Sain Peetulta joululahjaksi liput Dramateniin katsomaan Cabaretia. Ensinnäkin: niin valtavan ihanaa päästä pitkästä aikaa teatteriin ihan normaalisti. Eli ilman kolkkoja tyhjiä penkkirivejä ja rillejä huurustavia kasvomaskeja. Näytös oli viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty ja kaiken eristyksen ja karanteenien jälkeen tunsin suorastaan kuplivaa iloa aulan tungoksesta, täpötäydestä lämpiöstä väliajalla, puheensorinasta ja jopa vessajonoista! Ihanaa olla keskellä ihmisiä, ihanaa tuntea pitkästä aikaa olevansa yksi joukosta.

Toisekseen: miten mahtavan ihanaa saada lahjaksi yhteistä aikaa! Oli tosiaan siis huippua päästä teatteriin, mutta aivan erityisesti arvostin, että sain hengata lapsukaiseni kanssa koko illan.

Otettiin kaikki irti ilosta ja käytiin ennen teatteria syömässä Strandvägen 1:ssä. Ravintolan valinnassa kriteerinä oli sijainnin lisäksi se, että siellä on elämää. Haluttiin sielläkin kokea meininkiä, puheensorinaa ja lauantai-iltaan sopivaa äksöniä. Tai minä halusin. Peetu on elellyt vähän vapaammin koko korona-ajan, joten kaipuu ihmisten ilmoille ei ole ihan yhtä pakottava.

Strandvägen 1 ei pettänyt. Paikka oli ääriään myöten täynnä, baaritiskillä tungeksi väkeä lauantai-fiiliksissä ja parissakin pöytäseurueessa vietettiin smokkiasuisista herroista ja täyspitkistä paljettipuvuista päätellen jotain isompia juhlia. Ruokakin oli oikein hyvää. Peetu kehui kasvisannostaan (jotain sieni-dumplingseja tms.) ja oma nizzalainen tonnikalasalaattini sai täydet pisteet erityisesti aidosti grillatun makuisista valtavista tonnikala”pihveistä”. Crème brûlée oli sekin sekä oikeaoppinen että herkullinen.

Alunperin meidän piti mennä katsomaan tuo Cabaret jo heti tammikuussa. Peetu oli varannut liput 20.1. näytökseen, mutta se peruutettiin koronatilanteen vuoksi. Sinänsä hyvä sillä vaikka kyseinen tarina olisi varmasti kolahtanut jo silloinkin, nykyisen maailmantilanteen valossa tuo 30-luvun alun Berliiniin sijoittuva näytelmä sai kyllä ihan uutta syvyyttä.

Kaikkein riipaisevinta oli jotenkin se ristiriita, kun katsojana tietää mitä natsi-Saksan etenemisestä seuraa ja toisaalta näytelmän hahmojen tietämättömyys; naiviksi osoittautunut usko järjestelmän oikeudenmukaisuudesta ja inhimillisyydestä. Erinomaiseksi elämyksen teki se, että kerronta eteni takkuilematta viihdyttäen karismaattisten näyttelijöitten viemänä.

Ihan tuli olo, että pitää kyllä alkaa käydä useammin teatterissa!

Teatteri-ilta on tietty myös erinomainen syy pukeutua kaupunkivaatteisiin – mikäs sen mukavampaa!

Uudenvuodenaaton brunssille löytyi vaatekaapin perukoilta vuosikausia vanha, mutta lähes olemattomalle käytölle jäänyt Rodarte x & Other Stories –yhteistyömalliston kimalluksin koristeltu kashmirneuletakki. Se on siitä lähtien päässyt todelliseen tehokäyttöön. Toimii mielestäni aivan hyvin toimistollakin, kun muuten asu on simppeli. Viimeksi lähityöpäivänä yhdistin neuletakin mustien farkkujen kanssa.

Lauantainen asu koostui vähän juhlavammista elementeistä – oltiin kuitenkin teatteriin menossa. Kutsun mielessäni tuota hametta ”kruunuprinsessahameeksi”, koska se muistuttaa jotain kruunuprinsessa Victorian hametta (tai taisi olla mekko) vuosien takaa. Lindexiltä aikoinaan alerekistä löytynyt tummansininen kaunokainen on aivan lempparini. Useimmiten se tulee yhdistettyä t-paitaan tai muuhun vastaavaan – ja silloin se on juuri sopiva toimistolle tai muihin arkisiin menoihin.

Villakangastakki on Erdem x H&M –mallistosta ja niin ollen jo aika monta synttäriä nähnyt sekin. Tykkään siitä edelleen aivan valtavasti ja joka kerta siihen pukeutuessani kiittelen itseäni, että raaskin takin hankkia, vaikka hinta H&M-vaatteeksi olikin aika suolainen.

Kaikki muut asun osat on vähintään 5 vuotta vanhoja, mutta bootsit on uudet! Aivan älyttömän vaikea saada kivaa kuvaa nahkaisista OTK-saappaista, mutta ehkä tuosta vähän saa käsitystä. Kivasti lisää mielestäni juhlavuutta bootsien ylipitkä varsi. Hyvä sinänsä, kun tuntuu, että kyynärpään murtumiseen johtanut onnettomuus toi tullessaan myös kammon korkeita kenkiä kohtaan. Eli aikaisemmin simppeli ratkaisu lisätä asuun juhlavuutta koron korkeutta kasvattamalla ei oikein toimi enää.

Sellaista asua tällä kertaa. Seuraavaksi tuleekin sitten varmaan jo jotain keväisempää – ainakin jos kelit pysyvät tällaisena kuin mitä täällä nyt on jo viikonlopusta lähtien ollut. Melkein 10 lämpöastetta ja täysi auringonpaiste päivisin pistää kummasti kevään aluilleen. Toisaalta sen verran aikaisessa ollaan vielä, että kunnon takatalven mahdollisuus ei todellakaan ole kokonaan poissuljettu!

• neuletakki, Rodarte x & Other Stories
• hame, Lindex
• takki, Erdem x H&M
• bootsit, Unisa
• laukku, Carin Wester
• huivi, Peetun tuliainen Intiasta

Varoitus: tämä postaus sisältää about ziljoona kuvaa ja häpeämätöntä kesähaikailua! Haha!!

Olen aivan superpäättäväisesti edelleen sitä mieltä, että elokuu on kesäkuukausi. Tuntuu kuitenkin, että tänä vuonna elokuu itse on kylläkin aivan toista mieltä. Viimeviikkoinen jatkuva harmaa syyssade meni onneksi menojaan ja jo lauantaina, kun juhlimme Bönan ristiäisiä, oli ihanan aurinkoista. Tänäänkään ei periaatteessa ollut kerrassaan mitään valittamista sään suhteen – paitsi, että tällainen kirpeys aurinkoisenakin päivänä kuuluu vasta jonnekin syksyyn! Missä on elokuun leudot yöt? Ei ainakaan täällä..

Syytän siis kelejä siitä, että tänään iski valtava kesä-on-ohi -haikeus ja päädyin selailemaan kesälomareissumme kuvasatoa. Alunperin tarkoitukseni ei ollut tehdä mökkivisiitistä blogijuttua, siksi kuvat on otettu puhelimella eikä kameralla. Tuli kuitenkin niin vahvasti sellainen tunne, että haluan ikuistaa nämäkin hetket tänne blogiini – onhan täällä melkein kaikki muutkin ulkomaanmatkani dokumentoituna. Nyt varsinkin, kun ei ole kohta kahteen vuoteen päässyt matkustamaan, oli reilun viikon reissu Suomeen elämyksenä merkittävä.

Tein parhaani karsiakseni kuvia jotenkin järjelliseen määrään, mutta tavoite oli aika haastava. Miten voi olla, että auringonlaskukin oli joka ilta eri näköinen upea elämys, joka vain oli pakko ikuistaa??

Näillä saatesanoilla tervetuloa Mintun mukana mökkitunnelmiin (ja ihan vähän myös Helsinkiin)!

Peetun zen-hetki riippukeinussa illallisen jälkeen.

Maailman paras reissukaveri ja mummun kulta!! ❤️  Tässä aamiaisella tulomatkalla ABC:llä.

Sunshine-kisu oli elämänsä ensimmäisellä reissulla. Menomatka laivalla oli aika järkky kokemus muutenkin superherkälle otukselle, mutta sitten onneksi – ja aika yllättäen – hän päätti löytää sisäisen seikkailijansa ja varsinkin mökillä vanha neiti viihtyi erinomaisesti. Paluumatkalla laivakaan ei ollut enää yhtään niin pelottava ja kunnon adventure cat -tyyliin Sunshine istuskeli hytin ikkunalaudalla ohi lipuvaa saaristoa tarkkaillen.

Ihanaa mökkitunnelmaa!

Viikkoon mahtui sadetta ja paistetta. Kaikkein helteisimmät viikot olivat jo takana ja välillä tarvittiin villasukkiakin, mutta eniten aikaa taisin kyllä viettää järvessä. Olin jo aivan unohtanut, miten taivaallista sateella uiminen on! Ja paisteella. Ja tietenkin lisäksi myös aamusumussa, yön pimeydessä tähtien alla ja aina muulloinkin.

Peetu grillimestarina

Yhtenä iltana saatiin mun rakkaat ystävät, siskot, mökkivieraiksi. Jotenkin kuvittelin, että juhlan kunniaksi “laittaudun” ja otetaan oikein viralliset asukuvat ennenkuin porukka saapuu. Noh, vaihdoin sentään verkkarit mekkoon ja tukka ehti melkein kuivua – eikös se lasketa mökkiolosuhteissa ihan hyväksi saavutukseksi? Haha!

Metsänvihreä mekkoni sopi kuitenkin niin hyvin mökin sävyihin ja tunnelmaan, että piti näpsäistä peiliselfie kuitenkin muistoksi.

Ystävät saman pöydän ympärillä, hyvää ruokaa (ei hyttysiä!) ja kiireetöntä yhdessäoloa. Näistä hetkistä sitä tankkaa energiaa ja valoa, jonka kanssa jaksaa taas niiden vähän vähemmän valoisien hetkien yli (marraskuu, I’m talking to you!).

Grillattu ruoka on niin hyvää! Siinä täytyy olla joku luolamies-juttu, minkä takia grillissä tulella kypsytetty ateria tuntuu jotenkin aivan erityisellä tavalla sielussa asti hyvältä. Vai onko se niin, että ulkoilmassa kaikki vaan maistuu paremmalta?

Kesäyön magiikka

Peetu oli meistä ainoa, joka lähti saalistamaan marjametsälle. Mustikat – ja erityisesti metsävadelmat – maistuu jostain syystä itse (no, Peetun) poimittuina jotenkin erityisen hyviltä!

Tässä valmistaudutaan kannattamaan Ruotsin futisjoukkuetta olympiakultaan! (Ei huudettu ilmeisesti tarpeeksi kovaa, kun rankkarikisan päätteksi voitto meni Kanadaan)

Kiitos Paukkula, olit ihana! Ensi kesänä nähdään taas!

Alunperin oli tarkoitus suunnata suoraan mökiltä takaisin kotiin, mutta sitten Silja Line päättikin, että sunnuntain meno Helsingistä Tukholmaan peruutetaan. Olisihan tietty ollut mahdollista tulla Turun kautta takaisin, mutta päätettiin sitten, että yksi city-lomapäivä (tai puolikas sunnuntai ja puolikas maanantai) on ihan hauska juttu.

Kierreltiin Helsinki Biennalea ihmetellen, shoppailtiin vähän (“vähän”) Marimekolla, syötiin hyvin (Lie Mi Kalliossa, oikein hyvää!) ja oltiin aivan ymmyrkäisenä ihastuksesta Oodissa – että voi olla siisti kirjasto. Salapakka-kangaskauppa oli kiinni sekä sunnuntaina että maanantaina, se jäi vähän kaivelemaan – mutta ehkä sitä nyt kohta taas pääsee reissaamaan tätä väliä vähän rennommalla asenteella eikä seuraavaa Helsingin visiittiä tarvitse odottaa vuosikausia.

Tekipäs hyvää kasata tämä postaus. Muistui oikein hyvin ja selkeästi mieleen, että onhan tämä kesä ollut ihana, pitkä ja täynnä kaikenlaisia toinen toistaan ikimuistoisempia hetkiä! Nyt olen aivan valmis aloittamaan syksyn – ihanaa! Ja siis oikeasti rakastan sitä, että on neljä vuodenaikaa. Syksykin on niin valtavan hienoa aikaa, mutta jotenkin kesän hyvästely on aina jotenkin hiukan haikeaa…

Instagramissa jo kerroinkin, että nyt se tukka on katkennut ja harmaa polkantapainen saapunut allekirjoittaneelle. En ehtinyt ottaa muuta kuin puhelinkuvia uudesta päästä kampaajan hienon föönauksen jälkeen. Tässä kuumuudessa on kertakaikkiaan pakko käydä pulahtamassa järvessä kaikissa mahdollisissa väleissä. Lupaan kuitenkin esitellä hiukset asap! (spoiler: tuli kivat!)

Tässä kuvia viime viikolta, kun laitoin yhden tämän kesän lemppariasuistani päälle ja harjoittelin kamerani kaukolaukaisutoimintoa. Tuumasin, että jos tässä nyt jotain asukuvia ylipäätään haluan saada ikuistettua, pitää vihdoin tarttua kameran tarjoamiin mahdollisuuksiin ja opetella kaukolaukaisun käyttö! Olympus Pen -kameroissa on ihan valtavan kätevä toiminto, jonka avulla puhelinta voi käyttää kauko-ohjaimena. Pientä totuttelua se vaatii, niinkuin kaikki, mutta hyvin tällainen kärsimätön, ei-manuaaleja lukeva peruskäyttäjäkin sen haltsaa.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, mihin laite ei pysty (siis ylipäätään mikään laite!). Peetu olisi nimittäin heti huomauttanut, että paidan helma on ihan hassusti rutussa. Asia, minkä teoriassa olisin voinut nähdä puhelimen näytöltä, kun asettelin itseäni kuvaan, mutta pienestä ruudusta ei ole niin helppo hoksata kaikkia yksityiskohtia…

Kuvia ottaessani mietin miten vanha tuo hame mahtaa olla. Olen aika varma, että olen ostanut sen aivan blogiurani alussa, tyyliin elämäni ensimmäisestä Dagmarin ystävämyynnistä. Se on siis toisin sanoen aika tasan tarkkaan 15 vuotta vanha suosikkihame! Joka kesä yhtä kovalla käytöllä – ja joka kesä yhtä rakastettu.

Oikeasti tuo on tuubimekko – ja jostain blogiarkistojen uumenista löytyy kyllä kuvia, kun Peetu on sitä mekkona pitänyt. Ehkä itsekin joskus kerran tai kaksi, mutta pääasiassa se on palvellut tuollaisena polvimittaisena hameena.

Jalassa Tampereelta muutama kesä sitten hankitut Mephisto-merkkiset kengät. Hetki siinä meni, että sain kesytettyä ne omaan jalkaani sopiviksi, mutta nyt ne ovat melkein yhtä mukavat kuin perusjalkineeni joka kesä: Havaianas lipsut. No, tuollaiset kesähiekkaiset kintut sitä näköjään tulee, vaikka olisi mitä jalassa. Haha!

Tässä myös ikuistettuna “tyylikäs” ketunruskea suttunutturani, vakikampaukseni koko kesän viime perjantaihin asti, kun look vihdoin vaihtui. Ihan kaikesta värjätystä en vielä päässyt eroon, kun ihan niin lyhyeen en ollut valmis. Lähtee sitten ensi kerralla loput!

• paita, Carin Wester
• hame, Dagmar
• sandaalit, Mephisto
• laukku, Botkier
• arskat, Dior
• hoopsit ja toppi, H&M

Vuosi 2020 vaatii ehdottomasti tilinpäätöksen. Tänään on myös vuoden viimeinen täysikuu – Cold Moon – Rapujen tähtimerkissä, mikä osaltaan kannustaa ja auttaa hoivaavalla ja rohkaisevalla energiallaan jättämään taakse turhan painolastin, huolehtimisen ja negatiiviset energiat.
Tuntuu ihan pöljältä sanoa, että enpä olisi vuosi sitten uskonut, mitä 2020 tuo tullessaan. Eihän sitä milloinkaan voi tietää tulevaisuudesta, mutta tämä vuosi on kyllä ollut kaikilla mittareilla mitattuna erityisen ekstreme. Viime uuteen vuoteen valmistautuessani, minulla ei ollut hajuakaan, että olen tulossa mummuksi, että oman äitini maallinen vaellus on päättymässä tai että saan odotella lokakuuhun vuoden vaihteen tienoille luvattua kyynärpääleikkausta. Enkä tosiaankaan kyennyt kuvittelemaan, miten jo silloin kaukaisena pikku-uutisena vilahteleva koronapandemia tulisi pistämään elämän täysin ylösalaisin.
Pandemia on muuttanut kaikkea mahdollista todella paljon – ja tiedän, että sen vuoksi monet on sitä mieltä, että 2020 on kamalin vuosi milloinkaan, täynnä kärsimystä ja pettymyksiä. Lähetän ajatukseni heille, joille joko sairastuminen tai välilliset seuraukset ovat aiheuttaneet harmia, surua ja hankaluuksia. Omalla kohdallani rajoitukset ja yleinen elämän muuttuminen on tuonut mukanaan sekä hyvää että pahaa. Selkein negatiivinen vaikutus oli tietty kyynärpääleikkauksen siirtyminen, minkä johdosta etenkin kotipiirissä vietetty kesä oli erityisen vaatimaton ohjelmaltaan.

Työn kannalta kulunut vuosi on ollut merkillinen. Alkuvuosi maaliskuun puoleen väliin asti oli mahtavan hienoa aikaa. En muista olenko milloinkaan viihtynyt niin hyvin töissä, ja vaikka kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja oppimistilanteita tuli myös alkuvuonna vastaan, päällimmäisenä on kuitenkin muistikuva poikkeuksellisen hyvästä meiningistä. Kaikki ei missään tapauksessa romahtanut hetkessä, meidäthän lähetettiin alunperin kotiin vain kolmeksi viikoksi. Mutta onhan se aika mahdotonta pitää momentumia yllä, kun maailma palaa ympärillä.
Tiimiläiseni asuvat eri puolilla Pohjoismaita ja täytyy kyllä hattua nostaa, miten Suomessa, Tanskassa ja Norjassa pärjättiin upeasti kotitoimistolla, kun samanaikaisesti piti pyörittää alakouluikäisten lasten kotikoulua. Yksin kissojen kanssa asustamisessa on omat huonot puolensa, mutta ainakin sain (ja saan) itse huolehtia aikatauluistani Zoom-palaverien täplittäminä työpäivinä.
Koko pandemiahässäkkä on tuonut päivänvaloon monenlaista yllättävää. Varsinkin alkuvaiheessa ihmiset reagoivat pelkoon ja näkymättömään uhkaan hämmästyttävilläkin tavoilla. Foliohattuja alkoi keikkua yhden jos toisen päässä ja kanssaihmisten osoittelu sormella ja syyllistäminen milloin mistäkin syystä tuli yleiseksi kansanhuviksi. Itsehän ostamme vessapaperia vain tarpeeseen ja kuntosalikäyntimme/kampaamovisiittimme/mökkireissumme on välttämättömyys.
Oikeasti olen kuitenkin sitä mieltä, että koronakriisi on tuonut esiin pääasiassa ihmisten hyviä puolia. Naapuri auttaa naapuria, vaikka ennen tuskin tervehdittiin rapussa, kollektiivinen kyllä tästä selvitään -mentaliteetti yhdistää ja ainakin itselläni palaa usko ihmiskunnan kykyyn toimia luovasti jo ihan vain nähdessäni ulkoilualueella siellä täällä turvaetäisyyksin vietettäviä synttäreitä ja muita juhlia. Tänäänkin päivälenkilläni, vaikka satoi vettä ja lämpötila oli tuskin plussan puolella, bongasin iloisen seurueen helium-palloineen herkullisesti tuoksuvan grillin ympärillä.
Kaipaan ihmisiä, kaipaan toimistolla työskentelemisen dynamiikkaa, kaipaan saada halata ystäviä, kaipaan jopa tungosta. Tai no en tungosta sinänsä, mutta sitä tunnetta, että olen jossain, missä kaikki muutkin on ja että olen vain osa massaa. Mutta samalla arvostan ihan valtavasti, että olen saanut tämän mahdollisuuden hiljentyä, olla kotona, rauhoittua, kuunnella itseäni. Hälyn vähentyminen on antanut tilaa löytää takaisin omien ajatusten äärelle, coronacation auttanut pitkän matkaa kohti takaisin omaksi itsekseni.
Vuoden suurin menetys oli äidin kuolema toukokuussa. Setvin edelleenkin kaikkea sitä, mitä se nosti pintaan. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät aaltoina – aivan kuin alitajunta itseäni viisaampana annostelisi asioita käsiteltäväksi paloina, jotka eivät hautaa alleen. Lohtua haen edelleen siitä, että äidille tämä oli kuitenkin niin paljon parempi.
Vuoden suurin onni on ollut Böniksen maailmaantulo. Melkein kirjoitin, että syntymä ja luonnollisesti syntymä on yksi tärkeimmistä vaiheista tässä. Mutta muistan hyvin, kun sain kuulla uutiset. Raskaus oli tuolloin kestänyt vain kymmenisen viikkoa, eli keskeytyminen ei olisi ollut mitenkään poikkeuksellista noin aikaisessa vaiheessa. Silti aivan valtava ilo ja rakkaus, onni, täytti koko olemukseni heti sillä hetkellä – ja on sen jälkeen vain kasvanut.
Todellinen oppitunti elämän kiertokulusta!
Ihana ja tärkeä “circle of life” -moment oli myös Peetun valmistuminen KTH:lta arkkitehdiksi. Onneksi päätimme pitää kasvihuoneella (melkein kuin ulkona) pienet valmistujaisjuhlat. Elämän virstanpylväiden merkitseminen juhlin on mielestäni tärkeä, inhimillinen riitti.

Kuva: Lilla Berlin

Vuoden kivojen juttujen listalle päätyy myös:

• valmistunut keittiöremontti (otan kuvia ja teen postauksen heti, kun raaskin riisua kaikki joulukoristeet… :D)
• hyvää vauhtia paranemassa oleva käsi
• kutomisen löytyminen takaisin harrastukseksi muutaman kymmenen vuoden tauon jälkeen (tiedän, että se on oikeasti neulomista, mutta Tampereen murteessa kudotaan niin sukkia kuin villapaitojakin. Kangaspuilla kutomista kutsutaan loogisesti kangaspuilla kutomiseksi!)
• koronahimmailun aikaansaaman luovuuden puuskissa tehdyt tulevaisuudensuunnitelmat (kyllä, perästä kuuluu!!)
• oma palsta ja kaupunkiviljelyn opettelu
• kivan, mielenkiintoisen ja antoisan lukupiirin löytyminen
• kaikenlaisia muitakin pikkujuttuja, jotka tuottavat valtavasti iloa, kuten uusi sohva parvekkeella ja että löysin tosi hauskan treeniappin ihan sattumalta (Body FX, jos jotakuta kiinnostaa)

Miinukset on sitten lopulta vain murto-osa vuoden 2020 plussista. Jätän kaiken hyvillä mielin taakseni ja odotan luottavaisin ja iloisin mielin, mitä 2021 tuo tullessaan. Yleensä teen kovasti kaikenlaisia uudenvuoden lupauksia sun muita, mutta voi olla, että ainoa pyrkimykseni on elää entistä enemmän vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Se on kuitenkin ainoa, joka oikeasti on olemassa.
(Tosin huomenna tulee kyllä Torstai Tarot!)

Te, jotka olette seuranneet blogiani pidempään tiedättekin jo, että äitini oli varsin huonossa kunnossa jo pidempään. Sikäli uutiset, että nyt hän on päässyt rauhaan ja lepoon, ei tule varsinaisesti yllätyksenä. Jäähyväisiä on jätetty jo askelittain, niistä olen teillekin avoimesti puhunut. Äidin kannalta asiat ovat nyt hyvin ja oman uskoni mukaan hän on isän luona – ja oman äitinsä, jota varsinkin loppuaikoina kaipaili kovasti.
Viime päivät on menneet varsin sumussa. Itku tulee mitä ihmeellisimmistä asioista, alitajunnasta pulpahtelee käsittämättömiä muistojen sirpaleita – eikä pelkästään niitä ruusunpunaisia. Käytännön asioiden hoitaminen, mikä nyt muutenkaan ei ole varsinaisesti vahvuusalueeni, vie ihan älyttömästi voimia. Äidille kuuluisi kunnon hautajaiset, joissa on paljon väkeä ja lopulta hyvä meininki. Nyt kukaan ei uskalla eikä halua tulla.
Mintulla on nyt takki tyhjä.
Blogi pitää pienen tauon. Ei siksi, että pitäisin hömpsöttelyjuttujen tekemistä nyt epäsopivana – tai ajattelisin äidin paheksuvan. Päinvastoin, äiti pitää mua varmasti tosi nössönä ja pehmona, mutta tilanne on se, että rahkeet ei yksinkertaisesti riitä. Olen pahoillani, tiedän, että monille Torstai Tarot on jo muodostunut perinteeksi. Mutta palaan kyllä takaisin, kunhan löydän taas oman tasapainoni.
Pitäkää hyvää huolta toisistanne ja muistakaa sanoa ääneen rakkaillenne, että rakastatte! Koskaan ei voi tietää, mikä hetki on viimeinen. <3

Oikeastaan aloin kirjoittamaan seli-seli-selitystä, miksi asukuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Edelliset asukuvat on maaliskuun puolestavälistä – oh my! Sitten tajusin, että postauksesta on tulossa ennemminkin avoin tilitys kuulumisistani, vahvasti liittyen loppukevään “Kaikki suunnitelmat kertaheitolla uusiksi” -postaukseen.
Tiivistäen voin sanoa, että jos joku olisi yrittänyt – ja ehkä taisi yrittääkin – kertoa, millainen matka käden kuntoutumisen kanssa on edessä ja etten vielä nyt elokuun alkupuolella pysty pitämään sen vertaa kynää kädessäni, että saisin kirjoitettua nimmarini, en olisi uskonut. Enkä oikein voi uskoa nytkään, että käytännössä koko kesä on mennyt (juu, juu, elokuu on vielä kesäkuukausi, tiedetään) ja edelleenkin takkuan rehab-jumpan ja kivun kanssa.

Olen tietty yrittänyt suhtautua kaikkeen valoisasti, positiivisesti ja optimistisesti. Voin kuitenkin kertoa, että se ei ole ollut aina mitenkään helppoa. Olen tänä kesänä itkenyt enemmän kuin kertaakaan avioeroni jälkeen. Alkukesästä itku saattoi tulla, koska en enää jaksanut jatkuvaa kovaa kipua, joka voimakkaista särkylääkkeistä huolimatta dominoi jokaista valveilla vietettyä hetkeä ja sabotoi uneni.
Viimeksi kuppi meni nurin, kun ensin siivosin – vasurilla tietenkin – keittiön lattiaa, kun pikkukissa oli pissannut keittiönmatolle (sekin stressaa, kun en yhtään ymmärrä, miksi otus on yhtäkkiä alkanut pissailemaan minne milloinkin.. joku sillä varmaan on hätänä, mutta mikä?) sitten aloin ährätä itselleni salaattia lounaaksi (juuri teroitetuilla keittiöveitsillä onnistuu pikkutomaattien puolittaminen – jei!), mutta salaattikastikkeeksi aikomani turkkijogurttipurkki lipesi edelleen kömpelöstä vasemmasta kädestä ja kaikki meni pitkin sitä samaista juuri siivoamaani keittiönlattiaa.
Monesti olen ajatellut, että nyt en kyllä jaksa enää yhtään, en sekuntiakaa. Nyt annan periksi.

Yhden hermoromahduksen jälkeen kävin keskenäni ajatusleikkiä ja sovin itseni kanssa, että hyvä on sitten, annetaan periksi. Mutta mitä se tarkoittaisi käytännössä? Että en nousisi ylös sängystä? Lakkaisin tekemästä rehab-jumppaani? Lopettaisin positiivisen ajattelun?
Tuo ns. “periksi antaminen” kuulosti siltä, että luopuisin vain niistä asioista, jotka tuottaa mielihyvää. Kurjaa oloa ja kipua sen paremmin kuin toimimatonta kättäkään kun ei vaan nyt voi valita pois, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.
Niinpä olen jatkanut entiseen malliin. Yrittänyt tasapainoilla levon, käden treenauksen ja muun kanssa. Olen antanut itselleni luvan käydä kampaajalla pesettämässä hiukseni, ostanut ruuat kotiin kuljetettuna ja opetellut vastaanottamaan ihmisten – erityisesti Karkin ja Peetun – tarjoamaa apua.

Monta kasvun paikkaa tässä on kyllä ollut.
Se, että en pysty tekemään itsestäänselviä asioita, kuten vetäisemään nimmaria kauppakirjoihin, on yksi juttu. Huomattavasti vaikeampaa on ollut oppia elämään rinnakkain jatkuvan kivun kanssa. Täytyy sanoa, että ymmärrykseni ja kunnioitukseni heitä kohtaan, jotka elävät kroonisen kivun kanssa, on kasvanut huomattavasti! Oma ennusteeni on kuitenkin, että parannun vielä kutakuinkin entiselleni. Siihen voi aina heikoimpina hetkinä tukeutua, mutta miten jaksaa he, joilla ei ole ulospääsyä näköpiirissä?
Tajuan nyt vasta, miten kipu rampauttaa. Itselläni se vaikutti mm. keskittymiskykyyn niin paljon, että vasta pari viikkoa sitten pystyin ensimmäisen kerran katselemaan Netflixistä jotain. Edelleenkin tuntuu, että kirja vaatii liikaa keskittymistä, huonona hetkenä ei mene edes vähän pidempi artikkeli lehdessä.
Monta kertaa olen hämmästellyt myös sitä, miten moneen asiaan sitä tarvisee kaksi kättä. Hillopurkit eivät aukea, puhumattakaan mitä moninaisimmista voide- ja kosmetiikkaputkiloista, astianpesukonetablettien pussin pikasulkija on niin tiukka, että hampaat menee kieroon, kun sitä yrittää avata. Lakanoiden vaihtoon menee sata tuntia, pussilakana on yksikätiselle lähes mahdoton. Koittakaa huviksenne vetää farkkujen vetoketju pelkällä vasurilla ylös tai pukea rintsikat päälle. Lista on lähes loputon.
Lisäksi olen huomannut, että sitä näköjään jotenkin tasapainottaa itseään molemmilla käsillä ihan tavallisesti liikkuessakin. Ainakin itse tunnen itseni aivan superkömpelöksi, kun oikea käsi on edelleen käytännöllisesti pois pelistä. Tai sitten se on se kohtalokas kaatuminen, joka kummittelee takaraivossa.

Syy siihen, miksi blogissa ei ole ollut asukuvia koko kesänä, on yksinkertaisesti se, että a) hiusten laittaminen yhdellä kädellä on sula mahdottomuus (eikä laiskasti noudattamani curly girl -kuuri oikein tuota toivottua tulosta…) ja b) vasurilla meikkaaminen ei nyt edelleenkään oikein suju. Meikkivoidetta saan laitettua, jos on tarvis, ja aurinkopuuteria töpsyteltyä, mutta muuten mennään ns. mökki-lookilla eli luonnontilassa.
Olen ihan suhteellisen tyytyväinen asuihin, joita olen onnistunut kehittämään ja ajattelin, että olisi hauskakin esitellä, miten kättä tukeva ortoosi sujahtaa kimonon sisään. Olo on vain ollut muuten niin homssuinen, että en ole inspiroitunut sen ikuistamisesta tänne blogiin.
Aikamoinen valitusvirsi tästä nyt näköjään tuli, mutta sokerina pohjalla kaikille, jotka jaksoivat lukea tänne loppuun asti, muutama positiivinen asia, jonka olen oppinut (yleisen “henkisen kasvun” lisäksi):

• Osaan kirjoittaa varsin sujuvasti ymmärrettävää tekstiä käsin vasurilla.
• Sushin ja nuudelien syöminen puikoilla onnistuu nykyään vasemmalla kädellä siinä missä ennen oikealla.
• Näppiksellä ja puhelimella kirjoittaa lähes yhtä nopeasti yhdellä kuin kahdellakin kädellä.
• Jos “kotona puuhastelu” käsittää lähinnä erilaisia käsitöitä, maalausta, piirtämistä, letteringiä, bujoilua, viherkasveilua tms. näiden estyessä kantsii aika nopeasti keksiä muita harrastuksia, jotka eivät pidä sisällään nettishoppailua… (Palaan tähän ostolakon väliraportissa!)

Lisäksi olen tuumannut, että hyvää on tietyllä tavalla tehnyt myös pakollinen pysähtyminen. Vaikka olo ei olekaan ollut mikään seesteisen miellyttävä, olen ehtinyt ajatella normaalin elämäni säntäilyn mielekkyyttä. Kaikki vasurilla suoritetut tehtävät ovat toivottavasti virkistäneet myös kognitiivisia kykyjäni. Ainakin toivon niin!
Seuraava kriittinen päivämäärä on 2. syyskuuta. Silloin tsekataan tilanne ja jos kyynärpään nivel edelleen lonksuu ja muljahtelee hallitsemattomasti, joudun uuteen leikkaukseen. Harras toiveeni on, että selviäisin ilman sitä, mutta eihän tässä toivomiset paljoa auta. Sen sijaan teen parhaani tasapainoillessani levon ja rehabin kanssa – ja yritän luottaa prosessiin sekä pieniin edistymisen askeliin.
Ehkä tässä jonain päivänä repäisen ja otan oikein asukuvat. Tiedätte sitten, mistä johtuu, jos kaikissa kuvissa on jättisuuret aurinkolasit päässä! Haha!