolimatta olen kuitenkin osittain sitä mieltä, että ikä on vain numero vähän samaan tapaan kuin vankila on vain huone. Siis tavallaan joo, mutta ei sitten kuitenkaan.
Päivittäisessä elämässä pitää varsin hyvin paikkansa, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten vanhaksi tai nuoreksi itsensä kokee. Mutta jos katsotaan asiaa vähän laajemmin, työelämää ja perhettä esimerkiksi, tilanne on aivan toinen. Viidenkympin rajapyykin ohittanut nainen ei useimmissa tapauksissa ole mitään haluttua kamaa työnvaihtomarkkinoilla. Mahdollisia urasuunnitelmia pitää tehdä aivan eri reunaehdoilla kuin nelikymppisenä.
Uuden uran lisäksi myös uuden perheen perustaminen on viisikymppiselle naiselle huomattavasti hankalampaa kuin neljänkympin kieppeillä oleville. Miehiähän nämä samat lasiseinät eivät koske oli sitten kysymys urasta tai perheen perustamisesta. Ei niin, että oikeastaan haikailisin kummankaan perään, mutta vain vastaväitteenä sille, että ikä olisi vain numero. Varsinkin naisilla vaihtoehdot vähenevät vääjäämättä.
Enkä nyt edes viitsi aloittaa ulkonäöstä. Vanheneva nainen voi olla kaunis ja hyväkroppainen siinä missä nuorikin, mutta kun nuoruus on se standardi mihin verrataan (“olet niin nuorekkaan näköinen ikäiseksesi!”), kasvaa suorituspaineet helposti aika koviksi.
Toisaalta en missään nimessä antaisi pois kaikkea sitä elämänkokemusta, viisauttakin ehkä, minkä olen vuosien aikana reppuuni kerännyt. En todellakaan haluaisi olla se itsestään epävarma, kiireellä kehuva parikymppinen tai ruuhkavuosien kaaokseen minuutensa hukkaava kolmekymppinen, joka olen ollut. On ihanaa olla tässä ja nyt, juuri minuna itsenäni, sellaisena kuin olen.
Ja viisikymppisen itsevarmuudella todeta: tällainen olen, ja se on kyllä hemmetin hienoa!!
