Instagramissa jo kerroinkin, että nyt se tukka on katkennut ja harmaa polkantapainen saapunut allekirjoittaneelle. En ehtinyt ottaa muuta kuin puhelinkuvia uudesta päästä kampaajan hienon föönauksen jälkeen. Tässä kuumuudessa on kertakaikkiaan pakko käydä pulahtamassa järvessä kaikissa mahdollisissa väleissä. Lupaan kuitenkin esitellä hiukset asap! (spoiler: tuli kivat!)

Tässä kuvia viime viikolta, kun laitoin yhden tämän kesän lemppariasuistani päälle ja harjoittelin kamerani kaukolaukaisutoimintoa. Tuumasin, että jos tässä nyt jotain asukuvia ylipäätään haluan saada ikuistettua, pitää vihdoin tarttua kameran tarjoamiin mahdollisuuksiin ja opetella kaukolaukaisun käyttö! Olympus Pen -kameroissa on ihan valtavan kätevä toiminto, jonka avulla puhelinta voi käyttää kauko-ohjaimena. Pientä totuttelua se vaatii, niinkuin kaikki, mutta hyvin tällainen kärsimätön, ei-manuaaleja lukeva peruskäyttäjäkin sen haltsaa.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, mihin laite ei pysty (siis ylipäätään mikään laite!). Peetu olisi nimittäin heti huomauttanut, että paidan helma on ihan hassusti rutussa. Asia, minkä teoriassa olisin voinut nähdä puhelimen näytöltä, kun asettelin itseäni kuvaan, mutta pienestä ruudusta ei ole niin helppo hoksata kaikkia yksityiskohtia…

Kuvia ottaessani mietin miten vanha tuo hame mahtaa olla. Olen aika varma, että olen ostanut sen aivan blogiurani alussa, tyyliin elämäni ensimmäisestä Dagmarin ystävämyynnistä. Se on siis toisin sanoen aika tasan tarkkaan 15 vuotta vanha suosikkihame! Joka kesä yhtä kovalla käytöllä – ja joka kesä yhtä rakastettu.

Oikeasti tuo on tuubimekko – ja jostain blogiarkistojen uumenista löytyy kyllä kuvia, kun Peetu on sitä mekkona pitänyt. Ehkä itsekin joskus kerran tai kaksi, mutta pääasiassa se on palvellut tuollaisena polvimittaisena hameena.

Jalassa Tampereelta muutama kesä sitten hankitut Mephisto-merkkiset kengät. Hetki siinä meni, että sain kesytettyä ne omaan jalkaani sopiviksi, mutta nyt ne ovat melkein yhtä mukavat kuin perusjalkineeni joka kesä: Havaianas lipsut. No, tuollaiset kesähiekkaiset kintut sitä näköjään tulee, vaikka olisi mitä jalassa. Haha!

Tässä myös ikuistettuna “tyylikäs” ketunruskea suttunutturani, vakikampaukseni koko kesän viime perjantaihin asti, kun look vihdoin vaihtui. Ihan kaikesta värjätystä en vielä päässyt eroon, kun ihan niin lyhyeen en ollut valmis. Lähtee sitten ensi kerralla loput!

• paita, Carin Wester
• hame, Dagmar
• sandaalit, Mephisto
• laukku, Botkier
• arskat, Dior
• hoopsit ja toppi, H&M

Eilen tapahtui monta huikean merkittävää ja (oman elämäni mittakaavassa) poikkeuksellisen suurta asiaa!! Tässä tärkeimmät:

• Olin kaupungilla!
• Olin kaupungilla (ensimmäistä kertaa) ilman käsihärveliäni!!
• Käytiin Peetun kanssa elokuvissa oikein elokuvateatterissa (Black Widow, tykättiin kovasti!)!
• Otettiin asukuvat!

Muutama päivä on vielä vajaa kahden viikon suosituksesta toisen rokotuksen jälkeen, mutta päätin silti uskaltautua ihmisten ilmoille. En ole ollut keskustassa yli puoleentoistavuoteen kuin kerran, kun kävelin koko matkan kotoa. Ihan senkin takia oli aikas jänskiä ja huippua “lähteä matkalle” Tukholmaan. Haha!

Toinen suuri jänskityksen aihe oli liikkua ihmisten ilmoilla ilman käsihärvelin antamaa tukea ja suojaa. Käsi on edelleenkin massiivisen hutera ja arka kaikenlaisille tönäsyille sun muille, vaikka sitkeästi rehab-jumppaa vedänkin päivittäin. No, onneksi kesän ja koronan ansiosta tungos jopa T-Centralin asemalla oli siedettävä ja pystyin pujottelemaan aivan mainiosti kanssamatkustajieni seassa.

Kaikin puolin tuntui kuin eilinen olisi ollut aivan valtava askel kohti uutta normaalia!

Käsihärveli on ollut suurin yksittäinen syy, miksi asukuvat on ollut aika tyystin katkolla sitten kevään 2019 onnettomuuden. Sen kanssa päälle sopivien vaatteiden valikoima supistui erittäin pieneksi ja vaikka periaatteessa “kapseli-garderobi” -ajatus on mielestäni kiehtova, tuntui, että kaikki inspiraatiokin tyrehtyi lopulta aivan totaalisesti.

Toinen kuvaushommia rajoittava tekijä on ollut se, että oikean käden mekaniikka on ollut sen verran rajallinen, että meikkaamisesta ja hiusten laittamisesta ei ole tullut oikein mitään. Eihän tuo nyt vieläkään kovin näppärästi suju – kaikenlaiset ranteen kiertoliikkeet on hankalia ja käsi kaikkea muuta kuin vakaa. Onneksi näin kesällä on vähän päivetystä, niin pärjää vähemmällä pakkeloinnilla tällainen pidempään ajettu mallikin.

Tää koronatukka alkaa jo hiukan huvittaa – jos totta puhutaan! Jossain vaiheessa häiritsi ihan älyttömästi tuo kaksivärisyys, mutta nyt se on mielestäni lähinnä hassu. Rentoon asenteeseen auttaa toki myös se, että tiedän kampaaja-ajan olevan ihan kulman takana. En ole tohtinut istahtaa kampaamon penkkiin koko korona-aikana, kun maskien antamasta suojasta on varsin ristiriitaista tietoa – ja olla nyt sitten siinä jonkun vieraan ihmisen kanssa vieri vieressä pitkä tovi, kun tuskin oman perheen kanssa ollaan tehty sitä. Ajatus tuntui vähintäänkin ristiriitaiselta.

Järjestyksessä olevat rokotuskuviot onneksi nyt mahdollistaa tuonkin arjen luksuksen. Ihanaa! Saa nyt sitten nähdä, millainen harmaahapsi Mintusta siellä kuoriutuu…

Tässä muuten esittelyssä se ihana kesäkäsilaukku (jos joku vielä muistaa!), jonka alunperin ostin olemaan osa Karkin ja Cissin häihin ajattelemaani asua. Yksikätisenä en tietenkään voinut kahlita ainokaista toimivaa räpylää kassin kantamiseen, joten tuo söpöliini jäi odottelemaan parempia aikoja. Jotka on selkeästi koittanut nyt!

• musta huitula, ASOS
• t-paita, Lindex
• raitapöksyt, Weekday
• lipsut, Havaianas
• laukku, Cult Gaia
• korvikset, Kalevala Koru

Todistettavasti olen onnistunut kutomaan jotain muutakin käyttökelpoista kuin sukkia!

Peetu pisti tilaukseen sliparin jo siinä vaiheessa, kun vielä pähkäilin, että mitenkäs ne kantapään kavennukset oikein nyt meneekään. Optimismin puutteesta ei lasta voi ainakaan syyttää! Ja oli myös itsestään selvää, että toivomuksena oli juurikin tuo viimeksi milleniumin alussa trendikkyyspisteitä kerännyt vaatekappale. Neuleliiviksi ne kai sitä nykyään kutsuu.

Ajattelin, että tuosta vaan löydän hyvän ohjeen – onhan slipari kuitenkin ihan neulemaailman klassikko. Homma ei kuitenkaan ollut aivan niin itsestäänselvä. Peetu antoi varsin vapaat kädet mallin valintaan, ainoa toive oli, että neuleliivi olisi suht istuva, räätälöidyn oloinen, sekä sellainen, että sitä voisi halutessaan pitää myös sellaisenaan toppina.

Kaikki löytämäni mallit olivat väljähköjä, rentoja mitoitukseltaan – enkä olemattoman kokemukseni (ja kyseenalaisen track recordin) kanssa uskaltanut lähteä suuremmin sooloilemaan ohjeiden kanssa. Sukkien lisäksi en ole tehnyt kuin yhden neulepaidan (tapaisen..) Novitan 7-Veljestä langasta, joten mieluiten todellakin halusin kunnollisen ohjeen. Suomeksi. Jostain tutusta langasta.

Ahkera googlailu ja ohje-arkistojen selailu ei tuottanut oikein mitään sellaista, mistä olisin tohtinut alkaa edes yrittää slipari-projektia, kunnes ihan täysin jotain muuta Novitan ohjearkistosta etsiskellessäni törmäsin tähän. Vertailin Nalle-langalle olevan ohjeen silmukkamääriä aikaisemmin tekemääni paitaan ja totesin, että jos teen Peetun toivoman neuleliivin 7-Veljestä -langasta, voin käyttää 146 cm pojalle tarkoitettua ohjetta!

Kokeneille neulojille ohjeiden soveltaminen on varmasti aivan arkipäivää, mutta itse koin olevani varsinainen Einstein tämän keksittyäni!

Pieniä muutoksia Pojan Slipoveri -ohjeeseen tohdin tehdä.

Ensinnäkin helman resori on selkeästi pidempi kuin ohjeessa. Ehkä se olisi voinut olla vielä vähän pidempikin, mutta aika hauskalta se näyttää myös noin. Lisäksi kokonaispituus on suhteessa selkeästi alkuperäistä lyhyempi. Tavoitteena oli juuri tuollainen “ei-aivan-crop-top” -pituus. Peetu tykkää käyttää korkeavyötäröisiä housuja ja hameita – ja niiden kanssa kivan näköinen pituus on juuri vyötärölle ulottuva.

Lanka on siis Novitan 7-Veljestä – en muista, mikä tuon valmiiksi liukuvärjätyn värin nimi on – se tuli jossain valmiissa “sukkapussissa” mukana. Oikein hauska hillitysti raidoitettu lopputulos siitä kuitenkin tuli. Tykkään myös aivan valtavasti, miten superyksinkertainen oikeilla ja nurjilla tehty kuviopinta elävöittää koko neuletta.

Pieniä virheitä työhön jäi – sen tunnustan, ennenkuin joku tarkkasilmä huomaa. En vaan kyennyt purkamaan puolta liiviä, kun kokoamisvaiheessa tajusin, että kaikki ei nyt ihan täsmää. Onneksi Peetu on sitä mieltä, että käsityön jälki saa näkyä…

Pääntien ja kädentien joustinneuleiden tekeminen on edelleen vähän mysteeri. Ihan ookoolta nuo nyt näyttävät, mutta jotenkin tuntuu, että siinäkin pitäisi olla joku tekniikka. Ehkä sitten ensi yrittämällä selvitän sen.

Hiukan kyllä huvittaa, että juuri sliparista tuli ensimmäinen oikeasti käyttöön päässyt vaate kaikkien valmistuneiden sukkien jälkeen. Siinä vaiheessa, kun laitoin aikoinaan edellisellä trendiheilurin heilahduksella oman slipoverini kierrätykseen, muistan ajatelleeni, että tämä ei nyt varmasti kyllä enää ikinä palaa muotiin!

(Oli ihan pakko laittaa tänne yksi maskikuva myös, eihän blogihistoriani olisi mitenkään täydellinen ilman. Se täytyy kyllä sanoa, että ”laittatuminen” on näillä spekseillä varsin nopeaa ja helppoa! Haha!)
Matkailu, matkalle lähteminen, lentokenttä, hotelli, uima-allas… Jo pelkästään noiden sanojen ajattelu aiheuttaa ihan omanlaistaan spesiaalia värinää koko kropassa. Tarkemmin kun mietin, jopa pakkaaminen – mikä on ollut aina inhokkipuuhaani – tuntuu aivan sadunomaiselta, mystisen ihanalta askareelta.
Muistan toki edelliset reissuni ihan hyvin, jopa viimeisen tekemäni lomamatkan, vaikka siitä alkaakin olla jo vuosia. Tämä nykyinen todellisuus, kun virallisia suosituksia noudattaen pyrin välttämään myös julkisten liikennevälineiden käyttöä, on johtanut kuitenkin aikas tehokkaaseen elinpiirin pienentymiseen. Omassa kuplassa eläminen on tehnyt matkustamisesta saavuttamattoman, kaukaisen haaveen kaltaisen unelman. Tehdyt lomamatkat tuntuvat epätodellisilta ja ihan johonkin toiseen aikakauteen, toiseen elämään kuuluneilta.
Olenko tosiaan käynyt New Yorkissa? Los Angelesissa?

Jossain toisessa todellisuudessa oltaisiin juurikin tänään Karkin, Cissin ja Böniksen kanssa matkalla kohti Gran Canariaa. Varattiin reissu viime kesän lopussa, vähän väsyneenä siihen, että krooniseksi muodostunut kotoilu ei ollut mikään vapaaehtoinen valinta. Tarvitsimme kipeästi edes jonkinlaisen kiintopisteen tulevaisuuteen, jotain, mitä odottaa. Ihana SPA-hotelli, infinity pool ja valtava terassimainen parveke upealla merinäköalalla pistettiin varaukseen ja puhelimeen ladattiin TUI:n lomamatkalaskuri ilmoittamaan montako yötä on lähtöön.
Ajatus ihanasta auringon ja hemmottelun täyttämästä viikosta auttoi meitä jaksamaan pimeän ja pitkältä tuntuneen talven haasteet. Kun kivut käsivarressa jälkimmäisen kyynärpääleikkauksen jälkeen äityivät sietämättömiksi, keskityin hengittämään ja visualisoin itseni lillumaan uima-altaaseen, katse kaukaisessa (kuvitteellisessa) horisontissa leväten.
Matkan peruutusehdot oli joustavat, muuten olisi jäänyt varmastikin koko varaus tekemättä. Toisaalta silloin kyllä tuntui, että vain kaikkein pahimmat foliohatut ounastelivat pandemiahässäkän jatkuvan vielä keväällä. Yksi jenkkifirmassa työskentelevä kaveri kertoi, että heillä väki määrättiin heti viime kesänä tekemään töitä kotitoimistolle seuraavaan kesään asti. Porukalla siinä naureskeltiin, että on ne amerikkalaiset vaan hysteerisiä…

Kuusi viikkoa sitten oli meillä päätöksen aika. Silloin piti varattu Kanarian matka peruuttaa, jos haluttiin rahat takaisin.
Kyllä se kieltämättä hiukan mietitytti. Oltiin odotettu reissua todella kovasti ja tunsimme todellakin olevamme sen tarpeessa. Matkatoimiston mukaan lähdölle ei olisi varsinaisesti ollut esteitä. Monenlaista turvatoimea oli tietty viritetty erityisesti lentomatkalle, mutta myös hotelliin etc. Kaikennäköisiä terveystodistuksia ja sertifikaatteja oli myös vaatimuslistalla. Ihan kaikkeen en edes jaksanut paneutua, koska lopulta meille oli aika helppo ja itsestäänselvä päätös, että ei lähdetä.
Päätöksen taustalla ei valitettavasti ollut mitään ylevää ajatusta “emme halua toimia koronaviruksen eri mutaatioiden mahdollisina levittäjinä” tai “emme halua riskeerata ketään ympäristössämme mahdolliselle tartunnalle (matkustaminen kun väistämättä tarkoittaa kanssakäymistä muidenkin kuin omaan lähipiiriin kuuluvien ihmisten kanssa)”. Ei, kyllä meillä oli ihan itsekäästi syynä se, että haluamme, että valitsemassamme SPA-hotellissa on tarjolla kasvohoidot, hieronnat ja muut hemmottelut, kun sinne menemme. Haluamme syödä illallista elämää kuhisevissa ravintoloissa ja tungeksia (!!) baarissa.
Rajoitusten noudattaminen on sekä helpompaa, että hauskempaa kotona.

Vaikka meidän matkan peruuntumisen syy oli täysin itsekäs, olen kyllä sen jälkeen miettinyt, että olihan se nyt selkeästi myös ainoa järkevä ja vastuullinen teko tässä vaiheessa. Ainakin itselläni alkaa olla jaksaminen koetuksella koko pandemiahässäkän kanssa. Rokotuksien kanssa edetään hitaasti – mutta onneksi kuitenkin suht varmasti. Se, mitä just tässä vaiheessa ei todellakaan tarvitsisi tapahtua, on jonkin uuden ärhäkän mutaation leviäminen.
En väitä, että matkustaminen – tai ainakaan lomamatkailu – olisi pääsyy siihen, että viruksen brittiversio pistää pakkaa sekaisin ainakin täällä meilläpäin. Toisaalta en ole kyllä kuullut, että koronavirukset ihan keskenään matkustelisivat ympäriinsä kunnon turistin tavoin. Varmasti kaikki, jotka nyt vallitsevasta tilanteesta huolimatta päättävät, että on aivan järkevää lähteä pakettimatkalle aurinkoon, ovat tehneet valintansa tarkoin harkiten. Jos nyt sanon ihan suoraan, niin kyllä vähän tympii yllättävän yleinen käsitys, että etelänlomat on työtätekevän luokan saavutettu etu, josta on ok pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä.
Ihan kohta jengiä on rokotettu riittävästi niin, että ainakin Euroopassa pystyy lomailemaan aivan entisen normaalin tapaan.

Helppo meikäläisen on tietty huudella, kun asun yhdessä koko maailman ihanimmista kaupungeista. Ei tarvitse kuin laittaa kunnon kengät jalkaan ja varata riittävästi aikaa, niin pystyn leikkimään päivän turistia ihan milloin haluan. Varsinkin nyt, kun kevät on täydessä vauhdissa, kadut kuivat ja kahvilat kantaneet pöydät ulos, retki keskustaan on aivan mainio pikamatka.
Talvella ei tullut paljoa liikuttua omien kotikulmien ulkopuolella, Söderillä poikkesin viimeksi alkusyksystä ja keskustassa pyörin reilu vuosi sitten. Paitsi viime viikonloppuna päätin heivata ylipitkän todo-listani ja vaihtaa metsäisen power walkini city-vaellukseen. Lautalla vain kanaalin yli ja siitä sitten käppäilin Söderin ja Gamla Stanin läpi cityyn asti.
Join kaffetta auringossa, ihmettelin ihmisiä ja elämänmenoa, bongasin hassuja käsitöitä, shoppailin vähäsen ja otin paljon valokuvia – ihan niinkuin kunnon turistin kuuluukin. Sen verran kauan on kulunut edellisestä visiitistäni keskustaan, että suureksi hämmästyksekseni Sergelin torin laidalle oli noussut aivan uusi arkkitehtoninen punainen rakennus. Todellinen aito turisti-moment! Haha!
Kaikki tämän postauksen kuvat on tuolta “pikamatkaltani”.

Onhan tämä erityisaika tuonut paljon hyvääkin mukanaan. Lähialueiden ja lähimatkailun arvostus on yksi niistä – ja toivon ihan vilpittömästi, että myös jatkossa yleisemminkin ihmiset tajuaisivat, että aina ei tarvitse lentää maailman ääriin, kun on loman tarpeessa.
En nyt tässäkään ole mikään puritanisti, mutta sen verran huolettaa ympäristön tila, että toivotan erittäin tervetulleeksi ajattelutavan, että aivan jokaisen loman tai vapaan vieton ei tarvitse tapahtua jossain kaukana. Sitten kun elämä siirtyy pandemian jälkeiseen vaiheeseen, voidaan palata otsikon aiheeseen toisesta näkökulmasta. Vahva aavistukseni kylläkin on, että kunhan tämä tästä tasaantuu, taivas täyttyy turisteista ja “maailmankansalaisista” aivan ennenkokemattomassa mittakaavassa.

Loppukevennykseksi “korv med bröd”.
Viikonlopun ihana sää oli houkutellut vähintään puoli Tukholmaa ulos. Siinä lounasajan korvilla yritin etsiä aurinkoista pöytää ihan mistä tahansa edes jonkinlaista ruokaa tarjoilevasta mestasta, mutta turhaan. Toki kaikkialla pöydät ovat vaatimusten mukaisesti superharvassa – eli kapasiteettia oli noin puolet normaalista, mutta silti uskomatonta, että yhdelle hengelle ei löytynyt tilaa mistään niistä noin ziljoonasta paikasta, jotka tsekkasin. Suosituimpiin ravintoloihin oli lisäksi kymmenien metrien jonot.’
Niinpä päätin kanavoida sisäistä newyorkilaistani ja nautin lounaaksi hot dogin ketsupilla ja sinapilla elegantisti puiston penkillä istuen!

Enpä ole juuri taas vetänyt päälleni kotiverkkareita kummempaa sitten jouluaaton. Piti oikein miettiä, että voiko pitää paikkansa, mutta kyllä se taitaa olla karu totuus. Pari työpalaveria on vaatinut katseita kestävän paidan ja sipauksen ripsiväriä. Muuten meno on ollut aika metsäläismäistä. Liikuntakin tapahtuu joko luonnonhelmassa tai oman taloyhtiön kuntosalilla, jonne tuoreimpien koronankarkotussääntöjen mukaan saa mennä treenaamaan samanaikaisesti vain yhdessä taloudessa asuvia ihmisiä. Eipä siis ole juuri ollut riskiä, että kukaan ulkopuolinen pääsisi todistamaan pukeutumistilanteeni alamäkeä.
Sen kunniaksi päätin julkaista asun viime syksyltä. Alunperin hyllytin nämä kuvat, koska mielestäni pääni näyttää kuvissa aivan karsealta pallolta. Hyvä esimerkki muuten siitä, miten jotkut asiat toimivat teoriassa, mutta ei sitten kuitenkaan itsellä. Pallopää-lookini taustalla on lukuisilla eri vaikuttajilla ihastelemani ysärin alkupään tunnelmaa tavoitteleva ponnekas sivujakaus. Näyttää niin freesiltä ja kivalta, seksikkään huolettomalta muilla. Pallopäältä minulla.
Oh well.

Tykkään kuitenkin tästä asusta aivan valtavasti, joten pitäähän se nyt saada ikuistettua blogini päivän asu -arkistoihin.
Palloneule on löytö & Other Storiesin alesta vuoden takaa, silloin kun tajusin, että menee tässä vielä kylmä sesonkikin käsihärvelin kanssa. Valkoiset, vaaleansiniset, beiget ja farkunsiniset pallot tekee mustasta neuleesta paitsi kivan ilmeikkään, myös helposti yhdisteltävän. Kaikkein useimmin se on kuitenkin saanut edustaa juurikin noiden kuvissa näkyvien valkoisten farkkujen kanssa.
Jos jonkun huomio sattui kiinnittymään taustalla näkyvään vihertävään nurmikkoon, niin voin kertoa, että täällä on todellakin ollut niin lämmintä, että vielä muutama päivä sitten maisema näytti melkein keväiseltä. Joissakin puissa näkyi puhkeamassa olevia silmuja ja mun palstalla lehtikaali teki terhakkaana lisää uusia lehtiä.
Sunnuntaina saatiin sitten tännekin vähän lunta (ihanaa!!) ja vaikka lämpotila keikkuukin koko ajan muutaman plusasteen ja pikkupakkasen välillä, kaikki lumi ei ole toistaiseksi onneksi kadonnut. Niin ihanaa! Joka puolella näyttää niin paljon kauniimmalta, kun on vähän valkoista. Ja jotenkin tuntuu, että kun on oikeisiin talviin tottunut ja vuodenaikojen vaihtelun kanssa kasvanut, sieluun jää outo tyhjä lokonen viime talven kaltaisten lämpimien, lumettomien epätalvien jälkeen.

Tukholman talvet on “winter wonderland” -asteikolla varsin keskinkertaisia silloinkin, kun talvi oikeasti päättää tulla. Koska lämpötila sahaa plussan ja miinuksen väliä, on seurauksena sekä erittäin ällöä, kaiken kastelevaa ja likastavaa loskaa sekä arvaamattomia liukkaita kelejä. Viime talvi oli tosiaan siitä ihana, että kun ei ollut lunta, ei ollut liukastakaan. Vasta nyt olen päässyt testaamaan Aldon maihinnousukengät kunnon olosuhteissa ja voin kertoa, että paksu pohja sekä leveä nirkko pitävät loskan varsin hyvin loitolla, ja traktoripohja tämän tätösen pystyssä.
Löytyy varastoistani kyllä ne sellaiset kenkiin kiinnitettävät jääpiikitkin, jos tilanne äityy oikein haastavaksi! 😀

Näiden kuvien myötä herää taas ajatus, että mitähän näille hiuksille pitäisi tehdä?
Toimistolle meillä ei näillä näkymin palata ennen maaliskuun loppua – enkä paljon sitä aikaisemmin taitaisi kyllä uskaltaa kampaajan penkkiin istuakaan. Tuntikin vieri vieressä omaan lähirinkiin kuulumattoman ihmisen kanssa ei tunnu kovin hyvältä idealta – oli maskit käytössä tai ei. Eli hyvin tässä nyt ehtii vielä asiaa pohtia ja moneen kertaan mielensä muuttamaan. Hirmu pitkiksi nuo ovat tässä yhtäkkiä taas ehtineet venähtää.
Tällä hetkellä tuntuu, että haluan katkaista taas reilusti pituutta ja ottaa isoja harppauksia luonnollisen sävyn suuntaan – vaikka ihan naturel-harmaaksi en ehkä sitten lopulta kykene ryhtymään. Saas nähdä..

• neulepaita, & Other Stories
• farkut, Ellos (Elloksen omaa mallistoa, saatu aikoinaan osana yhteistyökampanjaa)
• kengät, Aldo

Mites siellä on joulunaika mennyt?
Itse onnistuin hankkimaan itselleni ihan klassisen joulukiireen. Täysin omaa syytäni – tietenkin – kun jotenkin ei vain mennyt jakeluun, että laiskanpulskeasti lönkyttelevät saikkulomapäivät päättyvät ennen joulua ja työhärdelliä on mahdoton välttää. Kaikki jäi toisin sanoen viimetippaan ja todo-listaa sai karsia reippaasti, että ylipäätään saatiin julistettua joulurauha tänne meillekin.
Mitään kaappien siivoamisen kaltaisia kunnon emäntä -hommia listallani ei tietenkään ollut – vaan kaikenlaista näpräämistä. Ihan kaunis tuli joulupöydän kattauksesta, vaikka en ehtinytkään kuivata itse appelsiininsiivuja. Puhumattakaan havukranssista, jonka oli tarkoitus olla pöytäkoriste – tai eteisen pöytäkuusen koristelusta. Onneksi olen jo itsekin unohtanut puolet siitä, mitä suunnittelin tekeväni, mutten sitten ehtinytkään. Ha ha!
Meillä oli kuitenkin aivan mahtavan ihana ja tunnelmallinen joulu. Vaikkakin tosin paljon pienemmällä porukalla kuin mitä alunperin suunniteltiin. Onneksi kuitenkin Karkki, Cissi ja Bönis pääsivät tänne mun luokseni juhlimaan Peetun lisäksi. Jossain vaiheessa kun näytti siltä, että pistellään perunalaatikkoa ja rosollia Peetun kanssa kahdestaan.

Aavistuksen pisti kieltämättä välillä kiukuttamaan se, että kiireeni ja hommien kasautumisen syy ei ollut pelkästään oma aikaoptimistisuuteni ja yleinen prokrastinointi. En tiedä ihan itsekään, miten edelleenkin yllätyn, että kaikkeen menee tuplasti aikaa ja vaikka oikea käteni on jo huimasti paremmassa kunnossa, yhtään mitään ei todellakaan hoideta käden käänteessä.
Leikkauksen aikoihin lokakuun puolessa välissä joulu tuntui olevan niin kovin kaukana. Mielikuvissani liihottelin joulunpyhinä kapeahihaisessa mekossa perheenjäseniä kaksin käsin halaten. Ajattelin, että varmaan joulukuussa pystyn jo ompelemaankin ja muutenkin olemaan enemmän oma itseni. Ehkä jopa syömään haarukalla ja veitsellä niinkuin oikeat aikuiset!
Noooh, vielä on matkaa taitettavana ja rehab-jumppaa jumpattavana ennenkuin kehtaan kutsua itseäni oikeasti kaksikätiseksi. Käsihärveliä on määrätty pidettäväksi jälkitarkastukseen asti. Sinne ei ole vielä tullut kutsua (tulee varmasti päivänä minä hyvänsä!), joten jumitan edelleen erilaisissa oversize-/kaapuratkaisuissa, mitä pukeutumiseen tulee.

Välillä tulee tunne, että kun tuosta härvelistä kerran pääsen eroon, en kyllä ikinä enää pue päälleni ainuttakaan telttamaista yläosaa. Toisaalta, kun nyt esimerkiksi katselen näitä kuvia tässä, olen ihan sitä mieltä, että ponchohan näyttää varsin kivalta. Raita antaa mukavasti vähän sporttimaista ilmettä, vaikka tuon kirotun käteni kanssa tunnen oloni pääasiassa kömpelöksi. Sporttisuus loistaa poissaolollaan, kun törmäilen menemään härvelini kanssa. Ihme juttu, miten en oikein edelleenkään hahmota sen mittasuhteita liikkuessani.
Tämä on yksi perusasujani, kun pitää äkkiseltään upgreidata kotiverkkari-look astetta ihmismäisemmäksi esim. kauppareissua varten. Nyt juuri välttelen kyllä sitäkin, joten pukeutumistilanteita on entistä vähemmän. Jouluna tuli toki ihan oikein meikattua ja laittauduttuakin vähän. Asuni oli tämä, joten siitä ei ole uusia kuvia.

Yksi viime talven parhaita ostoksiani oli nämä Aldon maihinnousukengät. Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten tajusin, että en tule pärjäämään koko talvea niillä ainokaisilla lenkkareillani, joissa ei ole solmittavia nauhoja. Haravoin koko internetsin etsiessäni tukevapohjaisia talvikenkiä, jotka saa puettua päälle yhdellä kädellä ja jotka näyttävät suht siedettäviltä, toimivat sekä hameen että housujen kanssa etc.
Zalandosta muistaakseni sitten lopulta löytyi nämä ihanuudet ja koska kaikki muut specsit täyttyivät kirkkaasti, päätin sivuuttaa sen tosiseikan, että kuvetta piti kaivaa huomattavasti suunnittelemaani budjettia enemmän. En ole kyllä yhtään katunut, sillä kengät ovat vielä kaiken lisäksi hurjan mukavat jalassa. Tykkään myös tosi paljon niiden traktoripohjista ja tuosta reunaa kiertävästä metallisesta niittirivistöstä.

• poncho, b. Young
• housut, Lindex
• kengät, Aldo