Taitaa olla jonkinasteinen oire koronakriisin vakiintumisesta, että nyt aletaan jo pikkuisen medioissakin pohtia tulevaisuutta huomista tai ensi viikkoa pidemmälle. Talous tulee olemaan enemmän tai vähemmän kuralla joka puolella, enkä edes yritä hahmotella, miten perusteellisesti monet asiat tulevat väistämättä muuttumaan. Yksi asia, joka ei varmasti milloinkaan palaa entiselleen, on matkustaminen.
Kestää aikansa ennen kuin maat alkavat taas sallia liikkumisen rajojensa yli. Halpalennot tuskin palaavat kuvioihin ensihätään – ja aivan todennäköisesti lähimatkailua tullaan pitämään monestakin syystä eettisesti parempana vaihtoehtona kuin pallon yli auringonsäteiden ja elämysten perässä sinkoilua.
Pohdiskelin tänään jokapäiväiseksi tavaksi muodostuneella metsälenkilläni koko tuota nautintomatkailun dilemmavyyhtiä ja omaa suhdettani siihen. Tottakai on paikkoja, joissa olisin halunnut käydä. Japani kiinnostaa moneltakin kantilta aina Tokion humusta Kioton kulttuuriin ja Mount Fujin kauneuteen. Machu Picchu ja oikeastaan koko Etelä-Amerikka olisi upea kokea, samoin Alaska (olen varmaan nähnyt liian monta romanttista tv-sarjaa Alaskasta, alkaen legendaarisesta Northern Exposure –sarjasta). Mutta tavallaan olen kyllä aivan tyytyväinen näinkin. Eniten kaipaan luontoon ja se luonto, joka on tuossa ihan kulman takana, kelpaa vallan erinomaisesti.
Samalla muistin viimeisen varsinaisen ulkomaille suuntautuneen lomamatkani (Tampereen reissuja en nyt oikein laske tähän, vaikka kyllähän niihinkin visiitteihin on lomamaisia piirteitä sisältynyt!) ja sen kunniaksi tässä nyt vihdoin postikorttityyppinen katsaus kesän 2018 L.A.-reissuumme, jonka siis tein yhdessä Karkin kanssa.
Yhteenveto heti tähän alkuun: Meillä oli aivan huikean upea loma, L.A. on hieno elämys ja kyllä sinne kannattaa mennä, jos sen tyyppinen matkailu vielä palaa ohjelmistoon. Me käytettiin matkan suunnittelussa apuna Peppe Öhmanin “Mitt Los Angeles” -kirjaa ja sitä voin suositella erittäin lämpimästi!

Santa Monica Beach ensimmäisen illan auringonlaskussa.
Kannattaa uskoa matkaoppaiden varoitteluja siitä, että etäisyydet ovat yllättävän pitkät. Kartalla muutaman korttelin kävelymatkaan saattaa helposti hurahtaa 45 minuuttia. Auto on ihana asia, jos on tarkoitus nähdä muutakin kuin oman kortteerin kulmat. Google Maps ilmoittaa yleensä, miten nopeasti sitä ajaa kaupunginosasta toiseen. Kyseisiin aika-arvioihin voi yleensä huoletta lisätä tunnin. Se kuluu liikenneruuhkassa madellessa.
Me vuokrattiin koko matkan ajaksi Eurooppalaisessa mittakaavassa kookas Chevvy, jolla oli kyllä aivan ihana kurvailla pitkin poikin – ja vähän pidemmällekin. Koko mesta on rakennettu sillä ajatuksella, että ihmiset liikkuu autolla – joten parkkeeraaminenkaan ei tuottanut minkäänlaista päänvaivaa.

Pari ensimmäistä päivää pyörittiin Karkin kanssa biitsillä. Meidän majapaikka sijaitsi  aivan käsittämättömän ihanasti aivan superlähellä Santa Monica Beachiä (kiitos vaan edelleenkin Peppe!). Jo heti ihan ensimmäisenä iltana, vaikka oltiin matkustuksesta ja jet lagista ryytyneitä, oli niin luksusta päästä haistelemaan valtameren suolaisia tuoksuja.

Santa Monica Pier ja kuvauksellinen turkoosi rantavahdin maja.

Santa Monica Pier

Biitsi laiturin päästä kuvattuna. (Onko “pier” sama kuin “laituri”?)

Kyllä, aivan tasan koko ajan oli sellainen olo, että onko tää kaikki totta! Meidän kaltaiset elokuva ja tv-sarja –junkiet on nähnyt kaikki nämä kulmat ziljoonia kertoja. Tuntui todella epätodelliselta olla itse paikanpäällä ja oikeasti.

Jappp. Tähän se Forrest Gumpkin päätyi.

Tässä Mintulle luetaan Tarot kortteja Venice Beachillä!

Renkaat Venice Beachillä. Näissä käy lentämässä useampikin A-listan Hollywood-stara, mutta me ei kyllä tunnistettu ketään. Olisi varmaan pitänyt olla paikalla – niinkuin Karkki ehdotti – jo viimeistään seitsemältä aamulla, ennenkuin uteliaat turistit herää…

Mun 50-vuotispäivän juhlaillallinen nautittiin New Yorkin Butcher’s Daughterissa. Tämä Venice Beachin mesta oli vähintäänkin yhtä ihana (ja herkullinen!).

Ilta-ajelulla ihailemassa auringonlaskun tunnelmaa Venicen kanaaleilla.

Ei ollut ruuissa valittamista muuten koko reissun aikana. Yksi parhaimmista kokonaiselämyksistä oli Malibun Nobu.

Malibu Beach Pier. (Aina viimeistään tässä kohtaa alkaa soida Hanoi Rocksin “Malibu Beach” päässä…)

Hyvää ruokaa kertakaikkiaan!

Terkkuja Nobusta!

En enää muista mitä nuo olivat, mutta sen muistan, että ihan järkyn hyvää oli!

Don’t mind if I do!

Yksi koko reissun E H D O T T O M I S T A huippukohdista oli koko päivän DeLuxe Tour Warner Bros studioille!! KÄÄK! Sanoinko jo, että ollaan ihan hulluja leffa ja tv-sarja -faneja!?
Tuolla yllä olevalla studiolla on kuvattu Friends!

Tässä on filmistudio, jossa on kuvattu tietenkin ihan älyttömästi kaikkea, mutta myös – uskokaa tai älkää – kulttileffa Casablancan jokaikinen kohtaus!!

Useiden jalkapallokenttien kokoiset tarpeistovaratot sisälsivät siis Aivan Kaikkea!

Karkki @ the Oval Office

Ohhh, True Blood!! Vieläköhän se löytyy HBO:lta? Onko kellään tietoa? Se voisi olla se lopullinen syy hankkia vihdoin HBO Nordic.

Pretty Little Liars! Sitä katsottiin tiiviisti Peetun kanssa. Karkki ei niin fanittanut – sanoi, että on epäuskottava! Haha!


Yllä oleva talo on toiminut niin Gilmore Girlsissä Lorelain talona kuin True Bloodissa isoäidin talona ja PLL:ssä Emilyn kotitalona. Ja lisäksi useammassakin tutussa leffassa, mutta en kyllä nyt juuri muista missä (Karkki auta!).

Me ajeltiin kanssa tuollaisella bussilla ympäriinsä!

Kuuluisa vesitorni ja turistien urpo-kuva.

Huvimaja – tuttu mm. Gilmore Girlsistä ja Hart of Dixiestä. Tämä samainen aukio on hyvin keskeisessä roolissa legendaarisissa Paluu Tulevaisuuteen leffoissa!

Yes! We are very, very happy!!

En osaa sanoa, onko tässä mitään aidosta Central Perk -kahvilan rekvisiitasta. Tuo kuva on siis sellainen turistikuva, jonka joku elämäänsä kyllästynyt kuvaaja nappaa karseella kiireellä ja jonka sitten poistuessaan saa ostaa järkyttävään hintaan. Koska kerrankos sitä. Karkki sanoi, että älä osta, mutta ostin silti!

Näettekö!? Se on SEKÄ True Bloodin Merlotte’s ETTÄ Hart of Dixien Rammer Jammer! *tähän se “mindblow” emoji*

Studiokierroksen jälkeen kruunattiin päivä ajelemalla Griffith Observatory -kukkulalle ihailemaan auringonlaskua ja Hollywood-kylttiä. Nähtiin molemmat.

Oli sieltä hienot näköalat Los Angeles DT:llekin.

Noniin. En ehkä ihan tajunnut, mikä se suuri juttu tuon kyltin kanssa on, mutta kiva oli että käytiin. Olihan se elämys nähdä ihmiset tungeksimassa näköalatasanteen kaiteella ihan kuin olisivat suurempaakin ihmettä todistamassa…

Utuisa auringonlasku enkelten kaupungissa.

Löydettiin ihan aidon oloinen diner! Tosin ostettiin vain jääteetä.

I say no more

Kyllähän me siellä vähän shoppailtiinkin. Eniten kyllä mopo oli karata käsistä, kun ajeltiin kaupungin ulkopuolelle Camarillo Premium Outlet -ostostaivaaseen.

Karkki biitsifiiliksissä

En uinut, mutta pulikoin vähän. Vesi oli aivan järkyn kylmää meressä!

Oli kyllä upea reissu!!

Hampurilaisella viimeisenä iltana. Tämäkin paikka löytyi alussa mainitsemastani Peppen kirjasta.

Ja mikä hampurilainen!!

Tämä oli nyt tällainen mastodontti postikorttipostaus – toivottavasti viihdyitte hetken L.A. -tunnelmissa! Itselleni tuli ainakin ihanasti kaikki reissun yksityiskohdat mieleen. Melkein kuin olisi ollut taas paikanpäällä!

Taisin jossain vaiheessa uhota, että en kommentoi päällä olevaa koronakriisiä kuin korkeintaan muiden juttujeni sivulauseissa. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että saan sen verran kysymyksiä, äimistelyä ja kauhistelua osakseni Ruotsin valitseman korona-strategian vuoksi, että en nyt sitten kuitenkaan voi pitää leipäläpeäni kiinni. En todellakaan ole tartuntatautien asiantuntija, epidemiologi (“I’m not a doctor” ha ha) tai muutenkaan perehtynyt aiheeseen normaalia huolestunut kansalainen -tasoa enempää.
Mutta mihinkäs sitä kaikkien alojen erikoisasiantuntija (tunnetaan myös nimellä “besserwisser”) karvoistaan pääsisi. Joten tässä nyt siis vastaus myös kaikille niille suomalaisille kaikkien alojen erikoisasiantuntija -kollegoille, jotka ovat mananneet kolumneissaan, lausunnoissaan ja muissa sellaisissa, kammottavaa tukehtumiskuolemaa kaikille ruotsalaisille, koska täällä yhä vaan käydään koulua, shoppaillaan ja syödään ravintoloissa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ensinnäkin – täällä ei todellakaan “eletä kuin ennen”. Lukiolaiset ja sitä vanhemmat, kaikki aikuiskoulutuslaitokset, yliopistot sun muut ovat siirtyneet etäopetukseen jo muutama viikko sitten. Yli 50 hengen julkiset kokoontumiset on kielletty – ja yrittäjät (ravintoloitsijat, kauppiaat etc.) on velvoitettu huolehtimaan, että kokoontumisrajaa ei ylitetä myöskään heidän tiloissaan ja että ihmiset pystyvät pitämään toisiinsa noin 1,5 metrin turvavälin.
Ihmisiä kehoitetaan välttämään matkustamista ja suurempia yksityisiäkin kokoontumisia. Kaikille on tehty päivänselväksi, että kotiin pitää jäädä varmuuden vuoksi, jos tuntee itsensä vähänkään kipeäksi ja riskiryhmien tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pitää itsensä eristyksissä mahdollisimman huolellisesti.
Mutta muuten on ok elää ihan normaalisti. Ja eletäänkin. KTH:lla opiskeleva Peetu on etäopetuksessa, mutta esim. sekä Karkin että Cissin työpaikoilla ei ole siirrytty työskentelemään kotitoimistolle.

Henkilökohtaisesti olen 100% täällä valitun korona-strategian kannalla. Se ei kuitenkaan estä sitä, ettenkö ole maha kuolemanpelosta kipeänä joka kerta, kun olen puhunut aiheesta jonkun suomalaisen tuttuni kanssa. Siellä kun järjestettiin syyllistäviä painostuskampanjoita kotona pysymisen, ravintoloiden sulkemisen ja ties vaikka minkä puolesta, jo kauan ennen, ennenkuin käsienpesupropaganda oli ehtinyt Pihtiputaalle.
Paniikki tarttuu älyttömän helposti.
Silti olen sitä mieltä, että Ruotsissa valittu toimintatapa on oikein. Aluksi kaikki puhuivat, että pitää “flatten the curve” – hidastaa tartuntojen leviämistä niin, että sairaanhoidon kapasiteetti ei ylity, mikä tapahtui esim. Pohjois-Italiassa. Yhteiskunnan sulkeminen ja tartuntojen estäminen on tietenkin sekä järkevää että ainoa oikea tapa toimia silloin, kun sairaanhoitoa ei pystytä järjestämään kaikille sitä tarvitseville. Ruotsissa tilanne on toki hankala, mutta lähimainkaan kaikki kapasiteetti ei ole vielä käytössä. Näin siis viranomaisten mukaan.
Suomalaisten kanssa puhuessani en ollenkaan käsitä sitä, mihin perustuu sikäläinen “sitten kun tämä on ohi” -ajattelu. Mihin se virus yhtäkkiä häviäisi? Miten siellä voidaan saavuttaa laumaimmuniteetti, kun yhteiskunta on suljettu? Kyllä, siten estetään tartuntojen leviäminen, mutta ihmetyttää silti, että mikä on pläni. Pitää yhteiskunta suljettuna siihen asti, kun rokote on valmis? Mikä on se yhteiskunta, johon silloin saadaan palata?
Eihän sitä kukaan täällä ääneen sano, mutta “ruotsalaisten eksperimentti” lähtee siitä, että annetaan lasten, nuorten ja terveiden aikuisten hankkia lievillä oireillaan laumaimmuniteetti koko kansalle. Hidastetaan yhteiskunnan toimintaa juuri ja juuri sen verran, että ei ylitetä sairaanhoidon kapasiteettia ja pidetään erityistä huolta riskiryhmistä. Viimeksi mainitussa ei Tukholman alueella valitettavasti ole onnistuttu mitenkään erityisen hyvin, sillä tartunnat on päässyt leviämään myös vanhusten hoitokodeissa. Asia, minkä ei pitänyt päästä tapahtumaan.

Koronavirus ei ole ainakaan tämän hetkisen tiedon valossa häviämässä minnekään. Todellisuus, mitä me kaikki nyt eletään, on lyhyessä ajassa muuttunut aivan toiseksi. Kukaan ei tiedä miltä näyttää ja tuntuu se maailma, johon sitten lopulta palaamme, mutta jotenkin elän vahvasti toivossa, että se voisi olla parempi, pehmeämpi, ymmärtäväisempi ja kestävämpi kuin tähän saakka. Toivon kovasti, että saan olla paikalla sitä todistamassa!
Kuvituksena jokakeväiset klassikot, kirsikankukat kotinurkiltani. Voikaa hyvin! Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta!

Tänään on tullut sen päiväinen määrä huonoja uutisia tuutista jos toisestakin, että oli ihan pakko alkaa selailla puhelimen kuvia onnellisemmista ajoista. (Ei, ei mitään superhälyttäviä uutisia – ei ainakaan tällä tietoa – ja vain osittain koronaan liittyviä. Mutta kaikenlaista pientä ja keskisuurta, joka pistää muutenkin kovalla koetuksella olevan hyvän tuulen ja positiivisen maailmankatsomuksen aikamoisen haasteen eteen.) Siinä sitten tajusin, että enhän ole lainkaan tehnyt virallista esittelyä asusta, joka ylläni juhlin Karkin ja Cissin häitä!
Asusta ei ole virallista asukuva-pönötys -otosta, joten esittely tulee sekalaisista kavereilta saaduista ja virallisen kuvaajan kuvista leikellyistä palasista sekä asun osasista erikseen. Olin koko hääjuhlapäivän niin tohkeissani ja täpinöissäni kaikesta, että tajusin vasta seuraavana päivänä unohtaneeni pyytää ketään näppäämään parempaa kuvaa asustani.
Sinänsä harmi, sillä olin ihan supertyytyväinen asuuni (paitsi hiuksiin, jotka olivat aika kauheet… haha!), mutta toisaalta olen niin onnellinen tuosta päivästä, enkä yhtään ihmettele, ettei siinä tullut mieleenkään miettiä jotain niin triviaalia kuin omat asukuvani.

Tässä, sinänsä aika karseassa kuvassa, näkyy melko hyvin tuon ihanan mekkoni (kyllä, tykkään siitä edelleenkin valtavasti!) hienot, viittamaisiksi huituloiksi leviävät hihat. Viritelmä nielaisi sisuksiinsa robocop-käsihärvelini ja antoi lisäksi aimo annoksen voittamatonta superwoman fiilistä. Tuo taitaa olla myös ainokainen kuva, jossa näkyy asuni kengät, pehmeän puuteriroosat mokkasandaalit tukevalla palkkikorolla.
Juttuhan on niin, että minulla oli jo melkein koko asu hankittuna häitä varten jo ennen onnettomuuttani. Siihen asuun en vain olisi käsipuolena saanut itseäni kingerrettyä. Lisäksi toispuoleisuus aiheuttaa sen, että tasapainoni on aivan hakoteillä. Siitä syystä en voinut harkitakaan, että olisin laittanut jalkaani ihanat nude-pitsiset Karl Lagerfeldin piikkikorkoiset avokkaat, jotka hankin jo aikapäiviä sitten juuri tätä tilaisuutta varten. Oh well. Palkkikorot olivat muutenkin kätsymmät Gamla Stanin mukulakivikaduilla.

Ensi kesänä noista saa oikein hyvät arkisandaalit. Siis olettaen, että kesällä on ookoo liikkua jonnekin muuallekin ihmisten ilmoille kuin tuohon lähikauppaan. Tai miksei sitä voi kauppareissullekin vähän laittautua, jos muuta ei ole.

Käsilaukku on mielestäni hurjan sievä! En muista mitä merkkiä se on – joku random löytö Zalandosta. Väritys toistaa just eikä melkein sekä mekon syvän fuksian punaisen että sandaalien roosan. Lisäksi siinä on vielä vaaleampaa vaaleanpunaista, samaa sävyä, jota minulta löytyi aavistuksen shimmerinä versiona kynsilakasta.

Siis toi mun kampaus oli kyllä aikas kaamea, mutta päätin, etten välitä. Sivuseikka, mikä sivuseikka!
Hiusten tarina on kyllä aika mainio (“mainio”). Kävin kampaajalla torstaina ottamassa värin tyvikasvuun. Ihana kampaajani lupasi tehdä oikein supernapakat kiharat, joiden kanssa selviän lauantaihin asti. Sain ohjeeksi olla koskematta kiharoihin torstaina (en koskenut), haroa hiukset sormin auki perjantai-illan pre-wedding drinksuille (varoitteli vain, että kiharat voivat olla varsin sähäkät perjantaina, mutta vakuutin, että se sopii oikein hyvin perjantaille ajattelemaani lookiin) ja lauantaina suihkuttaa kevyesti hiuslakkaa, jotta nyt tyylikkäästi laimentuneet kiharat pysyisivät koko päivän.
Nooh… täältä voi käydä kurkkaamassa, millaiset “villit kiharat” olivat perjantaina…
Ihan alunperin oli ajatus, että laittautuisimme Peetun kanssa yhdessä täällä minun luonani, ja hän voisi sitten myös vähän viritellä hiuksiani siinä samalla. No, sitten kävi selväksi, että kaasoa tarvitaan auttamaan morsiamelle puku päälle ja assisteeraamaan hääkuvien ottamisessa. Varasin jo siinä vaiheessa itselleni kampaaja-ajan ja haaveena oli jokin tämän tyyppinen kampaus. Kaikki inspiraatio oli haettu hakusanoilla “helppo” & “easy half up-do”.
Kampaaja ei selkeästi ollut samaa mieltä helppoudesta – näissä kuvissa näkyvä puoliksi räjähtänyt “kampaus” on tosiaankin ihan hääjuhlapäivän alusta. En edes halua ajatella, miltä se näytti sitten loppuvaiheessa. Pikku anekdootti, että tämäkin kampaaja toisteli moneen otteeseen, että tehdään nyt sitten sellaiset kiharat, että varmasti pysyy. No, mitä mieltä olette? Menikö niinku Strömsössä?

Saavuimme kirkolta juhlapaikan läheisyyteen ihanasti tunnelmallisella höyrylaivalla. Satamasta oli noin kymmenen minuutin kävelymatka ja fiksuna olin tietty ottanut luotto-Havaianakset mukaan. Ne päätyi jalkaan myös aika välittömästi tanssin alettua illallisen jälkeen. Mutta hei huomatkaa – mustat lipsut matsaa ihan mainiosti laukun pohjaväriin. Haha!

Mekon pääntien ja vyön reunoja kiertää diskreetti rivi kevyesti kiilteleviä lasihelmiä. Mielestäni oikein kiva yksityiskohta, joka antaa mukavan viimeistellyn ilmeen. Ja sen vuoksi myös saman tyyppisin lasihelmin aplikoitu laukku tuntui oikealta vaihtoehdolta.

Korvissa Karkilta saamani upeat Efva Attlingin korvakorut.

Meikistäkin piti sanoa jotain, mutta sitten kävi niin, että kampaajan jälkeen aikaa siihen, kun taksi tuli hakemaan allekirjoittanutta kirkolle, oli tasan 23 minuuttia. Yksikätisenä vasemalla kädellä operoidessa oikein mikään ei suju kovin nopeasti. Niinpä meikki koostui kahdesta osasta: yhtä väriä luomille (aurinkopuuteria) ja luottohuulipunaa huulille. Loppukesästä oma väriskaala oli onneksi aika hyvissä ja kulmakarvat värjätty.
Ja kyllä, legenda pitää paikkansa: juoksin taksiin lipsut jalassa ja mekko auki. Ensi töikseen taksikuski sai vetää selässä olevan vetoketjun kiinni. Sandaalit vaihdoin jalkaan vasta kirkolla ja Tinni laittoi korvakorut korvaani.

Mutta päivä oli niin täydellinen ja onnellinen kuin vain voi olla!
Tässä viimeisessä hienossa panoraamakuvassa, jonka Tinnin mies on ottanut, kun virallinen kuvaaja ottaa meistä potrettia, näkyy koko rakas ydinperheeni (sekä Peetun hieno Hugo Boss -mekko ja & Other Stories sandaalit, jotka melkein vahingossa ostin samanlaiset).
Meidän likkajengi! <3

Jatkan nyt tällä valitsemallani linjalla enkä kommentoi sen enempää koronatilannetta tai sen ympärillä käyvää kiivasta kuhinaa. Itse teen nyt toista viikkoa duunia kotiofficelta, mikä on toisaalta ihan mukavaa (säästyy 2 tuntia työmatkoja per päivä, saa hengata verkkareissa ja kissat tykkää) ja toisaalta kurjaa (tykkään käydä toimistolla, ihmiskontakteista ja siitä energiasta, mitä siellä on. Ja työtuolista).
En mitenkään erityisesti ole päättänyt, että nyt en käy missään, mutta toisaalta en ole metsälenkkejä lukuunottamatta edes piipahtanut kodin ulkopuolella nyt reiluun viikkoon. Hokasin esimerkiksi, että tästähän saa hyvän tekosyyn karsia kaappeihin varmuuden vuoksi ja huonon kirjanpidon vuoksi kertyneitä aivan liian runsaita ruokavarastoja.
Jonain päivänä tilanne kuitenkin normalisoituu, karanteenit puretaan ja palataan takasin arkeen. Tosin uusi normaali voi olla hyvinkin erilainen kuin se, mistä tähän lähdettiin. Tai sitten ei – mutta kukaan ei vielä tiedä. Kaikenlainen epävarmuus on pelottavaa ja välillä tuntuu, että tekisi mieli vain antaa periksi. Toisaalta juuri se, että kun kaikki nyt jossain määrin joka tapauksessa tulee arvioitua uudelleen ja säädettyä muuttuneen todellisuuden mukaiseksi, miksi ei sitten saman tien käyttäisi tilannetta hyödyksi ja haaveilisi itselleen todeksi enemmän oman näköisen, paremmin omia unelmia ja haaveita vastaavan todellisuuden?

Toiveiden konkretisointi on erinomainen – ja useimmiten välttämätön – ensimmäinen askel matkalla niiden toteutumista. Sen voi tehdä monella tapaa: kirjoittamalla haaveet ylös, puhumalla tavoitteistaan julkisesti ja siten sitoutumalla niihin tai visualisoimalla unelmat esimerkiksi niinkuin minä tässä nyt, aarrekartan muodossa.
Aarrekartan askartelu on ihan älyttömän hauskaa puuhaa! Täydellistä tekemistä kotiarestin tylsistyttämille aivoille ja puuhan puutteesta syyhyäville sormille. Homma sopii myös ainakin vähän isompien lasten kanssa toteutettavaksi, eikä sitä tosiaankaan tarvitse ottaa niin älyttömän vakavasti tai supersyvällisesti, jollei itse halua.

Tarvikkeet:

•  isohko paperi, kartonki tms. alustaksi. Mikäli varastosta löytyy esim. tapettirullan jämiä tai lattiansuojauspaperia toimii ne mainiosti!
•  kasa lehtiä, esitteitä, mainoksia etcetera, joista leikellä mieluisia kuvia. Ei kannata olla turhan niuho, tylsän näköinen mainos tai esite saattaa sisältää kuvan juuri siitä sun jutusta.
•  sakset
•  liimaa
•  muuta koristetta, tarroja, glitteriä, kangaspaloja, kuivattuja kukkia, nappeja, niittejä… oman maun mukaan
•  kyniä, vesivärejä etc. – mikäli siltä tuntuu

Sitten ei kun selaamaan lehtiä ja saksimaan silmää miellyttäviä ja toiveskenaarioita kanavoivia kuvia!
Mitään sääntöjä ei ole ja kukin on vapaa visualisoimaan unelmansa juuri niinkuin haluaa. Itse mietiskelin kuvakollaasia koostaessani elämäni eri alueita. En siis vain niitä, mihin olen jotenkin tyytymätön, vaan ihan kaikkia, lähinnä jäsennelläkseni ajatuksiani. Muutenkin ehkä suosittelisin pitämään ajattelun positiivisena: näitä asioita haluan lisää elämääni, näitä kohti toivon valintojeni johtavan – mieluummin kuin: tämä ja tämä asia on aivan päin mäntyä. Askarteluhommasta tulee sillä tavoin paljon hauskempaa.

En etukäteen mitenkään hurjasti suunnitellut miten haavekuvani asettuvat karttapohjalle. Sommitellessani sitten huomasin, että jonkinlainen “elämänkello” aarrekartastani oli hahmottumassa. Työhön, henkiseen hyvinvointiin, perheeseen, parisuhteeseen, kotiin, omaan yhteisöön, luovuuteen, fyysiseen hyvinvointiin, uuden oppimiseen, itsensä toteuttamiseen ja uuden kokemiseen liittyvät toiveeni asettuivat kaikki omalle paikalleen, mutta toisiinsa lomittuen.
Alunperin olin leikellyt kuvia niin paljon, että niistä olisi saanut aikaiseksi vielä kolme tai neljä aarrekarttaa lisää. Haha! Hetken jo mietinkin, että olisinko tehnyt eri elämänalueille omat kartat vähän mood board -tyyliin. Sitten kuitenkin päätin, että haluan yhden, jossa on kaikki, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että kaipaan täydennystä jollekin osa-alueelle, teen sen sitten erikseen.

Kuten sanottu, mitään sääntöjä sen suhteen, miten kartta tulisi toteuttaa, ei ole. Itse esimerkiksi en ajattele, että tämä on mikään todo-lista tai uudenvuoden lupausten kaltainen tavoite tälle vuodelle. Otsikointi “Aarrekartta 2020” viittaa siis kartan tekovuoteen – eikä siihen, että pyrkisin saamaan kaiken toteutettua tämän vuoden aikana.
Tosin aika monet kartalle laittamani asiat ovat jo kummasti nytkähtäneet eteenpäin. Esimerkiksi “koti”-nurkkauksen runsassatoinen puutarhakuva on sikäli jo matkalla kohti toteutumista, että parisen viikkoa sitten minusta tuli superonnellinen pikkuruisen (näille taidoille aivan riittävän kokoisen!) viljelyspalstan haltija!
Kuvien kanssa voi myös ajatella ihan niin luovasti kuin itse haluaa. Jos nyt joku tihrustaa tuota minun karttaani, niin voin kertoa, että aika monet kuvat tarkoittavat minulle jotain muuta kuin mitä ne päivänselvästi esittää. Vaikkapa tuo kuva, jossa partiolaislapset istuskelevat kesäisellä laiturilla, kuvaa haluani osallistua yhteisön toimintaan, olla vapaaehtoinen, auttaa ja olla osallinen ilman, että siitä on mulle itselleni varsinaista välitöntä hyötyä. Eikä niinkään juuri partiolaisia tai lapsia sinänsä.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että haaveilu ja unelmointi on mielestäni täysin aliarvostettuja ajanviettotapoja! Mikäs sen mukavampaa kuin visioida enemmän oman näköistä elämää ja omia toiveita vastaavia tavoitteita.
Ehkä nyt koronakaranteenissa löytyy aikaa oman aarrekartan näpräämiselle!

Mites siellä coronacation sujuu? Tuntuu, että korona-asiaa tuuppaa jokaikisestä tuutista tällä hetkellä sellaisella voimalla, että halusin tarjota pienen lepohetken vähän kevyemmän jännitysnäytelmän parissa. Etenkin, kun tiedossa on, että tämän kanssa kaikki päättyi suorastaan paremmin kuin hyvin!
Tarinan nimi voisi olla vaikka “Karkin hääpuku – ja kuinkas sitten kävikään”. Sillä koko hommasta tuli tosiaan senpäiväinen jännitysnäytelmä, että en edes voi käsittää, miten morsian, armas lapsukaiseni, kykeni selviämään hommasta saamatta totaalista hermoromahdusta.
Alkuperäinen ajatus Karkin hääpuvusta oli, että minä olisin ommellut sen. Aloittelimme jo hyvissä ajoin tammikuussa kerätä inspiraatiomateriaalia sekä rakennella mood boardia – ja pikkuhiljaa suunnitelmien pääpiirteet alkoivat hahmottua. Tavoitteena oli siron, mutta ei liian avonaisen miehustan ja muhkean helman muodostama klassinen siluetti. Melkolailla ehdoton ei tuli alkuvaiheessa kaikelle pitsille, tyllille, glitterille, helmikoristeluille sun muille hörsöilyille.

Piirtelimme yhdessä hääpuvulle sopivaa mallia ja lopulta oltiin varsin hyvässä yhteisymmärryksessä mallin pääpiirteistä. Koska kysymyksessä on kuitenkin niin ainutlaatuinen vaate ja ex-ompelijana tiedän hyvin, että tällaisissa “kerran elämässä” -tilanteissa vain mielikuvissa tehty hahmottelu ei ehkä vastaakaan toiveita, halusin varmistaa, että tosiaankin olemme täysin samoilla linjoilla.
Varmistukseen kuului kaksi vaihetta:

1. Käydä hääpukukaupoissa sovittamassa mekkoja
2.  Ommella testimekko samantyyppisestä kankaasta kuin mitä itse morsiuspukuun on ajateltu

Niinpä varasimme Karkin kanssa helmikuun puoleen väliin sovitusaikoja morsiusliikkeisiin. Ja siis miten voikaan olla, että heti ensimmäinen puku ensimmäisessä putiikissa oli täydellinen! Karkki aivan kihertyi ilosta mekkokaunokainen päällään ja ensimmäisen sovituskierroksen lopuksi tuo samainen päätyi vielä uudelleen päälle.
Tein kyllä heti selväksi, että vaikka yhä edelleenkin pystyn saamaan aikaiseksi ihan kohtuullisia pukuja kunhan aikaa on tarpeeksi, ei taitoni ole milloinkaan ollut sillä tasolla, että osaisin ommella täydellisesti sisäpuolelta tuetun ja lukuisia alushamekerroksia käsittävän luomuksen. Mahtaisiko sellainen tavallisilla kotiompelijan varusteilla onnistuakaan. Vakuutin, että minulle on täysin ok, jos Karkki päättäisikin haluta ostaa sen ihanan mekon, vaikka ajatus oman lapsen hääpuvun ompelemisesta tuntuikin tärkeältä.

Karkki ei muuttanut mieltään ja niin aloin valmistaa testipukua. Löysin aivan kertakaikkiaan mielettömän ihanaa korallinpunaista Givenchyn kangasta, joka ryhdikkyydeltään ja laskeutuvuudeltaan vastaa täydellisesti hääpukuun valitsemaamme helmenvalkoista morsiussatiinia.
Tässä kuvia juhlamekon kakkossovituksesta. Istuvuus on vielä kyseenalainen ja sovitusmuutoksia suht reilusti tulossa. Mm. pääntie takaa haluttiin tehdä huomattavasti avonaisemmaksi ja edestäkin hieman (vaikka venemäinen linja päätettiin kyllä pitää), myös puvun ylä- ja alaosa on tässä vielä toisistaan erillään. Lisäksi tästä versiosta puuttuu kokonaan vuori ja varsinaiseen hääpukuun oli tarkoitus tulla tuplamäärä helmaa ja pieni, noin metrin mittainen laahus.

En siis ihmettele, jos noissa yllä olevissa kuvissa näkyvä keskeneräinen juhlapuku ei herätä suurempaa ihastusta (kuvia ei myöskään otettu sillä mielellä, että niitä milloinkaan esiteltäisiin julkisesti) tai anna lupausta ihanasta morsiusmekosta. Omaani ja Karkin silmään se näytti kuitenkin juuri siltä kuin miltä sen oli tarkoituskin – ja miten sen olimme suunnitelleet.
Juhlapuvun kolmas sovitus oli sovittu eräälle sunnuntaille viime toukokuun puolenvälin jälkeen. Siinä vaiheessa se olisi ollut jo niin pitkällä, että jäljellä oli vain pienempiä juttuja, helman tasausta, hakasten kiinnittämistä ja sen sellaista. Ajattelin käyttää koko lauantain puvun viimeistelyyn, mutta tuumasin sitten, että kipaisen äkkiä ensin talvitakkini pesulaan, ennenkuin levittelen kaikki ompeluvehkeet pitkin kämppää.
No, siihen “kipaisuun” se sitten tyssäsi. Olin tuskin päässyt naapurikortteliin, kun suoritin nyt jo semi-kuuluisan, kyynärpääni murskanneen kuperkeikkani. Ensiapuun päästyäni soittelin Karkille ja tuumasin, että seuraavan päivän juhlapukusovitusta pitää nyt vähän siirtää.
Tuossa vaiheessa kuvittelin vielä, että iskevät käpälääni kipsin ja pääsen vielä samana iltana kotiin katsomaan Euroviisuja. Laskiskelin, että parisen viikkoa siinä varmaan menee, ennenkuin saan kipsin pois, mutta häihin oli vielä reilut kolme kuukautta aikaa. Eli nou worries.

Pikkuhiljaahan se siitä sitten valkeni, että hommassa saattaa mennä aavistuksen pidempään. Parinkin aavistuksen verran pidempään.
Normaalin kaltaisen toipumisen jälkeen käteni ja käsivarteni olisi ollut about käytettävässä kunnossa kuutisen viikkoa leikkauksen jälkeen. Hyvinhän siinä sitten vielä ehtii ompeluhommia, kun oli kesäloma ja kaikkea – oli suunnitelmamme. Ja minä ähräsin rehab-jumppaa riemuiten jokaisesta pinsettiotteesta ja ranteen kiertämisestä, vaikka edistyminen tuntuikin tuskastuttavan hitaalta.
Aika kului ja hiljalleen alkoi hiki nousta niin morsiamen kuin ompelijankin ohimoille. Jonkun sunnuntai-päivällisen päätteeksi totesimme vihdoin Karkin kanssa, että meidän on päätettävä päivämäärä, johon asti odotamme meikäläisen kuntoutumista. Sitten joko aletaan vimmatusti ommella tai tulipunaisella kiireellä etsiä vaihtoehto B:tä.
Kun sitten vihdoin kävimme varsinkin allekirjoittaneella tunteisiin käyneen keskustelun “äiskästä ei nyt ole ompelijaksi” häihin oli aikaa neljä viikkoa. NELJÄ viikkoa!!
Alkoi kertakaikkiaan ankara puvunmetsästys. Kiersimme valehtelematta kaikki Tukholman morsiuspukukaupat (helmet löytyy listattuna täältä) ja jokainen visiitti alkoi sanoilla: tarvitsemme jotain tangosta, häät ovat alle neljän viikon päästä. Haravoimme myös käytettyjen pukujen ilmoituksia, mutta loppukesästä sielläkin oli varsin tyhjää. Saman kesän morsiamet eivät vielä olleet ehtineet laittaa pukujaan myyntiin ja edellisen kesän sato oli ilmeisesti jo hyvin korjattu.
Lisäjännitystä puuhaan toi se, että osa kaupoista oli sulkenut kesäsesongin päätteeksi ovensa pariksi viikoksi. Näin myös Bröllopsbutiken, jossa Karkki oli nähnyt unelmamekkonsa puoli vuotta aikaisemmin. Ymmärrettävästi mitään muuta pukua ei voinut hankkia ennenkuin oli selvitetty, onko olemassa mitään mahdollisuutta, että juuri SE puku löytyisi.

No, hääkuvista sen nyt näkee, että löytyihän se! Valmistajalla sattui olemaan yksi juuri oikean kokoinen puku varastossa peruuntuneiden kauppojen vuoksi – muuten heillä valmitetaan asuja vain tilausten perusteella. Eikun pikapakettina mekko Tukholmaan! Ja bonuksena vielä hääpukukaupan suosittelema, kokenut ja arvostettu ompelija kertoi juuri luovuttaneensa isot työt pois käsistään ja näin ollen olevansa vapaa tekemään Karkin tarvitsemat sovitusmuutokset poikkeuksellisen nopealla aikataululla.
Viimeiseen asti jännitti, että onkohan tässä nyt kaikki käänteet vai vieläkö tulee mutkia matkaan. Olin Tampereella käymässä, kun Karkki kävi yhdessä kaasonsa Peetun kanssa hakemassa puvun ompelijalta. Laitoin tytöille tekstaria, että miten meni, ja kun vastausta ei pariin tuntiin kuulunut, aloin pelätä pahinta.
Mutta ei, kaikki oli hyvin, puku oli täydellinen ja häihin oli vielä seitsemän päivää aikaa!
Nyt jälkiviisaana, kun käteni ei vieläkään toimi edes auttavasti (sovittu leikkaus, jonka tarvitsen, siirtyi koronan vuoksi) ihmetyttää, miten niin pitkään venytin ja kuvittelin kuntoutuvani niin paljon, että pystyn ompelemaan hääpuvun. Optimismin puutteesta ei ainakaan voi syyttää. Haha!

Onneksi kaikki kuitenkin päättyi parhain päin ja morsian säteili hääpäivänä kauniimpana kuin milloinkaan ihanassa puvussaan!