Ihan kuin uusi vuosi olisi vasta alkanut, vaikka onhan sitä tässä jo hetkonen eletty. Mukavasti joulun ja vuodenvaihteen aikaan keskelle viikkoa osuneet “punaiset päivät” takasivat meillekin, jotka emme varsinaista lomaa pitäneet, varsin ruhtinaalliset vapaat. Kun lisäksi toimistolla oli harvoina työpäivinä käytännöllisesti katsoen autiota, tavallisen arjen tunne jäi puuttumaan. Tänään oli oikeasti ensimmäinen kunnon työmaanantai tällä vuosikymmenellä!
Toivotan tavallisen arjen erittäin lämpimästi takaisin! Meillä oli oikein huippumukava joulun ja uudenvuoden aika, paljon yhdessäoloa, yhdessä tekemistä ja yhdessä chillaamista. Tavattiin perhettä eri konstellaatioissa ja vähän ehdin hengähtää ihan keskenänikin.
Mutta kyllä se vapaa lilluminen riitti! Ihanaa, kun saa taas tarttua toimeen ja on vähän äksöniä.
Kaikkien mindfulness- ja itsensähoito-oppaiden neuvojen vastaisesti oikein kaipaan sitä pientä stressiä ja painetta, joka saa adrenaliinin pumppaamaan ja suoritustason huippuunsa. Tottakai arvostan myös lomaa ja vapaa-aikaa, mutta paria viikkoa pidemmät vapaat ilman sen kummempaa ohjelmaa kuin juhlapyhien viettäminen, aiheuttaa vaikea-asteista levottomuutta. Täytyy myös tunnustaa, että vaikka olinkin välipäivinä duunissa, ihan älyttömästi en saanut aikaiseksi. Lomamoodissa toimiston pulssi on niin alhainen, että se vaikuttaa suoraan tehokkuuteeni.
Oh well. Kyllä kai se on ihan sallittua olla töissäkin välillä vähän vähemmän suorituskeskeinen? Sitä sun tätä tuli kuitenkin tehtyä ihan mukavasti ja sain aloittaa kutakuinkin puhtaalta pöydältä kevätkauden hommelit.

Tässä uuden vuoden käynnistyessä aloin ihan oikeasti miettiä tulevaa vuotta, mitä siltä toivon, mistä haaveilen ja mitä tavoitteita sille asettaisin. Ajatuskulkuni meni niin, että tsekkasin ensin, mitä intentioita ja visioita vuosi sitten vaalin – ja miten niitten kanssa on käynyt. Kannatan nimittäin ihan täysillä kaikenlaisten tavoitteiden listaamista selkeästi ylös, toiveiden elämänskenaarion hahmottelua mahdollisimman konkreettisesti ja elämäntapojen sekä -arvojen inventaariota säännöllisesti, esimerkiksi näin vuoden alussa.
Laittamalla toiveet ja “lupaukset” kirjoitettuun (tai miksei vaikka kuvitettuun) muotoon, tekee niistä konkreettisia. Alitajunta alkaa välittömästi toimia niin, että polun päitä toivottuun suuntaan alkaa ilmestyä matkan varrelle. Lisäksi on huomattavasti helpompi tukeutua väsymyksen, kyllästyksen, epätoivon tai ahdistuksen hetkellä (kyllä, näitä kaikkia tulee väistämättä eteen, vaikka eläisi miten täydellistä elämää tahansa) johonkin kouriintuntuvaan ja silmin havaittavaan kuin alkaa etsiskellä mielen sopukoista jotain epämääräistä haavekuvaa kivemmasta elämästä.
(BTW. Tuli tässä mieleeni, että nyt taas alkaa uusi Unelma Itsestä -verkkovalmennus naisille, jos tuntuu, että haluat ohjausta ja ryhmän tukea matkalle kohti tavoitteita. Tämä ei ole “maksesttu mainos”, mutta aikaisemmin olen tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan ja saanut mm. viimeksi valmennuksen maksutta.)

Kuitenkin kaikkien suunnitelmien, skenaarioiden, tavoitetilojen ja sen sellaisten keskellä on ihan olennaisen tärkeä muistaa, että elämässä on ainoastaan ja vain tämä hetki. Mitään muuta ei ole olemassa.
Erittäin hyvin, suorastaan kristallinkirkkaasti asian havainnollistaa ja kiteyttää Instagramin klassinen Best 9 -kollaasi. Jokaikinen viime vuoden tykätyimmistä kuvistani IG:ssä liittyi Karkin häihin – paitsi yksi, jossa komeilee koti-kodista Tampereelta pelastettu punainen pata.
Ja juuri näin olikin, kun ajattelen aikaa taaksepäin. Kaikenlaista säätöä ja suunnitelmaa oli, mutta päällimmäisenä on ihanat muistot alkaen heti vuodenvaihteen jälkeen vietetyistä kihlajaisista, hääjuhlien suunnittelusta ja lopulta h-hetkestä, ihanasti sujuneesta, kauniista ja rakkaudentäyteisestä juhlapäivästä.

Mutta kaikki ei tietenkään ollut mitään shampanjaruusun väristä höttöä.
Alkuvuoden kova koettelemus oli lapsuudenkotini tyhjentäminen ja myyminen. Ihan täysin en ole siitä yli vieläkään, mutta se saa nyt ottaa sen ajan, minkä se tarvii. Ehkä jo seuraavalla Tampereen reissulla olen tarpeeksi voimakas käymään niillä kulmilla ja toteamaan, että ne on nyt jonkun muun.
Tietty myös kyynärpään murtuminen ja koko siitä seurannut hässäkkä on värittänyt viime vuotta. Homma jatkuu edelleen (ei, en ole vieläkään saanut uutta leikkausaikaa – ja kyllä, nyt alkaa jo vähitellen jaksaminen olla kovilla), mutta jotenkin olen yrittänyt ajatella tämän elämän oppituntina. Erittäin konkreettinen esimerkki siitä, että kaikki voi muuttua pysyvästi yhdessä silmänräpäyksessä.
Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa juuri mitenkään. Ainoa, mihin voi vaikuttaa on se, miten itse suhtautuu eteen tuleviin tilanteisiin.

 

Karkki ja Cissi olivat ihania ja lupasivat hoitaa käsipuolelle äiskälle/anopille joulukuusen. (Tai virallisestihan se tulee kissoille… :D)
Kuusenhakupäiväksi sovittuna iltapäivänä satoi aivan kaatamalla. Siis todella k a a t a m a l l a . Kertaakaakaan kumpikaan ei valittanut sen paremmin säästä kuin siitäkään, että kuusen valintaan meni vähän aikaa ja piti vielä kävellä tsekkaamaan seuraavan myyntipisteen tarjonta.
Sekä apujoukot että meikäläinen ymmärsi, että tämä on nyt ainutkertainen hetki. Me emme voi vaikuttaa siihen, millainen sää on, mutta meillä on kaikki valta vaikuttaa siihen, miten siihen suhtaudumme.

Tuleva vuosi ja vuosikymmen tulee varmasti pitämään sisällään niin paistetta kuin myrskyäkin. Vastoinkäymisiä ja hiekkaa rattaissa ei voi välttää, mutta kärpäsestä ei välttämättä ihan joka kerta tarvitse tehdä härkästä.
Ei ole olemassa kuin tämä hetki. Ehkä on ihan vaivan väärti yrittää nähdä se kirkkaimmalta mahdolliselta kantilta, vaikka spontaanisti ei juuri siltä tuntuisikaan.