Taas ollaan siinä pöljässä vaiheessa vuotta, kun ei ole mitään käsitystä siitä, miten pukeutua säänmukaisesti. Varsinainen takatalvi taisi onneksi jäädä viikonloppuun, mutta toisaalta selkeät miinusasteet, kova tuuli ja ajoittainen lumisade teki pukeutumisvalinnat helpoksi: naparetkeilijän varusteilla mentiin. Nyt sen sijaan on täysin kysymysmerkkiä, mitä päivän mittaan tulee. Öisin on vielä selkeästi pakkasta, päivisin helposti yli 10 plusastetta ja auringonpaistetta, mutta säätiedotus lupaa edelleen lumi- ja sadekuuroja lähes joka päivälle. Eli vähän kaikkea.

Kerrospukeutuminen on taattu klassikkokeino, kun asun pitää taipua lämpötilan säätelyyn. Sen lisäksi itse usein valitsen vaatteet semi-strategialla. Eli siis millä??

No siis esimerkiksi niinkuin tämän asun kanssa: jalassa on talvikengät (joo, muistan kyllä, että lupasin esitellä vähän muitakin kenkiäni, mutta totuus on se, että nuo ovat jalassa melkein joka päivä!), mutta niiden kanssa hame ja ohuet sukkikset. Eli asu on siinä mielessä semi, että jalkineet on talvea, mutta muuten ollaan jo pidemmällä keväässä.

Yläosa on sitten enemmän klassista kerrospukeutumista. Grafiitinharmaa kauluspaita on kevyt ja toimisi ihan ilman neulettakin (fiksu ei muistanut ottaa kuvaa pelkän kauluspaidan kanssa..). Neuleen kanssa kokonaisuus sopii viileämpäänkin hetkeen. Tosin puuvillaneulepaita ei sinänsä ole niin kuuma tai olemukseltaan talvinen, etteikö se kävisi ihan mainiosti näin alkukevään asuvalinnaksi.

Näitä kuvia katsellessa huomaa taas hyvin, miten hiusten oman värin kasvatus etenee. Ehkä seuraavalla kampaamovisiitillä saisi – tai paremminkin tohtisi – leikata kaikki vanhat värjätyt latvat pois. Aika paljon on kyllä vielä leikattavaa. Sitten voisi toisaalta miettiä, jos vaikka haluaisi kasvattaa vähän lisää pituutta. Vaikka nuo puolipitkät on kyllä siitä kivat, että niitä tulee ihan oikeasti pidettyä myös auki. Pitkät hiukset tuli sitaistua aina kiinni, vaikka miten oli päinvastainen tarkoitus.

Mietiskelin tuossa juuri, että asuni uusin asia taitaa olla nuo tehokäytössä olevat talvikenkäni – ja nekin on nyt jo kolme vuotta vanhat, neljä talvea käytössä. Hame taitaa olla itseasiassa saman syksyn hankintoja, mutta vähän aikaisemmin. No sukkahousut on tietty uudet, mutta aluasvaatteille, joihin sukkiset mielestäni lasketaan, ei voi soveltaa aivan samoja sääntöjä kuin varsinaisille vaatteille.

Sitten en osaa sanoa kumpi on vanhempi Acnen neulepaita vai Filippa K:n pikkulaukku. Jompi kumpi niistä saa asun vanhimman osasen palkinnon. Veikkaan, että laukku – sen olen ostanut NK:n alesta puoleen hintaan jo “edellisen elämäni” aikana. Eli yli 12 vuotta sitten (oh my!). Neulepaita on Acnen Acne Studios -ajalta (eikä aikaisemmalta Acne Jeans -ajalta), mikä mielestäni alkoi vasta reilusti myöhemmin. Pikainen googlaus ei nyt kertonut vaatemerkkien nimenvaihdoksen tarkkaa vuotta, mutta sanoisin, että se oli aikaisintaan 2012 – 2013. Korjatkaa, jos olen väärässä!

Mutta pointtini on tietenkin se, että omassa vaatekaapissa shoppailu on hauskaa ja edullista. Ja muistutuksena erityisesti itselleni, että uusien vaatteiden hamstraaminen on vain keskinkertainen terapiamuoto. Huomattavasti paremmin toimii samansukuinen palvelujen ostaminen. Hieronta, manikyyri ja dekadenssin huippu: hiusten pesettäminen ja föönauttaminen kampaajalla ilman sen kummempaa syytä, ovat kaikki omasta mielestäni parempia vaihtoehtoja klassiselle kuluttamiselle. Etenkin, kun garderobista tuntuu löytyvän kaikkea!

Fiksuna taas näissä kuvissa puhelin kädessä… mutta minkäs teet. En ole vieläkään oppinut saamaan kameran tarkennusta pysymään paikoillaan (puhelin toimii siis kameran kaukolaukaisimena, mikä sinänsä on aivan superkätevää!) ja 85% kuvista on tarkentunut joko tuohon takanani olevaan pöytään tai vieressä olevaan grilliin. Haha! No, ehkäpä ajattelemme, että puhelin on vain tarkoin harkittu asuste – ja täytyy kyllä tunnustaa, että etenkin toimistolla tulee pääasiassa pyörittyä juurikin puhelin kädessä.

Oh well. Ehkäpä jo seuraavia kuvia tarkenee ottaa ulkosalla. Eipä näistä kevätkeleistä koskaan tiedä. Joskus ollaan pääsiäisenä oltu jo uimarannalla ottamassa aurinkoa. Nyt ajatus siitä tuntuu todella kaukaiselta!

• neulepaita, Acne Studios
• kauluspaita, The Shirt Factory
• hame, H&M
• kengät, Aldo
• laukku, Filippa K

Sain Peetulta joululahjaksi liput Dramateniin katsomaan Cabaretia. Ensinnäkin: niin valtavan ihanaa päästä pitkästä aikaa teatteriin ihan normaalisti. Eli ilman kolkkoja tyhjiä penkkirivejä ja rillejä huurustavia kasvomaskeja. Näytös oli viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty ja kaiken eristyksen ja karanteenien jälkeen tunsin suorastaan kuplivaa iloa aulan tungoksesta, täpötäydestä lämpiöstä väliajalla, puheensorinasta ja jopa vessajonoista! Ihanaa olla keskellä ihmisiä, ihanaa tuntea pitkästä aikaa olevansa yksi joukosta.

Toisekseen: miten mahtavan ihanaa saada lahjaksi yhteistä aikaa! Oli tosiaan siis huippua päästä teatteriin, mutta aivan erityisesti arvostin, että sain hengata lapsukaiseni kanssa koko illan.

Otettiin kaikki irti ilosta ja käytiin ennen teatteria syömässä Strandvägen 1:ssä. Ravintolan valinnassa kriteerinä oli sijainnin lisäksi se, että siellä on elämää. Haluttiin sielläkin kokea meininkiä, puheensorinaa ja lauantai-iltaan sopivaa äksöniä. Tai minä halusin. Peetu on elellyt vähän vapaammin koko korona-ajan, joten kaipuu ihmisten ilmoille ei ole ihan yhtä pakottava.

Strandvägen 1 ei pettänyt. Paikka oli ääriään myöten täynnä, baaritiskillä tungeksi väkeä lauantai-fiiliksissä ja parissakin pöytäseurueessa vietettiin smokkiasuisista herroista ja täyspitkistä paljettipuvuista päätellen jotain isompia juhlia. Ruokakin oli oikein hyvää. Peetu kehui kasvisannostaan (jotain sieni-dumplingseja tms.) ja oma nizzalainen tonnikalasalaattini sai täydet pisteet erityisesti aidosti grillatun makuisista valtavista tonnikala”pihveistä”. Crème brûlée oli sekin sekä oikeaoppinen että herkullinen.

Alunperin meidän piti mennä katsomaan tuo Cabaret jo heti tammikuussa. Peetu oli varannut liput 20.1. näytökseen, mutta se peruutettiin koronatilanteen vuoksi. Sinänsä hyvä sillä vaikka kyseinen tarina olisi varmasti kolahtanut jo silloinkin, nykyisen maailmantilanteen valossa tuo 30-luvun alun Berliiniin sijoittuva näytelmä sai kyllä ihan uutta syvyyttä.

Kaikkein riipaisevinta oli jotenkin se ristiriita, kun katsojana tietää mitä natsi-Saksan etenemisestä seuraa ja toisaalta näytelmän hahmojen tietämättömyys; naiviksi osoittautunut usko järjestelmän oikeudenmukaisuudesta ja inhimillisyydestä. Erinomaiseksi elämyksen teki se, että kerronta eteni takkuilematta viihdyttäen karismaattisten näyttelijöitten viemänä.

Ihan tuli olo, että pitää kyllä alkaa käydä useammin teatterissa!

Teatteri-ilta on tietty myös erinomainen syy pukeutua kaupunkivaatteisiin – mikäs sen mukavampaa!

Uudenvuodenaaton brunssille löytyi vaatekaapin perukoilta vuosikausia vanha, mutta lähes olemattomalle käytölle jäänyt Rodarte x & Other Stories –yhteistyömalliston kimalluksin koristeltu kashmirneuletakki. Se on siitä lähtien päässyt todelliseen tehokäyttöön. Toimii mielestäni aivan hyvin toimistollakin, kun muuten asu on simppeli. Viimeksi lähityöpäivänä yhdistin neuletakin mustien farkkujen kanssa.

Lauantainen asu koostui vähän juhlavammista elementeistä – oltiin kuitenkin teatteriin menossa. Kutsun mielessäni tuota hametta ”kruunuprinsessahameeksi”, koska se muistuttaa jotain kruunuprinsessa Victorian hametta (tai taisi olla mekko) vuosien takaa. Lindexiltä aikoinaan alerekistä löytynyt tummansininen kaunokainen on aivan lempparini. Useimmiten se tulee yhdistettyä t-paitaan tai muuhun vastaavaan – ja silloin se on juuri sopiva toimistolle tai muihin arkisiin menoihin.

Villakangastakki on Erdem x H&M –mallistosta ja niin ollen jo aika monta synttäriä nähnyt sekin. Tykkään siitä edelleen aivan valtavasti ja joka kerta siihen pukeutuessani kiittelen itseäni, että raaskin takin hankkia, vaikka hinta H&M-vaatteeksi olikin aika suolainen.

Kaikki muut asun osat on vähintään 5 vuotta vanhoja, mutta bootsit on uudet! Aivan älyttömän vaikea saada kivaa kuvaa nahkaisista OTK-saappaista, mutta ehkä tuosta vähän saa käsitystä. Kivasti lisää mielestäni juhlavuutta bootsien ylipitkä varsi. Hyvä sinänsä, kun tuntuu, että kyynärpään murtumiseen johtanut onnettomuus toi tullessaan myös kammon korkeita kenkiä kohtaan. Eli aikaisemmin simppeli ratkaisu lisätä asuun juhlavuutta koron korkeutta kasvattamalla ei oikein toimi enää.

Sellaista asua tällä kertaa. Seuraavaksi tuleekin sitten varmaan jo jotain keväisempää – ainakin jos kelit pysyvät tällaisena kuin mitä täällä nyt on jo viikonlopusta lähtien ollut. Melkein 10 lämpöastetta ja täysi auringonpaiste päivisin pistää kummasti kevään aluilleen. Toisaalta sen verran aikaisessa ollaan vielä, että kunnon takatalven mahdollisuus ei todellakaan ole kokonaan poissuljettu!

• neuletakki, Rodarte x & Other Stories
• hame, Lindex
• takki, Erdem x H&M
• bootsit, Unisa
• laukku, Carin Wester
• huivi, Peetun tuliainen Intiasta

Olen miettinyt toivoa paljon viime aikoina. Kuinka siihen liittyy paljon sanontoja yleisenä teemana ”niin kauan kuin on toivoa, on elämää”. Enkä nyt mitenkään vastusta ajatusta toivomisesta tai toivon elättelemisestä. Mutta toisaalta, kun tarkemmin ajattelee, toivo on kolikko, jonka kääntöpuoli aiheuttaa stressiä, ahdistusta, huolta, unettomia öitä ja mahanpuruja.

Let me explain…

Toivon kainalossa kulkee aina ajatus, että toive ei ehkä toteudukaan. Muutenhan varsinaista “toivomista” ei tarvittaisikaan. Jonkinlainen hiljainen yhteisymmärrys on olevinaan myös siitä, että jos jokin menee pieleen – ei toivomusten mukaisesti – ei ole toivottu tarpeeksi. Tai etenkin jonkun muun ollessa kyseessä, voi korvissaan kuulla tylyn toteamuksen, että ”ei kai se sitten toivonut sitä tarpeeksi”.

Eli niin hyviä ja ihanaksi leimattuja asioita toivo ja toivominen ovatkin, tuntuu, että ne ovat myös aikamoisen kärsimyksen lähde. Pitää keskittyä toivomaan peukut pystyssä ja sormet ristissä – ja samalla jännittää, että mitä jos toive ei toteudukaan.

Jotenkin rennompaa ja leppoisampaa on luottaa, olla luottavainen. Pelkkä ajatuskin saa mahassa levottomina lepattelevat tiesmitkä rauhoittuman ja päässä sinkoilevat impulssit hidastumaan siedettävälle tasolle. Pätee tietenkin erityisesti huolta herättäviin asioihin, joihin ei oikein itse pysty vaikuttamaan. Toivominen vain lisää vettä huolimyllyyn, kun taas luottamus avaa mahdollisuuden rauhallisiin yöuniin.

Peetun kaverin äidillä on sanonta :”allt blir bra till slut – är det inte bra, då är det inte slut än”. Vapaasti suomennettuna: lopussa kaikki on hyvin, jos kaikki ei ole hyvin, ei ole vielä loppukaan… tai jotain. Mutta tässä mielestäni kiteytyy se, mitä yritän sanoa luottamuksesta – että kaikki järjestyy, menee hyvin, kunhan vain luottaa siihen – vaikkei juuri nyt siltä tuntuisikaan.

En tietenkään ole lopettanut toivomista – miten voisinkaan – mutta en ole ollenkaan niin varma, onko toivossa hyvä elää. Toisaalta ”luottaen on hyvä elää” olisi aika surkea sanaleikki.

Tähän suurenmoisen syvälliseen pohdiskeluun innoitti päivän etätyöasu teemalla “Serenity – now”. Haha! Virallisesti meillä palataan takaisin lähitöihin vasta maaliskuun toisella viikolla, mikä on kyllä oikeastaan aika ihanaa. Siis onhan tämä kotitoimistolla hommailu helppoa ja mukavaa, mutta kaipaan kyllä taas takaisin ihmisten ilmoille.

Paita on muutaman vuoden takainen (nyt kun mietin, niin ainakin viisi vuotta vanha!) löytö Weekdayltä. Jotenkin hassusti, ja vähän ristiriitaisestikin, tuo rento oversize-malli tekee siitä perus-collegea siistimmän. Tai sitten se on paidan valkoinen väri, minkä ansiosta tuntuu, että voisin laittaa sen ihan toimistollekin, enkä vain näin koti-officelle.

Ihan varsinaisesti ei kyllä ole vielä tennarikelit. Sää on pysynyt plussan puolella tosin jo toista viikkoa täällä meillä – ja eilisen sekä tän päivän auringonpaiste kuivatti katuja sen verran, että lähikaupassa pystyi poikkeamaan sneakersit jalassa jo ilman pahempia kuravaurioita. Vielä ei ole kuitenkaan syytä alkaa uskoa, etteikö se talvi vielä ainakin pienen encoren tekisi. Kalenteri näyttää kuitenkin vasta helmikuun alkua!

Serenity – now!

• paita, Weekday
• housut, H&M
• tennarit, Adidas

Yllättävän koville otti koronasta toipuminen! Vaikka en ollut millään mittakaavalla mitenkään erityisen superkipeä tai edes korkeassa kuumeessa (toki suhteellisen kauan, 8 päivää kuumeessa…), voimat meni kyllä aivan totaalisesti. Viikko sitten olin onneksi jo sen verran tolpilla, että tohdin lähteä käymään Nordiska Museetissa tsekkaamassa kovasti kehutun “Nordens Paris” -näyttelyn. (Takana oli neljä kuumeetonta päivää ja olin käytännöllisesti katsoen oireeton, lisäksi pidin maskia aina muulloin paitsi näissä kuvissa, jos joku siellä epäilee moraaliani!)

En nyt ryhdy sen kummemmin tekemään raporttia itse näyttelystä, mutta pieni tiivistelmä on varmasti paikallaan. Eli “Nordens Paris” esittelee NK:n ranskalaisen ateljeen tuotantoa ja historiaa 1902 – 1966. Nuo Haute Couturen kultavuodet perustuivat ajatukseen, että valitut ompelimot saivat hankkia muotitaloilta oikeuden toteuttaa 5 – 10 kpl kutakin ostamaansa luomusta. Eli sikäli NK:n ompelimossa toteutettiin aitoja Diorin, Balenciagan, Chanelin etc. asuja. Mittatilauksena tietenkin.

Näyttelyn on kuratoinut vanha kurssikaverini Susanna Strömqvist – ja muistan hänen olleen jo tuolloin opiskeluaikoina erittäin kiinnostunut tuosta Couture-muodin mekaniikasta aikana ennen Prêt-à-porter valmisvaatetuotantoa. Perusteellinen taustatyö näkyy ja itse ainakin olisin voinut viettää koko päivän saumoja syynäten ja tarinoihin tutustuen. Ainoa miinuspuoli on se, että vaatteisiin ei saa koskea (no ei tietenkään!) – olisin niin mielelläni hypistellyt kankaita, kurkistellut vaatteiden sisälle ja nähnyt helmojen heilahtelun.

Suosittelen lämpimästi näyttelyä aivan kaikille, joita kiinnostaa elävä muodin lähihistoria, kauniit vaatteet (“slow fashion”), kädentaidot ja ylipäätään muotibisneksen kehitys! Koronatilanne ei ihan vielä taida antaa periksi reissaamiselle, mutta näyttely on Nordiska Museetissa aina tuonne syyskuulle asti – eli vielä ehtii!

Näyttelyvisiittini tein yhdessä Peetun ja vaatteita & designia rakastavan kollegani kanssa (hänkin ensimmäiseltä koulutukseltaan ompelija!) – ja pitihän Peetu heti suostutella ottamaan asukuvat!

Olen aina tykännyt pukeutua vihreään, mutta tuo kashmirpaidan hennonvihreä on uusi tulokas paletissani. Se tuntuu ihanan keväiseltä ja valoisalta – ja jotenkin lempeältä talvikalmankelmeää ihoa vasten. Peetulta vuosia sitten saamani pashmina-huivi sointuu sen kanssa jotenkin erityisen kivasti.

Uutuus, jota tässä nyt erityisesti esittelen, on kuitenkin Dagmarin alesta bongaamani lyhyt villakangastakki. Tajusin jossain vaiheessa, että en omista yhtään lyhyttä takkia – urheiluvaatteita lukuunottamatta – ja niin ihanan lämpimiä kuin pitkät takit onkin, välillä sitä kyllä kaipaa jotain vähän keveämpää. Lannepituisessa takissa on jotenkin älyttömästi paljon kevyempi liikkua.

Kaikki muut asun osat onkin sitten vanhoja palvelijoita, mutta kutsukaamme heitä klassikoiksi! (Tosin nyt huomaan, että kaikissa asukuvissa on nuo samat kengät… 😀 On mulla kyllä jotkut muutkin – lupaan tsempata seuraaviin kuviin vaikka jotkut bootsit!)

• neulepaita, H&M
• farkut, Heidi Klum x Esmara
• takki, Dagmar
• kengät, Aldo
• huivi, Peetun tuliainen Intiasta
• korvikset, Kalevala
• kassi, Marimekko

Tervehdys koronaparantolasta!

Reilu viikko on mennyt täysin kanttuvei petin pohjilla. Eilen oli ensimmäinen kuumeeton päivä ja tänään kävin huterin jaloin hakemassa postin katutason postilaatikosta (yksi mainos, yksi taloyhtiön tiedote). Jännittävintä oli se, että ehdinkö takaisin kotiin ennen seuraavaa yskänpuuskaa (ehdin).

Elävien kirjoihin palaamisen kunniaksi ajattelin ilahduttaa itseäni ja universumia postauksella viime kesän asusta. Tuomitsin sekä kuvat että erityisesti asukokonaisuuden täysin julkaisukelvottomiksi aikoinaan, mutta nyt jotenkin sekä tuo vehreä tausta että räiskyvän monivärinen (pitkä!!) tukkani näyttää lähinnä ilahduttavalta.

Se täytyy kyllä sanoa, että aika paljon on vielä opeteltavaa, että saan järjellisiä kuvia otettua itse itsestäni. Puhelin käyttäminen etälaukaisimena on huippukätevää, mutta jos esim. kumarrun laittaakseni sen pois kädestä, kamera ehtii jo sillä välin tarkentaa johonkin pusikkoon – ja kuvista tulee totaalisen epätarkkoja. Eli tarkimmissa kuvissa pönötän yleensä puhelin kädessä… Oh well.

Mitkä kaikki asiat tässä asukokonaisuudessa on mielestäni pielessä?

1. Muhkea alaosa + muhkea yläosa = epämääräistä muhkeutta koko matkalta. Vartalonmukainen t-paita (esim.) hameen kaveriksi ja paidan pariksi vaikka kapeat housut toimisi paljon paremmin.
2. Leveä hame ja valkoiset tennarit. Periaatteessa aivan ok combo “paperilla”, mutta tässä setissä tulee liian lapsekas yleisfiilis. Hiukan rouheammat sneakersit olisi voinut toimia, mutta ei nuo varsin sirot Skechersit.
3. “Close but no cigar…” Hame on periaatteessa vaaleanvihreä ja laukku savenharmaa. Eroa on liikaa, jotta tulos olisi monokrominen ja liian vähän, että se olisi tyylikäs.
4. …

Okei, lupasin viisi virhettä, mutta nuo kolme oli oikeastaan ne, mitkä itseäni tässä häiritsi. Kommentteihin saa kyllä ilmiantaa muutkin virheet! Haha!

Oikeastaan sopii kyllä hyvin filosofiaani julkaista myös tällainen mielestäni ei niin onnistunut asu. Olen siis sitä mieltä, että kyseessä on taito, mitä voi aivan hyvin harjoitella – kuten mitä muuta taitoa tahansa, jos innostusta ja kiinnostusta riittää. Joten muistiin ja arkistoihin vaan talteen!

Hauskaa myös, että on tuo varsin virallisen tuntuinen koronatukka tuossa ikuistettuna. Näkyy hyvin, miten nuo kasvoja kehystävät vaaleat raidat ovat tosiaan aivan luomut – vaikka ihan omaankin silmään ne tuntuu värjätyiltä.

No, minä menen tästä taas yksimään keuhkojani pihalle (ja aivoja… ainakin siltä tuntuu), mutta palaillaa huomenna tarotien merkeissä!

• paita, Carin Wester
• hame, H&M
• tennarit, Skechers
• laukku, Mulberry
• korvikset, Isabel Marant pour H&M

Tuntuu kuin vuosi olisi varsinaisesti alkanut vasta tänään maanantaina. Viime viikkokin oli loppiaisen takia lyhyt ja rikkonainen – ja ainakin meillä ne, jotka oli päättänyt lomailla joulunaikaan (eli suurin osa oman osastoni kollegoista) oli vielä poissa. Tänään kaikki on toisin! Lomailijat ovat takaisin sorvin ääressä, kalenteri täyttyy palavereista ja pulssi kiihtyy odotetusti.

Itse en käytännössä pitänyt mitään ekstra-lomia, mutta vaikka pyhät harmillisen säntillisesti osuivat tänäkin vuonna viikonlopuille, tuli vapaita ja ruotsalaisten erikoisuutta, puolikkaita päiviä, kuitenkin ihan mukavasti. Ja tosiaan pelkästään jo se, että suurin osa työkavereista oli vapaalla, tarkoitti varsin rauhallisia välipäiviä. Uskomatonta, miten paljon rästihommia ja “työpöydän siivousta” sitä voikaan saada aikaiseksi, kun on vähän hiljaisempaa.

Toimistolla en nyt tietty varsinaisesti ole ollut. Meidät määrättiin jo joulukuun puolessa välissä takaisin kotitoimistolle ainakin tammikuun loppuun asti ja – mikäli tämänhetkisistä tartuntatilastoista voi mitään päätellä – etätyökehoitus tulee jatkumaan vielä senkin jälkeen.

Aika neutraali on oloni etätöihin palaamisen suhteen. Kaipaan kyllä ihmiskontakteja, toimiston energiaa, työn ja vapaa-ajan selkeämpää erottelua ja syitä laittaa päälle muutakin kuin kotiverkkarit. Mutta työmatkoja, tvärbanan ihmistungosta, kahta matkustamiseen päivittäin kuluvaa tuntia, aamujen kiireistä tunnelmaa en ollenkaan. Eli olen päättänyt suhtautua alati muuttuvaan tilanteeseen kuin säähän: siitä on kiva puhua ja olla yhtä sun toista mieltä, mutta en anna sen häiritä mielenrauhaani, koska en kuitenkaan mahda tilanteelle mitään.

Täytyy nyt vaan pitää peukkuja (ja yllä kaikkia muitakin vähän selkeämpiä suojatoimenpiteitä!), että pysyy terveenä. Hurjan monet ovat sairastuneet uusimpaan koronaversioon kahdesta rokotteesta huolimatta. Meilläkin onneksi nyt juuri tänään on alettu antaa myös meikäläisen ikäryhmälle kolmatta annosta. Rokotusaikojen metsästys on ihan oma lukunsa, mutta kyllä se sieltä sitten viimein edellisilläkin kerroilla löytyi.

Välillä onneksi etätyöläisenkin pitää laittaa jotain kaupunkivaatteita päälle. Ja kun on tarpeeksi monta päivää putkeen hiihdellyt kotosalla villasukissa ja pyjamahousuissa, riittää inspiraatioksi aivan mainiosti esimerkiksi hammaslääkärissä käynti tai se, että tekee tikusta asiaa poiketakseen lähiostarilla.

Yksi heikkouteni on arkivaatteet, joissa on vaikutteita urheilupukeutumisesta. Siinä on tietty omat riskinsä – en varsinkaan toimistolla halua näyttää siltä, että olen unohtanut vaihtaa vetimet aamutreenin jälkeen. Muutenkin kannatan “rooliin pukeutumisen” ajatusta. Jo silloin aikoinaan, kun opiskelin muotitiedettä, tajusin, että suurin osa ulkoiseen habitukseemme liittyvistä valinnoista tehdään enemmän tai vähemmän tietoisesti pukeutumalla tiettyy rooliin.

Menemättä nyt aivan liian filosofiseksi ja syvälliseksi tarkoitan siis, että kun töissä on toimistovaatteet, tulee “työolo”. Ja sitten esimerkiksi salilla on “sporttiolo”, kun päällä on urheiluvaatteet, vaikka teknisesti samat liikkeet voisi tehdä vaikka kukkamekossa.

Hauskaksi pukeutumishomman tekee erityisesti se, kun tietoisesti sekoittelee erilaisia vaikutteita – kuten nyt esimerkiksi sporttifiiliksiä toimistopukeutumiseen – mutta silti onnistuu pitämään kokonaisuuden tilanteeseen ja asiayhteyteen sopivana. Näin meillä eletään vaarallisesti! Haha!!

Ei siis ole mikään yllätys, että ihastuin ikihyvikseni, kun bongasin tuon sporttisilla vauhtiraidoilla somistetun J.Lindebergin hameen hyvässä alessa Zalando Loungesta. Se sopii täydellisesti urheiluhenkiset vaikutteet toimistolla -filosofiaani. Yhdessä muinoisella L.A:n reissulla hankitun Tommy Hilfigerin neuleen kanssa asu alkaa hipoa jo vähän liiankin urheiluhenkisen kokonaisuuden rajoja, mutta toimii mielestäni edelleen.

Kengät eivät ole mielestäni asuun parhaimmat mahdolliset. Jotkut saapikkaammat bootsit olisivat olleet paremmat tai sirommat nilkkurit ehkä. Kyynärpääonnettomuuteni jälkeen olen kuitenkin suhtautunut lähes hysteerisesti kaatumisen/liukastumisen mahdollisuuteen, joten traktoripohjaiset maihinnousukengät on tullut yhdisteltyä asuun kuin asuun. Pystyssä pysyminen on kuitenkin tärkeämpää kuin vähäiset tyylirikkomukset. Tähän on tultu!

• neulepaita, Tommy Hilfiger
• hame, J.Lindeberg
• laukku, Lovia
• kengät, Aldo