Hyvää naisten päivää!
Hyvää naistenpäivää just sulle, joka tunnet itsesi toivotuksien ihanaksi, upeaksi naiseksi ja sulle, joka et. Ja sulle, joka tuskailet naiseutesi kanssa, tunnet itsesi vääränlaiseksi, väärällä tavalla naiseksi, ei ollenkaan tai oikealla tavalla naiselliseksi.
Hyvää naistenpäivää just sulle, joka et tunne olevasi nainen. Ehkä siksi, että olet mies tai jotain muuta. Tai lopen väsynyt pohtimaan, mikä minä sitten oikein olen.
Hyvää naistenpäivää!
Kuulin jonkun huutelevan, että ei naistenpäivää enää tarvita, tasa-arvo on toteunut jo. Ja tottahan se on, että sukupuolten välinen tasa-arvo on edistynyt täällä hyvinvoivassa Pohjolassa ihan hurjasti jopa oman aikuisikäni aikana, vaikka katsonkin eläneeni kutakuinkin modernia todellisuutta. Edes teiniaikani ei ole sitä myyttistä ”ennenvanhaan”:ia, jolloin asiat olivat perinjuurin toisin.
Ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään esimerkkejä kolmannesta maailmasta tai kulttuurisesti erilaisista yhteiskunnista löytääkseen konkreettista näyttöä siitä, miten tasa-arvo ja ihmisyys edellä asioiden raamittaminen on vielä kaukainen haave.
Amerikkalainen nuori runoilija, Camille Rainville, kiteyttää runossaan ”Be a Lady” asian paremmin kuin mitä ikinä itse osaisin. Cynthia Nixon lukee runon sellaisella intensiteetillä, että on ihme, jollei viesti mene perille. ”Kaikki” ovat varmasti jo valtavaksi viraalihitiksi nousseen videon nähneet, mutta sen sietää kyllä katsella uudelleen.
Kannattaa myös pitää mielessä, että kaikki videon kuvasto on peräisin mainoksista, elokuvista, normaalista mediasta. Tätä kun syötetään alitajuntaan ja ajattelukeskukseen 24/7, ei ihme, jos mitä oudoimmat asiat alkavat tuntua aivan loogisilta ja normaaleilta ympäristön odotuksilta.

Ihan erikseen pitää nyt selventää, että tämä ei ole mikään naiset-miehet vastakkainasettelutilanne. Omaan elämääni eniten vaikuttaneet miehet, oma isäni ja Karkin ja Peetun isä, ovat olleet siinä mielessä varsin tasa-arvoisia, että olen saanut hyvin vapaat kädet häröillä, toteuttaa itseäni ja muuttaa mieltäni aina, kun on siltä tuntunut. Pukeutuakin miten sattuu, testailla rajojani, käyttäytyä huonosti. Toisenlaisiakin on toki matkan varrella osunut kohdalle.
Äiti on se, joka välillä voimakkaastikin yritti puristaa Mintusta sekä ulkoisesti että elämänvalinnoiltaan paremmin patriarkaalisen yhteiskunnan naiselle tarjoamaan muottiin sopivaa. Hyvää tarkoittaen tietenkin, mutta rivien välissä moite: ”mitä naapuritkin ajattelee.”
Ylipäätään tasa-arvo ei ole mikään vastakkainasettelutilanne. On jotenkin turhauttavaa, ihan kertakaikkiaan älyttömän turhauttavaa, että yhä vieläkin jonkun mielestä se, että kaikilla on asiat yhtä hyvin, on joltakulta pois.

Mitä oikeastaan kaikkein eniten haluaisin toivottaa, on lempeys, suvaitsevaisuus ja vapaus ihan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan. Ja naisille: tuetaan ja tsempataan toinen toisiamme! Yhden meistä menestys ei ole sinulta (eikä minulta!) pois – päinvastoin. Tasa-arvo ei ole enää utopistinen haave, mutta työ ei ole vielä lähimainkaan tehty. Taistelun ei tarvitse olla hampaat irvessä tappelemista, se voi myös olla itsestään selvästi paikkansa ottamista. Meidän kaikkien hurraa-huudot kaikukoon aina, kun joku pistää vapaavalintaisen lasikaton tuhannen päreiksi!
Here’s to strong women. May we know them. May we be them.
May we raise them.

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WWF:n ja Indieplacen kanssa.

Naapurustossani asuu majavaperhe! Kovin usein en ole heitä omin silmin nähnyt, mutta näitä sievästi järsittyjä puita pilkistelee siellä täällä lenkkireittini varrella.

Mitenkähän sitä sanoisi tosiasian, että luonto on minulle tärkeä, kuullostamatta täysin kliseeltä? Mutta niin se vaan on. Osittain varmasti luontorakkauteni on peruja teini-iän kiihkeästä partio-harrastuksesta, joka meillä painottui enemmänkin juuri metsäreissuihin kuin kaupunkikololla paperipartiointiin. Mutta mukana on myös jotain primitiivisempää. Tieto siitä, että luonnossa olo paranee, mieli rauhoittuu ja sielu seesteytyy.
Muistan hyvin, miten yläasteikäisen Mintun olo saattoi olla hyvinkin levoton viikonlopun lähestyessä. Oli kaikenlaisia paineita olla sellainen tai tuollainen, tehdä sitä tai tätä. Kun sitten ystävien kanssa päätettiin, että lähdetäänkin metsään, alkoi välittömästi tuntua hyvältä. Reissukamojen pakkaamisen rituaali, leiriytymispaikan valinta ja koko se oleminen oli parasta, mitä tiesin. Ei ihme, että ollaan tuon ystäväporukan kanssa yhä edelleenkin, 40 vuotta myöhemmin, läheisiä ystäviä.

Jo ihan pentuna painelin Pyynikille mäntyjen sekaan turvaan, kun elämä heitteli. Ensimmäiset sydänsurut itkin auringon kuumentamilla rantakallioilla Pyhäjärven rauhoittavaa liplatusta kuunnellen ja niillä samoilla rannoilla vietettiin myös maagisia kesäöitä ystävien kanssa.
Luonto on minulle todella tärkeä. Ja kyllä, tämä postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WWF:n kanssa, mutta luonnon tärkeys hyvinvoinnilleni ja koko olemassaololleni on täysin omani.

Tällä hetkellä yksi suuri toiveeni on, että minusta tulisi mummu. Mitenkään väheksymättä siis kisuvauvan mummuna olemista, mutta olisi aivan mielettömän ihanaa saada lapsenlapsia. Onneksi viime kesänä naimisiin menneet Karkki ja Cissi ovat lapsirakkaita ja ainakin ympäripyöreästi ilmoittaneet, että lapsien hankkiminen ei ole mitenkään poissa kuvioista. Toivoa siis on, vaikka tiedän aivan mainiosti, että ei niitä vauvoja tuosta vaan tilaamalla saada.
Tunnen olevani ikuisessa kiitollisuudenvelassa omalle äidilleni monestakin syystä. Yksi niistä on se, kun hän ahkerasti vei pikkuista Karkkia raikkaaseen ilmaan Pyynikille ulkoilemaan meikäläisen painaessa pitkää päivää yrittäjänä. Karkki oli vain kymmenen päivän ikäinen, kun palasin takaisin sorvin, eli ompelukoneen, ääreen ja ensimmäisen vuoden ajan äitini oli päävastuussa Karkin ulkolenkeistä. Muistan, miten käytännöllisesti aistin vauvasta huokuvan luonnon puhtauden parivaljakon palattua tuntikausia kestäneiltä kävelyretkiltä takaisin Go 4 it –putiikkini kangaspölyyn.

Peetu oli lapsena varsin villi. Energiaa riitti yli äyräiden ja päiväkodin tarjoama älyllinen haaste ei aina riittänyt pitämään neitoa tarpeeksi stimuloituna. Päiväkodin henkilökunta oli helisemässä, koska Peetu ei olisi halunnut tulla ulkoa sisälle lainkaan. Pihan ”pikkumetsä”, uudisrakennusalueen talojen väliin jätetty puolikkaan jalkapallokentän kokoinen alue oikeaa metsää, oli Peetun lempipaikka, jossa hän viihtyi puuhailemassa säässä kuin säässä.
Onneksi päiväkoti sijaitsi oman kodin pihapiirissä, joten saatoimme tehdä diilin: lasta ei tarvitse pakottaa sisälle vaan hän saa meidän vastuullamme leikkiä pikkumetsässä ihan niin paljon kuin haluaa. Ja hänhän halusi!
Miksi kaikki nämä tarinat?
Siksi, koska olen vilpittömästi huolissani siitä, millaisen maailman me jätämme tuleville polville. Onko Karkin ja Peetun lapsille vielä pyynikkejä ja pikkumetsiä, joista ammentaa elämyksiä, leikkiä, hakea lohtua ja turvaa, virkistäytyä ja elpyä?

WWF:n kautta on mahdollista tehdä Luontotestamentti ja näin mahdollistaa WWF:n kattava luonnonsuojelutyö. Testamentin jättäminen luonnolle on mielestäni sama kuin omille lapsille ja lapsenlapsille testamenttaaminen. Mitä väliä rahalla tai materialla, jos ei ole luontoa? Tärkein perintö, minkä voin jättää jälkeeni, on mahdollisimman elävä, puhdas ja monimuotoinen luonto!
WWF:n Luontotestamentti on oiva tapa osoittaa jälkipolville oman tahtonsa suojella luontoa senkin jälkeen, kun itse on sulautunut osaksi sitä. Testamentata voi ihan pienenkin summan, lisätietoja löytyy täältä: WWF Luontotestamentti.

Unelmoin jo nyt kävelyretkistä, joita voin tulevien lastenlasteni kanssa tehdä puolukanvarpuja ja varpusia ihmetellen. Haluan tehdä kaiken voitavani, että myös omat lapseni voisivat viedä lapsenlapsensa metsään, järvelle, merelle, vuoristoon nauttimaan luonnosta kasveineen ja eläimineen.
Tässä postauksessa on kuvituksena viime lauantaina kävelyretkelläni napsimia otoksia. Jos maisemat vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä, että täällä blogissa on ollut aika monta kertaa samalta lempparireitiltäni otettuja kuvia. Rakastan sitä, miten luonto on aina kaunis ja upea. Jopa tällaisena hetkenä, kun yllättäen yön aikana satanut lumi on haihtumassa ja kaikki värisävyt ovat sieltä skaalan vähemmän näyttävästä päästä.
En mitenkään voi kuvitella voivani hyvin, jos en pääsisi säännöllisesti lataamaan akkujani takaoveni ulkopuolelta alkavaan luonnonpuistoon. Ja siksi olenkin hyvin iloinen, että luonnon suojelemiseen on monenlaisia keinoja tarjolla! Tosiaan täältä WWF:n sivuilta löytyy kattavasti tietoa eri mahdollisuuksista ja mm. juuri tuosta, miten luontoa voi suojella testamentilla.

Ihan kuin uusi vuosi olisi vasta alkanut, vaikka onhan sitä tässä jo hetkonen eletty. Mukavasti joulun ja vuodenvaihteen aikaan keskelle viikkoa osuneet “punaiset päivät” takasivat meillekin, jotka emme varsinaista lomaa pitäneet, varsin ruhtinaalliset vapaat. Kun lisäksi toimistolla oli harvoina työpäivinä käytännöllisesti katsoen autiota, tavallisen arjen tunne jäi puuttumaan. Tänään oli oikeasti ensimmäinen kunnon työmaanantai tällä vuosikymmenellä!
Toivotan tavallisen arjen erittäin lämpimästi takaisin! Meillä oli oikein huippumukava joulun ja uudenvuoden aika, paljon yhdessäoloa, yhdessä tekemistä ja yhdessä chillaamista. Tavattiin perhettä eri konstellaatioissa ja vähän ehdin hengähtää ihan keskenänikin.
Mutta kyllä se vapaa lilluminen riitti! Ihanaa, kun saa taas tarttua toimeen ja on vähän äksöniä.
Kaikkien mindfulness- ja itsensähoito-oppaiden neuvojen vastaisesti oikein kaipaan sitä pientä stressiä ja painetta, joka saa adrenaliinin pumppaamaan ja suoritustason huippuunsa. Tottakai arvostan myös lomaa ja vapaa-aikaa, mutta paria viikkoa pidemmät vapaat ilman sen kummempaa ohjelmaa kuin juhlapyhien viettäminen, aiheuttaa vaikea-asteista levottomuutta. Täytyy myös tunnustaa, että vaikka olinkin välipäivinä duunissa, ihan älyttömästi en saanut aikaiseksi. Lomamoodissa toimiston pulssi on niin alhainen, että se vaikuttaa suoraan tehokkuuteeni.
Oh well. Kyllä kai se on ihan sallittua olla töissäkin välillä vähän vähemmän suorituskeskeinen? Sitä sun tätä tuli kuitenkin tehtyä ihan mukavasti ja sain aloittaa kutakuinkin puhtaalta pöydältä kevätkauden hommelit.

Tässä uuden vuoden käynnistyessä aloin ihan oikeasti miettiä tulevaa vuotta, mitä siltä toivon, mistä haaveilen ja mitä tavoitteita sille asettaisin. Ajatuskulkuni meni niin, että tsekkasin ensin, mitä intentioita ja visioita vuosi sitten vaalin – ja miten niitten kanssa on käynyt. Kannatan nimittäin ihan täysillä kaikenlaisten tavoitteiden listaamista selkeästi ylös, toiveiden elämänskenaarion hahmottelua mahdollisimman konkreettisesti ja elämäntapojen sekä -arvojen inventaariota säännöllisesti, esimerkiksi näin vuoden alussa.
Laittamalla toiveet ja “lupaukset” kirjoitettuun (tai miksei vaikka kuvitettuun) muotoon, tekee niistä konkreettisia. Alitajunta alkaa välittömästi toimia niin, että polun päitä toivottuun suuntaan alkaa ilmestyä matkan varrelle. Lisäksi on huomattavasti helpompi tukeutua väsymyksen, kyllästyksen, epätoivon tai ahdistuksen hetkellä (kyllä, näitä kaikkia tulee väistämättä eteen, vaikka eläisi miten täydellistä elämää tahansa) johonkin kouriintuntuvaan ja silmin havaittavaan kuin alkaa etsiskellä mielen sopukoista jotain epämääräistä haavekuvaa kivemmasta elämästä.
(BTW. Tuli tässä mieleeni, että nyt taas alkaa uusi Unelma Itsestä -verkkovalmennus naisille, jos tuntuu, että haluat ohjausta ja ryhmän tukea matkalle kohti tavoitteita. Tämä ei ole “maksesttu mainos”, mutta aikaisemmin olen tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan ja saanut mm. viimeksi valmennuksen maksutta.)

Kuitenkin kaikkien suunnitelmien, skenaarioiden, tavoitetilojen ja sen sellaisten keskellä on ihan olennaisen tärkeä muistaa, että elämässä on ainoastaan ja vain tämä hetki. Mitään muuta ei ole olemassa.
Erittäin hyvin, suorastaan kristallinkirkkaasti asian havainnollistaa ja kiteyttää Instagramin klassinen Best 9 -kollaasi. Jokaikinen viime vuoden tykätyimmistä kuvistani IG:ssä liittyi Karkin häihin – paitsi yksi, jossa komeilee koti-kodista Tampereelta pelastettu punainen pata.
Ja juuri näin olikin, kun ajattelen aikaa taaksepäin. Kaikenlaista säätöä ja suunnitelmaa oli, mutta päällimmäisenä on ihanat muistot alkaen heti vuodenvaihteen jälkeen vietetyistä kihlajaisista, hääjuhlien suunnittelusta ja lopulta h-hetkestä, ihanasti sujuneesta, kauniista ja rakkaudentäyteisestä juhlapäivästä.

Mutta kaikki ei tietenkään ollut mitään shampanjaruusun väristä höttöä.
Alkuvuoden kova koettelemus oli lapsuudenkotini tyhjentäminen ja myyminen. Ihan täysin en ole siitä yli vieläkään, mutta se saa nyt ottaa sen ajan, minkä se tarvii. Ehkä jo seuraavalla Tampereen reissulla olen tarpeeksi voimakas käymään niillä kulmilla ja toteamaan, että ne on nyt jonkun muun.
Tietty myös kyynärpään murtuminen ja koko siitä seurannut hässäkkä on värittänyt viime vuotta. Homma jatkuu edelleen (ei, en ole vieläkään saanut uutta leikkausaikaa – ja kyllä, nyt alkaa jo vähitellen jaksaminen olla kovilla), mutta jotenkin olen yrittänyt ajatella tämän elämän oppituntina. Erittäin konkreettinen esimerkki siitä, että kaikki voi muuttua pysyvästi yhdessä silmänräpäyksessä.
Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa juuri mitenkään. Ainoa, mihin voi vaikuttaa on se, miten itse suhtautuu eteen tuleviin tilanteisiin.

 

Karkki ja Cissi olivat ihania ja lupasivat hoitaa käsipuolelle äiskälle/anopille joulukuusen. (Tai virallisestihan se tulee kissoille… :D)
Kuusenhakupäiväksi sovittuna iltapäivänä satoi aivan kaatamalla. Siis todella k a a t a m a l l a . Kertaakaakaan kumpikaan ei valittanut sen paremmin säästä kuin siitäkään, että kuusen valintaan meni vähän aikaa ja piti vielä kävellä tsekkaamaan seuraavan myyntipisteen tarjonta.
Sekä apujoukot että meikäläinen ymmärsi, että tämä on nyt ainutkertainen hetki. Me emme voi vaikuttaa siihen, millainen sää on, mutta meillä on kaikki valta vaikuttaa siihen, miten siihen suhtaudumme.

Tuleva vuosi ja vuosikymmen tulee varmasti pitämään sisällään niin paistetta kuin myrskyäkin. Vastoinkäymisiä ja hiekkaa rattaissa ei voi välttää, mutta kärpäsestä ei välttämättä ihan joka kerta tarvitse tehdä härkästä.
Ei ole olemassa kuin tämä hetki. Ehkä on ihan vaivan väärti yrittää nähdä se kirkkaimmalta mahdolliselta kantilta, vaikka spontaanisti ei juuri siltä tuntuisikaan.
 

Tunnen oloni aivan mielettömän etuoikeutetuksi. Viime päivinä olen pysähtynyt moneen, moneen kertaan hengittämään syvään tunnetta, miten kaikki on niin hyvin. (Ja tietenkin joutunut henkistä luutaa heristäen häätämään pois sen peikon, joka yrittää kuiskutella, että jotain katastrofaalista varmaan tapahtuu ihan just. Sillä eihän asiat voi olla näin hyvin. Eihän?)
Tuntuu, että sen lisäksi, että asiat on hyvin, myös hommat tuntuvat menevän harvinaisen putkeen. Perunalaatikkokin imeltyi tänä vuonna paremmin kuin koskaan.
Meillä on aivan ihanat joulusuunnitelmat. Tässä odottelen, että kotiin joulunviettoon saapunut Peetu heräilee. Sitten fiksallaan viimeiset aattoillan ruokia varten ja lähdetään Karkin ja Cissin luokse joulusaunaan. Joulupuurolounaan jälkeen lähdetään aaton viettoon Cissin siskon luokse. Luvassa on kunnon hulabaloo-joulu – aikuisia on pöydän ympärillä yksitoista ja lisäksi liuta lapsia. Luvassa on myös oikean joulupukin visiitti. Ihanaa!!
Jollain menee varmasti hermo, tulee stressi ja paha mieli. Se kuuluu jouluun ja kaikkiin siihen ladattuihin täydellisyyden toiveisiin. Mutta se on vain elämää ja kaikenlaiset värit kuuluu myös juhlapäiviin, vaikka toivesävyt olisikin punainen ja kulta.

Kaiken tämän oman onnellisuuteni keskellä olen pitänyt mielessä, että aina ei tosiaankaan ole ollut näin. On ollut jouluja, jolloin olen selvinnyt nippanappa pyhien yli kyyneliä nieleskellen. Jouluja, jolloin olen ollut niin yksinäinen, että on ollut pakko mennä ulos hengittämään kylmää ulkoilmaa, kun sisäilma juuttui kurkkuun. Jouluja, jolloin huoli on kalvanut niin, että paikoillaan istuminen on ollut mahdotonta.
Nyt, kun asiat ovat hyvin, haluan jakaa muillekin. Perinteinen hyväntekeväisyys tunnettujen järjestöjen tai vaikka kirkon kautta on helppo keino auttaa tarvitsevia. Itse olen tarttunut tähän mahdollisuuteen – toivottavasti sinäkin. Tänä vuonna tukea on lähtenyt kolmannen maailman tytöille ja lapsille. Pikkuinen summa laitetaan vielä kissoille.
Lisäksi yritän pitää mielessäni yhden ainakin oman joulunviettoni perusajatuksista: yhteisöllisyys, läheisyys, hyväksyminen ja mukaan ottaminen ei maksa mitään. Joulun kaltaiset pyhät voivat olla aivan erityisen raskaita heille, joilla jo muutenkin on vaikeaa. Yksinäisyys, varattomuus, läheisen menettäminen, ero ja mikä tahansa vaikea elämäntilanne jotenkin korostuu ja terävöityy joulun täydellisen harmonian vaatimuksen paineen alla.
Kaikille ei ole mahdollista ottaa kotiinsa yksinäisiä sukulaisia tai tuttuja joulunviettoon, mutta pelkkä puhelinsoittokin voi piristää kummasti. Kertoa, että olet ajatuksissani. Et ole yksin. Taikka sitten voi katsoa sitä mököttävää teiniä. Ehkä hän tuntee olevansa mitätön ja sivuutettu, kun ei särmineen mahdu joulun ideaaliin. Yhteisöllisyydellä on parantava voima!

Tämän myötä haluan toivottaa kaikille Go 4 it vol. 2 blogin lukijoille ihanaa, oman näköistä, paineetonta, hyväksyvän lempeää joulun aikaa!
(ja nyt se Peetukin heräsi!)

Luulitteko, että pääsette eroon hääpostauksista nyt, kun Karkista on virallisesti tullut rouva Joas!?  😀
Voin kertoa, että täällä odottaa kokonainen arsenali juttuja, jotka aion kirjoittaa jo vain ihan siksikin, että onpahan sitten kaikki opit täällä muistissa, jos ja kun seuraavan kerran pääsee hääjuhlia suunnittelemaan ja toteuttamaan. Meillä oli tosi hauskaa koko suunnitteluprojektin ja juhlajärjestelyjen toteutuksen ajan, mutta muutamia kantapään kautta opittuja juttuja ei mielellään toistaisi enää tulevaisuudessa.
Jos aikoo pitää ns. kunnon hääjuhlat, budjetti karkaa helposti käsistä, vaikka mahdollisimman paljon tehtäisiinkin itse. On sitten ihan makuasia, mihin haluaa panostaa ja missä pihistää. Yksi satsaa hulppeisiin puitteisiin, ohjelmaan bändeineen tai esim. eksklusiiviseen tarjoiluun ja toinen siihen, että pystytään kutsumaan mahdollisimman monta vierasta, vaikka se tarkoittaisi sitä, että kaikesta muusta pitää tinkiä.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että ammattilainen on aina palkkionsa arvoinen – eli sikäli vastaus otsikon kysymykseen on, että kyllä kannattaa, jos tavoitteena on viimeistelty ja professionaali ilme juhlatilan kukka-asetelmissa ja -koristeluissa. Jos sen sijaan tavoitteena on rennompi ilme, on mahdollista säästää varsin pitkä penni, mikäli lähipiiristä löytyy joku innokas näpräämään kukkien kanssa.
Karkki ja Cissi olivat budjetoineet varsin pitkän pennin floristia varten, mutta kun tuli aika pyytää tarjouksia, kävi ilmi, ettei sillä kahdessa tasossa sijaisevan juhlatilan koristelussa kovin pitkälle pötkittäisi. Kun samaan aikaan pohdinnan alla oli catering-firma – pitäisikö alunperin suunniteltu vaihtaa paljon kehuja saaneeseen, mutta puolta kalliimpaan – päätin tarjota apuani.
Tässä kuvia toteutuneesta juhlatilan koristelusta, hääkattauksesta, säästövinkkejä ja toivottavasti vähän myös inspiraatiota!

Karkin hääkimppu – puhelimella otettu kuva, mutta kyllä tästäkin mielestäni näkee, että siitä tuli juuri niin ihana kuin mitä haaveissa oli!

Koristelussa päätettiin noudattaa hääkimpun teemaa: valkoisia ruusuja, eukalyptusta ja vähän morsiushuntua keveyttä tuomaan. Kaikkia kolmea ostettiin nippukaupalla häitä edeltävänä päivänä Plantagenista. Siellä oli silloin sattumoisin sekä ruusujen että eukalyptuksen kanssa “ota 3, maksa 2” -kampanja, joten vaikka kasveja hankittiin aivan valtavasti, budjetti pysyi hyvin kurissa.
Jo heti ensimmäisiä suunnitelmia tehtäessä oli tieto, että istumajärjestyksestä tulee varsin tiukka. Millekään mahtaville kukkalaitoksille ei pöydässä olisi tilaa, ei myöskään mitään isompia välejä, joihin voisi asetella korkeita kimppuja. Kukkia ja vihreää piti kuitenkin saada – ja siitä lähti pikkuhiljaa kehkeytymään ajatus omasta pikkumaljakosta jokaiselle vieraalle.

Seuraavaksi keksittiin, että pikkuinen kukkamaljakko voisi samalla toimittaa paikkakorttitelineen virkaa. Alunperin ajatuksena oli tilata ihan perinteiset kultafoliolla painetut paikkakortit, mutta sitten nuoripari päätti tehdä ne valokuvista.
Aivan ihana idea, jonka saa vapaasti kopioida!
Valokuvapaikkakortit oli valittu niin, että monissa oli jompi kumpi tai molemmat morsiamista mukana. Kyseessä saattoi olla myös muuten ikimuistoinen, kiinnostava tai hauska tilanne – ja kuvista lähtikin helposti juttua vieruskaverin kanssa.
Paikkakorttien toteutus oli varsin yksinkertainen: sopivan kokoiset kuvat tilattiin netistä ja kuvan taakse teipattiin katkaistu grillitikku. Tavoitteena oli yhtenäinen mutta ei yhdenmukainen ilme ja siksi kuvat on valittu niin, että osa on vaaka- ja osa pystykuvia. Maljakoiksi hankittiin Ikean kolmen erilaisen sinisävyisen pikkupullon settejä, joiden avulla kattaukseen saatiin lisää vaihtelua ja kolmiulotteisuutta.
Ikeaan tuli tehtyä ostosreissu jos toinenkin. Hyvä budjettivinkki on ostaa sieltä niiden halvimpia valkoisia lakanoita pöytäliinoiksi. Toimivat erinomaisesti ja ainakin täällä meillä tulivat selkeästi edullisemmaksi kuin vuokrata liinat catering-firmasta.

Alunperin ajatuksena oli väsätä eukalyptuksista ja morsiushunnuista vehreä köynnös pöydän keskelle (täältä löytyy Mintun inspiraatiokuvat Pinterestissä), mutta kattausta tehdessä totesimme, että pöytä tulee siinä tapauksessa aivan liian täyteen sälää.
Kattausköynnöksen sijaan siihen varatut kasvit aseteltiin muualle juhlatilaan, mm. ikkunalaudoille.

Tunnelmavalaistus syntyi Ikean valkoisten lyhtyjen avulla.

Kynttilälyhdyt oli monella tapaa fiksu valinta. Paloturvallisuus verrattuna kynttelikköihin on luonnollisesti omaa luokkaansa, kun tuli on turvallisesti suojattuna. Lisäksi oli tosi kätevää, kun kynttilät paloivat reippasti koko illan – lämpökynttilöitä olisi lyhyen paloajan vuoksi pitänyt vaihtaa jo kesken illallisen. Loppuillasta, kun illallissali koki muodonmuutoksen tanssilattiaksi, tukevat lyhdyt oli helppo siirtää salin reunoille tunnelmavaloa tuomaan.

Illalliskattauksen yllätys: pienet kauniit rasiat, joiden sisältä löytyy Hershey’s Kisses suklaita ihanasti koristeltuna! Tarroissa hääpäivän päivämäärä, Karkin ja Cissin “virallinen” kihlajaiskuva ja perheen valtias, Diaz-kisu. <3

Juhlatila on tosiaan kahdessa kerroksessa. Alakerta toimii normaalisti taloyhtiön kasvihuoneena ja siksi tunnelma siellä on jo valmiiksi rennon rustiikki. Koristeluja suunnitellessamme totesimme aika pian, että ei ole mitään järkeä alkaa naamioida tilaa fiinimmäksi kuin mitä se on – vaan päinvastoin tehdä siitä ihana sen omilla ehdoilla. Kasvihuoneen sekalaiset puutarhakalusteet ja välineet kastelukannuista lähtien päätettiin sisällyttää sisustukseen.

Kasvihuoneessa nautittiin illallisen alkumaljat ja siellä toimitettiin myös tärkeä hääkakunleikkausrituaali. Karkki heitti yläkerran parvekemaiselta tasanteelta hääkimppunsa alas kasvihuoneessa odottavalle sinkkujen (tai naimisiin pääsyä toivovien) laumalle. (En valitettavasti saanut kimppua kiinni määrätietoisestä yrittämisestä huolimatta… syytän edelleen kipeää kättäni siitä, että tiikeriloikka ei nyt ihan luonnistunut!)


Alakerta toimi myös hengähdyspaikkana ja chillailualueena, kun yläkerran sali koki muodonmuutoksen diskoksi. Kasvihuoneeseen oli sijoitettu myös lahjapöytä, vieraskirja ja Date Night Jar, johon vieraat saivat sujauttaa parhaat deittivinkkinsä nuorelleparille.
Koristeluissa käytettiin pääasiassa tuoreita kukkia ja eläviä eukalyptuksen oksia. Kasvihuoneessa teimme kuitenkin poikkeuksen ja sekä seinän metalliverkkoon (kuuluu normaaliin sisustukseen) että tilan yli kulkeviin kaariin laitettiin Ikeasta ostettuja kangasruusuja ja -eukalyptuksia. Näin vältettiin se vaara, että hajasijoitetut kasvit nuupahtavat kesken juhlien ja saatoimme tehdä koristelut valmiiksi jo edellisenä päivänä.

Ihan itsellekin muistiin ja muille vinkiksi: mikäli koristelut ja kattaus toteutaan itse, pitää kaiken olla valmista juhlaa edeltävänä päivänä! Hääpäivälle riittää stressattavaa ja häsläystä ihan tarpeeksi muutenkin, joten tämä osuus on hyvä olla hoidettuna niin hyvissä ajoin kuin vain mahdollista.
Hääkakusta ei valitettavasti ole muita kuvia kuin puhelimella tunnelmallisessa iltavalaistuksessa napsaistuja räpsyjä. Ne toimivat aivan mainiosti muistokuvina, mutta eivät anna oikeutta kauniille kokonaisuudelle siinä määrin, että haluaisin laittaa niitä tänne julkiseksi (tuossa yllä olevassa kuvassa näkyy tosin vähän kakkuakin kyllä).
Kermanvalkoinen marsipaanipeitteinen kolmikerroksinen prinsessakakku sai kuitenkin floristin tekemät kukka-asetelmat koristuksekseen – ja täytyy kyllä sanoa, että voittivathan ne kauneudessaan Mintun astetta (tai paria-kolmea astetta) boheemimmat viritykset mennen tullen!
Yksi hyvä Ikea-vinkki on ostaa sieltä heidän edullista tylliverhoa koristelua varten. Meillä meni kahden kaaren somistukseen neljä LILL-verhoparia ja pari lisää parveketasanteen kaiteeseen. “Sesonkivaloina” tunnetut LED-lamppunauhat tyllin sekaan kiedottuina tuovat ihanaa keijukaismaista tunnelmaa.

Kaikki juhlan ihanat kyltit oli Peetun käsialaa.

Silloinkin, kun koristeluun tarkoitettuja kukka-asetelmia tilataan floristilta, on hyvä ajatella taloudellisesti. Kirkkoon suunnitellut kimput kannattaa toteuttaa niin, että ne voi napata lähteissä mukaansa ja uusiokäyttää juhlatilan koristelussa. Kukat ovat “oikeissa” kukkakaupoissa kalliimpia kuin Plantagenin kaltaisissa puutarhaputiikeissa, mutta valitsemalla sesongissa olevia kasveja, säästää helposti pitkän pennin!

Tässä nyt taisivat olla kaikki tärkeimmät koristeluun ja kattaukseen liittyvät ajatukseni & vinkit – toivottavasti niistä on iloa ja hyötyä. Mutta kylläpäs onkin mukavaa elää uudelleen kaikkia hääfiiliksiä tässä blogijuttua kirjoitellessa!