(Oli ihan pakko laittaa tänne yksi maskikuva myös, eihän blogihistoriani olisi mitenkään täydellinen ilman. Se täytyy kyllä sanoa, että ”laittatuminen” on näillä spekseillä varsin nopeaa ja helppoa! Haha!)
Matkailu, matkalle lähteminen, lentokenttä, hotelli, uima-allas… Jo pelkästään noiden sanojen ajattelu aiheuttaa ihan omanlaistaan spesiaalia värinää koko kropassa. Tarkemmin kun mietin, jopa pakkaaminen – mikä on ollut aina inhokkipuuhaani – tuntuu aivan sadunomaiselta, mystisen ihanalta askareelta.
Muistan toki edelliset reissuni ihan hyvin, jopa viimeisen tekemäni lomamatkan, vaikka siitä alkaakin olla jo vuosia. Tämä nykyinen todellisuus, kun virallisia suosituksia noudattaen pyrin välttämään myös julkisten liikennevälineiden käyttöä, on johtanut kuitenkin aikas tehokkaaseen elinpiirin pienentymiseen. Omassa kuplassa eläminen on tehnyt matkustamisesta saavuttamattoman, kaukaisen haaveen kaltaisen unelman. Tehdyt lomamatkat tuntuvat epätodellisilta ja ihan johonkin toiseen aikakauteen, toiseen elämään kuuluneilta.
Olenko tosiaan käynyt New Yorkissa? Los Angelesissa?
Jossain toisessa todellisuudessa oltaisiin juurikin tänään Karkin, Cissin ja Böniksen kanssa matkalla kohti Gran Canariaa. Varattiin reissu viime kesän lopussa, vähän väsyneenä siihen, että krooniseksi muodostunut kotoilu ei ollut mikään vapaaehtoinen valinta. Tarvitsimme kipeästi edes jonkinlaisen kiintopisteen tulevaisuuteen, jotain, mitä odottaa. Ihana SPA-hotelli, infinity pool ja valtava terassimainen parveke upealla merinäköalalla pistettiin varaukseen ja puhelimeen ladattiin TUI:n lomamatkalaskuri ilmoittamaan montako yötä on lähtöön.
Ajatus ihanasta auringon ja hemmottelun täyttämästä viikosta auttoi meitä jaksamaan pimeän ja pitkältä tuntuneen talven haasteet. Kun kivut käsivarressa jälkimmäisen kyynärpääleikkauksen jälkeen äityivät sietämättömiksi, keskityin hengittämään ja visualisoin itseni lillumaan uima-altaaseen, katse kaukaisessa (kuvitteellisessa) horisontissa leväten.
Matkan peruutusehdot oli joustavat, muuten olisi jäänyt varmastikin koko varaus tekemättä. Toisaalta silloin kyllä tuntui, että vain kaikkein pahimmat foliohatut ounastelivat pandemiahässäkän jatkuvan vielä keväällä. Yksi jenkkifirmassa työskentelevä kaveri kertoi, että heillä väki määrättiin heti viime kesänä tekemään töitä kotitoimistolle seuraavaan kesään asti. Porukalla siinä naureskeltiin, että on ne amerikkalaiset vaan hysteerisiä…
Kuusi viikkoa sitten oli meillä päätöksen aika. Silloin piti varattu Kanarian matka peruuttaa, jos haluttiin rahat takaisin.
Kyllä se kieltämättä hiukan mietitytti. Oltiin odotettu reissua todella kovasti ja tunsimme todellakin olevamme sen tarpeessa. Matkatoimiston mukaan lähdölle ei olisi varsinaisesti ollut esteitä. Monenlaista turvatoimea oli tietty viritetty erityisesti lentomatkalle, mutta myös hotelliin etc. Kaikennäköisiä terveystodistuksia ja sertifikaatteja oli myös vaatimuslistalla. Ihan kaikkeen en edes jaksanut paneutua, koska lopulta meille oli aika helppo ja itsestäänselvä päätös, että ei lähdetä.
Päätöksen taustalla ei valitettavasti ollut mitään ylevää ajatusta “emme halua toimia koronaviruksen eri mutaatioiden mahdollisina levittäjinä” tai “emme halua riskeerata ketään ympäristössämme mahdolliselle tartunnalle (matkustaminen kun väistämättä tarkoittaa kanssakäymistä muidenkin kuin omaan lähipiiriin kuuluvien ihmisten kanssa)”. Ei, kyllä meillä oli ihan itsekäästi syynä se, että haluamme, että valitsemassamme SPA-hotellissa on tarjolla kasvohoidot, hieronnat ja muut hemmottelut, kun sinne menemme. Haluamme syödä illallista elämää kuhisevissa ravintoloissa ja tungeksia (!!) baarissa.
Rajoitusten noudattaminen on sekä helpompaa, että hauskempaa kotona.
Vaikka meidän matkan peruuntumisen syy oli täysin itsekäs, olen kyllä sen jälkeen miettinyt, että olihan se nyt selkeästi myös ainoa järkevä ja vastuullinen teko tässä vaiheessa. Ainakin itselläni alkaa olla jaksaminen koetuksella koko pandemiahässäkän kanssa. Rokotuksien kanssa edetään hitaasti – mutta onneksi kuitenkin suht varmasti. Se, mitä just tässä vaiheessa ei todellakaan tarvitsisi tapahtua, on jonkin uuden ärhäkän mutaation leviäminen.
En väitä, että matkustaminen – tai ainakaan lomamatkailu – olisi pääsyy siihen, että viruksen brittiversio pistää pakkaa sekaisin ainakin täällä meilläpäin. Toisaalta en ole kyllä kuullut, että koronavirukset ihan keskenään matkustelisivat ympäriinsä kunnon turistin tavoin. Varmasti kaikki, jotka nyt vallitsevasta tilanteesta huolimatta päättävät, että on aivan järkevää lähteä pakettimatkalle aurinkoon, ovat tehneet valintansa tarkoin harkiten. Jos nyt sanon ihan suoraan, niin kyllä vähän tympii yllättävän yleinen käsitys, että etelänlomat on työtätekevän luokan saavutettu etu, josta on ok pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä.
Ihan kohta jengiä on rokotettu riittävästi niin, että ainakin Euroopassa pystyy lomailemaan aivan entisen normaalin tapaan.
Helppo meikäläisen on tietty huudella, kun asun yhdessä koko maailman ihanimmista kaupungeista. Ei tarvitse kuin laittaa kunnon kengät jalkaan ja varata riittävästi aikaa, niin pystyn leikkimään päivän turistia ihan milloin haluan. Varsinkin nyt, kun kevät on täydessä vauhdissa, kadut kuivat ja kahvilat kantaneet pöydät ulos, retki keskustaan on aivan mainio pikamatka.
Talvella ei tullut paljoa liikuttua omien kotikulmien ulkopuolella, Söderillä poikkesin viimeksi alkusyksystä ja keskustassa pyörin reilu vuosi sitten. Paitsi viime viikonloppuna päätin heivata ylipitkän todo-listani ja vaihtaa metsäisen power walkini city-vaellukseen. Lautalla vain kanaalin yli ja siitä sitten käppäilin Söderin ja Gamla Stanin läpi cityyn asti.
Join kaffetta auringossa, ihmettelin ihmisiä ja elämänmenoa, bongasin hassuja käsitöitä, shoppailin vähäsen ja otin paljon valokuvia – ihan niinkuin kunnon turistin kuuluukin. Sen verran kauan on kulunut edellisestä visiitistäni keskustaan, että suureksi hämmästyksekseni Sergelin torin laidalle oli noussut aivan uusi arkkitehtoninen punainen rakennus. Todellinen aito turisti-moment! Haha!
Kaikki tämän postauksen kuvat on tuolta “pikamatkaltani”.
Onhan tämä erityisaika tuonut paljon hyvääkin mukanaan. Lähialueiden ja lähimatkailun arvostus on yksi niistä – ja toivon ihan vilpittömästi, että myös jatkossa yleisemminkin ihmiset tajuaisivat, että aina ei tarvitse lentää maailman ääriin, kun on loman tarpeessa.
En nyt tässäkään ole mikään puritanisti, mutta sen verran huolettaa ympäristön tila, että toivotan erittäin tervetulleeksi ajattelutavan, että aivan jokaisen loman tai vapaan vieton ei tarvitse tapahtua jossain kaukana. Sitten kun elämä siirtyy pandemian jälkeiseen vaiheeseen, voidaan palata otsikon aiheeseen toisesta näkökulmasta. Vahva aavistukseni kylläkin on, että kunhan tämä tästä tasaantuu, taivas täyttyy turisteista ja “maailmankansalaisista” aivan ennenkokemattomassa mittakaavassa.
Loppukevennykseksi “korv med bröd”.
Viikonlopun ihana sää oli houkutellut vähintään puoli Tukholmaa ulos. Siinä lounasajan korvilla yritin etsiä aurinkoista pöytää ihan mistä tahansa edes jonkinlaista ruokaa tarjoilevasta mestasta, mutta turhaan. Toki kaikkialla pöydät ovat vaatimusten mukaisesti superharvassa – eli kapasiteettia oli noin puolet normaalista, mutta silti uskomatonta, että yhdelle hengelle ei löytynyt tilaa mistään niistä noin ziljoonasta paikasta, jotka tsekkasin. Suosituimpiin ravintoloihin oli lisäksi kymmenien metrien jonot.’
Niinpä päätin kanavoida sisäistä newyorkilaistani ja nautin lounaaksi hot dogin ketsupilla ja sinapilla elegantisti puiston penkillä istuen!
