Postaus toteutettu yhteistyössä naisille tarkoitetun verkkopohjaisen Unelma Itsestä -hyvinvointivalmennuksen kanssa.

Pitihän se nyt tämänkin päivän koittaa… että tulen esiin koko Robocop-käteni komeuden kanssa täällä blogissa! Haha!
No, aihe on sikäli hyvä, että juuri nyt, kun syksy virallisesti on tänään alkanut ja pitkä sairaslomani, kesähommelit sekä häähulinat on takana, toivotan arjen kaikkine rutiineineen oikein lämpimästi takaisin. Käden kuntoutumisen kanssa takkuaminen on osoittanut erittäin konkreettisesti, että myös fyysisestä hyvinvoinnista pitää pitää huolta. Fyysinen, psyykkinen ja henkinen minä kulkee käsikädessä ja oikeasti sitä ei voi kovinkaan hyvin, jos joku osa-alueista on laiminlyöty.
Tuntui todella täydelliseltä ajoitukselta, kun sain kysymyksen, haluaisinko lähteä mukaan verkkopohjaiseen Unelma Itsestä -hyvinvointivalmennukseen. Olen ollut mukana ennenkin (vanhat postaukseni löytyvät täältä (olipas ne lyhyet punaiset hiukset muuten aikas kivat!)) ja tiedän, että ainakin itselläni tämä valmennus toimii! (Valmennus saatu yhteistyön johdosta)
Suurin haaste tämän – niinkuin vähän kaiken muunkin kanssa – on se klassinen: muuttuminen ja koko siihen tarvittava työ on tehtävä itse. Mutta jos kipinä ja tahtotila on olemassa, auttaa tällaiset valmennukset löytämään inspiraatiota, niitä joskus hyvinkin pieniä askelia ja oivalluksia, joiden avulla toiveet ja haaveet muuttuvat konkreettisiksi teoiksi.

Itse olen nyt tavallaan varsin erilaisessa tilanteessa verrattuna aikaisempaan. Olen saanut  oppia kantapään kautta (tai kyynärpään.. ehe ehe), että suht toimiva, treeniin valmis kroppa ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Se on etuoikeus.
Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaakin, juuri tuon tajuaminen – ja se, että en oikeasti ole pystynyt tekemään monia simppeleitä ja aikaisemmin itselleni helppoja asioita kuten pyöräilyä, joogaa, bodypumpia etsetera – on inspiroinut tekemään pitkiä kävelylenkkejä, jalkakyykkyjä ja pientä kevyttä kotijumppaa käden rehab-voimistelun lisäksi. Aikaisemmin, kun periaatteessa pystyin kaikenlaiseen, lykkäsin tekemisiäni, sillä ihan milloin vaan oli ihan liian usein vasta kohta, vähän ajan päästä tai huomenna.
Nyt teen sen mitä pystyn, koska pystyn.

Pari viime vuotta olen keskittynyt varsin yksipuolisesti henkisen hyvinvoinnin ja tasapainon löytämiseen. Se tuntui kaikkein tärkeimmältä ja ajattelin, kyllähän se liikunta ja muut “maallisemmat” alkavat siitä luonnistua, kunhan vain saan henkisen puolen kuntoon.
Eihän siinä tietenkään niin käynyt. Myös henkinen puoli tarvisee tasapainoa ja tukea, jota hyvinvoiva fyysinen kroppa voi tarjota. On kyllä aikasmoinen klisee todeta, että ihminen on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Itselleni tämä tuli vain nyt niin superkonkreettiseksi, kun yhtäkkiä fyysinen toimivuus ei enää ollutkaan itsestäänselvää.

Ensimmäisestä Unelma Itsestä -valmennuksestani on nyt aika tasan kaksi ja puoli vuotta (EDIT: kirjoitin eka puolitoista vuotta, mutta sitten tajusin, että tammikuusta 2017 on jo vähän kauemmin! :D). Kaivoin vanhan työkirjani esiin ja on ollut tosi mielenkiintoista lukea merkintöjä vuoden 2017 alusta. Paljon on pysynyt samana, osa silloisista kehittymistoiveistani junnaa paikallaan (huoh… mutta ihmisiä tässä vaan ollaan!), osa muuttunut aika radikaalisti.
Esimerkiksi tuo kuvassa yllä oikealla näkyvä elämänpyörä näyttää tänä päivänä monesta kohdasta hyvin erilaiselta. Radikaaleimmat muutokset positiiviseen ovat työ/koti/talous -akseleilla, osittain koska ovat sidoksissa toisiinsa, mutta myös ihan itsenäisesti. En myöskään tänä päivänä ruksi yhtä alas henkisen hyvinvoinnin ja energiatason akseleita. Toisaalta parisuhderuksi laskee tällä kierroksella selkeästi alaspäin. Ei niin, että tuolloin tammikuussa 2017 olisi ollut mitään kuvioita, mutta selkeästi olin silloin tyytyväisempi sinkkuuteeni kuin olen nyt.


Parasta Unelma Itsestä -valmennuksessa mielestäni onkin, että siinä tarkastellaan ihmistä kokonaisuutena. Kaikenlaiset kuntospurttiohjelmat ja suurinpudottaja-elämäntapavalmennukset toimivat toki joillakin, mutta suurimmalle osalle meistä, jotka haaveilemme hyvästä olosta ja energisemmästä arjesta ne ovat liian yksipuolisia.
Muutaman elintasokilon pudottaminen, ruokailujen rukkaaminen ja liikunnan lisääminen tekee suurimmalle osalle meistä hyvää. Itselleni on kuitenkin tosi tärkeää, että otetaan huomioon kaikki elämän osa-alueet ja ne pehmeämmätkin arvot. Muuten on ihan varmaa, että mahdollinen muutos ja tsemppihenki kestää just sen tiukan ohjelman ajan, jos sitäkään.
Takaisin vanhoihin tapoihin ja rutiineihin valahtaminen on varsin inhimillistä, mutta Unelma Itsestä -verkkovalmennus antaa kyllä ihan mahtavan monipuolisen työkalupakin käyttöön. Lisäksi valmennus kestää kokonaiset neljä kuukautta – ja sinä aikana sitä todella ehtii ottamaan isoja ja selkeästi jo uloskinpäin näkyviä askelia kohti unelmaminää. 4 kk on myös tarpeeksi pitkä aika saamaan uudet toimintatavat osaksi normaaleja rutiineja!

Minä ja Robocop-käteni ollaan siis tosi innoissamme aloittamassa koko syksyn kestävä Unelma Itsestä -valmennus!
Mikäli tuntuu, että nyt olisi just oikea aika myös sun lähteä mukaan, koodilla unelmaminttu saat valmennuksesta 20 % alennuksen!!

Olen nyt niiiin täynnä tsemppiä!! (Eikös nuo mun kotihousuina käyttämäni camo-shortsit muuten matsaakin mahtavan hienosti käsihärvelin kanssa!?)
Aikaisemmista valmennuskerroista muistan hyvin, miten suuri merkitys on myös valmennuksen kivalla porukalla. Niin inspiroivaa ja hauskaa saada vinkkejä ja kokemuksia monipuolisesti kaikkeen muuhunkin kuin vain liikkumiseen ja syömiseen. Ja mitä niihin tulee – myös treeniohjelmat (sekä kotiin että salille) sekä ruokaohjeet kuuluvat ilman muuta valmennuksen sisältöön!
Eli klikkaa itsesi valmennukseen täältä ja muista alekoodi unelmaminttu!

Sain juuri Honey Mooniaan Mallorcalla viiden tähden luksus-hotellissa viettävältä Karkilta luvan julkaista ensimmäiset kuvat viime lauantain häistä.
Vähän on edelleenkin sanaton olo… Siteeratakseni sitä kappaletta, jonka unohdin kokonaan puheestani: hiukan kliseistäkin ehkä päivitellä ajan kulkua oman tyttärensä häissä, mutta jotenkin vaan en voi olla ajattelematta, että tuntuu kuin eilen vasta olisin ollut onnesta ja häkellyksestä sekaisin Taysin synnytysosastolla, koska saa ottaa sen maailman ihanimman vauvan mukanani kotiin. Ja nyt se on tuossa, kaunis nuori aikuinen, rouva Joas.
Koko päivä sujui aivan täydellisesti. Perjantain rankkasateet vaihtuivat lauantaille mitä leppoisimmaksi kesäsääksi ja jokaista askelta, jokaikistä hetkeä juhlapäivänä sävytti lempeä auringonpaiste, ilo, onnellisuus ja parista säteilevä rakkaus.

Oma fiilikseni oli koko päivän rauhallinen. Okei, tuli ihan hirveä kiire kirkolle ja taksikuski sai vetää yksikätisen yksineläjän juhlamekon vetskarin kiinni – lisäksi saavuin paikalle Havaianaksissa, kun en yksikätisyydessäni ehtinyt alkaa nakeloimaan sandaalien solkia kiinni… mutta mikään näistä ei oikeasti vaikuttanut perusfiilikseeni. Se oli rauhallisen onnellinen ja jotenkin alitajuisen varma siitä, että kaikki tulee menemään hyvin.
Karoliina ja Cecilia olivat koko päivän niin täynnä onnellista hymyä, että se ei voinut olla tarttumatta juhlaväkeen. Monet tulivat sanomaan jo heti Tukholman suomalaisessa kirkossa vietetyn vihkitilaisuuden jälkeen, että tunnelma on ihan poikkeuksellinen – lämmin ja läheinen, rento ja samanaikaisesti sekä kevyt että syvällinen. Suurkiitokset koko kirkon väelle, papille, kanttorille ja suntiolle, jos sattuvat tätä lukemaan, oli aivan ihana ja herkistävä, hyvin henkilökohtaiselta tuntuva ja puhutteleva vihkitilaisuus!
Hetken ehdin olla haikeana, että nyt Karkilla on uusi perhe, joka on tärkeämpi kuin mikään muu, tärkeämpi kuin se minun ylläpitämäni perhe. Mutta onneksi aika välittömästi ”heräsin ja päästin kissan ulos” – eli tajusin, että a) rakkaus ei ole asia, joka vähenee, kun sitä jaetaan (päinvastoin) ja b) itseasiassa olen saanut kokonaan uuden suvun!
Meillä on ollut ihan hurjan mukavaa, kun ollaan varsinkin yhdessä Cecilian isän ja veljen kanssa hoidettu kaikkia hääjärkkäilyhommia. Cecilian isä on meistä ainoa, jolla on auto, joten roudaushommaa on riittänyt! Hääjuhlissa todettiin moneen kertaan, että nyt ollaan perhettä – ja se tuntuu todella hyvältä!

Saattaa olla, että tämä on ainoa kuva koko asustani häissä. Laukku ei juurikaan näy ja kampaus näyttää ehkä vähän kypärältä, mutta muuten olen aikas tyytyväinen asuuni. Escadan mekon viittamaiset hihat nielee kiitettävästi oikeaa kättä tukevan Robocop-härvelin ja väri on sen verran näyttävä, että muita asusteita ei niin tarvitse.
Kuvassa mukana Tinni (joka on siis vanha tuttu blogissa) miehensä kanssa.
Viralliset ihanat hääkuvat: Jonas Norén vika kuva random kännykkäräpsy!

Oikeastaan aloin kirjoittamaan seli-seli-selitystä, miksi asukuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Edelliset asukuvat on maaliskuun puolestavälistä – oh my! Sitten tajusin, että postauksesta on tulossa ennemminkin avoin tilitys kuulumisistani, vahvasti liittyen loppukevään “Kaikki suunnitelmat kertaheitolla uusiksi” -postaukseen.
Tiivistäen voin sanoa, että jos joku olisi yrittänyt – ja ehkä taisi yrittääkin – kertoa, millainen matka käden kuntoutumisen kanssa on edessä ja etten vielä nyt elokuun alkupuolella pysty pitämään sen vertaa kynää kädessäni, että saisin kirjoitettua nimmarini, en olisi uskonut. Enkä oikein voi uskoa nytkään, että käytännössä koko kesä on mennyt (juu, juu, elokuu on vielä kesäkuukausi, tiedetään) ja edelleenkin takkuan rehab-jumpan ja kivun kanssa.

Olen tietty yrittänyt suhtautua kaikkeen valoisasti, positiivisesti ja optimistisesti. Voin kuitenkin kertoa, että se ei ole ollut aina mitenkään helppoa. Olen tänä kesänä itkenyt enemmän kuin kertaakaan avioeroni jälkeen. Alkukesästä itku saattoi tulla, koska en enää jaksanut jatkuvaa kovaa kipua, joka voimakkaista särkylääkkeistä huolimatta dominoi jokaista valveilla vietettyä hetkeä ja sabotoi uneni.
Viimeksi kuppi meni nurin, kun ensin siivosin – vasurilla tietenkin – keittiön lattiaa, kun pikkukissa oli pissannut keittiönmatolle (sekin stressaa, kun en yhtään ymmärrä, miksi otus on yhtäkkiä alkanut pissailemaan minne milloinkin.. joku sillä varmaan on hätänä, mutta mikä?) sitten aloin ährätä itselleni salaattia lounaaksi (juuri teroitetuilla keittiöveitsillä onnistuu pikkutomaattien puolittaminen – jei!), mutta salaattikastikkeeksi aikomani turkkijogurttipurkki lipesi edelleen kömpelöstä vasemmasta kädestä ja kaikki meni pitkin sitä samaista juuri siivoamaani keittiönlattiaa.
Monesti olen ajatellut, että nyt en kyllä jaksa enää yhtään, en sekuntiakaa. Nyt annan periksi.

Yhden hermoromahduksen jälkeen kävin keskenäni ajatusleikkiä ja sovin itseni kanssa, että hyvä on sitten, annetaan periksi. Mutta mitä se tarkoittaisi käytännössä? Että en nousisi ylös sängystä? Lakkaisin tekemästä rehab-jumppaani? Lopettaisin positiivisen ajattelun?
Tuo ns. “periksi antaminen” kuulosti siltä, että luopuisin vain niistä asioista, jotka tuottaa mielihyvää. Kurjaa oloa ja kipua sen paremmin kuin toimimatonta kättäkään kun ei vaan nyt voi valita pois, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.
Niinpä olen jatkanut entiseen malliin. Yrittänyt tasapainoilla levon, käden treenauksen ja muun kanssa. Olen antanut itselleni luvan käydä kampaajalla pesettämässä hiukseni, ostanut ruuat kotiin kuljetettuna ja opetellut vastaanottamaan ihmisten – erityisesti Karkin ja Peetun – tarjoamaa apua.

Monta kasvun paikkaa tässä on kyllä ollut.
Se, että en pysty tekemään itsestäänselviä asioita, kuten vetäisemään nimmaria kauppakirjoihin, on yksi juttu. Huomattavasti vaikeampaa on ollut oppia elämään rinnakkain jatkuvan kivun kanssa. Täytyy sanoa, että ymmärrykseni ja kunnioitukseni heitä kohtaan, jotka elävät kroonisen kivun kanssa, on kasvanut huomattavasti! Oma ennusteeni on kuitenkin, että parannun vielä kutakuinkin entiselleni. Siihen voi aina heikoimpina hetkinä tukeutua, mutta miten jaksaa he, joilla ei ole ulospääsyä näköpiirissä?
Tajuan nyt vasta, miten kipu rampauttaa. Itselläni se vaikutti mm. keskittymiskykyyn niin paljon, että vasta pari viikkoa sitten pystyin ensimmäisen kerran katselemaan Netflixistä jotain. Edelleenkin tuntuu, että kirja vaatii liikaa keskittymistä, huonona hetkenä ei mene edes vähän pidempi artikkeli lehdessä.
Monta kertaa olen hämmästellyt myös sitä, miten moneen asiaan sitä tarvisee kaksi kättä. Hillopurkit eivät aukea, puhumattakaan mitä moninaisimmista voide- ja kosmetiikkaputkiloista, astianpesukonetablettien pussin pikasulkija on niin tiukka, että hampaat menee kieroon, kun sitä yrittää avata. Lakanoiden vaihtoon menee sata tuntia, pussilakana on yksikätiselle lähes mahdoton. Koittakaa huviksenne vetää farkkujen vetoketju pelkällä vasurilla ylös tai pukea rintsikat päälle. Lista on lähes loputon.
Lisäksi olen huomannut, että sitä näköjään jotenkin tasapainottaa itseään molemmilla käsillä ihan tavallisesti liikkuessakin. Ainakin itse tunnen itseni aivan superkömpelöksi, kun oikea käsi on edelleen käytännöllisesti pois pelistä. Tai sitten se on se kohtalokas kaatuminen, joka kummittelee takaraivossa.

Syy siihen, miksi blogissa ei ole ollut asukuvia koko kesänä, on yksinkertaisesti se, että a) hiusten laittaminen yhdellä kädellä on sula mahdottomuus (eikä laiskasti noudattamani curly girl -kuuri oikein tuota toivottua tulosta…) ja b) vasurilla meikkaaminen ei nyt edelleenkään oikein suju. Meikkivoidetta saan laitettua, jos on tarvis, ja aurinkopuuteria töpsyteltyä, mutta muuten mennään ns. mökki-lookilla eli luonnontilassa.
Olen ihan suhteellisen tyytyväinen asuihin, joita olen onnistunut kehittämään ja ajattelin, että olisi hauskakin esitellä, miten kättä tukeva ortoosi sujahtaa kimonon sisään. Olo on vain ollut muuten niin homssuinen, että en ole inspiroitunut sen ikuistamisesta tänne blogiin.
Aikamoinen valitusvirsi tästä nyt näköjään tuli, mutta sokerina pohjalla kaikille, jotka jaksoivat lukea tänne loppuun asti, muutama positiivinen asia, jonka olen oppinut (yleisen “henkisen kasvun” lisäksi):

• Osaan kirjoittaa varsin sujuvasti ymmärrettävää tekstiä käsin vasurilla.
• Sushin ja nuudelien syöminen puikoilla onnistuu nykyään vasemmalla kädellä siinä missä ennen oikealla.
• Näppiksellä ja puhelimella kirjoittaa lähes yhtä nopeasti yhdellä kuin kahdellakin kädellä.
• Jos “kotona puuhastelu” käsittää lähinnä erilaisia käsitöitä, maalausta, piirtämistä, letteringiä, bujoilua, viherkasveilua tms. näiden estyessä kantsii aika nopeasti keksiä muita harrastuksia, jotka eivät pidä sisällään nettishoppailua… (Palaan tähän ostolakon väliraportissa!)

Lisäksi olen tuumannut, että hyvää on tietyllä tavalla tehnyt myös pakollinen pysähtyminen. Vaikka olo ei olekaan ollut mikään seesteisen miellyttävä, olen ehtinyt ajatella normaalin elämäni säntäilyn mielekkyyttä. Kaikki vasurilla suoritetut tehtävät ovat toivottavasti virkistäneet myös kognitiivisia kykyjäni. Ainakin toivon niin!
Seuraava kriittinen päivämäärä on 2. syyskuuta. Silloin tsekataan tilanne ja jos kyynärpään nivel edelleen lonksuu ja muljahtelee hallitsemattomasti, joudun uuteen leikkaukseen. Harras toiveeni on, että selviäisin ilman sitä, mutta eihän tässä toivomiset paljoa auta. Sen sijaan teen parhaani tasapainoillessani levon ja rehabin kanssa – ja yritän luottaa prosessiin sekä pieniin edistymisen askeliin.
Ehkä tässä jonain päivänä repäisen ja otan oikein asukuvat. Tiedätte sitten, mistä johtuu, jos kaikissa kuvissa on jättisuuret aurinkolasit päässä! Haha!

Pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa vanha kunnon blogihaaste!! Tulipas kerrassaan nostalginen olo, kun MouMou-Iina, ihana Moksu, haastoi mukaan vastaamaan kysymyksiin. En edes tiedä, onko tilanne se, että haasteita ei nykyään enää kierrä, vai olenko minä vain päätynyt piirien ulkopuolelle, kun näitä ei tänne ole päätynyt vuosikausiin. No, sitäkin suuremmalla innolla vastailen kysymyksiin intohimosta, unelmien matkakohteesta ja blogin historiasta sekä muusta jännästä.
Kuvituksena juhannusaattona puhelimella otettuja räpsyjä meidän oman ja Karkin pihan kukkasista. Päätin uudistaa vanhaa taikaa niin, että otin kuvan seitsemästä eri kukasta ja nukuin sitten puhelin tyynyn alla. Mikäli taika pitää paikkansa, niin unessa näkemäni tuleva puolisoni on…. KISSA!!

1. MIKÄ ON BLOGISI TARINA JA KUINKA SE ALKOI?
Päädyin ihan sattumalta perustamaan blogin. Mietiskelin talvella 2007, että olisi hyvä tehdä jotain, ettei suomenkielentaitoni aivan romahtaisi. Ruotsissa asuminen ja englanninkieliset opinnot sekoittivat jo valmiiksi löyhää kielipäätäni. Ensimmäinen suunnitelma oli alkaa yksinkertaisesti kirjoitella omia ja perheen kuulumisia sähköpostilla ystäville ja sukulaisille Suomeen. Silloisessa työssäni IT-alalla vastuullani oli päivittää yrityksen blogia. Sitä kautta tutustuin Bloggeriin ja laiskana tyttönä tuumasin, että erillisten sähköpostien sijaan alankin kirjoittamaan viestejä blogiin ja kaikki halukkaat voivat sieltä sitten käydä lukemassa, mitä meille kuuluu.
Syytän muotitieteen opintojani, että blogijuttuni olivat käytännöllisesti alusta asti kaikkea muuta kuin mitä olin alunperin ajatellut. En tänä päivänä tiedä, miten ensimmäiset kaveripiirin ulkopuoliset lukijani löysivät tälle tontilleni, mutta noin kuukausi helmikuussa 2007 julkaistun ihka ensimmäisen blogipostauksen jälkeen olin oppinut monta asiaa, mm. että on olemassa sellaisia kuin “muotiblogeja” (määritelmä piti tuolloin sisällään kaikki muoti-, tyyli-, kauneus-, lifestyle etc. -blogit) ja että kantsii listautua Blogilistalle, jos haluaa olla osa porukkaa.
Ja minähän halusin! Ai että, miten ihana oli löytää samanhenkistä porukkaa, jonka kanssa saattoi puhua ja vaihtaa ajatuksia itseä kiinnostavista asioista! Blogijutut imaisivat mukanaan niin, että muutaman vuoden ajan se oli pääasiallinen työni ja tulonlähteeni. Sitten avioeron myötä tuumasin, että pää ei kestä yksin kotitoimistolla työkentelyä ja keväällä 2010 menin takaisin päivätöihin.
Tällä hetkellä bloggaaminen on rakas harrastus ja intoa riittää edelleen (enemmän tosin kuin aikaa), vaikka vuosia onkin jo lasissa yli kaksitoista!

2. MITÄ INTOHIMO TARKOITTAA SINULLE?
Täydellistä omistautumista niin, että ei näe, kuule eikä tunne mitään muuta. Intohimo voi syttyä hetkessä ja silloin olo on kuin hukkuisi ja lentäisi yhtäaikaa – kaikki muu ympärillä menettää merkityksensä ja katoaa. Tunne ei ole pysyvä – valitettavasti ja onneksi.
Toisinaan intohimon kipinä pysyy elossa yllättävän pitkään ja silloin takaisin maan päälle palaaminen voi tehdä kipeää. Parhaimmillaan tunne on silloin, kun se syttyy ja vaimenee säännöllisesti. Silloin elämä on kivaa ja jännää, mutta välillä kapasiteettia vapautuu myös ihan tavallisen arjen elämiseen.
Intohimoni kohde voi tietty olla toinen ihminen, mutta myös jokin uusi asia, tekeminen tai harrastus.
3. MITÄ TEET RENTOUTUAKSESI?
Vielä kuukausi sitten takuuvarma pikakeino pääni nollaukseen oli Pokemon Go:n pelaaminen. Haha! Vähän jopa hävettää tunnustaa, miten käytin kaikki työmatkani – melkein 2 h päivässä – pokemon-jahtiin, sen sijaan, että olisin tehnyt jotain kehittävää, lukenut esimerkiksi. Taskumonstereiden pyydystäminen oli vain juuri sen verran vaativaa, mutta sitten ei kuitenkaan, että pää tyhjeni supernopeasti ja erittäin rentouttavasti stressaavimmankin työpäivän päätteeksi.
Nyt en ole kuukauteen pelannut. Kyynärpään murtumisen jälkeen ei ole tehnyt mieli avata koko peliä, vaikka kuperkeikkani syy ei ollut kävellessä pelaaminen. (Sen sijaan pidin juuri siitä syystä kännykkää kädessä ja koska kaatuessani alitajuisesti suojelin puhelintani, rojahdin koko painollani suoraan kyynärpäälle… fiksua!). Saa nyt sitten nähdä palaanko vielä pelaamaan, kun käsi tästä kuntoutuu.
Muuten rentoudun parhaiten, kun näprään jotain käsilläni. Viime aikoina olen tehnyt kristallikoruja, harjoitellut letteringiä ja puuhastellut bujo-henkisesti kalenterini kanssa.
Ei siis mikään ihme, että tässä on ollut vähän stressikäyrät koholla, kun oikea käsi on edelleen täysin käyttökelvottomassa kunnossa ja puuhastelusta ei siksi tule yhtään mitään!


4. VIIMEISIN MATKASI?
Privaatisti olen rampannut Tampereella useampaankin otteeseen viimeisen vuoden aikana. Työn puolesta olin viimeksi viikon Münchenissä (tosin näin vain lentokentän, konferenssikeskuksen ja sen, mitä taksin ikkunasta näkyi) ja sitä ennen Kööpenhaminassa. Köpiksessä päästiin jopa oikein vähän kävelemään ulos illalla ja kaupungille syömään.
Viimeisin oikea lomamatkani on vuosi sitten Karkin kanssa LA:hin tekemämme reissu. Vaikka onhan ne Tampereen visiititkin tietyllä tavalla lomaa, vaikkeivät kyllä siltä aina tunnukaan.
5. MATKUSTATKO YLEENSÄ YKSIN VAI RYHMÄSSÄ?
Matkustan yleensä yksin ja se on minusta oikeastaan aikas mukavaa. Lomilla on tietty oikein kiva, jos on seuraa. Olin jo esim. lähdössä tuolle Los Angelesin reissulle yksin, kun Karkki ilmoitti, että tulisi mielellään mukaan. Meillä oli tosi hauskaa ja saatiin nähdä ja kokea paljon meitä molempia kiinnostavia juttuja. Matkasta olisi aivan varmasti tullut vähemmän antoisa, jos olisin matkustanut yksin!
6. UNELMAKOHDE, JONNE OLET AINA HALUNNUT MATKUSTAA?
Vielä vuosi sitten unelmieni matkakohteet -listan johtopaikkoja pitivät kiehtovat kaukokohteet: kiipeäminen Macchu Picchuun, Tokio ja Japani ylipäätään (lumilautailua Japanissa!!), Malediivit, Brasilian sademetsät, paluu Costa Ricaan ja miksei Uusi Seelanti ja Australiakin, kun siellä on käynyt kaikki muutkin.
LA. oli yksi unelmakohteistani ja olen iloinen, että sain sen ruksittua listaltani ennenkuin ympäristöahdistukseni yltyi sellaisiin mittoihin, että pitkien huvilentojen suunnittelu ei tunnu enää yhtään hyvältä. Eikä oikein niiden lyhyempienkään.
Tällä hetkellä haaveilen useammastakin kohteesta Euroopassa. Montenegro on listalla kirkkaimpana ykkösenä, mutta Portugal ja etenkin rennot pienet surffikylät siellä Atlantin rannalla Lissabonin lisäksi. Unelmaan liittyy olennaisesti, että matkanteko olisi osa elämystä – eli kohteeseen voisi mennä junalla!

7. MIKÄ ON VIIMEISIN KIRJA, JONKA OLET LUKENUT?
Juuri nyt olen huvitellut lukemalla kaikenlaista harrastushömppää. Yöpöydällä on kirjoja, jotka käsittelevät tarot-kortteja (Kitchen Table Tarot, suosittelen!), kristalleja ja astrologiaa. Keskeneräisenä on myös muutama romaani (siis, miksi en pääse Ferranten trilogiassa alkua pidemmälle??), joista pisimmällä eli loppusuoralla on Michelle Obaman elämänkerta.
Jonossa odottamassa on tusinan verran kirjoja, mutta siitä huolimatta odotan sormet syyhyten, että pääsen seuraavalla Suomen reissulla kirjakauppaan. Suomalaisten kirjailijoiden lukemisesta tulee aina jotenkin erityinen olo. Ihan kuin aavistaisin juureni jossain siellä pohjalla, vaikka tarinalla ei olisikaan yhtymäkohtia elämääni.
8. MIKÄ ON LEMPIKIRJALLISUUDENLAJISI?
Olen varsin kaikkiruokainen kaunokirjallisuuden suhteen ja yleensä luen sellaisetkin kirjat loppuun, joista en niin hirveästi tykkää. Ainoat tyylilajit, joita kartan tietoisesti ovat horror ja kauhu sci-fi. Muuten kaikki chic litistä venäläisiin klassikoihin toimii. Runoja en myöskään oikein osaa lukea. Siis yksittäisiä siellä täällä kyllä, mutta runokirja kädessä tuntisin itseni aika eksyneeksi.
Äänikirjoihin en ole vielä tutustunut. Se nyt ei tietty ole mikään kirjallisuuden laji, mutta liippaa aihetta. Vähän jännittää, että hermostunko lukijoiden ääniin – olen vähän sillä tavalla herkkä. Esim. ohjatuissa jumpissa on aivan pakko poistua salista, jos ohjaajan ääni riipii korvia. Silti ajattelin kyllä antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Kuuntelemalla tulisi varmasti ahmittua tuplamäärä kirjallisuutta nykyiseen verrattuna.

9. MITÄ TYKKÄÄT JAKAA SOSIAALISESSA MEDIASSA?
En mitenkään erityisesti suunnittele tai mieti some-jakojani. Välillä kyllä toivon, että olisin parempi siinä. Ei niinkään, että tuntisin paljastelevani liikaa tai epäsopivia asioita – vaan koska toivoisin, että Instagram-feedini olisi kaunis ja tasapainoisen näköinen, kuten niin monilla on. Noh, olkoon sekin näköiseni, lifestyle-sillisalaattia ja inspiraatio-affirmaatioita pirskahteleva ei-niin-mietitty kokonaisuus.
Facebookia en juurikaan enää käytä – poikkeuksena tapahtumiin tms. liittyvät ryhmät, joita aina silloin tällöin harvakseltaan ilmestyy seurapiirikalenteriini. Blogipostausteni linkin jaan aina toki facessa ja yritän muistaa onnitella tuttuja heidän syntymäpäivinä. Parisen kuukautta sitten minut tosin hyväksyttiin Eläinvideokerho-ryhmään, mikä on lisännyt sekä kokonaisvaltaista hyvinvointiani eksponentiaalisesti (maailmassa ei ole todellakaan vielä liikaa kuvia ja videoita kissoista ja muista suloisista otuksista! Pörh*) että myös facessa roikkumista.
Muita some-kanavia en oikeastaan käytäkään – paitsi tietty onhan tämä blogi! Täällä pyrin kirjoittelemaan helposti lähestyttävällä tavalla kaikesta, mikä itseäni kulloinkin liikuttaa. Aiheet siis vaihtelevat aika paljon, mutta tavoitteenani on, että kaikki jutut joko viihdyttäisivät, antaisivat inspiraatiota, ajattelemisen aihetta tai vertaistukea.
10. MIKÄ ON SUHTEESI ASUINPAIKKAASI?
Rrrakastan Tukholmaa!! Tunnelma täällä on ystävällisen pikkukylämäinen, vaikka asutaan pienessä suurkaupungissa. Julkinen liikenne ja kaikki palvelut pelaavat  erinomaisesti, kultturitarjonta on laajaa sekä kiinnostavaa, ihania ravintoloita on pilvin pimein ja muutenkin kaikki toimii tosi hyvin. Lisäksi Tukholma on niiiiin kaunis kaupunki!
Olen myös siinä onnellisessa asemassa, että tykkään aivan valtavasti asuinalueestani, Hammarby Sjöstadista. Tästä on vain parin minuutin lauttamatka Södermalmin ytimeen, mutta takaoveltani alkaa laaja luonnonpuistoalue, Nacka reservatet. Toukokuun ensimmäinen päivä tuli kymmenen vuotta täyteen siitä, kun tyttöjen kanssa muutettiin tänne – ja yhä vielä havahdun toisinaan siihen, että pitää melkein nipistää itseäni tajutakseni, että saan tosiaankin asua just täällä!
11. MITÄ HALUAISIT EDISTÄÄ MAAILMASSA?
Rakkautta.
Uskon vahvasti siihen, että jos kaikki ihmiset rakastaisivat enemmän ja vilpittömämmin, mikään ongelma tai haaste ei olisi liian suuri tai vaikea ratkaistavaksi. Tavoitteenani on olla se perhosen siiven isku, joka saa muutoksen liikkeelle.

Blogihaasteen ideaan kuuluu olennaisesti se, että lopuksi haastetaan kolme muuta bloggaria mukaan vastaamaan. Koska tässä on nyt muutenkin aikas old school vibat, haastan blogikamuja vuosien takaa: Tyyliä metsästämässä Veera, Nelliina Niina ja Mutsie Irene – toivottavasti haluatte tarttua haasteeseen!
Ja heitetäänpäs vielä avoin haaste kaikille, jotka haluavat vastailla näihin osin vaikeisiinkin kysymyksiin! Jätä puumerkki kommenttiboksiin niin tiedän tulla kurkkimaan vastauksiasi.

Ne, jotka seuraavat Instagram-tiliäni (@minnapaakkulainen), ovatkin jo kuulleet mahtavat onnenuutiseni: Karkki menee naimisiin!! Niin kertakaikkiaan ihanaa!
Rakastan hääjuhlia ja kaikkea, mitä se pitää sisällään. Sain hiljaa mielessäni pienoisen hjärtslagin, kun Karkki jossain vaiheessa viime syksynä ilmoitti, että ehkä he eivät haluakaan mitään juhlia. Yksinkertainen visiitti maistraattiin riittäisi. Juuri ensimmäisen yhteisen asuntonsa ostanut nuoripari tuumasi silloin, että olisi kenties järkevämpi laittaa rahat keittiöremonttiin kuin häihin. No, onnekseni mieli siellä muuttui ja vuodenvaihteesta asti juhlavalmistelut ovat käyneet kuumana.

Sen lisäksi, että häät ovat mielestäni ultimatum ihanimmat kekkerit noin ylipäätään, rakastan myös kaikenlaisten juhlien järjestämistä yli kaiken. Kun nyt vielä naimisiin on menossa oma tytär, on aivan järjettömän vaikeaa pysytellä nahoissa, olla besserwisseröimättä kysymyksessä jos toisessa ja antaa lapsukaisen itse tehdä sunnitelmat, valinnat ja päätökset.
Päätin jo ihan heti aluksi, että en tyrkytä apuani tai hyvää tarkoittavia mielipiteitäni, jos niitä ei erikseen kysytä. Päätin myös, että pääsääntöisesti tuen Karkkia kaikissa päätöksissä, joita nuoripari on järjestelyitä koskien tehnyt ja taoin kallooni, että kysymys on heidän häistä – ei minun. Näyttää näin paperilla aika itsestäänselvältä ja helpolta jopa. Eikö vain?
Voin kertoa, että todellisuus on ihan muuta. Jopa ihan hyvää tarkoittavat kysymykset, kuten “oletteko jo valinneet catering-firman?” tai “miten ajattelitte, jos tässä kohtaa sataa?”, kääntyy helposti päälaelleen. Tuleva morsian saattaa tulkita asian niin, että mutsi hetsaa, kun ei sitä tai tuota asiaa ole vielä hoidettu ja sekin yksityiskohta on jäänyt huomaamatta.
Meillä konkreettisin kommunikaatio-ongelma tähän asti on liittynyt vieraslistaan. Vaikka olisi pitämässä miten suuret häät tahansa, kaikkia ei voi kutsua, johonkin on vedettävä raja. Karkin häistä on tulossa keskikokoiset, nykyisen hääboomin vallitessa yleiseen meininkiin verrattuna ehkä jopa pienehköt. Se on tarkoittanut sitä, että kutsuttujen määrää on pitänyt rajoittaa varsin tuntuvasti.
Periaatepäätökselleni uskollisena, en (juurikaan) esittänyt mielipiteitäni sen suhteen, keitä kutsuvieraslistalle tulisi päätyä. Ne muutamat kerrat, kun aiheesta Karkin kanssa puhuttiin tuin tehtyjä päätöksiä ja niiden perusteluja. Nyt sitten ihan vähän aikaa sitten kävikin ilmi, että listalta puuttui yksi tärkeä ihminen ja minä sain tietty kuulla: “mikset sä äiti sanonut!”

Yhden valtavan suuren vastuualueen sain kuitenkin hoidettavakseni ihan kokonaan – nimittäin Karkin hääpuvun ompelun! Todella suuri kunnia ja iso projekti, jota alettiin toteuttaa jo lopputalvesta.
Uudemmille blogin lukijoille kerrottakoon, että olen ensimmäiseltä koulutukseltani ompelija ja aikoinaan muutaman hääpuvun toteuttanutkin – eli ihan niin utopistinen tämä suunnitelma ei ole, kuin miltä se ensikuulemalta vaikuttaa. Nyt on tosin ollut niin monta vuotta väliä siitä, kun olen viimeksi koskenut ompelukoneeseen, että päätettiin ensin tehdä hääpuvun mallinen iltapuku jostain hääpukukankaan tapaisesta materiaalista ihan vain testataksemme kaavojen toimivuus. Tuossa yllä kuvassa vasemmalla Karkki morsiuskaupassa sovittamassa pukua inspiraatiomielessä ja vasemmalla yksi Pinterestistä löytyneistä suosikkimalleista.
Pikkuisen tässä nyt tuli mutkia matkaan, kun onnistuin loukkaamaan käteni. Häihin on toki vielä aikaa, mutta hiukan kyllä suoraan sanottuna huolestuttaa itseänikin, kun näin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen edes pinsettiote ei onnistu oikealla kädellä. Puhumattakaan siitä, että parista sormesta puuttuu vielä kokonaan tunto, vaikka olen tehnyt rehab-jumppaliikkeitä jokaisessa mahdollisessa välissä (eli koko ajan – eihän tässä mitään sen tärkeämpää ole todo-listalla!). Täytyy nyt vain toivoa, että ihmeparantumisien aika ei olisi täysin ohi.
Se, että en voi purkaa hääinnostustani puvun tekemiseen, on johtanut siihen, että tungen nokkaani kaikkiin muihin järjestelyihin. Varsin ymmärtäväisesti Karkki on nyt suhtautunut – säälii varmaankin käsipuolta äiskäänsä, mutta itseäni on alkanut mietityttää, missä menee raja. Tässä vaiheessa, kun häihin on alle 3 kk, tilanne on se, että nuoripari on ihan ilahtunut talkooavusta, joka voi googlailla vaihtoehtoja ja kysellä tarjouksia. Mutta liika on liikaa, niinkuin aina. Siksi kuumin kysymys itselleni juuri nyt on:
Paljonko äidin sopii sekaantua tyttären häiden järjestelyihin?