Tag: Mintun vetimet

Kävin minäkin tietty katsomassa melkoisesti kohutun leffan parisen viikkoa sitten – enkä kyllä pettynyt. Siinä missä SoMen fokus on aika paljon ollut Barbie-tarinan naisen asemaa koskettelevissa teemoissa, itse sukelsin sisäisen lapseni kanssa syvälle muistoihin.

Oliko se Annie Ernaux, vai kuka, joka kirjoitti ihanasti siitä, miten kaikki elämämme identiteetit elää samanaikaisesti sisällämme kuin maatuskanuket? Barbie-elokuvaa katsoessani ja vielä pitkään sen jälkeenkin on tuntunut kuin olisin saanut aivan poikkeuksellisen suoran yhteyden useampaankin maatuskaversioon itsestäni.

Ehkä vähän hassua, mutta voimakkaimmat ja tärkeimmät muistoni ikonisesta nukesta ei ole lapsuuden leikeistä, vaikka naapurin Sadun kanssa kyllä jo neli-viisvuotiaina opiskeltiin perhe-elämän eri puolia Barbie-joukkion ja Sadun Kenin kanssa. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että itselleni kaikkien merkittävimpiä Barbie-aikoja olivat vuodet, kun varsinainen leikkiminen jäi vähemmälle ja jäljellä oli vain yksi nukke, se lempparein, ja aloin tehdä sille vaatteita.

Aluksi vaate (”vaate”) oli äidin kangastilkkulaatikosta löytynyt palanen johon leikkasin saksilla rei’ät kädenteiksi ja komeus sidottiin villalangalla jonkinlaiseksi avantgardistiseksi mekoksi. Vähitellen taidot karttuivat ja siinä vaiheessa, kun ikätovereitten Barbiet oli jo aika päiviä sitten hautautuneet vintille, minä nykersin yksityiskohtaisia asuja omalleni.

Pidin nukkea jonkinlaisena alter egonani ja tein vaatteita, jotka olivat joko mahdollisimman tarkkoja kopioita omistani tai jotakin, mistä haaveilin. En muista, että olisin juurikaan tehnyt mitään prinsessamekkoja, mutta yhtäkin nahkatakkia väsäsin hartaasti ja ruutukankaisia punk-asuja tuli askarreltua heti, kun fiftari-villitykseni hellitti 70-luvun lopussa.

Olin unohtanut kaiken tuon, ensiaskeleeni pukeutumismaailmassa ja pukuompelussa, mutta Barbie-elokuvan mukana kaikki tulvahti mieleen täydellä voimalla!

(Unohtui ottaa kuva mekon kivasta painijanselkä-leikkauksesta samalla, kun kuvasin näitä. Tämä kotona parvekkeen oven raossa otettu on vähän perunalaatuinen, mutta alkoi taas sataa, joten ulos asti ei kameran kanssa enää voinut mennä ja selkämys ansaitsee mielestäni tulla esitellyksi!)

Jotenkin siis ehkä sopivaa, että postauksen kuvissa on ihanasta vaaleanpunaisesta Nuppu Print Companyn trikoosta ompelemani mekko. Varmasti ainakin osittain leffan alitajuista vaikutusta, että olen elänyt jo viimeiset puoli vuotta – ja pidempäänkin – täydellisen pinkki-himon vallassa. Kaikki nyanssit hennoimmasta vaaleanpunaisesta, baby-pinkin ja vanhan roosan kautta fuksiaan toimii. Se tuntuu ihanalta! Jopa nyt kesän väistämättä hiipuessa loppua kohti, himottaa vaaleanpunaisen eri sävyt edelleen, vaikka pukeutumisen väripaletti siirtyykin kohti syvempää skaalaa.

Mekon kaavana on sporttimekko Leppälintu Nuppunen 5 -kaavakirjasta. Pidensin helmaa peräti 20 cm, koska halusin polvet peittävän mallin. Valkoiset kanttaukset pääntiellä ja kädenteissä korostaa yläosan urheilullista leikkausta, mikä oli tarkoituksenikin. Ihan liian söpöileväksi ei voi heittäytyä edes vaaleanpunaisessa mekossa!

Leffasta vielä sen verran, että kyllä, olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että on aivan nerokasta nostaa esiin naisen asema koristeena ja elämä patriarkaatin asettamien ahtaiden – ja mahdottomien – raamien sisällä hyvin nuorempaa kohderyhmää vetävän pitkitetyn, viihdyttävän lelumainoksen avulla. Huumorin ja nokkeluuden avulla nuoremmat sukupolvet ehkä kasvavat aidosti tasa-arvoisemmiksi.

Ja se kohtaus, missä kaikki Kenit soitti rannalla kitaraa suurina ja syvällisinä tunteiden tulkkeina ja kaikkien Barbien tehtävänä oli tuijottaa hartaana ihaillen kokemaansa upeutta. Kyllä, olin tikahtua nauruun.

Aurinkoiset kelit saivat kaivelemaan arkistoista kuvia yhdestä viime kesän lempparimekostani. Aivan superlämmintä ei ole vielä ollut kuin ehkä keskipäivällä auringossa ja tuulensuojassa, mutta kyllä nyt voi jo julistaa kukkamekkokauden alkaneeksi! (Sitäpaitsi eikös se “virallisesti” ala vapusta? Lämpötilasta ja säästä riippumatta!)

Instagramissa on jo vilahdellutkin joitain kuvia viime kesän suosikkiompeluksestani – Mekkotehtaan ”Helmat” –kirjan Sienna-mekosta. Yllättävän moniin uusiin tuotoksiini voin yhdistää suosikki-etuliitteen, mikä on ilahduttavaa. Syynä ei kylläkään ole se, että olisin nykyisin jotenkin taitavampi – päinvastoin oikea käteni on edelleen niin kömpelö ja taitamaton, että välillä ihan kiukuttaa (vaikka samassa hengenvedossa muistututankin itselleni, miten onnekas olen, että ylipäätään pystyn ompelemaan!) – mutta ehkä tämän rajoitteeni vuoksi (ansiosta) seuraan ohjeita nykyään tarkemmin. Ja erityisesti olen ottanut tavaksi tehdä aina ensimmäisenä testivaatteen jostain sopivasta, mutta edullisesta kankaasta.

Tämän Sienna-mekon kanssa oli toisin. Loppukesään osui yhdet ihanat ystävän pihajuhlat ja samana päivänä sattui Nuppu Print Companyn Ruotsin turneen pysäkki olemaan sopivasti pienen ajomatkan päässä. Kumpikin tilaisuus vaati Nuppu-kankaasta valmistettua kukkamekkoa! Niinpä pistin hulinaksi ja aamupäivällä leikattu mekko oli illansuussa valmis.

Ryhdyin aikalailla soitellen sotaan. Jonkun verran tietty mittailin kaavaa ja tein taustatutkimusta Instagramissa. Aivan korvaamattoman arvokasta tietoa löytyy Instan ompelujengistä! Esim. tämän Sienna-mekon kohdalla löytyi mainintoja, että kaava on napakka rinnanympäryksen kohdalta – eli ei kannata tehdä liian pientä kokoa – ja että helma on aikuiseen makuun aikas lyhyt.

Vinkit mielessäni ryhdyin leikkaamaan aikoinaan Kankaiden Yön ylläripussista löytyneestä Tulppaanifestivaali-tencelistä. Kangasta oli todella naftisti, joten kuvioiden matsaamisen sai unohtaa välittömästi. Ajatuksen helman pidentämisestä sai myöskin unohtaa, mutta muuten sain kankaan riittämään pienen kaava-tetriksen jälkeen aivan mainiosti. (Hihoista jätin hihansuun hörselöt pois ja lyhensin niitä hiukan)

Olin suorastaan hämmästynyt, että tykästyin mekkoon niin valtavasti! Oikeastaan ajatukseni oli melkein vitsillä tehdä aivan överi kukkahörselömekko paria kesämenoa varten. Yleensä en kestä yhtään (siis todellakaan yhtään) minkäänlaisia puhvihihoja – enkä etenkään ylisokerisia olkapäältä poimutettuja tai mitään rimpsuhelmoja.

Nyt mietin, että voisihan se olla hauska olla välillä oikein supernaisellinen, vaikka eniten tunnenkin oloni kotoisaksi, kun asussa on mukana vähän rouheampia elementtejä myös. Olen kuitenkin käyttänyt mekkoa jo tosi paljon, monessa eri tilanteessa – ja huomannut viihtyväni oikein hyvin!

Aloin heti suunnitella seuraavaa versiota samasta mekosta, mutta vähän pidemmällä helmalla. Lisäksi mietin, että hihoihin voisi laittaa kunnon kaitaleet kuminauhan sijaan. Kangaskin on jo hankittuna – kuinkas muuten. Jotenkin se tuntuu olevan aivan refleksi, että heti idean saatuani hankin kankaan ja vasta sitten alan ihmetellä, että mistäköhän taas löytyisi aikaa kaikkien projektien toteutusta varten.

Pätee myös neulehommiin ja lankoihin. Ja kaikkiin muihinkin näpräysjuttuihini. Haha!

Siinä hän esittelee, että tuommoiset Hämeen helat oli korvissa mekon kanssa.

Kenkävarastostani löytyi mekon kanssa täydellisesti sopivat, vain kerran käytössä olleet (Karkin häissä) hennon vaaleanpunaiset mokkasandaalit. Tosiasiassa kyynärpääni murskanneen kuperkeikan jälkeen jopa nuo erittäin maltilliset korot ovat tasapainoaistilleni liikaa. Tuntuu aivan hullulta, että ennen onnettomuutta pidin 10 cm korkoja vähimmäisvaatimuksena, nykyään yläraja menee siinä 5 cm kohdalla ja kaikkein mieluiten pysyttelen maan tasalla.

(pitäisikin päivittää blogin esittelyteksti, vaikka henkisesti olenkin edelleen samoilla linjoilla)

Kesällä – tai kesäksi luokitetulla ajanjaksolla kuljen mieluiten lipsuilla. Onneksi varvastossuvalikoimastani löytyy kultaiset Ilse Jacobsenin läpsyttimet, jotka ovat aivan riittävän juhlavat kukkamekon kaveriksi.

Ja mikäli tilanne vaatii oikeampia kenkiä, toimii nyt jo aika monta vuotta vanhat Mephiston korkkipohjaiset sandaalit aivan mainiosti.


Sellainen pieni mittausmoka ompeluvaiheessa sattui, kun asettelin taskuja sivusaumoihin, että en tajunnut, ettei helma ala vyötäröltä vaan aika paljon ylempää. Niinpä taskut tuli vahingossa laitettua aikas ylös. Mutta mitäs tuosta, aivan käyttökelpoiset ovat – ja mikä parasta: mekossa on taskut!

Ja on se vaan kuulkaas ihanaa, kun koko kesämekkosesonki on käytännössä vielä edessäpäin!

Minttu syö pizzaa Italiassa

Ihanat kesäkelit ja tulevan lomakauden suunnittelu innosti muistelemaan viime loppukesän reissuani Italiaan. Tässä muutamia kuvia ja tunnelmia matkalta – ja ensimmäisen matkapäivän asu jälleen erittäin onnistuneesti (NOT!) itselaukaisijalla kuvattuna.

Varsinaiset kesälomasuunnitelmat jäivät vuosi sitten sekä loppukesään että viimetippaan. Yksi syy oli se, että heräsin passin hankintaan vasta maaliskuussa. Koronan aikana mokoma oli ehtinyt mennä vanhaksi, niinkuin ilmeisesti koko Suomen ja koko Ruotsin kansalla. (Miten hassua, kun tuntuu, että korona-ajoista on pieni ikuisuus – ja tosiaan vielä vuosi sitten tilanne oli tämä!)

Normioloissa uuden passin saa täällä käpäläänsä parissa päivässä – viimeksi taisi mennä kolme päivää siitä, kun tajusin, että se pitää uusia, siihen, kun uusi passi oli valmis. Nyt oli jonot jo maaliskuussa venähtänyt niin mahdottomiksi, että ensimmäiset vapaat ajat oli vasta lokakuulle.

Onneksi sitkeä vapautuvien aikojen kärkkyminen tuotti tulosta ja sain juhannusviikolle passiajan Suomen suurlähetystöön. Facebookin ”Tukholman suomalaiset” –ryhmässä kuului kauhu-uutisia, että Suomesta postitettavat passit viipyy matkalla helposti 8-9 viikkoa. No, se oli tyypillistä Facebook-tietoa ja sain kirjatun kirjeen reilussa viikossa.

Matkakohteeksi valikoitui Italian Maranello oikeastaan aika monestakin syystä. Koronakin taisi vaikuttaa vielä suunnitelmiin ja halusin pysyä Euroopassa. Soolomatkailijana toiveena oli kohde, jossa tekeminen on pääasia. Kahviloissa istuskelu, rannalla makoilu ja kauniiden maisemien katselu sujuu toki sekin rutinoituneelta sinkulta ilman seuraakin, mutta on jotenkin silti nautinnollisempaa, kun matkalla on jokin missio.

Ja nyt siis tavoitteena oli sukeltaa korvia myöten Ferrari-maailmaan!

Maranellon kaupungin motto on: hidasta elämää ja nopeita autoja. Tein toki varsin perusteellisen taustatyön ennen reissuun lähtöä, mutta kieltämättä olin silti aavistuksen yllättynyt, miten Ferrari dominoi kaupunkikuvassa – ja oikeastaan kaikessa. Liikenteessäkin sujahteli kiitettävästi huikeita urheiluautoja, vaikka pääosa olikin sitten lopulta aivan tavallisia kulkuvälineitä.

Tässä nyt ehkä paras otos niistä kaikista lähemmäs sadasta, jotka otin ensimmäisen päivän asustani. Vaikka miten yritin, tarkennus osui aina jonnekin taakseni – johtui varmastikin tuosta aamuhetken haasteellisesta valaistustilanteesta. Halusin nyt kuitenkin ikuistaa asun tänne kahdesta syystä. Toinen niistä on toppi ja toinen shortsit.

Molemmat asun osat valmistuivat juuri Italian reissulle. Olin jo kirjoittaa valmistuivat sopivasti, mutta varsinkin shortsien kohdalla tilanne on se, että kuka tahansa järkevä olisi jo keskittynyt pakkaamaan tavaroita matkalaukkuun ja ehkä korkeintaan silittämään jotain tarvittaessa, mutta olin nyt saanut niin päähäni, että valkoiset shortsit pitää olla ja tein järkevän priorisoinnin, minkä johdosta poljin vielä ompelukonetta vain hetkeä ennen kuin oli aivan pakko lähteä viilettämään lentokentälle.

Topin kaava on Tauko-lehden ensimmäisestä numerosta Wren-toppi pienin muutoksin. Jätin pois aitoon kietaisupaitaan tarvittavat nauhat – ne kun on hiukan hankalat, jos topin päällä on tarkoitus pitää esim. neuletakkia ja kavensin vastaavasti sivusaumasta noin sentin. Kankaana Nuppu Print Companyn iki-ihana Vanamo.

Shortsit tuli tosiaan ommeltua aivan superviimetipassa – ja siksi kaavaksi valikoitui yksinkertaiseksi ja luotettavaksi tietämäni The Assembly Linen pyjamasetin alaosa. Kyseisen kaavan saa btw ilmaiseksi, kun liittyy heidän jäsenklubiin (eli tilaa uutiskirjeen..). Suosittelen kaikille, joita ompeleminen kiinnostaa, sillä mukana tulee niin seikkaperäiset ja pedagogiset ohjeet, joita seuraamalla epäonnistumisen vaara on todella olematon.

No mites se Maranello? Suosittelenko vai en?

Plussat:

 + Pieni kaupunki, kaikkialle pääsee helposti ja nopeasti kävellen

 + Ferrari-museo on todella vaikuttava

 + Kaupunki ei ole varsinaisesti turistikohde (useimmat tulevat vain poikkeamaan Ferrari museossa isommista lähikaupungeista Bolognasta tai Modenasta) ja siksi meno vaikuttaa hyvin aidolta, ei turistiselta

 + Aivan käsittämättömän hyvää ruokaa ravintoloissa

 + Hyvin siedettävä hintataso ylipäätään (paitsi virallisen Ferrari-merchandisen kohdalla)

 + Erittäin hyvät tsäänssit törmätä formula-kuuluisuuksiin, mikäli eivät satu olemaan kisaamassa jossain

Miinukset:

 – Pieni kaupunki, jossa ei ole juuri muita varsinaisia nähtävyyksiä kuin Ferrari (jotain keskiaikaisia linnoituksen jämiä olisi ollut, mutta sinne asti en ehtinyt!)

Eli en oikein osaa sanoa suosittelenko vai en kenellekään reissua juuri tuonne. Itse ihastuin Maranelloon aivan totaalisesti (mutta olen kyllä muutenkin vähän outo… haha!) ja voin hyvin kuvitella meneväni sinne vielä uudestaankin. Tällä reissulla olin perillä kolme yötä – eli kaksi kokonaista päivää, jotka meni yhdessä vilauksessa!

Ferrari museosta nauttii varmasti sellainenkin, joka ei ole aivan hurahtanut, mutta sinne tosiaan pääsee joko järjestetyllä sightseeingillä tai omalla autolla poikkeamalla ilman, että tarvitsee varsinaisesti majoittua Maranelloon. Monen bussin kyljessä näytti lukevan Pavarotti & Ferrari – eli jokin yhdistelmäelämys alueen merkkihahmojen ympärillä siinä taisi olla kyseessä.

Nyt onkin sitten seuraava Italian reissu suunnitelmissa ja ankarat italian opinnot käynnissä. Ja haaveissa, että voisi joskus viettää saapasmaassa vähän pidemmän ajan.

Siis voi kertakaikkiaan, mikä lumimyteri tänään on ollut! Ei todellakaan mikään pieni takatalvenpoikanen, vaan kunnon puuskatuuli-lumi-lentää-myös-alhaalta-ylös –elämys. Oh my!! Yritin lounastunnilla tehdä pienen happihyppelyn, mutta oli niin ankaraa taistelua, että kiersin vain korttelin.

Edellisiä asukuvia napsiessani mietin, että ehkäpä sitä jo ensi kerralla pääsisi kuvaushommiin ulkosalle. Haha! No, ei kyllä toivoakaan. Siis vaikka asukuvauksen kohteena olisi untuvakokohaalari, kameran jalusta ei pysyisi tuolla myrskyssä pystyssä sekuntiakaan.

Ehkäpä ensi kerralla sitten!

Tänään esittelyssä asu, joka on nopeasti noussut toimistolemppariksini. (Toimistolempparin tunnistaa helposti siitä, kun jossain vaiheessa tulee tunne, että on pakko alkaa laskea päiviä, miten usein on samaa asua käyttänyt ja mietityttää, että tajuaakohan kaikki, että tää on taas tää sama! :D)

Paita on kerrassaan ihana kietaisupaidan ja kauluspaidan liitto! Tykkään siitä tosi paljon – ja vaikka se ei olekaan Mintun ateljeen tuotoksia, en ole rikkonut ”yhtään vaatetta ei sit osteta ennenkuin kangasvuoret on madaltuneet” –päätöstäni, sillä sain paidan Karkilta. <3  Ja paita on siis kotoisin H&M:ltä, kiinnostuneille tiedoksi.

Housut sen sijaan ovat omaa tuotantoa. Kaava on helmikuun Suuri Käsityö –lehdestä (miten aina joskus käykin niin, että jonkun kaavalehden yksi numero on ihan killerihyvä!? Nyt tuo helmikuun painos on sellainen. Olen tehnyt siitä jo vaikka mitä – ja pari juttua lisää on listalla). Lehteen nämä Solinahousut -nimiset neulepöksyt oli tehty merinovillasta, mutta itse halusin hiukan vähemmän kotoiluhenkiset ja siksi valitsin tuon hauskan nahkamaiseksi painetun raskaasti laskeutuvan melko paksun viskoosijerseyn.

Kangas löytyi varastoistani – kuinkas muuten (terkuin kangasostolakkolainen!) – ja on peräisin muotitalojen dead stock –myynnistä. Legenda ei valitettavasti kerro täsmälleen, että minkä muotitalon, mutta tosi ihanan ja laadukkaan tuntuista on.

Hiukan pelkäsin, että mitenkähän tuo painatus tai pintakäsittely kestää pesua, mutta testitilkku tuli 40 asteen normipesusta ulos aivan muuttumattomana. Ihan hirmu kovaa mekaanista kulutusta tuo pinta tuskin kuitenkaan kestää. Toisaalta se ei kyllä haittaa, sillä kotihousuina nuo menee pitkään, vaikka toimistokelpoisuus iän mukana laskisikin.

Tykkään valtavasti housujen liuhupunttisesta mallista! Tulee jotenkin vahva olo, kun noiden kanssa lepattelee menemään. Ainoa miinus, että kaavan taskut on makuuni hiukan matalat, mutta se on kyllä helppo korjata seuraavaan versioon.

Seuraavaksi ajattelin ommella saman mallin jostain ei-neuleesta. Pitää vain tarkistaa, että saan vedettyä pöksyt päälleni myös joustamattomasta kankaasta tehtynä.

Ulkona lumipyry vain sakenee. Kai tässä pitää nyt sitten tosissaan ottaa seuraavaksi toteutusvuoroon se toppatakki, mitä olen suunnitellut jo joulusta lähtien. Haha!

Kevätpäiväntasaus oli toissapäivänä maanantaina, vautsi! Yksi vuoden kohokohdista ainakin allekirjoittaneella. Vaikka keli on viime päivinä ollut täällä kaikkea muuta kuin heleän keväinen, olo on jotenkin lämpimän toiveikas. Uudenkuun ihana Emilia joskus sanoi niin hirmu osuvasti: kevät on kuin kesän perjantai. Koko upea valoisa ja  kasvun vuodenaika on vielä edessä – niinkuin perjantaisin viikonloppu. Ihan vielä ei olla siellä – perjantaikin on vielä työpäivä – mutta mieli on jo selkeästi kevyempi.

Suunnilleen samoihin aikoihin kevätpäiväntasauksen kanssa osuu enemmän henkistä laatua oleva sukkahousunpäiväntasaus. Pimeään vuodenaikaan kuuluu mielestäni mustat sukkikset ja valoisaan nudet. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö aivan hyvin voisi olla tyylikästä myös toisinpäin, tai ihan miten vaan. En vain kertakaikkiaan itse pysty.

Talvikaudella nudet sukkahousut näyttää mielestäni todella alastomalta ja täysin vailla logiikkaa koen, että niissä tulee helpommin vilu. Siis, että muka palelisin enemmän käyttäessäni ihonvärisiä sukkiksia verrattuna samanpaksuisiin mustiin. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta siltä kuitenkin tuntuu.

Sama tietty myös toisinpäin. Mustat sukkahousut alkaa about juuri näihin aikoihin vuodesta näyttää tunkkaisilta ja ahdistavilta omaan silmääni. Liian kuumilta viileänäkin kevätpäivänä. Ja kyllä, tämä pätee myös juhlapukeutumiseen ja kokomustien asujen kohdalla. Sukkahousunpäiväntasauksen jälkeen valintani on nudet. Sen sijaan kaikki erikoisversiot, värilliset, glitteriset ja esimerkiksi verkko- tai pitsisukkikset ovat tämän logiikan ulkopuolella.

Mitään yleistä sukkahousunpäiväntasausta en yritä julistaa, kunhan vain tässä ääneen ihmettelen (jälleen kerran), miten niin monet pikkujutut pukeutumisessa on kuitenkin kiinni fiiliksestä. Mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei.

Tästä aasinsilta päivän asuun ja jalassa oleviin mustin sukkiksin. Aavistuksen karseastä säästä riippumatta tuntuu, että sukkahousuntasauspäivä on täällä. Veikkaisin, että seuraavan kerran, kun valitsen mustat, ollaan jo pitkällä syksyllä. (Tästä vielä yksi omituisuus lisää: keväällä tasauspäivä määräytyy valon mukaan, syksyllä lämpötilan…)

Lisäksi tässä esittelyssä ateljeen viimeaikaista tuotantoa: hauska kietaisupaidalta näyttävä trikootoppi, jossa kuitenkin vain nauhat ovat kietaistavat. Ihastuin malliin helmikuun Suuri Käsityö –lehdessä ja käytin tähän yhdestä mekkoprojektista yli jääneet Nuppu Print Companyn ”Juhannusmuistot” –trikoon loput. Kangasta oli niukanlaisesti, joten kuvioiden sovittelun sai unohtaa, hihoja pätkäistä ja toinen nauhoista on leikattu väärään langansuuntaan ja tehty kaiken lisäksi kahdesta palasta.

En ole aivan varma oliko tämä nyt aivan paras projekti käyttää loput iki-ihanasta suurikukkaisesta kankaasta. Paidassa on sauma keskellä edessä – ja erityisesti siksi ehkä yksivärinen tai pienikuosinen sopisi paremmin. Oh well. Kietaisupaitafanille tämä on kyllä loistomalli, sillä etumus on klassista versiota suljetumpi. Itselläni ainakin alkaa pääntie helposti aidossa kietaisussa höröttää ja varsinkin toimistolle pitää alle pukea toppi tai t-paita tuomaan tarvittavaa säädyllisyyttä. Tämän kanssa sitä ongelmaa ei ole.

Onneksi varastosta löytyy pariakin kivaa yksiväristä trikoota, joista voin tehdä seuraavan version. Siihen muokkaan ehkä myös v-pääntien, mikä tuntuu enemmän omalta kuin tuo kaavan o. Keskietusauman ansiosta pääntien muokkaaminen on onneksi pikkujuttu.

Uuden paidan kaverina tässä ikivanha, aikoinaan 2nd handinä ostettu Twist & Tangon hame ja viidennettä talvea tehokäytössä olevat Aldon maihinnousukengät.

Enkä nyt jaksa (taas!) alkaa valittaa, miten erityisesti nämä kokovartalokuvat on aivan täysin mahdoton saada tarkentumaan kaukolaukasimella oikein. Yllä vasemmalla on tasan ainoa noin gazillionista kuvasta, jonka otin, joka on tarkka. Oikeanpuoleista olen yrittänyt keinotekoisesti tehdä terävämmäksi, mutta kyllähän sen nyt huomaa. Ja näkee selvästi, että tarkennus on osunut tuohon takana olevaan puutarhasohvaan. Jostain syystä fokus häviää heti, kun laitan kaukolaukaisimena toimivan puhelimen pois kädestäni.

Pitää keksiä jotain, meidän kasvihuone ei selkeästi ole kaikkein suotuisin kuvausstudio. Onneksi kohta on sen verran lämmin, että tarkenee taas kuvailla ulkona – ihanaa!

Old stuff