Ihan älyttömästi kiitoksia kaikista ihanista kommenteista ja onnentoivotuksista, joita sain mummuksi tulemisen johdosta edelliseen postaukseen, facebookiin ja instagramiin! Lapsi on aina lahja ja lapsenlapsi vielä erityisesti, koska siihen ei voi vaikuttaa sitäkään vähää kuin mitä omaan vanhemmaksi tulemiseen.
Ajattelin jatkaa hyvillä uutisilla – ja esitellä keittiöremonttini edistymistä. Ihan näin alkutekijöissä homma ei onneksi enää tänään ole, mutta edes näin 3 kk sovitun valmistumispäivän jälkeen remontti ei todellakaan ole vielä valmis. Toisaalta jokainen edistysaskel on lisännyt luottamusta ja iloa siitä, miten ihana ja toimiva – juuri minun tarpeisiini sopiva – keittiöstä valmistuttuaan tulee!

Uusi keittiö alkaa hahmottua.
Kaappitilaa tulee selkeästi vähemmän, arviolta puolet aikaisemmasta, ja hyvä niin. En todellakaan kaipaa ylimääräistä säilytystilaa, jonne kertyy asioita, joita kukaan ei tarvitse. Lisää avaruutta ja tilaa hengittää, fiksuja säilytysratkaisuja ja kodikkuutta on toiveeni.

Käääk, miten ihanat kaapinovet!! Rakastan tuota sävyä. Nuo tulevat siis Puustellilta ja sävyn nimi on “kashmir” – miten osuvaa!
Keittiöön asennettiin väliaikaisesti vanha tiskikoneeni, sillä sekä Boschin että Siemensin valikoimiin on tulossa vuoden lopussa aivan järkyn mahtavia laitteita (mm. ekstra vesisuihku yläkorissa juomalaseille/kulhoille!) ja haluan odottaa niitä ennenkuin hankin uuden. Kalusteovi on jo hankittuna (näkyy kuvassa seinää vasten nojaamassa oikeassa reunassa), mutta siihen asti mennään tuolla valkoisella, sinänsä aivan erinomaisella, tiskarilla.

Näin siinä kävi.. Monen sattuman summana sain mustaksi öljytyn puulattian – ja tykkään siitä aivan hulluna!
Alunperin haaveena oli laittaa lattiaan laatat – ehkä jotain ihanaa kuviollista marokkolaista kaakelia jopa. Tajusin toki, että avokeittiön kanssa tulee monenlaista haastetta, esim. missä menee raja olohuoneen ja keittiön välillä. Lopulta tuumasin, että yksivärinen tumma grafiitinharmaa olisi kivan graafinen ja suhteellisen helppo sulauttaa ajattelemaani kokonaisuuteen.
Olin varsin tyytyväinen suunnitelmaani, kunnes tapasin remontista vastaavan työnjohtajan. Hän valisti, että moderneissa asunnoissa kaikki sähköjohdot sun muu infrastruktuuri on piilotettu lattiaan ja jos haluan tehdä toivomani muutoksen, kyseessä ei ole mikään pikkujuttu. Raaka arvio oli, että homma olisi niellyt noin 2/3 keittiöremonttibudjetistani – eli olin varsin vastaanottavainen vaihtoehtoisille ideoille.
Onneksi samainen työnjohtaja osasi kertoa, että lattiassa on hyvälaatuinen tammiparketti, joka hyvinkin kannattaa säilyttää.
Lattia hiottiin ja käsiteltiin kovaa käyttöä kestävällä öljyseoksella, jota kuulemma laitetaan paljon myös julkisiin tiloihin. Vasta jälkeenpäin kuulin, että valitsemastani mustasta öljystä (en mitenkään päässyt eroon visiosta, jossa lattia on tumma!) heillä ei ollut juurikaan kokemusta. Yleensä valinta osuu valkoöljyyn, vaaleanharmaaseen tai neutraaliin.
Ihan ensimmäinen reaktioni oli uuuups, tulipas siitä tumma, mutta ei mennyt kuin hetki, kun tajusin, miten upea ja ihana uusi lattiani on!

Virallinen valvoja huilaa.

Keittiön ainoa kiinteä seinä oli pakko maalata ihan vain jo sen vuoksi, että se oli täynnä reikiä. Mietin pääni puhki, minkä sävyn siihen haluan, enkä tullut hullua hurskaammaksi, vaikka vietin tuntikausia sekä Bauhausin maaliosastolla että Pinterestissä inspiraatiota metsästämässä. Valkoinen, Stockholms vit, oli plan B, johon en halunnut turvautua. Lopulta kysyin neuvoa Peetulta ja hän vastasi välittömästi, että paras sävy seinään on sama kuin ovissa.
Työnjohtaja ilmoitti, että nou problemos, laitetaan juuri niinkuin asiakas toivoo. Voitte kuvitella hämmästykseni, kun tajusin, että kuvassa näkyvä hennon vihreä maali ei ollutkaan mikään pohjustus vaan maalarin käsitys samasta sävystä…
Olen aina vitsaillut, että minulla on absoluuttinen värisilmä (lähinnä vastineena kaikkiin mahtaileviin “absoluuttinen sävelkorva”-väitteisiin), mutta mielestäni ei tarvitse olla kuin ei-värisokea nähdäkseen miten paljon vihreämpi seinä on verrattuna kaapinoviin.

Pikkukissa, Sailor Moon, otti todella vakavasti tehtävänsä laaduntarkkailijana.

Tässä ensimmäinen sneak peak koko keittiörempan ytimeen, lähtökohtaan ja tärkeimpään asiaan: Karjalan punagraniittia oleviin tasoihin.
Keittiöremonttisaagan seuraavassa osassa pohditaan mm. kysymystä “miten paljon huonoa tuuria osuu yhteen keittiöremonttiin?” ja lisäksi tutustumme ruotsalaiseen sanontaan “Gör om, gör rätt”.

Tiedän, miten järkyn ärsyttävää on, kun bloggari vihjailee suurista uutisista, joita sitten saa odotella vaikka miten kauan. Syyllistyin tismalleen tuohon perisyntiin, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että tarkoitus ei ollut kiusoitella tai herätellä (turhanaikaikaista) hype-fiilistä – olen vain ollut niin kertakaikkiaan tulisilla hiilillä kanssa jo vaikka miten kauan, että en nyt vain kyennyt olemaan ihan täysin vaiti.
Lisäksi uutiseni ovat sitä laatua, että vaikka koenkin oman elämäni muuttuneen perusteellisesti ja muutoksen koskettavan minua sekä perinpohjaisesti että syvästi, ne eivät olleet ensisijaisesti sellaisia, että olisin voinut itse päättää, milloin on aika koko maailman tietää. Mutta nyt on oikea hetki ja voin suureksi ilokseni kertoa, että yksi suurimmista haaveistani ja toiveistani on toteutunut:

Minusta on tullut mummu! <3

Tässä hän on!
Täydellinen ja maailman suloisin pieni tyttövauva, työnimeltään Böna/Bönis, saapui maailmaan hartaasti odotettuna maanantaina 7. syyskuuta. Vauva ja äidit voivat hyvin – ja mummukin alkaa vähitellen päästä tasapainoon.
Oikeasti olen niin täynnä tunteita, että on ihan vaikea löytää sanoja jopa tämän blogijutun kirjoittamiseen.
Taisin olla ihan ensimmäisten joukossa, jollen peräti ensimmäinen, joka sai tietää raskaudesta. Helmikuusta asti olen elänyt mukana ja haaveillut ensimmäisestä lapsenlapsestani.
Aika paljon on matkan varrella pitänyt myös harrastaa itsehillintää, että en sekaannu asioihin, jotka ei minulle kuulu. Toisaalta on ollut aivan ihana havaita, miten paljon ihmiskeskeisemmäksi ja perhelähtöiseksi koko homma on muuttunut. Koen, että olen kuitenkin ollut itse synnyttäjä ihan moderniin aikaan, 90-luvulla, mutta valtavasti on kyllä kehitys kehittynyt noista ajoista.
Korona-mayhem tietenkin pisti hiukan pakkaa sekaisin, mutta onneksi kaikki meni hyvin ja omasta näkökulmastani suurin ero oli se, että en voinut mennä heti synnärille tapaamaan pikkuista. Toisaalta juurikin pandemian vuoksi kaikki hyvinvoivat perheet kotiutettiin ennätysnopeasti, joten pikku-Bönis ei ollut hädin tuskin kahta vuorokautta, kun tavattiin ensimmäisen kerran.

Ihanaa nähdä oma tytär äitinä. Siinä herää jokin sanoinkuvaamaton tunne sukupolvien ketjusta ja yhteys esi-isiin. Miten pikku-Bönis katsoo luottavaisesti äitiä, kun Karkki nyt jo varmoin ottein vaihtaa vaippaa ja pukee yöpuulle menossa olevalle vauvalle unihaalaria päälle.
Hurjan paljon on herännyt tässä samalla muistoja siitä, kun itse tulin äidiksi. Miten olin toisaalta ihan hukassa – ja toisaalta alitajuisesti varma itsestäni. Ihan valtavasti on tullut pintaan myös asioita, joista on huono omatunto tavalla, joka ei katoa. Muistan hyvin selkeästi, että nautin omasta äitiydestäni. Panin tietoisesti muistiin asioita, joita arvasin kaipaavani, kun lapset ovat isoja. Mutta silti.
Mikä ihmeen kiire sitä oli saada lapsi kehittymään ja kasvamaan? Mitä ylpeilemisen aihetta siinä on, että Karkki osasi kertotaulun neljävuotiaana tai Peetu lukea, kun oli vasta täyttänyt kolme? Miksi sitä ei vain voinut viipyä hetkessä?

Tuntuu kuin tämä mummuus olisi nyt toinen tsäänssi. Enää ei tarvitse hötkyillä oman uran, jonkin abstraktin saavuttamisen – tai edes rahan – vuoksi. Nyt on aikaa ja tilaa pysähtyä. Kaikki tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen on juuri tässä, juuri nyt.
Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka sanotaan – ja vaikka periaatteessa olenkin enemmän alkupalaihmisiä aion todellakin keskittyä nauttimaan jokaisesta hetkestä. En voi ihan täysin edes vielä käsittää, että yksi elämäni suurimmista haaveista ja toiveista on toteutunut!

Nyt saa onnitella!! <3

Yksi asia, mitä kukaan ei kertonut – ja mitä itse en oikein hahmottanut – on keittiöremontin aiheuttama kaaos. Siinä vaiheessa, kun kävin työnjohtajan kanssa läpi homman eri vaiheita totesin ihan sivumennen, että kai se sitten on ookoo, että asun kotona koko ajan. Ei tullut mieleenikään, että miksi ei.
Kun sitten työt toukokuun lopussa alkoi, oltiin jo hyvän aikaa sitten siirrytty tekemään töitä kotikonttorilta. Mainitsin tästä työnjohtajalle ja hänen vastauksensa oli, että sehän on vain mukavaa…
Mitä itse en tajunnut, että kaiken elämän – työn, vapaa-ajan ja levon – keskittäminen vain yhteen huoneeseen on suoraan sanottuna vähän haastavaa!
Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy makuuhuoneeseeni muuttanut kissojen ruokintapiste (plus vessa..), mikro ja keittiötavaroita muuttolaatikoihin pakattuna. Väliaikaissijoituksessa wi-fi ja kylmäsäilytykseen hankittu laukku taustalla.

Aluksi kaikki tuntui ihan seikkailulta. Ihan kuin olisi camping-reissulla omassa kodissa. Kahvit sai keitettyä kätsysti piirongin päällä, kaurapuurot kypsyivät mikrossa ja muutenkin tuntui, että kivastihan tässä kaikki sujuu. Peetu opasti, kuinka kahvinkeittimellä voi keittää munia – mutta sen jätin kokeilematta!
Oven raosta huikkailtiin huomenet työmiesten kanssa ja muutenkin tuntui ihan jännältä, että makuuhuoneen oven tällä puolella oli minun työmaani ja toisella puolella heidän.

Elämä muuttui todellakin kompaktiksi.
Koska koko keittiö-olohuonetilan lattia hiottiin ja vahattiin, sieltä piti saada kaikki kalusteet pois. Se taas puolestaan tarkoitti sitä, että taloudessa ei moneen viikkoon ollut ainuttakaan pöytää. Kuvassa toisin sanoen esittelyssä etätyötoimistoni – ergonomian ja feng suin huipentuma kerrassaan.

Silloin, kun remontin ajankohta viime helmikuussa lyötiin lukkoon, ei ollut vielä pienintäkään aavistusta, että maailmanlaajuinen pandemia tulee muuttamaan elämän ja arkirutiinit aivan perusteellisesti. Oletin siis, että vietän pääosan valveillaoloajastani arkipäivisin toimistolla, niinkuin siihenkin asti. Näin käytettävissäni olisi ollut työpaikan jääkaapit, pakastimet, hellat sun muut.
Suunnittelin, että syön kaikki päivän ateriat officella ja vain viikonloppuisin turvaudun take away -muonitukseen ja ulkona syömiseen. No, ihan niin ei käynyt ja nykyään varmasti kaikki Foodoran, Woltin ja Uber Eatsin lähetit osaavat osoitteeni ulkoa… Oh well.

En ole mitenkään superpedantti järjestyksen suhteen. Tykkään, että paikat on kunnossa ja että on kivan näköistä, mutta vain aniharvoin oikeasti priorisoin tavaroiden sommittelua paikoilleen, jos jotain muutakin tekemistä on tarjolla.
Keittiöremonttikaaos oli jotain ihan muuta. Kertakaikkiaan.
Hermoille alkoi käydä niin se, että mitään ei löydä mistään kuin yksinkertaisesti sekin, että minne tahansa katseensa kääntää, on ruman ja sekasortoisen näköistä. Kirsikkana tietty vielä tietoisuus siitä, että jonkun on kaikki tuo saatava vielä paikoilleen.

Edes parvekkeelle ei päässyt pakoon kaaosta, koska sinne oli pistetty evakkoon asioita, joille muuta hajasijoituspaikkaa ei löytynyt.
Keittiöremontti alkoi tosiaan toukokuun viimeisellä viikolla. Alunperin ajatukseni oli tehdä näitä juttuja sitä mukaa, kun homma etenee, mutta sitten tuli elämä väliin.
Alunperin puhe oli, että remontti olisi juhannukseksi valmis, mutta olin henkisesti valmistautunut siihen, että varmaan se vähän venähtää. Nyt eletään jo syyskuuta ja voin kertoa, että keittiöremonttini ei ole vieläkään valmis!!
Saagan seuraavassa osassa lupaan kertoa vain positiivisia ja kivoja asioita – sekä fiilistellä, miltä tuntuu, kun unelmat alkavat muuttua todeksi. Oikeasti kaikki, mikä on valmistunut, on tosi ihanaa. Prosessi on vain ollut aavistuksen… miten sen nyt sanoisi… raskassoutuinen?

Eilen tuli kuluneeksi tasan vuosi Karkin ja Cissin häistä. Ajatella – jo vuosi!!
Lupasin aikoinaan, että saatte vielä oikein kunnon kuvakavalkadin ja kertomuksen päivän kulusta. Eikös se ole ihan paikallaan näin vuosipäivänä palata takaisin ikimuistoiseen päivään, ihanasti järjestettyyn tapahtumaan ja lämminhenkiseen juhlaan, jonka muisto säilyy ikuisesti?
Tässä siis Karkin ja Cissin hääpäivä ammattivalokuvaajan linssin läpi ikuistettuna.

Monenlaista säätöä jäi ihan viime sekunneille. Karkki sai tarpeekseen huonosta ja töykeästä kohtelusta varaamassaan kampaamossa – ja päätti tehdä kampauksensa itse. (Kampaus oli ihana ja pysyi hyvin koko päivän!). Peetun piti ihan alunperin tulla tänne mun luokseni auttamaan käsipuolta äiskää laittautumaan, mutta jonkin verran blogikuvia ottaneena tajusin, että Karkki laahuksensa kanssa on enemmän assisteerauksen tarpeessa.
Virallisista hääposeerauskuvista tuli aivan ihania!


 


Tukholman suomalainen kirkko on aivan ihana! Tunnelmallinen ja kaunis – eikä ollenkaan iso ja kaukaisen oloinen.

Kukkaistyttöinä toimi Cissin siskon kaksi vanhinta tytärtä, Elvira 8 v. ja Emmy 5 v.
Tärkeää kunniatehtävää oli suunniteltu ja harjoiteltu huolellisesti etukäteen. Molemmat nuoret neidot olivat innoissaan ja tärkeänä saamastaan suuresta vastuusta. Kaikki vaikutti olevan ok – tytöt tykkäsivät  uusista mekoistaan ja silkkinauhoilla koristelluista koreista.
Kaksi päivää ennen häitä tuli stoppi. Ei, ei se nyt sitten toiminutkaan, että noin vaan kävellään ruusun terälehtiä kirkon käytävälle sirotellen. Vanhempi siskoksista laittoi ultimatumin: suostumme hommaan vain, jos saadaan olla paljain jaloin kuten Elsa (Frostin sankaritar, olen oppinut).
Sievät kengätkin olisivat olleet kyllä kivat, mutta onhan noissa kahdessa paljasjalkaisessa prinsessatytössä jotain aivan valloittavan keijukaismaista!




Erityiskiitos papille aivan ihanasta, valoisasta ja rakkaudentäyteisestä toimituksesta!


Kirkolta käveltiin Slottsbacken alas rantaan ja laivan tuloa odotellessa otettiin lisää ihania kuvia.


Tässä jo odotellaan laivaa saapuvaksi…
… ja sieltähän se tulee! Ihana tunnelmallinen höyrylaiva, jonka kyydissä juhlaväki siirtyi kohti juhlapaikkaa.


Nelinkertainen hurraa-huuto hääparille, Ett fyrfaldigt leve för brudparet! ”Hipp, hipp… hurra, hurra, hurra, hurra!”
Näin oli juhlat julistettu alkaneeksi!

Vaikea sanoa unelmoiko tämä häävieras paitansa teeman mukaisesti näkevänsä meressä haikaloja. Vai kenties vastarannalla näkyvästä Gröna Lundin huvipuistosta.
Sää oli jokatapauksessa aivan ihana. Ilmassa ei ollut sitäkään vähää syksyn aavistusta kuin nyt tänään ja eilen on ollut – päinvastoin. Jopa merimatkan ajan meitä hemmoteltiin lempeillä tuulilla ja heleällä auringonpaisteella.






Henriksdalin laiturista on muutaman minuutin kävelymatka juhlapaikkaan. Kyllä me vähän suunniteltiin, että pitäisi hankkia sateenvarjot tai jotain. Olin jo katsonut valmiiksi kohtuuhintaiset golf-varjot hääparille – mutta jotenkin me sitten vain oltiin varmoja, että keli pysyy hyvänä. Ja niinhän se sitten tekikin.
Kävelymatka oli kaikkinensa oikein ihana. Etenkin kun ohikulkijat, mukaan luettuna kulmakunnan skeittijengi, huutelivat onnentoivotuksia ja hurraata hääparille.

Päätän raporttini tältä erää tähän tärkeään kuvaan, jossa toast-madamet (yksi suomenkielinen ja yksi ruotsinkielinen) ilmoittavat ensimmäisestä puheesta. Ja siellähän se morsiamen äiti – yours truly – onkin jo noussut toimittamaan kyseistä tehtävää. (Ihanaa muuten saada olla ensimmäinen puheen pitäjä. Itseäni ainakin jännittää aina sen verran, että palaakaan aivan mahtavan ihanasta illallisesta en olisi saanut nieltyä ennenkuin tehtävä oli suoritettu).
Nyt tuntuu siltä, että kaikki jutut tagillä Karkin häät on kirjoitettu. Ja hyvä niin, koska ihan minä päivänä hyvänsä kääntyy uusi sivu myös Mintun elämässä – siitä lisää (tietenkin!), kun sen aika on!
Kuvat: Jonas Norén

Kukaan, joka on edes vilkaissut Instagram-tiliäni kuluneen kevään ja kesän aikana, ei ole voinut välttyä tiedolta, että olen onnistunut hankkimaan pikkuruisen puutarhapalstan!
Meidän taloyhtiön piha-alueesta suurin osa on jaettu sellaisiin kohtuullisen kokoisen makuuhuoneen suuruisiin palstoihin, joita halukkaat asukkaat saavat vuokrata. Taloyhtiömme on melko suuri, asuntoja on pikaisesti arvioituna kuutisenkymmentä. Jokaiselle ei palstaa toisin sanoen ole, eikä kaikki sitä toisaalta kyllä haluakaan. Itsekin asustelin tässä lähemmäs kymmenen vuotta tuumaten, että miniviljely suht isolla parvekkeella on riittävän suuri haaste. Vasta viime kesänä aloin ajatella, että palstalla puuhailu voisi olla tosi kivaa ja laitoin itseni jonoon.

Kävi tosi hyvä tuuri, sillä siinä vaiheessa jono oli lyhyt ja tosi kiva palsta vapautui juuri ennen koronahärdellin alkua, maaliskuun alussa. Nyt kaiken kotoilun ja matkustuskieltojen aikana palstajono on kuulemma venähtänyt ennätyspitkäksi. Toisaalta tilanne on saanut aikaiseksi myös sen, että koko pihan palsta-alue on kauniimpi ja huolellisemmin hoidettu kuin milloinkaan.
Aina on tietty ollut muutamia palstoja, jotka ovat olleet kuin mistäkin satukirjasta peräisin, kauniita katsella ja täydellinen tasapaino hyötykasvien ja pitkin sesonkia kukkivien kukkien välillä. Monena kesänä on toisaalta ollut sellainen fiilis, että useampikin pihan palstoista on aika oman onnensa nojassa.
Itse tunnustin heti, että kokemukseni on pyöreä zero – lisäksi ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä palstan edellinen haltija on maahan istuttanut. Tapanani on ollut tehdä aina roskia viedessä tai pesutuvalla käydessäni pieni kierros pihassa ja ihastella ihmisten minipuutarhoja. Siitä oli jäänyt hämärä muistikuva, että uuden pihavaltakuntani reunalla saattaisi kasvaa vadelmia.

Olen edelleen lomalla ja koska lukuunottamatta paria pikareissua Tampereelle (äidin hautajaiset ja uurnan lasku nyt viime perjantaina) kaikki vapaat tulee hengailtua kotosalla, on ollut ihanaa, että on ollut vähän maata kuopsuteltavana. Samalla on tullut tutustuttua naapureihin paremmin kuin kymmenen edellisen vuoden aikana yhteensä! Pelkkää plussaa siis.
Käsipuolena en ole mitään kummoisempia kyennyt itse tekemään, mutta rikkaruohojen kitkeminen ja marjojen poimiminen sujuu erinomaisesti myös yhdellä kädellä. Onneksi Karkki ja Cissi sekä Peetu ovat kaikki olleet innokkaina apulaisina. On täysin heidän ansiotaan, että tuuliajolla ollut rytö muuttui ihanaksi kesäkeitaaksi!
Nyt ajattelin kutsua teidät kuvakierrokselle pikkuruiseen puutarhaani!

Lehtikaalista on valmistettu jo monet sipsit ja salaatit. Kai se on ok korjata sitä jo näin kesken kauden? Tulossa on myös porkkanaa. Salaperäinen salaatti on yllätys, jonka alkuperästä ei ole tietoa.

Onnellinen palstaviljelijä chillailee. Huomatkaa galaxin makein suihkulähde!!

Kyllä, vadelmia tulee. Runsaasti!

Hankin pikkuisen kaiuttimen, että voin marjoja poimiessani kuunnella repeatilla “Sommartider hej, hej!” 😀

Naapuripalstan pupupari sai seitsemän poikasta! Tässä niistä yksi adoptioäidin sylissä.

Laventeli matkalla Karkin saippuaverstaalle.

Mustaviinimarjat on mun lempparimarjoja! Palstalta löytyi suureksi ilokseni kaksi pientä puskaa. Toinen kirjaimellisesti löytyi, kun Karkki siivosi yhtä palstan pahimmassa rytökunnossa olevaa nurkkaa. Olin aivan varma, että yhden kuivuneen risun kokoinen pensas ei kyllä varmastikaan selviä, mutta Karkin antama TLC teki tehtävänsä ja nyt se pukkaa ihan hulluna marjoja. Ihanaa!

Ruiskaunokit on mun mielestä ihania! Siemenpussin kyljessä oli kuva monivärisistä kukista, mutta vain sinisiä on tähän mennessä näkynyt. Oh well.

Rakastan hajuherneitä! Niillä on ihana rustiikin romanttinen kiipeilyhäkkyrä, joka näkyy vähäsen tuolla ihan ekassa kuvassa.

Palstalle paistaa aamuaurinko toisin kuin parvekkeelleni, jonne ensimmäiset säteet osuu vasta puolen päivän jälkeen. Pitihän se siksi saada pieni fika-paikka omalle palstalle. Kaikki säteet talteen!

Pelasta pörriäinen -projekti hallussa!

Tässä näkyy palstan sisäänkäynti. Portin virkaa toimittaa vanha puujakkara ja kynttilälyhty. Suuri ilon aihe on Amazonista tilattu ruusukaari, johon edellisen palstanhaltijan istuttama, villisti kasvava ruusuköynnös kietoutuu ihanasti.

Polku on valkoista marmorimurskaa, jota eräs palstanaapuri jakoi halukkaille kesän alussa. Aluksi ajattelin, että valkoinen on mun boheemiin tyyliin vähän liian fiksun näköistä, mutta mielestäni siitä tuli oikein hieno.

Rucola ei jostain syystä tehnyt laisinkaan lehtiä vaan alkoi heti kukkia…

Palstan reunalla kukkii mahtava oreganopuska.

Tässä vielä lopuksi kuva, joka on otettu mun parvekkeeltani. Palstani on siis tuo ensimmäinen oikealla. Näkee hyvin, että kysymys ei tosiaankaan ole mistään supersuuresta viljelysmaasta, mutta kaikkea kivaa siinä kuitenkin mahtuu tekemään. Pallogrilli on tosin kuumentunut vain kerran, mutta kyllä sekin ehditään tässä vielä korjata! (Ja pikkulikat väsymättöminä pupupentujen hoitajina naapuripalstalla!)