Ihan kuin uusi vuosi olisi vasta alkanut, vaikka onhan sitä tässä jo hetkonen eletty. Mukavasti joulun ja vuodenvaihteen aikaan keskelle viikkoa osuneet “punaiset päivät” takasivat meillekin, jotka emme varsinaista lomaa pitäneet, varsin ruhtinaalliset vapaat. Kun lisäksi toimistolla oli harvoina työpäivinä käytännöllisesti katsoen autiota, tavallisen arjen tunne jäi puuttumaan. Tänään oli oikeasti ensimmäinen kunnon työmaanantai tällä vuosikymmenellä!
Toivotan tavallisen arjen erittäin lämpimästi takaisin! Meillä oli oikein huippumukava joulun ja uudenvuoden aika, paljon yhdessäoloa, yhdessä tekemistä ja yhdessä chillaamista. Tavattiin perhettä eri konstellaatioissa ja vähän ehdin hengähtää ihan keskenänikin.
Mutta kyllä se vapaa lilluminen riitti! Ihanaa, kun saa taas tarttua toimeen ja on vähän äksöniä.
Kaikkien mindfulness- ja itsensähoito-oppaiden neuvojen vastaisesti oikein kaipaan sitä pientä stressiä ja painetta, joka saa adrenaliinin pumppaamaan ja suoritustason huippuunsa. Tottakai arvostan myös lomaa ja vapaa-aikaa, mutta paria viikkoa pidemmät vapaat ilman sen kummempaa ohjelmaa kuin juhlapyhien viettäminen, aiheuttaa vaikea-asteista levottomuutta. Täytyy myös tunnustaa, että vaikka olinkin välipäivinä duunissa, ihan älyttömästi en saanut aikaiseksi. Lomamoodissa toimiston pulssi on niin alhainen, että se vaikuttaa suoraan tehokkuuteeni.
Oh well. Kyllä kai se on ihan sallittua olla töissäkin välillä vähän vähemmän suorituskeskeinen? Sitä sun tätä tuli kuitenkin tehtyä ihan mukavasti ja sain aloittaa kutakuinkin puhtaalta pöydältä kevätkauden hommelit.

Tässä uuden vuoden käynnistyessä aloin ihan oikeasti miettiä tulevaa vuotta, mitä siltä toivon, mistä haaveilen ja mitä tavoitteita sille asettaisin. Ajatuskulkuni meni niin, että tsekkasin ensin, mitä intentioita ja visioita vuosi sitten vaalin – ja miten niitten kanssa on käynyt. Kannatan nimittäin ihan täysillä kaikenlaisten tavoitteiden listaamista selkeästi ylös, toiveiden elämänskenaarion hahmottelua mahdollisimman konkreettisesti ja elämäntapojen sekä -arvojen inventaariota säännöllisesti, esimerkiksi näin vuoden alussa.
Laittamalla toiveet ja “lupaukset” kirjoitettuun (tai miksei vaikka kuvitettuun) muotoon, tekee niistä konkreettisia. Alitajunta alkaa välittömästi toimia niin, että polun päitä toivottuun suuntaan alkaa ilmestyä matkan varrelle. Lisäksi on huomattavasti helpompi tukeutua väsymyksen, kyllästyksen, epätoivon tai ahdistuksen hetkellä (kyllä, näitä kaikkia tulee väistämättä eteen, vaikka eläisi miten täydellistä elämää tahansa) johonkin kouriintuntuvaan ja silmin havaittavaan kuin alkaa etsiskellä mielen sopukoista jotain epämääräistä haavekuvaa kivemmasta elämästä.
(BTW. Tuli tässä mieleeni, että nyt taas alkaa uusi Unelma Itsestä -verkkovalmennus naisille, jos tuntuu, että haluat ohjausta ja ryhmän tukea matkalle kohti tavoitteita. Tämä ei ole “maksesttu mainos”, mutta aikaisemmin olen tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan ja saanut mm. viimeksi valmennuksen maksutta.)

Kuitenkin kaikkien suunnitelmien, skenaarioiden, tavoitetilojen ja sen sellaisten keskellä on ihan olennaisen tärkeä muistaa, että elämässä on ainoastaan ja vain tämä hetki. Mitään muuta ei ole olemassa.
Erittäin hyvin, suorastaan kristallinkirkkaasti asian havainnollistaa ja kiteyttää Instagramin klassinen Best 9 -kollaasi. Jokaikinen viime vuoden tykätyimmistä kuvistani IG:ssä liittyi Karkin häihin – paitsi yksi, jossa komeilee koti-kodista Tampereelta pelastettu punainen pata.
Ja juuri näin olikin, kun ajattelen aikaa taaksepäin. Kaikenlaista säätöä ja suunnitelmaa oli, mutta päällimmäisenä on ihanat muistot alkaen heti vuodenvaihteen jälkeen vietetyistä kihlajaisista, hääjuhlien suunnittelusta ja lopulta h-hetkestä, ihanasti sujuneesta, kauniista ja rakkaudentäyteisestä juhlapäivästä.

Mutta kaikki ei tietenkään ollut mitään shampanjaruusun väristä höttöä.
Alkuvuoden kova koettelemus oli lapsuudenkotini tyhjentäminen ja myyminen. Ihan täysin en ole siitä yli vieläkään, mutta se saa nyt ottaa sen ajan, minkä se tarvii. Ehkä jo seuraavalla Tampereen reissulla olen tarpeeksi voimakas käymään niillä kulmilla ja toteamaan, että ne on nyt jonkun muun.
Tietty myös kyynärpään murtuminen ja koko siitä seurannut hässäkkä on värittänyt viime vuotta. Homma jatkuu edelleen (ei, en ole vieläkään saanut uutta leikkausaikaa – ja kyllä, nyt alkaa jo vähitellen jaksaminen olla kovilla), mutta jotenkin olen yrittänyt ajatella tämän elämän oppituntina. Erittäin konkreettinen esimerkki siitä, että kaikki voi muuttua pysyvästi yhdessä silmänräpäyksessä.
Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa juuri mitenkään. Ainoa, mihin voi vaikuttaa on se, miten itse suhtautuu eteen tuleviin tilanteisiin.

 

Karkki ja Cissi olivat ihania ja lupasivat hoitaa käsipuolelle äiskälle/anopille joulukuusen. (Tai virallisestihan se tulee kissoille… :D)
Kuusenhakupäiväksi sovittuna iltapäivänä satoi aivan kaatamalla. Siis todella k a a t a m a l l a . Kertaakaakaan kumpikaan ei valittanut sen paremmin säästä kuin siitäkään, että kuusen valintaan meni vähän aikaa ja piti vielä kävellä tsekkaamaan seuraavan myyntipisteen tarjonta.
Sekä apujoukot että meikäläinen ymmärsi, että tämä on nyt ainutkertainen hetki. Me emme voi vaikuttaa siihen, millainen sää on, mutta meillä on kaikki valta vaikuttaa siihen, miten siihen suhtaudumme.

Tuleva vuosi ja vuosikymmen tulee varmasti pitämään sisällään niin paistetta kuin myrskyäkin. Vastoinkäymisiä ja hiekkaa rattaissa ei voi välttää, mutta kärpäsestä ei välttämättä ihan joka kerta tarvitse tehdä härkästä.
Ei ole olemassa kuin tämä hetki. Ehkä on ihan vaivan väärti yrittää nähdä se kirkkaimmalta mahdolliselta kantilta, vaikka spontaanisti ei juuri siltä tuntuisikaan.
 

Sain juuri Honey Mooniaan Mallorcalla viiden tähden luksus-hotellissa viettävältä Karkilta luvan julkaista ensimmäiset kuvat viime lauantain häistä.
Vähän on edelleenkin sanaton olo… Siteeratakseni sitä kappaletta, jonka unohdin kokonaan puheestani: hiukan kliseistäkin ehkä päivitellä ajan kulkua oman tyttärensä häissä, mutta jotenkin vaan en voi olla ajattelematta, että tuntuu kuin eilen vasta olisin ollut onnesta ja häkellyksestä sekaisin Taysin synnytysosastolla, koska saa ottaa sen maailman ihanimman vauvan mukanani kotiin. Ja nyt se on tuossa, kaunis nuori aikuinen, rouva Joas.
Koko päivä sujui aivan täydellisesti. Perjantain rankkasateet vaihtuivat lauantaille mitä leppoisimmaksi kesäsääksi ja jokaista askelta, jokaikistä hetkeä juhlapäivänä sävytti lempeä auringonpaiste, ilo, onnellisuus ja parista säteilevä rakkaus.

Oma fiilikseni oli koko päivän rauhallinen. Okei, tuli ihan hirveä kiire kirkolle ja taksikuski sai vetää yksikätisen yksineläjän juhlamekon vetskarin kiinni – lisäksi saavuin paikalle Havaianaksissa, kun en yksikätisyydessäni ehtinyt alkaa nakeloimaan sandaalien solkia kiinni… mutta mikään näistä ei oikeasti vaikuttanut perusfiilikseeni. Se oli rauhallisen onnellinen ja jotenkin alitajuisen varma siitä, että kaikki tulee menemään hyvin.
Karoliina ja Cecilia olivat koko päivän niin täynnä onnellista hymyä, että se ei voinut olla tarttumatta juhlaväkeen. Monet tulivat sanomaan jo heti Tukholman suomalaisessa kirkossa vietetyn vihkitilaisuuden jälkeen, että tunnelma on ihan poikkeuksellinen – lämmin ja läheinen, rento ja samanaikaisesti sekä kevyt että syvällinen. Suurkiitokset koko kirkon väelle, papille, kanttorille ja suntiolle, jos sattuvat tätä lukemaan, oli aivan ihana ja herkistävä, hyvin henkilökohtaiselta tuntuva ja puhutteleva vihkitilaisuus!
Hetken ehdin olla haikeana, että nyt Karkilla on uusi perhe, joka on tärkeämpi kuin mikään muu, tärkeämpi kuin se minun ylläpitämäni perhe. Mutta onneksi aika välittömästi ”heräsin ja päästin kissan ulos” – eli tajusin, että a) rakkaus ei ole asia, joka vähenee, kun sitä jaetaan (päinvastoin) ja b) itseasiassa olen saanut kokonaan uuden suvun!
Meillä on ollut ihan hurjan mukavaa, kun ollaan varsinkin yhdessä Cecilian isän ja veljen kanssa hoidettu kaikkia hääjärkkäilyhommia. Cecilian isä on meistä ainoa, jolla on auto, joten roudaushommaa on riittänyt! Hääjuhlissa todettiin moneen kertaan, että nyt ollaan perhettä – ja se tuntuu todella hyvältä!

Saattaa olla, että tämä on ainoa kuva koko asustani häissä. Laukku ei juurikaan näy ja kampaus näyttää ehkä vähän kypärältä, mutta muuten olen aikas tyytyväinen asuuni. Escadan mekon viittamaiset hihat nielee kiitettävästi oikeaa kättä tukevan Robocop-härvelin ja väri on sen verran näyttävä, että muita asusteita ei niin tarvitse.
Kuvassa mukana Tinni (joka on siis vanha tuttu blogissa) miehensä kanssa.
Viralliset ihanat hääkuvat: Jonas Norén vika kuva random kännykkäräpsy!

Oikeastaan aloin kirjoittamaan seli-seli-selitystä, miksi asukuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Edelliset asukuvat on maaliskuun puolestavälistä – oh my! Sitten tajusin, että postauksesta on tulossa ennemminkin avoin tilitys kuulumisistani, vahvasti liittyen loppukevään “Kaikki suunnitelmat kertaheitolla uusiksi” -postaukseen.
Tiivistäen voin sanoa, että jos joku olisi yrittänyt – ja ehkä taisi yrittääkin – kertoa, millainen matka käden kuntoutumisen kanssa on edessä ja etten vielä nyt elokuun alkupuolella pysty pitämään sen vertaa kynää kädessäni, että saisin kirjoitettua nimmarini, en olisi uskonut. Enkä oikein voi uskoa nytkään, että käytännössä koko kesä on mennyt (juu, juu, elokuu on vielä kesäkuukausi, tiedetään) ja edelleenkin takkuan rehab-jumpan ja kivun kanssa.

Olen tietty yrittänyt suhtautua kaikkeen valoisasti, positiivisesti ja optimistisesti. Voin kuitenkin kertoa, että se ei ole ollut aina mitenkään helppoa. Olen tänä kesänä itkenyt enemmän kuin kertaakaan avioeroni jälkeen. Alkukesästä itku saattoi tulla, koska en enää jaksanut jatkuvaa kovaa kipua, joka voimakkaista särkylääkkeistä huolimatta dominoi jokaista valveilla vietettyä hetkeä ja sabotoi uneni.
Viimeksi kuppi meni nurin, kun ensin siivosin – vasurilla tietenkin – keittiön lattiaa, kun pikkukissa oli pissannut keittiönmatolle (sekin stressaa, kun en yhtään ymmärrä, miksi otus on yhtäkkiä alkanut pissailemaan minne milloinkin.. joku sillä varmaan on hätänä, mutta mikä?) sitten aloin ährätä itselleni salaattia lounaaksi (juuri teroitetuilla keittiöveitsillä onnistuu pikkutomaattien puolittaminen – jei!), mutta salaattikastikkeeksi aikomani turkkijogurttipurkki lipesi edelleen kömpelöstä vasemmasta kädestä ja kaikki meni pitkin sitä samaista juuri siivoamaani keittiönlattiaa.
Monesti olen ajatellut, että nyt en kyllä jaksa enää yhtään, en sekuntiakaa. Nyt annan periksi.

Yhden hermoromahduksen jälkeen kävin keskenäni ajatusleikkiä ja sovin itseni kanssa, että hyvä on sitten, annetaan periksi. Mutta mitä se tarkoittaisi käytännössä? Että en nousisi ylös sängystä? Lakkaisin tekemästä rehab-jumppaani? Lopettaisin positiivisen ajattelun?
Tuo ns. “periksi antaminen” kuulosti siltä, että luopuisin vain niistä asioista, jotka tuottaa mielihyvää. Kurjaa oloa ja kipua sen paremmin kuin toimimatonta kättäkään kun ei vaan nyt voi valita pois, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.
Niinpä olen jatkanut entiseen malliin. Yrittänyt tasapainoilla levon, käden treenauksen ja muun kanssa. Olen antanut itselleni luvan käydä kampaajalla pesettämässä hiukseni, ostanut ruuat kotiin kuljetettuna ja opetellut vastaanottamaan ihmisten – erityisesti Karkin ja Peetun – tarjoamaa apua.

Monta kasvun paikkaa tässä on kyllä ollut.
Se, että en pysty tekemään itsestäänselviä asioita, kuten vetäisemään nimmaria kauppakirjoihin, on yksi juttu. Huomattavasti vaikeampaa on ollut oppia elämään rinnakkain jatkuvan kivun kanssa. Täytyy sanoa, että ymmärrykseni ja kunnioitukseni heitä kohtaan, jotka elävät kroonisen kivun kanssa, on kasvanut huomattavasti! Oma ennusteeni on kuitenkin, että parannun vielä kutakuinkin entiselleni. Siihen voi aina heikoimpina hetkinä tukeutua, mutta miten jaksaa he, joilla ei ole ulospääsyä näköpiirissä?
Tajuan nyt vasta, miten kipu rampauttaa. Itselläni se vaikutti mm. keskittymiskykyyn niin paljon, että vasta pari viikkoa sitten pystyin ensimmäisen kerran katselemaan Netflixistä jotain. Edelleenkin tuntuu, että kirja vaatii liikaa keskittymistä, huonona hetkenä ei mene edes vähän pidempi artikkeli lehdessä.
Monta kertaa olen hämmästellyt myös sitä, miten moneen asiaan sitä tarvisee kaksi kättä. Hillopurkit eivät aukea, puhumattakaan mitä moninaisimmista voide- ja kosmetiikkaputkiloista, astianpesukonetablettien pussin pikasulkija on niin tiukka, että hampaat menee kieroon, kun sitä yrittää avata. Lakanoiden vaihtoon menee sata tuntia, pussilakana on yksikätiselle lähes mahdoton. Koittakaa huviksenne vetää farkkujen vetoketju pelkällä vasurilla ylös tai pukea rintsikat päälle. Lista on lähes loputon.
Lisäksi olen huomannut, että sitä näköjään jotenkin tasapainottaa itseään molemmilla käsillä ihan tavallisesti liikkuessakin. Ainakin itse tunnen itseni aivan superkömpelöksi, kun oikea käsi on edelleen käytännöllisesti pois pelistä. Tai sitten se on se kohtalokas kaatuminen, joka kummittelee takaraivossa.

Syy siihen, miksi blogissa ei ole ollut asukuvia koko kesänä, on yksinkertaisesti se, että a) hiusten laittaminen yhdellä kädellä on sula mahdottomuus (eikä laiskasti noudattamani curly girl -kuuri oikein tuota toivottua tulosta…) ja b) vasurilla meikkaaminen ei nyt edelleenkään oikein suju. Meikkivoidetta saan laitettua, jos on tarvis, ja aurinkopuuteria töpsyteltyä, mutta muuten mennään ns. mökki-lookilla eli luonnontilassa.
Olen ihan suhteellisen tyytyväinen asuihin, joita olen onnistunut kehittämään ja ajattelin, että olisi hauskakin esitellä, miten kättä tukeva ortoosi sujahtaa kimonon sisään. Olo on vain ollut muuten niin homssuinen, että en ole inspiroitunut sen ikuistamisesta tänne blogiin.
Aikamoinen valitusvirsi tästä nyt näköjään tuli, mutta sokerina pohjalla kaikille, jotka jaksoivat lukea tänne loppuun asti, muutama positiivinen asia, jonka olen oppinut (yleisen “henkisen kasvun” lisäksi):

• Osaan kirjoittaa varsin sujuvasti ymmärrettävää tekstiä käsin vasurilla.
• Sushin ja nuudelien syöminen puikoilla onnistuu nykyään vasemmalla kädellä siinä missä ennen oikealla.
• Näppiksellä ja puhelimella kirjoittaa lähes yhtä nopeasti yhdellä kuin kahdellakin kädellä.
• Jos “kotona puuhastelu” käsittää lähinnä erilaisia käsitöitä, maalausta, piirtämistä, letteringiä, bujoilua, viherkasveilua tms. näiden estyessä kantsii aika nopeasti keksiä muita harrastuksia, jotka eivät pidä sisällään nettishoppailua… (Palaan tähän ostolakon väliraportissa!)

Lisäksi olen tuumannut, että hyvää on tietyllä tavalla tehnyt myös pakollinen pysähtyminen. Vaikka olo ei olekaan ollut mikään seesteisen miellyttävä, olen ehtinyt ajatella normaalin elämäni säntäilyn mielekkyyttä. Kaikki vasurilla suoritetut tehtävät ovat toivottavasti virkistäneet myös kognitiivisia kykyjäni. Ainakin toivon niin!
Seuraava kriittinen päivämäärä on 2. syyskuuta. Silloin tsekataan tilanne ja jos kyynärpään nivel edelleen lonksuu ja muljahtelee hallitsemattomasti, joudun uuteen leikkaukseen. Harras toiveeni on, että selviäisin ilman sitä, mutta eihän tässä toivomiset paljoa auta. Sen sijaan teen parhaani tasapainoillessani levon ja rehabin kanssa – ja yritän luottaa prosessiin sekä pieniin edistymisen askeliin.
Ehkä tässä jonain päivänä repäisen ja otan oikein asukuvat. Tiedätte sitten, mistä johtuu, jos kaikissa kuvissa on jättisuuret aurinkolasit päässä! Haha!

Tai ehkä pitäisi sanoa ”kertakuperkeikalla”. Nimittäin juuri niin kävi.
Olin viime lauantaina itselleni tyypilliseen tapaan toimittamassa sataatuhatta asiaa yhtäaikaa. Viipotin upouusilla sandaaleillani (ostettu töiden tapahtumaa varten, eli ostolakkoa ei ole rikottu!) kaksi kassia toisella olalla ja puhelin kädessä, kun tapahtui jotain. Ilmeisesti kenkien remmi petti tai jotain vastaavaa, sillä yhtäkkiä välähti, että nyt se on menoa. Valitettavasti lopetin aikoinani Aikido-urani yhteen tutustumiskertaan, niistä taidoista olisi nyt ollut todella hyötyä.
Totaalisen hallitsemattoman ilmalennon jälkeen landasin koko elopainoni vähintään yhtä epäjärjestyksessä suoraan oikealle kyynärpäälleni.
Tiedättekö sen tunteen, kun kaatuu tai vaikka liukastuu jossain julkisesti ja tekee oikein tosi kipeää, mutta sitten tajuaa lähes välittömästi, että sitä sattuu itsetuntoon oikeastaan yhtä paljon kuin siihen kipeään polveen tai ranteeseen? Tämä ei ollut yksi niistä kerroista. Tiesin heti, että nyt kävi pahasti.
Säästän teidät seikkaperäiseltä sairaskertomukselta, mutta voin kertoa, että ambulanssin ensihoitajalla oli ihanan lämmin katse ruskeissa silmissään, hädän hetkellä kanssaihmisten apu ja myötäeläminen on aivan uskomatonta – ja miten käsittämättömän onnellisessa asemassa olen, kun mulla on kaksi niin valtavan ihanaa tytärtä.
Aika pian lauantaina kävi selväksi, että Karkin kanssa suunnitelmissa olleista viisuvalvojaisista ei tule mitään. Röntgenkuvissa näkyi aikas totaalisesti muusiksi mennyt kyynärpää, joten Minttu kärrättiin osastolle odottelemaan leikkausta.
Tänään aamulla käteeni operoitiin tekonivel, rehab-ajaksi arvioitiin noin 8 viikkoa – 3 kuukautta.
Niinpä loppui meikäläiseltä kiireet. Koko kesän kalenteri meni uusiksi ja nyt tärkeintä on saada itsensä kuntoon.
Hiukkasen takkuisasti sujuu tämä kirjoittaminen vasurilla, mutta blogia en tietenkään tule hylkäämään saikkuaikanani. Päivän asujen kanssa voi kyllä ainakin alkuun olla aika hankalaa. Alustavan tiedon mukaan pääsen perjantaina kotiin. Eli seuraa Tärkeä Tiedoitus:
Tämän viikon Torstai Tarot tulee vasta perjantaina (jos pääsen kotiin!)!!

Kevään ja kesän aikana blogeissa on kiertänyt hauska haaste otsikolla “Näin valehtelen netissä”. Nelliinan juttua lukiessani päätin, että nappaan sen itsellenikin, vaikka suoranaista haastetta ei tulisikaan. Aihe on sikäli mielenkiintoinen, että yhä edelleen, vaikka elän nykyään suurimman osan aikaani “siviilinä”, varsinkin uudet tuttavuudet kuvittelevat kaikenlaisia ihmeellisyyksiä bloggarin elämästäni.
Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.
No en todellakaan! Mikä älytön peruste valita tekemisiään tai menemisiään!!
Mutta jos nyt ollaan ihan tarkkoja, niin harva hotelli, ravintola tai tapahtuma on sellainen, etteikö sieltä saisi some-ystävällisiä ja kauniita kuvia. Jotenkin lähtökohtaisesti kaikki nuo ovat poikkeuksetta myös visuaalisia juttuja ja hotellin pitäjä, ravintolan omistaja tai tapahtuman järjestäjä kiinnittää huomiota varmasti myös siihen – oli somea tai ei.
Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.
Jälleen vastaus on, että en todellakaan! Tosin sisustuskuvia tällä tontilla on aniharvoin ja silloin, kun niitä otan, pyrin tietty raivaamaan eilisiltaiset pizzakartongit ja silitystä odottavat pyykkikasat kuvan ulkopuolelle. Kattauksiakaan en juuri esittele, mutta lunchlåda-kuvissa yritän toki saada annoksen näyttämään herkulliselta. Vaihtelevalla menestyksellä. Pukeutumisen kanssa on niin, että en varsinaisesti pukeudu niin, että asusta saa hyviä kuvia, mutta otan kuvia vain niistä asuista, joissa omasta mielestäni on jokin kiva juttu. Eli en läheskään jokaisesta tylsästä arkisesta paita ja hame -combosta.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.
Siis mitä!?! Haasteen otsikko on “Näin valehtelen netissä”. Yrittääkö tämä kysymys nyt ihan pokkana väittää, että meikkaaminen on yhtä kuin valehteleminen?? Kieltäydyn vastaamasta! Tai okei, vastaan niin, että en väitä olevani kuvissa tai IG-videoissa ilman meikkiä silloin, kun olen meikannut.
Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.
Brändiäni?? Haha! Vastaus: en!
Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.
Voi osaisinkin! Kuvankäsittelytaitoni riittää kuvien croppaamiseen, valkotasapainon säätöön (huonosti) ja valon/kontrastin säätöön. Eli se siitä. Sen sijaan käytän kyllä tuhottomasti aikaa seuloakseni ziljardista kuvasta ne, missä näytän ihmismäiseltä ja pyrin valikoimaan kuvauspaikan niin, että valaistus on mahdollisimman lempeä. Ja Instassa osaan tietty käyttää filttereitä ja joskus niiden avulla saa kyllä petrattua muuten så där -tasoista kuvaa.
Silottelen elämääni somessa.
Siloittelen ja siloittelen… En varsinaisesti, mutta olen alusta asti avoimesti kertonut, että kaikki elämäni yksityiskohdat eivät kuulu blogiin. Ensimmäisinä vuosina olin vieläkin tarkempi siitä, että täältä löytyi ainoastaan ja vain hyvän tuulen asioita, hömppää ja muotijuttuja. Nyt viime vuosina olen halunnut puhua tietyistä henkilökohtaisista ja vaikeistakin asioista, kuten äitini sairastumisesta, omasta äitiydestäni, sinkkuudestani ja nyt viimeksi jopa siitä kaikkein mustimmasta – avioerostani.
Tavoitteena on ollut löytää universaali ihmisyys saada sekä antaa se tunne, että kukaan ei oikeastaan ole yksin murheidensa ja vaikeiden kokemustensa kanssa. Silti edelleen on asioita, joita en vatvo blogissa. Onko se nyt sitten siloittelua vai itsesuojeluvaistoa (ja lukijoiden kunnioitusta – eihän sitä nyt ihan kaikkea voi teillekään niskaan kaataa!)?
Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.
Mnjoo… Mutta en nyt siinä mielessä, että olisin tehnyt arvojeni vastaisia yhteistöitä, mutta jotkut kampanjat ovat kieltämättä olleet poskettoman työläitä ja raskassoutuisia verrattuna niistä saatuun korvaukseen. Toisaalta niistä tuli ainakin se oppi, että valitsen nykyään tarkasti, mihin lähden mukaan enkä suostu epämääräisiin tai epätarkkoihin sopimuksiin.

Bloggaajien elämä on glamourista.
Voin tietty vastata vain omalta kohdaltani, vaikka kysymyksessä puhutaankin bloggaajista monikossa. Rehellinen vastaus on: kyllä ja ei. Totuus on se, että olen bloggarina päässyt niin upeisiin paikkoihin, tapahtumiin ja reissuille, tavannut niin mielettömiä ihmisiä, että tavallisena toimistorotta-Minttuna siihen ei olisi ollut ikinä mahdollisuutta. Saanut kokea sellaisia elämyksiä, joita ei voi ostaa rahalla.
Toisaalta kaikki tuo on bloggarin työtä, jossa työtunteja ei lasketa, kilpailu on äärimmäisen kovaa ja vaatimustaso jatkuvasti kasvava. Kun soppaan vielä lisää sen, että bloggarina työvälineenä on myös oma minuus toisin kuin esim. toimittajalla, joka voi aina suojautua toimittajan roolinsa taakse. Menestyäkseen on bloggarin pantava koko persoonansa (ja mielellään myös perheensä ja parisuhteensa) peliin. Voin kertoa, että se on aivan älyttömän kovaa, kuluttavaa ja vaativaa duunia, josta on glamour kaukana.
Ajattelen hetket Instagram-kuvina.
No en. Välillä tuntuu, että pitäisi edes vähän… Monet Instagram-hetket on jo ohitse, kun tajuan, että vitsit olisi pitänyt ottaa kuva!! Haha!
Eli yhteenvetona sanoisin, että en valehtele netissä, en vääristele asioita, en väitä mustaa valkoiseksi enkä muutenkaan kirjoita mitään, minkä takana en omalla nimelläni voisi seistä. Sen sijaan rajaan edelleen aiheita blogin ulkopuolelle ihan jo pelkästään siitä syystä, että itsekin toivon tämän olevan sellainen realistisella tavalla positiivinen ja maanläheisesti optimistinen nurkkaus blogimaailmassa, jonne jokaisella ärripurrilla ei ole asiaa. Niinkuin se on ollut tähänkin asti.

Ihan ensimmäiseksi: mitkä fantastiset kesäkelit sitä onkaan meitä hemmotellut! En muista, että viime kesänä olisi ollut montaakaan näin helteistä päivää. Ja että vielä illallakin tarkenee t-paidassa – priceless!
No, mutta päivän aiheena on kurkistus muutaman viikon takaiseen some-vaikuttajien Inspiration Weekend 2018 -tapahtumaan. Joku ehkä muistaa (ja postauksen lopusta löytyy #tagit, joilla voi tsekata) aikaisemmin, jo vuodesta 2013 järjestetyn Bloggers’ Inspiration Day -tapahtuman. Silloin konsepti oli se, että lauantaina päivällä on messujen tapainen tilaisuus bloggareille ja muille vaikuttajille – ja illalla sitten Inspiration Blog Awards.
Tänä vuonna koko tapahtuma on modernisoitunut ja muuttunut koko viikonlopun kestäväksi vaikuttajatapahtumaksi, jossa osallistujilla on huomattavasti aikaisempaa paremmat mahdollisuudet tutustua sekä mukana oleviin brandeihin että verkostoitua toistensa kanssa. Illallisten, esitysten, lounaiden, wellness-aktiviteettien ja muun sisällön anti on paljon rikkaampaa kuin aikaisemman, hiukan stressaavankin messumaisen tapahtuman rinnalla.
Itse tunsin ainakin, että palasin tapahtumaviikonlopusta kotiin monin verroin inspiroituneempana.

Omalla kohdallani Inspiration Weekend alkoi perjantai-iltana. Lennähdin Tukholmasta toimistolta työpäivän jälkeen ja laskeuduin suoraan herkulliselle illalliselle. Aivan huikean upeaksi remontoidussa Elannon vanhassa palkanmaksusalissa toimiva Väinö Kallio -ravintola tarjosi mahtavat puitteet bloggareitten tapaamiselle.
Suurkiitokset vielä näin pitään jälkeenkinpäin ihanalle pöytäseurueelle. Niin mahtava tavata pitkästä aikaa rakkaita vanhoja bloggarikollegoita – ja myös tutustua uusiin aivan huippukivoihin tyyppeihin!

Lauantai-aamu alkoi ihanalla ja lempeästi elvyttävällä, energisen Vastaisku ankeudelle -blogin Jennyn vetämällä venyttelypainoisella jumpalla. Ai että, kun olisi saanut videolle koko homman. Juuri tuollaista sitä aina välillä aamuisin kaipaa; pientä ravistelua kropalle ja mielelle, mutta ei kuitenkaan mitään hirmu seriöösiä kuten oikea aamujumppa tai kunnon jooga-rutiinin hoitaminen.
Muuten päivän ohjelmaan kuului mm. luovuuteen ja mindfullnessiin liittyvä luento, Nuxen huikean ihaniin luonnonmukaisiin tuotteisiin tutustuminen ja superherkullinen lounas.

Tykkäsin erittäin paljon kaikista “Creative Morning” -nimellä kulkevan tilaisuuden osista. Inspiraatiota tuli niin kropan kuin mielenkin kautta, oikeastaan mitään aistia unohtamatta. Erityinen plussa siitä, että lounaalla, samoin kuin perjantai-illan päivällisellä, osallistujien paikat oli määrätty paikkakortein. Se piti huolen siitä, että tapahtumassa tuli ihan oikeasti juteltua ja tutustuttua ihan uusiin vaikuttajakollegoihin, eikä vain jumitettua niiden kanssa, jotka tuntee jo entuudestaan.
Lauantai – ja koko Inspiration Weekend 2018 – huipentui itsestäänselvästi Inspiration Blog Awards -gaalaan. Tosin tuokin tapahtuma oli kokenut muutoksen siinä mielessä, että ennen varsinaisen tapahtuman alkua vaikuttajille oli järkätty ihka omat etkot!
Etkoilla oli mukana paljon tapahtuman yhteistyökumppaneita ja ennen virallisen häppeningin alkua sitä ehti hyvin käydä meikkauttamassa itsellensä kunnon juhlalookin, tutustumassa tämän sesongin aurinkolasitrendeihin, kuulla kuumimmat kuvausvinkint Olympuksella ja tietty hengailla hyvällä fiiliksellä vanhojen hyvien blogikamujen kanssa.

Itse gaala oli sekin kiva tilaisuus – vaikka totuuden nimissä tämä blogiveteraani tunsi itsensä kyllä välillä todella veteraaniksi. Todistin kuitenkin itselleni sammaloitumattomuuteni sillä, että tykkäsin itseasiassa aivan vilpittömästi yhdestä gaalan esiintyjästä. Joku piispa tai pappi oli sen nimi, jotain kirkollista mahtipontisuutta oli esiintymisessä myös. Nyt kun näen tuon kirjoitettuna, en ole enää ollenkaan niin varma, että mihinkähän suuntaan se todistelu nyt oikein meni! Haha!
Aikojen muutoksesta kertonee jotain sekin, että juomia oli tarjolla moneen menoon, mutta pisin jono oli Novellen pisteelle, jossa tarjolla oli alkoholittomia (superherkullisia!!) mocktaileja. Menestyksen salaisuus ei voi piillä vain siinä, että siellä juomia sekoitteli kaikkein hurmaavin baarimikkokaksikko.
Hiukan harmittaa, että en sitten tohtinut napata ketään kolleegaa hihasta ja pyytää ottamaan ihan oikeita asukuvia Inspiration Blog Awards -asustani. Tykkäsin itseasiassa kovasti kokonaisuudesta ja lisäksi muiden kuvia katsellessa tajusin, että ulkona olisi ollut aivan mielettömän ihana iltavalo, jossa on mahdollista saada ne kaikkein parhaimmat ja ihanimmat kuvat ikinä.
No, sellaista se on, kun on liikkeellä yksin. Ja tottunut siihen, että kanssaihmisiä pitää yleensä vähän lahjoa ja maanitella kuvien ottamiseen.
Onneksi on nämä valokuvaseinällä otetut viralliset kuvat. Taisin hokata, että muuten ei kuvia asusta tule, joten parasta visiteerata kuvattavana mahdollisimman monta kertaa. 😀

• paita, Dagmar
• hame, Lidlin Heidi Klum -mallistosta
• laukku, Carin Wester
• kengät, Acne

Kuvaseinäkuvat: @henri_ilanen – muut your’s truly