En voinut vastustaa klikkiotsikkoa – sori!!
Tänään pitäisi kai leperrellä rakkaudesta ja ylistää ystävyyttä (tietäkää, että olette rakkaita!), mutta intohimo se tämäkin. Ja hermoille huomattavasti suotuisampi kuin väkipakolla ruusunpunaiseksi väännetty ihmissuhde.
Väärinkäsityksien välttämiseksi tarkennus heti näin alkuun: en ainakaan tietääkseni ole saanut sitä koronavirustartuntaa, joka edelleen jyllää pitkin maailmaa pistäen elämää uuteen järjestykseen niin terveillä kuin sairailla. Sen sijaan pandemian sivuvaikutuksena on herännyt monenmoista muuta, uuden elämänjärjestyksen innoittamaa trendiä, jotka kulkutaudin tavoin leviää tuvasta toiseen.
Kuulemma neulomisharrastus on lähtenyt siinä määrin lapasesta, että langantoimittajat myyvät ei oota, ohjelehdet myydään loppuun ja sukkapuikkojen metsästäjä löytyy haravoimaan perusteellisesti interwebsiä löytääkseen perussukkalangalle sopivan paksuiset välineet. Koronakaranteenit, matkustuskiellot, suljetut vapaa-ajanviettomahdollisuudet ja kokoontumisrajoitukset pakottavat kannustavat kotoiluun, mikä on enemmän kuin otollinen olotila käsitöiden tekemiseen.

Olen oikeastaan käsityötyypiltäni enemmänkin ompelija tai näprääjä (koruja, kirjontaa ja kaikkea sellaista pientä askartelua) kuin neuloja. Rikkinäinen oikea käsi on estänyt (ja estää edelleen…) ompelemisessa vaadittavat isommat ja tarkat kädenliikkeet – ja esim. silitysraudan käyttö (oleellinen apuväline ompelun välivaiheissa) ei oikein onnistu vielä. Hienomotoriikka kehittyy onneksi koko ajan, mutta mitään pikkutarkkaa on toistaiseksi turha kuvitella tekevänsä.
Pikkuisen olen puhallellut pölyjä saumurista ja ompelukoneesta, mutta mihinkään isompaan – kuten vaatteen tekemiseen – ei rahkeet vielä oikein riitä.

Käsillä tekemisen hinku kasvoi kuitenkin niin valtavaksi, että päätin testata, josko sukan kutominen onnistuisi. (Kyllä tiedän, että se on oikeasti neulomista, mutta olen aina tottunut kutomaan ja neulominen tuntuu korvaan ihan oudolta. Ja miten neule-kielellä sanotaan esim. “kudin”? Se-työ-mitä-neulon? Tai yleisemmin “kutimet”. Työn-alla-olevat-neuleet?)
Pari hyvää ystävääni ovat aivan mestareita sukkien ja muidenkin neulomuksien kanssa. En toki ajatellut, että heti yllän heidän tasolleen, mutta rohkaistuin sentään yrittämään. Varsinkin, kun kuulin, että puikkojen heiluttelu on hyväksi käteni kuntoutukselle, tajusin, että nyt on todellinen win-win -tilaisuus toteuttaa itseään!
Novitan sivuilla on aivan kertakaikkiaan erinomaiset, selkeät, vaihe-vaiheelta etenevät perusohjeet villasukkiin. Ohjeita seuraamalla ensimmäiset sukat valmistuivat yllättävän nopeasti – ja mikä mahtavan ihana tunne, kun saa tehtyä jotain käyttökelpoista.
Tuo kyseinen perusvillasukkien ohje oli pitkään auki välilehdellä puhelimessa ja vaikka sukkia sitten lopulta alkoi syntyä aikamoinen kasa, pitää aina välillä edelleenkin tarkistaa, miten se kantapään silmukkajako nyt oikein menikään.
Jossain vaiheessa tuumasin, että jos kerran sukat syntyy suht kivuttomasti, kun vain seuraa tarkasti ohjeita, niin miksei sitten jokin muukin asia. Unelmoin, että tekisin Bönis-vauvalle jotain ihanaa – ja onneksi en tajunnut haasteen laajuutta, kun päätin, että mummun tehtävä on kutoa tulokkaalle merinovillainen nuttu ja pöksyt.

Ohut Novita Baby Merino -merinovillalanka tuntui unelmaiselta sormissa, mutta verrattuna 7-Veljestä sukkalankaan työ eteni tuskastuttavan hitaasti. Sain myös huomata, että ohjenuorani “seuraa ohjeita niin kyllä siitä hyvä tulee” ei ollutkaan aivan yhtä simppeli tällaisen monimutkaisemman projektin kanssa kuin mitä sukkien perusteella kuvittelin. Varsinkin vauvan neuletakissa silmukkamäärät kieltäytyivät sinnikkäästi noudattamasta ohjeita – vaikka minä mielestäni tein tismalleen niinkuin pitikin. Ihan hyvä ja suloinen setti siitä kuitenkin tuli – ja todistetusti Böna on ainakin kerran tuota myös käyttänyt! (setti muokattu tästä Novitan ohjeesta)
7-Veljestä on periaatteessa sukkalanka, mutta tietty siitä voi neuloa paljon muutakin. Bönan baby-setin jälkeen halusin palata nyt jo tuttuun seiskaveikkaan ja laitoin puikoille sporttisen neulepaidan. (Selvennökseksi sanottakoon, että tämä ei ole sen paremmin maksettu mainos kuin mikään muukaan yhteistyökampanja Novitan kanssa. Sieltä on nyt vain helpoiten löytynyt langat, verkkokaupasta toimitettuna myös tänne Svennelään, ja lankoihin sopivat ohjeet. Taidoillani ja kokemuksellani en todellakaan vielä osaa freestailata ja soveltaa eri ohjeita ja lankoja…)

Neulepaita on nyt päättelyä vaille valmis – ja vaikka se ei ihan täysin vastaakaan kuvitelmiani, uskon, että sitä tulee vielä käytettyä. Tuli kyllä sellainen olo, että pitäisi varmaan tehdä heti putkeen toinen samalla ohjeella, kun on tuoreessa muistissa, mikä tämän kanssa meni pieleen. Malli on juuri sellainen, mistä tykkään – ja se, että tuo ei nyt aivan vastaa kuvitelmiani, on kyllä ihan oma vikani. Lankaa uuteen  neulepaitaan kyllä olisi, siitä on joku rabiaatti lankahamsteri pitänyt hyvän huolen.
(En voi mitenkään ymmärtää, miten se, että tilasin 2 kerää sukkalankaa on aivan yhtäkkiä ja huomaamatta eskaloitunut ja johtanut tilanteeseen, että nykyään sängyn aluskin on täynnä lankapusseja!)

Palmikkoneule, pitsineule ja kirjoneule ovat nyt viimeisimmät oppimisprojektini (jälleen: älyttömän hyvät ja seikkaperäiset ohjeet löytyy Novitan neulekoulusta). Alkoikin olla vähän turhan itsevarma olo perusvillasukkia tehtaillessa. Palmikkoneule vielä jotenkin sujuu, kun vaan ei laita Netflixiin mitään erityisen kiinnostavaa katsottavaa, mutta pitsineuleen kanssa saa olla jo kieli keskellä suuta. Todella hämmentävää, että silmukkaluku ei vaan täsmää, vaikka mielestäni teen tismalleen niinkuin ohjeessa sanotaan!
Kirjoneuletta muistan väsänneeni joskus lukio-aikoina, mutta hetki meni, että muistin, miten pitkien lankajuoksujen kanssa pitää toimia. Yllätys sen sijaan oli, miten hankala on hahmottaa suht simppeliltäkin vaikuttavaa kuviota keskeneräisestä työstä. Paras vain kaiketi laskea silmukoita ja uskoa, että kyllä siitä hyvä tulee.
Selvää kuitenkin on, että olen saanut erittäin vakavalaatuisen neuloosin. Tartunnan aiheuttajia on useampia ja altistuskin melko pitkä, joten onko tuo nyt mikään ihme. Projekteja on tällä hetkellä jonossa odottamassa jo niin monta, että varmaan loppuvuosi menee niiden toteuttamisessa. Tosin uusia ideoita pukkaa jonon jatkoksi koko ajan, että kai tässä täytyy vain opetella heiluttelemaan vikkelämmin puikkoja.

Se hyvä puoli tässä neuloosissa kyllä on, että levoton mieli pysyy satakertaisesti paremmin keskittyneenä välillä loputtomalta tuntuvien videopalaverien viidakossa, kun käsillä on jotain tekemistä. Eli jos kotitoimistolla näytön edessä palaverointi puuduttaa, suosittelen tarttumaan puikkoihin!
Intohimoista ystävänpäivän iltaa!

Vuosi 2020 vaatii ehdottomasti tilinpäätöksen. Tänään on myös vuoden viimeinen täysikuu – Cold Moon – Rapujen tähtimerkissä, mikä osaltaan kannustaa ja auttaa hoivaavalla ja rohkaisevalla energiallaan jättämään taakse turhan painolastin, huolehtimisen ja negatiiviset energiat.
Tuntuu ihan pöljältä sanoa, että enpä olisi vuosi sitten uskonut, mitä 2020 tuo tullessaan. Eihän sitä milloinkaan voi tietää tulevaisuudesta, mutta tämä vuosi on kyllä ollut kaikilla mittareilla mitattuna erityisen ekstreme. Viime uuteen vuoteen valmistautuessani, minulla ei ollut hajuakaan, että olen tulossa mummuksi, että oman äitini maallinen vaellus on päättymässä tai että saan odotella lokakuuhun vuoden vaihteen tienoille luvattua kyynärpääleikkausta. Enkä tosiaankaan kyennyt kuvittelemaan, miten jo silloin kaukaisena pikku-uutisena vilahteleva koronapandemia tulisi pistämään elämän täysin ylösalaisin.
Pandemia on muuttanut kaikkea mahdollista todella paljon – ja tiedän, että sen vuoksi monet on sitä mieltä, että 2020 on kamalin vuosi milloinkaan, täynnä kärsimystä ja pettymyksiä. Lähetän ajatukseni heille, joille joko sairastuminen tai välilliset seuraukset ovat aiheuttaneet harmia, surua ja hankaluuksia. Omalla kohdallani rajoitukset ja yleinen elämän muuttuminen on tuonut mukanaan sekä hyvää että pahaa. Selkein negatiivinen vaikutus oli tietty kyynärpääleikkauksen siirtyminen, minkä johdosta etenkin kotipiirissä vietetty kesä oli erityisen vaatimaton ohjelmaltaan.

Työn kannalta kulunut vuosi on ollut merkillinen. Alkuvuosi maaliskuun puoleen väliin asti oli mahtavan hienoa aikaa. En muista olenko milloinkaan viihtynyt niin hyvin töissä, ja vaikka kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja oppimistilanteita tuli myös alkuvuonna vastaan, päällimmäisenä on kuitenkin muistikuva poikkeuksellisen hyvästä meiningistä. Kaikki ei missään tapauksessa romahtanut hetkessä, meidäthän lähetettiin alunperin kotiin vain kolmeksi viikoksi. Mutta onhan se aika mahdotonta pitää momentumia yllä, kun maailma palaa ympärillä.
Tiimiläiseni asuvat eri puolilla Pohjoismaita ja täytyy kyllä hattua nostaa, miten Suomessa, Tanskassa ja Norjassa pärjättiin upeasti kotitoimistolla, kun samanaikaisesti piti pyörittää alakouluikäisten lasten kotikoulua. Yksin kissojen kanssa asustamisessa on omat huonot puolensa, mutta ainakin sain (ja saan) itse huolehtia aikatauluistani Zoom-palaverien täplittäminä työpäivinä.
Koko pandemiahässäkkä on tuonut päivänvaloon monenlaista yllättävää. Varsinkin alkuvaiheessa ihmiset reagoivat pelkoon ja näkymättömään uhkaan hämmästyttävilläkin tavoilla. Foliohattuja alkoi keikkua yhden jos toisen päässä ja kanssaihmisten osoittelu sormella ja syyllistäminen milloin mistäkin syystä tuli yleiseksi kansanhuviksi. Itsehän ostamme vessapaperia vain tarpeeseen ja kuntosalikäyntimme/kampaamovisiittimme/mökkireissumme on välttämättömyys.
Oikeasti olen kuitenkin sitä mieltä, että koronakriisi on tuonut esiin pääasiassa ihmisten hyviä puolia. Naapuri auttaa naapuria, vaikka ennen tuskin tervehdittiin rapussa, kollektiivinen kyllä tästä selvitään -mentaliteetti yhdistää ja ainakin itselläni palaa usko ihmiskunnan kykyyn toimia luovasti jo ihan vain nähdessäni ulkoilualueella siellä täällä turvaetäisyyksin vietettäviä synttäreitä ja muita juhlia. Tänäänkin päivälenkilläni, vaikka satoi vettä ja lämpötila oli tuskin plussan puolella, bongasin iloisen seurueen helium-palloineen herkullisesti tuoksuvan grillin ympärillä.
Kaipaan ihmisiä, kaipaan toimistolla työskentelemisen dynamiikkaa, kaipaan saada halata ystäviä, kaipaan jopa tungosta. Tai no en tungosta sinänsä, mutta sitä tunnetta, että olen jossain, missä kaikki muutkin on ja että olen vain osa massaa. Mutta samalla arvostan ihan valtavasti, että olen saanut tämän mahdollisuuden hiljentyä, olla kotona, rauhoittua, kuunnella itseäni. Hälyn vähentyminen on antanut tilaa löytää takaisin omien ajatusten äärelle, coronacation auttanut pitkän matkaa kohti takaisin omaksi itsekseni.
Vuoden suurin menetys oli äidin kuolema toukokuussa. Setvin edelleenkin kaikkea sitä, mitä se nosti pintaan. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät aaltoina – aivan kuin alitajunta itseäni viisaampana annostelisi asioita käsiteltäväksi paloina, jotka eivät hautaa alleen. Lohtua haen edelleen siitä, että äidille tämä oli kuitenkin niin paljon parempi.
Vuoden suurin onni on ollut Böniksen maailmaantulo. Melkein kirjoitin, että syntymä ja luonnollisesti syntymä on yksi tärkeimmistä vaiheista tässä. Mutta muistan hyvin, kun sain kuulla uutiset. Raskaus oli tuolloin kestänyt vain kymmenisen viikkoa, eli keskeytyminen ei olisi ollut mitenkään poikkeuksellista noin aikaisessa vaiheessa. Silti aivan valtava ilo ja rakkaus, onni, täytti koko olemukseni heti sillä hetkellä – ja on sen jälkeen vain kasvanut.
Todellinen oppitunti elämän kiertokulusta!
Ihana ja tärkeä “circle of life” -moment oli myös Peetun valmistuminen KTH:lta arkkitehdiksi. Onneksi päätimme pitää kasvihuoneella (melkein kuin ulkona) pienet valmistujaisjuhlat. Elämän virstanpylväiden merkitseminen juhlin on mielestäni tärkeä, inhimillinen riitti.

Kuva: Lilla Berlin

Vuoden kivojen juttujen listalle päätyy myös:

• valmistunut keittiöremontti (otan kuvia ja teen postauksen heti, kun raaskin riisua kaikki joulukoristeet… :D)
• hyvää vauhtia paranemassa oleva käsi
• kutomisen löytyminen takaisin harrastukseksi muutaman kymmenen vuoden tauon jälkeen (tiedän, että se on oikeasti neulomista, mutta Tampereen murteessa kudotaan niin sukkia kuin villapaitojakin. Kangaspuilla kutomista kutsutaan loogisesti kangaspuilla kutomiseksi!)
• koronahimmailun aikaansaaman luovuuden puuskissa tehdyt tulevaisuudensuunnitelmat (kyllä, perästä kuuluu!!)
• oma palsta ja kaupunkiviljelyn opettelu
• kivan, mielenkiintoisen ja antoisan lukupiirin löytyminen
• kaikenlaisia muitakin pikkujuttuja, jotka tuottavat valtavasti iloa, kuten uusi sohva parvekkeella ja että löysin tosi hauskan treeniappin ihan sattumalta (Body FX, jos jotakuta kiinnostaa)

Miinukset on sitten lopulta vain murto-osa vuoden 2020 plussista. Jätän kaiken hyvillä mielin taakseni ja odotan luottavaisin ja iloisin mielin, mitä 2021 tuo tullessaan. Yleensä teen kovasti kaikenlaisia uudenvuoden lupauksia sun muita, mutta voi olla, että ainoa pyrkimykseni on elää entistä enemmän vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Se on kuitenkin ainoa, joka oikeasti on olemassa.
(Tosin huomenna tulee kyllä Torstai Tarot!)

Nyt ei taida olla mikään baby shower -sesonki, mutta en halua alkaa pihtailla tätä juttua. Kohta en kuitenkaan puhu muusta kuin jouluhommista, joten vähän vauvahöpinöitä tähän ensin!
About viikkoa ennen käsileikkaustani meillä oli pienet babyshower-tyyppiset juhlat Karkille, Cissille ja Bönikselle. Tavallisinta käsittääkseni on, että shower-kutsut pidetään odotusajan loppupuolella, mutta ennen Bönan syntymää, tulevat äidit olivat sen verran tiukassa karanteenissa, että edes ulkona järjestetty häppeningi ei tullut kysymykseen. Nyt, kun vauva on maailmassa, voi onneksi ottaa pienen piirun verran rennommin.
“Tervetuloa maailmaan showerit” oli Peetun ja Cissin siskon idea ja he huolehtivat aivan ihanasti kaikista järjestelyistä, koristeluista ja tarjoiluista. Sain onneksi olla apujoukkoina mukana ja suuren kunnian toimia vaippakakkuvastaavana!

En muista, milloin ensimmäisen kerran törmäsin käsitteeseen vaippakakku, mutta sen muistan, että pidin ajatusta täysin pöljänä. Häpeilemättä olen tässä(kin) asiassa takinkääntäjä ja nyt olen sitä mieltä, että konseptihan on aivan nerokas! Vaippakakku on sekä hauska ja koristeellinen yksityiskohta että äärimmäisen käytännöllinen ja tarpeeseen tuleva lahja tuoreille vanhemmille.
Ensin ajattelin, että ostan valmiina jonkun muun askarteleman kakun, mutta hetken googlailtuani tajusin, että kyllähän sellaisen tällainen käsipuolikin askartelee suht helposti. Tässä teillekin DIY-ohjeet helppoon vaippakakun perusversioon. Googlaamalla voi tosin helposti havaita, että kilpavarustelu ja taituruustaiteilu ei tunne rajoja tässäkään lajissa – mutta jos Eiffel-tornin tai suloisen keinuhevosen askartelu vaipoista ei tunnu ajankohtaiselta, perinteinen kerroskakku syntyy yllättävän nopsasti!
Tee-se-itse ohjeet: VAIPPAKAKKU
Kakkupohja

Jotta kakusta tulee edes jonkin verran tukeva niin, että sitä pystyy vähän liikuttelemaan, tarvitaan tukirakenteiksi pohja ja keskipylväs. Tukeva pahvi käy hyvin pohjaksi. Itse leikkasin pizzalaatikon kannesta 30 cm halkaisijaltaan olevan ympyrän, joka oli just sopiva kolmikerroksiselle kakulle. Nelikerroksisen kakun pohjalle tarvitaan halkaisijaltaan noin 35 – 37 cm oleva ympyrä.
Mikäli on tiedossa, että vauvan perheessä olisi tarvetta esim. tarjottimelle, piirakkavuoalle tai matalareunaiselle pyöreälle rottinkikorille, niistä saa myös tosi kivan pohjan kakulle ja samalla lahjan perheelle.
Keskipylvääksi valitsin talouspaperirullan hylsyn. Kaksi riittää korkeutensa puolesta nelikerroksisenkin kakun kokoamiseen. Inspiraatiota keräillessäni näin, että jotkut käyttävät tukikeppinä kuohuviinipulloa, käärittyä vauvalehteä tai vastaavaa.
Kakun materiaalit
Ensinnäkin tietty niitä vaippoja. Ostin kaksi pakettia Liberon “newborn 2” -vaippoja ja siitä määrästä olisi hyvin riittänyt neljään kerrokseen. (Peetu vitsaili, että tehdään “gluteiiniton” kakku ylijääneistä vaipoista. Ha ha!).
Kakun “täytteeksi” ja koristeeksi voi hankkia pieniä lahjoja, mutta se ei ole mikään must mielestäni. Meillä mummuilla mopo alkaa kuitenkin helposti keulia ja tulin ostaneeksi kaikkea mielestäni sievää. (Ja pitäähän Bönalla olla Supertstarit kun mummullakin on!)
Koristelun voi toteuttaa juuri niinkuin itse haluaa. Monet ovat hyvin johdonmukaisia värivalinnoissaan, vaaleanpunaista tyttövauvalle, vaaleansinistä pojalle. Itse valitsin omannäköiseni sävyt ja värikkäät silkkinauhat: alle leveämpi kermanvalkoinen satiininauha, sen päälle auringonkeltaista ja kirsikkaa vähän kapeampaa nauhaa.

Inspiraatiota erilaisiin väriyhdistelmiin ja koristelutapoihin löytyy tosi paljon esim. Pinterestistä. Itselleni jäi erityisesti mieleen yksi supertyylikäs vaippakakku, missä oli täysin valkoisista vaipoista koottu kolmikerroksinen kakku, koristenauhoina oli ensin alle aika leveä kierros ruskeaa aaltopaperia ja sen päälle herkkää pitsinauhaa, viimeistelyssä kuivakukkia ja heiniä.
Tämä mummu nyt vaan on tuollainen värikkäämpi ja hersyilevämpi! Ainakin juuri Bönan juhliin se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta.
Kokoaminen
Liimasin ihan ensimmäiseksi pohjapahvin päälle kakkupaperin tuomaan kakkumaista tunnelmaa. Monet näyttivät päällystäneen pahvikiekon myös foliolla tai ihan lahjapaperilla. Paljoahan tuo ei sieltä lopulta näy – eli jos on aikapulaa askarteluvaiheessa, tämän vaiheen voi hyvin jättää väliin.
Pohjan keskelle liimataan tukiasia (lehteä ei voi liimata, jos sellaisen ajatteli kakun keskelle kätkeä, ja siksi kokonaisuus on vähän huterampi). Tungin talouspaperirullan hylsyn täyteen Marianne-karkkeja yllätykseksi Karkille ja Cissille.

Liiman kuivuessa on hyvä hetki rullailla vaipat pikkuisiksi kääröiksi. Kantsii aloittaa rullaus vaipan yläreunasta niin paketista tulee siistimpi. Helpointa on kiinnittää käärö pienellä kumilenksulla. Niitä kantsiikin varata hommaan ihan reilusti.
Sitten vain aletaan asetella vaippakääröjä keskipylvään ympärille. Vaippojen menekki riippuu tietty siitä, miten tiukkoja rullia niistä on tehty ja kuinka väljästi ne asetellaan pohjalle. Kaksi pakettia – eli 72 kpl – riittää erinomaisesti.
Ensimmäinen kierros vaippakääröjä kantsii kiinnittää keskipylvään ympärille isolla kumilenksulla, se on helpointa. Vielä toisenkin kierroksen ympärille saa kumilenksun, mutta kolmas kierros pitää kiinnittää paikoilleen esim. valkoisella puuvillanarulla.
Kerroksiin voi uloimpaan kierrokseen laittaa tosiaan halutessaan lahjoja vaipparullan paikalle.

Lopuksi sidoin nauhat jokaisen kerrokseen niin, että ne petti mahdollisimman hyvin kumilenksut. Kerroksiin tulevat lahjat kiinnitin pienellä teipin palalla, etteivät ne putoile alas miten sattuu. Kaiken komeuden päälle vielä sellofaania – ja valmista tuli!
DIY-vaikeusaste tällaisella vaippakakun perusmallilla on “erittäin helppo”. Jopa käsipuolena näprääminen sujui yllättävän hyvin – tosin Peetu auttoi hiukan kiperimmissä kohdissa.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Kakku on aurinkoisen pirteä ja värikäs – juuri niinkuin halusinkin. Ja mikä tärkeintä: vanhemmat olivat hyvin iloisia ja tykkäsivät kovasti!

Heips! Tänään ei tule Torstai Taroteja. Miksi?
Pääsin vihdoin – todellakin vihdoin – käteni ja koko oikean käsivarren toiminnan (toivottavasti) korjaavaan leikkaukseen. Kaiken sen odottelun ja huonon tuurin jälkeen en halunnut jinxata mitään ja siksi en kertonut kuin ihan lähipiirille sekä tietty työnantajalle, että nyt viimein olen saanut ajan.
Leikkaus oli maanantaina. Jännitti aika paljon etukäteen jo ihan pelkästään siksi, että koko homma kyynärpään hajoamisesta alkaen on ollut täynnä huonoa tuuria. Iski samanlainen irrationaalinen kauhu kuin joskus lentokentällä: vaikka todennäköisyys on minimaalinen, voi olla, että juuri tämä kone putoaa kuin kivi alas taivaalta. Onneksi support-joukot lähettelivät koko sunnuntain tsemppi-viestejä ja illalla vielä Peetu tuli pitään äiskälle seuraa.
Kaikki meni kuitenkin hyvin! Leikkaus kesti suunnitellun kahden tunnin sijaan neljä (tekivät perusteellista duunia, kuten lääkäri-ystäväni Tuike huomautti), mutta röntgenkuvissa kaikki näyttää kuulemma hyvältä ja kirurgi vaikutti muutenkin kaikin puolin tyytyväiseltä tulokseen.

Jotain ihmettä on tapahtunut kasvoilleni tosin..  Aikamoisia kulumavaurioita oli ilmestynyt leikkauksen aikana poskeen, kaulalle ja silmäluomelle. Sopii toki sesonkiin tällainen Halloween-stailaus, mutta täytyy nyt toivoa, ettei jää pysyviä arpia… Toisaalta, jos se on hinta, mikä pitää maksaa toimivasta oikeasta kädestä, niin olkoon sitten niin. Ei tässä nyt muutenkaan mihinkään missikisoihin olla pyrkimässä.
Muuten olo on ihan ok. Kipulääkitys on toki erittäin tanakka, mikä aiheuttaa aikamoista sumua pääkopassa. (Siksi en nyt pysty tarotejakaan katsomaan – eikä kyllä vielä pysy kamerakaan kädessä.) Olo on kuitenkin toiveikas ja yritän pitää mopon edes jotenkuten aisoissa suunnitellessani kaikkia ihania kutomisprojekteja ja ompeluhommia, joihin ihan kohta pystyn. (Oletteko nähneet Teemu Muurimäen Novitan paksulle Hygge-langalle suunnitteleman neulepaidan?! I H A N A!! Ohje löytyy maksutta Klarna.fi:stä!! (ei maksettu mainos, huom..))
Kolmisen viikkoa menee nyt kipsin kanssa. Teknisesti aavistuksen haasteellista, sillä käsivarsi on kipsattu suoraksi – mutta kaiken säätämisen jälkeen kolme viikkoa ei tunnu missään. Sen jälkeen seuraa kuusi viikkoa vastaavan härvelin kanssa kuin mikä oli seuralaiseni koko viime vuoden, mutta sen jälkeen pitäisi oikean käden toimia!
Kaikkien DIY-projektien lisäksi en malta odottaa, että voin taas:

• syödä haarukalla ja veitsellä
• solmia kengännauhani
• allekirjoittaa ihan mitä tahansa
• laittaa hiukseni ponnarille
• rutistella mustapäitä nenänpielestäni
• …

plus ziljoona muuta pikkujuttua, joita tavallisesti ei tule edes ajatelleeksi!

Nyt olen jo takaisin kotosalla, mutta aikas mainiot näköalat oli yksityishuoneestani Sös:in seitsemännestä kerroksesta. Globenkin siellä möllöttelee taivaanrannassa.

Yksi asia, mitä kukaan ei kertonut – ja mitä itse en oikein hahmottanut – on keittiöremontin aiheuttama kaaos. Siinä vaiheessa, kun kävin työnjohtajan kanssa läpi homman eri vaiheita totesin ihan sivumennen, että kai se sitten on ookoo, että asun kotona koko ajan. Ei tullut mieleenikään, että miksi ei.
Kun sitten työt toukokuun lopussa alkoi, oltiin jo hyvän aikaa sitten siirrytty tekemään töitä kotikonttorilta. Mainitsin tästä työnjohtajalle ja hänen vastauksensa oli, että sehän on vain mukavaa…
Mitä itse en tajunnut, että kaiken elämän – työn, vapaa-ajan ja levon – keskittäminen vain yhteen huoneeseen on suoraan sanottuna vähän haastavaa!
Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy makuuhuoneeseeni muuttanut kissojen ruokintapiste (plus vessa..), mikro ja keittiötavaroita muuttolaatikoihin pakattuna. Väliaikaissijoituksessa wi-fi ja kylmäsäilytykseen hankittu laukku taustalla.

Aluksi kaikki tuntui ihan seikkailulta. Ihan kuin olisi camping-reissulla omassa kodissa. Kahvit sai keitettyä kätsysti piirongin päällä, kaurapuurot kypsyivät mikrossa ja muutenkin tuntui, että kivastihan tässä kaikki sujuu. Peetu opasti, kuinka kahvinkeittimellä voi keittää munia – mutta sen jätin kokeilematta!
Oven raosta huikkailtiin huomenet työmiesten kanssa ja muutenkin tuntui ihan jännältä, että makuuhuoneen oven tällä puolella oli minun työmaani ja toisella puolella heidän.

Elämä muuttui todellakin kompaktiksi.
Koska koko keittiö-olohuonetilan lattia hiottiin ja vahattiin, sieltä piti saada kaikki kalusteet pois. Se taas puolestaan tarkoitti sitä, että taloudessa ei moneen viikkoon ollut ainuttakaan pöytää. Kuvassa toisin sanoen esittelyssä etätyötoimistoni – ergonomian ja feng suin huipentuma kerrassaan.

Silloin, kun remontin ajankohta viime helmikuussa lyötiin lukkoon, ei ollut vielä pienintäkään aavistusta, että maailmanlaajuinen pandemia tulee muuttamaan elämän ja arkirutiinit aivan perusteellisesti. Oletin siis, että vietän pääosan valveillaoloajastani arkipäivisin toimistolla, niinkuin siihenkin asti. Näin käytettävissäni olisi ollut työpaikan jääkaapit, pakastimet, hellat sun muut.
Suunnittelin, että syön kaikki päivän ateriat officella ja vain viikonloppuisin turvaudun take away -muonitukseen ja ulkona syömiseen. No, ihan niin ei käynyt ja nykyään varmasti kaikki Foodoran, Woltin ja Uber Eatsin lähetit osaavat osoitteeni ulkoa… Oh well.

En ole mitenkään superpedantti järjestyksen suhteen. Tykkään, että paikat on kunnossa ja että on kivan näköistä, mutta vain aniharvoin oikeasti priorisoin tavaroiden sommittelua paikoilleen, jos jotain muutakin tekemistä on tarjolla.
Keittiöremonttikaaos oli jotain ihan muuta. Kertakaikkiaan.
Hermoille alkoi käydä niin se, että mitään ei löydä mistään kuin yksinkertaisesti sekin, että minne tahansa katseensa kääntää, on ruman ja sekasortoisen näköistä. Kirsikkana tietty vielä tietoisuus siitä, että jonkun on kaikki tuo saatava vielä paikoilleen.

Edes parvekkeelle ei päässyt pakoon kaaosta, koska sinne oli pistetty evakkoon asioita, joille muuta hajasijoituspaikkaa ei löytynyt.
Keittiöremontti alkoi tosiaan toukokuun viimeisellä viikolla. Alunperin ajatukseni oli tehdä näitä juttuja sitä mukaa, kun homma etenee, mutta sitten tuli elämä väliin.
Alunperin puhe oli, että remontti olisi juhannukseksi valmis, mutta olin henkisesti valmistautunut siihen, että varmaan se vähän venähtää. Nyt eletään jo syyskuuta ja voin kertoa, että keittiöremonttini ei ole vieläkään valmis!!
Saagan seuraavassa osassa lupaan kertoa vain positiivisia ja kivoja asioita – sekä fiilistellä, miltä tuntuu, kun unelmat alkavat muuttua todeksi. Oikeasti kaikki, mikä on valmistunut, on tosi ihanaa. Prosessi on vain ollut aavistuksen… miten sen nyt sanoisi… raskassoutuinen?

Eilen tuli kuluneeksi tasan vuosi Karkin ja Cissin häistä. Ajatella – jo vuosi!!
Lupasin aikoinaan, että saatte vielä oikein kunnon kuvakavalkadin ja kertomuksen päivän kulusta. Eikös se ole ihan paikallaan näin vuosipäivänä palata takaisin ikimuistoiseen päivään, ihanasti järjestettyyn tapahtumaan ja lämminhenkiseen juhlaan, jonka muisto säilyy ikuisesti?
Tässä siis Karkin ja Cissin hääpäivä ammattivalokuvaajan linssin läpi ikuistettuna.

Monenlaista säätöä jäi ihan viime sekunneille. Karkki sai tarpeekseen huonosta ja töykeästä kohtelusta varaamassaan kampaamossa – ja päätti tehdä kampauksensa itse. (Kampaus oli ihana ja pysyi hyvin koko päivän!). Peetun piti ihan alunperin tulla tänne mun luokseni auttamaan käsipuolta äiskää laittautumaan, mutta jonkin verran blogikuvia ottaneena tajusin, että Karkki laahuksensa kanssa on enemmän assisteerauksen tarpeessa.
Virallisista hääposeerauskuvista tuli aivan ihania!


 


Tukholman suomalainen kirkko on aivan ihana! Tunnelmallinen ja kaunis – eikä ollenkaan iso ja kaukaisen oloinen.

Kukkaistyttöinä toimi Cissin siskon kaksi vanhinta tytärtä, Elvira 8 v. ja Emmy 5 v.
Tärkeää kunniatehtävää oli suunniteltu ja harjoiteltu huolellisesti etukäteen. Molemmat nuoret neidot olivat innoissaan ja tärkeänä saamastaan suuresta vastuusta. Kaikki vaikutti olevan ok – tytöt tykkäsivät  uusista mekoistaan ja silkkinauhoilla koristelluista koreista.
Kaksi päivää ennen häitä tuli stoppi. Ei, ei se nyt sitten toiminutkaan, että noin vaan kävellään ruusun terälehtiä kirkon käytävälle sirotellen. Vanhempi siskoksista laittoi ultimatumin: suostumme hommaan vain, jos saadaan olla paljain jaloin kuten Elsa (Frostin sankaritar, olen oppinut).
Sievät kengätkin olisivat olleet kyllä kivat, mutta onhan noissa kahdessa paljasjalkaisessa prinsessatytössä jotain aivan valloittavan keijukaismaista!




Erityiskiitos papille aivan ihanasta, valoisasta ja rakkaudentäyteisestä toimituksesta!


Kirkolta käveltiin Slottsbacken alas rantaan ja laivan tuloa odotellessa otettiin lisää ihania kuvia.


Tässä jo odotellaan laivaa saapuvaksi…
… ja sieltähän se tulee! Ihana tunnelmallinen höyrylaiva, jonka kyydissä juhlaväki siirtyi kohti juhlapaikkaa.


Nelinkertainen hurraa-huuto hääparille, Ett fyrfaldigt leve för brudparet! ”Hipp, hipp… hurra, hurra, hurra, hurra!”
Näin oli juhlat julistettu alkaneeksi!

Vaikea sanoa unelmoiko tämä häävieras paitansa teeman mukaisesti näkevänsä meressä haikaloja. Vai kenties vastarannalla näkyvästä Gröna Lundin huvipuistosta.
Sää oli jokatapauksessa aivan ihana. Ilmassa ei ollut sitäkään vähää syksyn aavistusta kuin nyt tänään ja eilen on ollut – päinvastoin. Jopa merimatkan ajan meitä hemmoteltiin lempeillä tuulilla ja heleällä auringonpaisteella.






Henriksdalin laiturista on muutaman minuutin kävelymatka juhlapaikkaan. Kyllä me vähän suunniteltiin, että pitäisi hankkia sateenvarjot tai jotain. Olin jo katsonut valmiiksi kohtuuhintaiset golf-varjot hääparille – mutta jotenkin me sitten vain oltiin varmoja, että keli pysyy hyvänä. Ja niinhän se sitten tekikin.
Kävelymatka oli kaikkinensa oikein ihana. Etenkin kun ohikulkijat, mukaan luettuna kulmakunnan skeittijengi, huutelivat onnentoivotuksia ja hurraata hääparille.

Päätän raporttini tältä erää tähän tärkeään kuvaan, jossa toast-madamet (yksi suomenkielinen ja yksi ruotsinkielinen) ilmoittavat ensimmäisestä puheesta. Ja siellähän se morsiamen äiti – yours truly – onkin jo noussut toimittamaan kyseistä tehtävää. (Ihanaa muuten saada olla ensimmäinen puheen pitäjä. Itseäni ainakin jännittää aina sen verran, että palaakaan aivan mahtavan ihanasta illallisesta en olisi saanut nieltyä ennenkuin tehtävä oli suoritettu).
Nyt tuntuu siltä, että kaikki jutut tagillä Karkin häät on kirjoitettu. Ja hyvä niin, koska ihan minä päivänä hyvänsä kääntyy uusi sivu myös Mintun elämässä – siitä lisää (tietenkin!), kun sen aika on!
Kuvat: Jonas Norén