Kukaan, joka on edes vilkaissut Instagram-tiliäni kuluneen kevään ja kesän aikana, ei ole voinut välttyä tiedolta, että olen onnistunut hankkimaan pikkuruisen puutarhapalstan!
Meidän taloyhtiön piha-alueesta suurin osa on jaettu sellaisiin kohtuullisen kokoisen makuuhuoneen suuruisiin palstoihin, joita halukkaat asukkaat saavat vuokrata. Taloyhtiömme on melko suuri, asuntoja on pikaisesti arvioituna kuutisenkymmentä. Jokaiselle ei palstaa toisin sanoen ole, eikä kaikki sitä toisaalta kyllä haluakaan. Itsekin asustelin tässä lähemmäs kymmenen vuotta tuumaten, että miniviljely suht isolla parvekkeella on riittävän suuri haaste. Vasta viime kesänä aloin ajatella, että palstalla puuhailu voisi olla tosi kivaa ja laitoin itseni jonoon.

Kävi tosi hyvä tuuri, sillä siinä vaiheessa jono oli lyhyt ja tosi kiva palsta vapautui juuri ennen koronahärdellin alkua, maaliskuun alussa. Nyt kaiken kotoilun ja matkustuskieltojen aikana palstajono on kuulemma venähtänyt ennätyspitkäksi. Toisaalta tilanne on saanut aikaiseksi myös sen, että koko pihan palsta-alue on kauniimpi ja huolellisemmin hoidettu kuin milloinkaan.
Aina on tietty ollut muutamia palstoja, jotka ovat olleet kuin mistäkin satukirjasta peräisin, kauniita katsella ja täydellinen tasapaino hyötykasvien ja pitkin sesonkia kukkivien kukkien välillä. Monena kesänä on toisaalta ollut sellainen fiilis, että useampikin pihan palstoista on aika oman onnensa nojassa.
Itse tunnustin heti, että kokemukseni on pyöreä zero – lisäksi ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä palstan edellinen haltija on maahan istuttanut. Tapanani on ollut tehdä aina roskia viedessä tai pesutuvalla käydessäni pieni kierros pihassa ja ihastella ihmisten minipuutarhoja. Siitä oli jäänyt hämärä muistikuva, että uuden pihavaltakuntani reunalla saattaisi kasvaa vadelmia.

Olen edelleen lomalla ja koska lukuunottamatta paria pikareissua Tampereelle (äidin hautajaiset ja uurnan lasku nyt viime perjantaina) kaikki vapaat tulee hengailtua kotosalla, on ollut ihanaa, että on ollut vähän maata kuopsuteltavana. Samalla on tullut tutustuttua naapureihin paremmin kuin kymmenen edellisen vuoden aikana yhteensä! Pelkkää plussaa siis.
Käsipuolena en ole mitään kummoisempia kyennyt itse tekemään, mutta rikkaruohojen kitkeminen ja marjojen poimiminen sujuu erinomaisesti myös yhdellä kädellä. Onneksi Karkki ja Cissi sekä Peetu ovat kaikki olleet innokkaina apulaisina. On täysin heidän ansiotaan, että tuuliajolla ollut rytö muuttui ihanaksi kesäkeitaaksi!
Nyt ajattelin kutsua teidät kuvakierrokselle pikkuruiseen puutarhaani!

Lehtikaalista on valmistettu jo monet sipsit ja salaatit. Kai se on ok korjata sitä jo näin kesken kauden? Tulossa on myös porkkanaa. Salaperäinen salaatti on yllätys, jonka alkuperästä ei ole tietoa.

Onnellinen palstaviljelijä chillailee. Huomatkaa galaxin makein suihkulähde!!

Kyllä, vadelmia tulee. Runsaasti!

Hankin pikkuisen kaiuttimen, että voin marjoja poimiessani kuunnella repeatilla “Sommartider hej, hej!” 😀

Naapuripalstan pupupari sai seitsemän poikasta! Tässä niistä yksi adoptioäidin sylissä.

Laventeli matkalla Karkin saippuaverstaalle.

Mustaviinimarjat on mun lempparimarjoja! Palstalta löytyi suureksi ilokseni kaksi pientä puskaa. Toinen kirjaimellisesti löytyi, kun Karkki siivosi yhtä palstan pahimmassa rytökunnossa olevaa nurkkaa. Olin aivan varma, että yhden kuivuneen risun kokoinen pensas ei kyllä varmastikaan selviä, mutta Karkin antama TLC teki tehtävänsä ja nyt se pukkaa ihan hulluna marjoja. Ihanaa!

Ruiskaunokit on mun mielestä ihania! Siemenpussin kyljessä oli kuva monivärisistä kukista, mutta vain sinisiä on tähän mennessä näkynyt. Oh well.

Rakastan hajuherneitä! Niillä on ihana rustiikin romanttinen kiipeilyhäkkyrä, joka näkyy vähäsen tuolla ihan ekassa kuvassa.

Palstalle paistaa aamuaurinko toisin kuin parvekkeelleni, jonne ensimmäiset säteet osuu vasta puolen päivän jälkeen. Pitihän se siksi saada pieni fika-paikka omalle palstalle. Kaikki säteet talteen!

Pelasta pörriäinen -projekti hallussa!

Tässä näkyy palstan sisäänkäynti. Portin virkaa toimittaa vanha puujakkara ja kynttilälyhty. Suuri ilon aihe on Amazonista tilattu ruusukaari, johon edellisen palstanhaltijan istuttama, villisti kasvava ruusuköynnös kietoutuu ihanasti.

Polku on valkoista marmorimurskaa, jota eräs palstanaapuri jakoi halukkaille kesän alussa. Aluksi ajattelin, että valkoinen on mun boheemiin tyyliin vähän liian fiksun näköistä, mutta mielestäni siitä tuli oikein hieno.

Rucola ei jostain syystä tehnyt laisinkaan lehtiä vaan alkoi heti kukkia…

Palstan reunalla kukkii mahtava oreganopuska.

Tässä vielä lopuksi kuva, joka on otettu mun parvekkeeltani. Palstani on siis tuo ensimmäinen oikealla. Näkee hyvin, että kysymys ei tosiaankaan ole mistään supersuuresta viljelysmaasta, mutta kaikkea kivaa siinä kuitenkin mahtuu tekemään. Pallogrilli on tosin kuumentunut vain kerran, mutta kyllä sekin ehditään tässä vielä korjata! (Ja pikkulikat väsymättöminä pupupentujen hoitajina naapuripalstalla!)

Valtavan suuret kiitokset kaikille, jotka olette ottanut osaa suureen suruuni täällä blogissa ja facebookissa! Yhteisöllisyydellä on aivan valtavasti merkitystä varsinkin tällaisina hetkinä, kun tuntuu, että omat voimat eivät oikein riitä. Kiitos, että olette siellä!
Äidin hautajaisista on nyt reilu viikko – ja pääni sisäinen sumu alkaa pikkuhiljaa hälvetä. Mietiskelin jo viikonloppuna, että nyt tekee jo kovasti mieli takaisin blogin pariin – ja halusin tehdä sen palaamalla vielä niihin oivalluksiin, joita tämä suruaika on tuonut tullessaan. Tai oivalluksia ja oivalluksia… mutta jotain mietteitä, jotka ehkä voidaan pistää jonkinlaisen sisäisen kasvun piikkiin.
Hautajaispäivän kuvien selaaminen meni kuitenkin sen verran tunteisiin, että sanoja ei oikein sitten vielä viikonloppuna kuitenkaan löytynyt.
(Tuo yllä oleva ruusu on viljelypalstaltani – eikö olekin ihana! – muut kuvat Tampereelta)

Olen elänyt viime viikot melkoisessa tunteiden ja fiilisten hullunmyllyssä. Toisaalta aivot ovat olleet aivan sumussa, toisaalta kaikenlaiset tunnekuohut yllättävänkin skarppeja. On tullut myös kiukuteltua ja menetettyä hermot useampaankin kertaan tavalla, jota en oikein tunnista itsekseni. Vilpitön anteeksipyyntö kaikille, jotka ovat tielleni osuneet.
Alitajunnasta on pulpahdellut kaikenlaisia muistoja, keskustelunpätkiä, tapahtumakulkuja ja sattumuksia, joita en ollut muistanut edes olleenkaan. Monta monituista äidin kanssa käytyä riitaa on palautunut mieleen yllättävän sanatarkasti. Myös se hetki, jolloin koin, että nyt en enää voi soittaa kysyäkseni neuvoa tai apua.
Olen tuntenut olevani hyvin yksin.
Huono omatunto on raastanut, vaikka miten yritän puhua itselleni nätisti ja kertoa, että tein, minkä pystyin, kävin niin usein kuin kykenin ja soittelin kuitenkin säännöllisesti. Ääni sisälläni nakuttaa, miten erinomaisesti olisin voinut viettää paljon enemmän aikaa Tampereella – ja kunnollinen tytär olisi soitellut joka ilta.
Lisäksi tuntuu, että kaiken tämän ikäväni ja suruni ja kaipaukseni keskellä olen ihan poskettoman itsekäs. Äiti oli hyvin sairas, hänelle on niin paljon parempi, että pääsi vihdoin lepoon. Mikä ihmeen oikeus minulla on olla surkea? Kaikkein kauheinta olisi ollut se, jos äidin kärsimykset olisivat vain jatkuneet ja jatkuneet.

Meille osui aivan ihana pappi. Hän puhui valtavan kauniisti siitä, miten äidin rakkaus – tai rakkaus ylipäätään ei katoa. Ajatus lohduttaa – ja tällaisena voimakivi-kristallihippinä helposti voin kokea, että äidin rakkauden henki ja valo on jotenkin läsnä. Ihan kuin voisin palata niihin aikoihin, jolloin pienimmänkin tenkkapoon sattuessa soitin ensimmäisenä äidille. (Tai no, on pari-kolme aihealuetta, jolloin Tinni oli – ja on – se, jolle soitan, mutta you got the point!)
Varsinkin se, kun pappi puhui siitä, miten juuri kuolema tekee elämästä niin erityisen ja arvokkaan, jäi pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen vietettiin loppupäivä Tampereella “circle of life” -teemalla, mikä konkretisoi tuon kristallinkirkkaasti.
 

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Eeva Kilpi

 

Olen siinä mielessä onnekas, että en ole käynyt tätä ennen koko elämäni aikana kuin kaksissa hautajaisissa. Ensimmäisissä olin 10-vuotias ja muistan vain sen, miten hävetti, kun äiti sanoi, että voin hyvin mennä valkoisessa mekossa, koska olen lapsi. Olisin tietty halunnut laittaa jotain mustaa päälleni, minkä esiteinin pikkuvanhuudella tiesin tapojen mukaiseksi. Toiset hautajaiset olivat isäni 17 vuotta sitten – niistäkään ei jostain syystä ole mitenkään valtavasti muistikuvia, vain välähdyksiä sieltä täältä.
Jotenkin kuitenkin järki sanoo, että hautajaisissa kuluu muistella vainajaa. En ollut siihen mitenkään erityisesti varautunut, mutta sydämeni aivan pakahtui kaikista muistoista, jutuista – kohelluksistakin – mitä äidin sukulaiset, ystävät ja työkaverit elämän varrelta kertoivat. Tuntui kuin olisin vasta tuolloin oppinut näkemään kokonaisen ihmisen enkä vain oman mutsini tai Karkin ja Peetun mummun.
Taisin tuolla alussa luvata, että kerron jotain sisäistämiäni elämänviisauksia. Aika tajunnanvirtaa tästä nyt kuitenkin tuli, niin sanotaan nyt vaikka, että vasta nyt tajusin, miten osuva runo kiteyttää paljon enemmän kuin ne sanat mitä siinä on. Siis niinkuin se vanha klisee kuvasta, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
 

Äidit vain,

nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu

 voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta

Lauri Viita

Te, jotka olette seuranneet blogiani pidempään tiedättekin jo, että äitini oli varsin huonossa kunnossa jo pidempään. Sikäli uutiset, että nyt hän on päässyt rauhaan ja lepoon, ei tule varsinaisesti yllätyksenä. Jäähyväisiä on jätetty jo askelittain, niistä olen teillekin avoimesti puhunut. Äidin kannalta asiat ovat nyt hyvin ja oman uskoni mukaan hän on isän luona – ja oman äitinsä, jota varsinkin loppuaikoina kaipaili kovasti.
Viime päivät on menneet varsin sumussa. Itku tulee mitä ihmeellisimmistä asioista, alitajunnasta pulpahtelee käsittämättömiä muistojen sirpaleita – eikä pelkästään niitä ruusunpunaisia. Käytännön asioiden hoitaminen, mikä nyt muutenkaan ei ole varsinaisesti vahvuusalueeni, vie ihan älyttömästi voimia. Äidille kuuluisi kunnon hautajaiset, joissa on paljon väkeä ja lopulta hyvä meininki. Nyt kukaan ei uskalla eikä halua tulla.
Mintulla on nyt takki tyhjä.
Blogi pitää pienen tauon. Ei siksi, että pitäisin hömpsöttelyjuttujen tekemistä nyt epäsopivana – tai ajattelisin äidin paheksuvan. Päinvastoin, äiti pitää mua varmasti tosi nössönä ja pehmona, mutta tilanne on se, että rahkeet ei yksinkertaisesti riitä. Olen pahoillani, tiedän, että monille Torstai Tarot on jo muodostunut perinteeksi. Mutta palaan kyllä takaisin, kunhan löydän taas oman tasapainoni.
Pitäkää hyvää huolta toisistanne ja muistakaa sanoa ääneen rakkaillenne, että rakastatte! Koskaan ei voi tietää, mikä hetki on viimeinen. <3

Tänään on ollut tavallista haikeampi olo. Soitin heti aamusta Koukkuniemen hoitokotiin perinteisen äitienpäiväpuhelun, mutta ei äiti enää jaksa puhelimessa jutella. Vielä vuosi sitten hän saattoi hyvinkin tunnistaa minut tyttärekseen – ei tosin läheskään aina – mutta puhelinsoiton tuoma riemu kuului tänne Tukholmaan asti jokatapauksessa.
(Kuvassa äiskä ja pikku-Minttu vuonna 1977 Mallorcalla klassisissa possujuhlissa!)
Äidin vointi heikkeni talven mittaan siinä määrin, että omahoitaja otti maaliskuun alussa yhteyttä, että nyt kannattaisi tulla käymään. Aivan sattumalta olin juuri ollut työreissulla Helsingissä ja puhelun tullessa jo ihan suunnitellusti matkalla viikonlopuksi Tampereelle. Sinänsäkin aivan kuin ennalta päätetty sattuma, että visiittini jälkeen ei mennyt kuin pari-kolme päivää, kun Koukkuniemestä ilmoitettiin, että koronatilanteen vuoksi kaikki vierailut on toistaiseksi kielletty.
Olen tosi kiitollinen, että sain viettää tuon viikonlopun äidin kanssa. Yhä edelleenkin tuntuu tosi tärkeältä, että saan kertoa hänelle kaikki elämäni tärkeät ja isot asiat. Karkki ja Peetu olivat – ovat – mummun silmäteriä, heidän kuulumisien kertominen toi vielä nytkin pienen valon pilkahduksen hänen kovin kapoisiksi käyneille kasvoille.

Meillä Ruotsissa juhlitaan äitienpäivää vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina – toisin kuin isossa osassa muita länsimaita. Siksi tämä toukokuun toisen sunnuntain äitienpäivä on aina ollut omistettu omalle äidilleni ja itse olen sitten saanut juhlia pari viikkoa myöhemmin. Tänään oli tosin pieni poikkeus, kun Karkki ja Cissi pistäytyivät auttamassa parin jutun kanssa, jotka yksikätiseltä ei oikein onnistu, ja sain lahjaksi ihanan lohenpunaisen krysanteemikimpun ja herkkusuklaata (joka tietenkin meni jo, aivan kelpo iltapala – vai kuinka?)!
Toiveissani kuitenkin on, että voisimme nauttia kunnon äitienpäiväkaffet parin viikon päästä palstalla niin, että KTH:lla lopputyötään kasaan rutistava Peetukin pääsisi mukaan.
Palstastakin kerroin tänään äidille – miten salaatti jo pilkistelee esiin ja kuinka suunnittelen ruusuporttia, johon saan polveilemaan hurjana rehottavan köynnösruusuni. Äiti ei sanonut mitään, mutta kuulin silti, miten hän varoitteli, että vielä voi tulla yöpakkasia, jotka vievät salaatintaimet. Ja ruusuportti – onko se nyt vähän liikaa? Mitä naapuritkin sanovat?
Kommunikointi äidin kanssa on nyt jälkimmäisen aivoverenvuodon jälkeen ollut erilaista ja pääasiassa tietty yksisuuntaista. Nyt viimeaikoina hän ei juurikaan enää edes vastaile, vaikka vielä viime kesänä puhua pulputteli mielellään niitä näitä aina kun kävin visiitillä, ja myös puhelimessa. Siitä huolimatta olen aivan varma, että äiti kuuli, kun sanoin tulevani heti taas katsomaan, kun vain tämä tilanne tästä vähän tasaantuu.
Äiti on aina äiti, vaikka mitä tapahtuisi.

Mites siellä coronacation sujuu? Tuntuu, että korona-asiaa tuuppaa jokaikisestä tuutista tällä hetkellä sellaisella voimalla, että halusin tarjota pienen lepohetken vähän kevyemmän jännitysnäytelmän parissa. Etenkin, kun tiedossa on, että tämän kanssa kaikki päättyi suorastaan paremmin kuin hyvin!
Tarinan nimi voisi olla vaikka “Karkin hääpuku – ja kuinkas sitten kävikään”. Sillä koko hommasta tuli tosiaan senpäiväinen jännitysnäytelmä, että en edes voi käsittää, miten morsian, armas lapsukaiseni, kykeni selviämään hommasta saamatta totaalista hermoromahdusta.
Alkuperäinen ajatus Karkin hääpuvusta oli, että minä olisin ommellut sen. Aloittelimme jo hyvissä ajoin tammikuussa kerätä inspiraatiomateriaalia sekä rakennella mood boardia – ja pikkuhiljaa suunnitelmien pääpiirteet alkoivat hahmottua. Tavoitteena oli siron, mutta ei liian avonaisen miehustan ja muhkean helman muodostama klassinen siluetti. Melkolailla ehdoton ei tuli alkuvaiheessa kaikelle pitsille, tyllille, glitterille, helmikoristeluille sun muille hörsöilyille.

Piirtelimme yhdessä hääpuvulle sopivaa mallia ja lopulta oltiin varsin hyvässä yhteisymmärryksessä mallin pääpiirteistä. Koska kysymyksessä on kuitenkin niin ainutlaatuinen vaate ja ex-ompelijana tiedän hyvin, että tällaisissa “kerran elämässä” -tilanteissa vain mielikuvissa tehty hahmottelu ei ehkä vastaakaan toiveita, halusin varmistaa, että tosiaankin olemme täysin samoilla linjoilla.
Varmistukseen kuului kaksi vaihetta:

1. Käydä hääpukukaupoissa sovittamassa mekkoja
2.  Ommella testimekko samantyyppisestä kankaasta kuin mitä itse morsiuspukuun on ajateltu

Niinpä varasimme Karkin kanssa helmikuun puoleen väliin sovitusaikoja morsiusliikkeisiin. Ja siis miten voikaan olla, että heti ensimmäinen puku ensimmäisessä putiikissa oli täydellinen! Karkki aivan kihertyi ilosta mekkokaunokainen päällään ja ensimmäisen sovituskierroksen lopuksi tuo samainen päätyi vielä uudelleen päälle.
Tein kyllä heti selväksi, että vaikka yhä edelleenkin pystyn saamaan aikaiseksi ihan kohtuullisia pukuja kunhan aikaa on tarpeeksi, ei taitoni ole milloinkaan ollut sillä tasolla, että osaisin ommella täydellisesti sisäpuolelta tuetun ja lukuisia alushamekerroksia käsittävän luomuksen. Mahtaisiko sellainen tavallisilla kotiompelijan varusteilla onnistuakaan. Vakuutin, että minulle on täysin ok, jos Karkki päättäisikin haluta ostaa sen ihanan mekon, vaikka ajatus oman lapsen hääpuvun ompelemisesta tuntuikin tärkeältä.

Karkki ei muuttanut mieltään ja niin aloin valmistaa testipukua. Löysin aivan kertakaikkiaan mielettömän ihanaa korallinpunaista Givenchyn kangasta, joka ryhdikkyydeltään ja laskeutuvuudeltaan vastaa täydellisesti hääpukuun valitsemaamme helmenvalkoista morsiussatiinia.
Tässä kuvia juhlamekon kakkossovituksesta. Istuvuus on vielä kyseenalainen ja sovitusmuutoksia suht reilusti tulossa. Mm. pääntie takaa haluttiin tehdä huomattavasti avonaisemmaksi ja edestäkin hieman (vaikka venemäinen linja päätettiin kyllä pitää), myös puvun ylä- ja alaosa on tässä vielä toisistaan erillään. Lisäksi tästä versiosta puuttuu kokonaan vuori ja varsinaiseen hääpukuun oli tarkoitus tulla tuplamäärä helmaa ja pieni, noin metrin mittainen laahus.

En siis ihmettele, jos noissa yllä olevissa kuvissa näkyvä keskeneräinen juhlapuku ei herätä suurempaa ihastusta (kuvia ei myöskään otettu sillä mielellä, että niitä milloinkaan esiteltäisiin julkisesti) tai anna lupausta ihanasta morsiusmekosta. Omaani ja Karkin silmään se näytti kuitenkin juuri siltä kuin miltä sen oli tarkoituskin – ja miten sen olimme suunnitelleet.
Juhlapuvun kolmas sovitus oli sovittu eräälle sunnuntaille viime toukokuun puolenvälin jälkeen. Siinä vaiheessa se olisi ollut jo niin pitkällä, että jäljellä oli vain pienempiä juttuja, helman tasausta, hakasten kiinnittämistä ja sen sellaista. Ajattelin käyttää koko lauantain puvun viimeistelyyn, mutta tuumasin sitten, että kipaisen äkkiä ensin talvitakkini pesulaan, ennenkuin levittelen kaikki ompeluvehkeet pitkin kämppää.
No, siihen “kipaisuun” se sitten tyssäsi. Olin tuskin päässyt naapurikortteliin, kun suoritin nyt jo semi-kuuluisan, kyynärpääni murskanneen kuperkeikkani. Ensiapuun päästyäni soittelin Karkille ja tuumasin, että seuraavan päivän juhlapukusovitusta pitää nyt vähän siirtää.
Tuossa vaiheessa kuvittelin vielä, että iskevät käpälääni kipsin ja pääsen vielä samana iltana kotiin katsomaan Euroviisuja. Laskiskelin, että parisen viikkoa siinä varmaan menee, ennenkuin saan kipsin pois, mutta häihin oli vielä reilut kolme kuukautta aikaa. Eli nou worries.

Pikkuhiljaahan se siitä sitten valkeni, että hommassa saattaa mennä aavistuksen pidempään. Parinkin aavistuksen verran pidempään.
Normaalin kaltaisen toipumisen jälkeen käteni ja käsivarteni olisi ollut about käytettävässä kunnossa kuutisen viikkoa leikkauksen jälkeen. Hyvinhän siinä sitten vielä ehtii ompeluhommia, kun oli kesäloma ja kaikkea – oli suunnitelmamme. Ja minä ähräsin rehab-jumppaa riemuiten jokaisesta pinsettiotteesta ja ranteen kiertämisestä, vaikka edistyminen tuntuikin tuskastuttavan hitaalta.
Aika kului ja hiljalleen alkoi hiki nousta niin morsiamen kuin ompelijankin ohimoille. Jonkun sunnuntai-päivällisen päätteeksi totesimme vihdoin Karkin kanssa, että meidän on päätettävä päivämäärä, johon asti odotamme meikäläisen kuntoutumista. Sitten joko aletaan vimmatusti ommella tai tulipunaisella kiireellä etsiä vaihtoehto B:tä.
Kun sitten vihdoin kävimme varsinkin allekirjoittaneella tunteisiin käyneen keskustelun “äiskästä ei nyt ole ompelijaksi” häihin oli aikaa neljä viikkoa. NELJÄ viikkoa!!
Alkoi kertakaikkiaan ankara puvunmetsästys. Kiersimme valehtelematta kaikki Tukholman morsiuspukukaupat (helmet löytyy listattuna täältä) ja jokainen visiitti alkoi sanoilla: tarvitsemme jotain tangosta, häät ovat alle neljän viikon päästä. Haravoimme myös käytettyjen pukujen ilmoituksia, mutta loppukesästä sielläkin oli varsin tyhjää. Saman kesän morsiamet eivät vielä olleet ehtineet laittaa pukujaan myyntiin ja edellisen kesän sato oli ilmeisesti jo hyvin korjattu.
Lisäjännitystä puuhaan toi se, että osa kaupoista oli sulkenut kesäsesongin päätteeksi ovensa pariksi viikoksi. Näin myös Bröllopsbutiken, jossa Karkki oli nähnyt unelmamekkonsa puoli vuotta aikaisemmin. Ymmärrettävästi mitään muuta pukua ei voinut hankkia ennenkuin oli selvitetty, onko olemassa mitään mahdollisuutta, että juuri SE puku löytyisi.

No, hääkuvista sen nyt näkee, että löytyihän se! Valmistajalla sattui olemaan yksi juuri oikean kokoinen puku varastossa peruuntuneiden kauppojen vuoksi – muuten heillä valmitetaan asuja vain tilausten perusteella. Eikun pikapakettina mekko Tukholmaan! Ja bonuksena vielä hääpukukaupan suosittelema, kokenut ja arvostettu ompelija kertoi juuri luovuttaneensa isot työt pois käsistään ja näin ollen olevansa vapaa tekemään Karkin tarvitsemat sovitusmuutokset poikkeuksellisen nopealla aikataululla.
Viimeiseen asti jännitti, että onkohan tässä nyt kaikki käänteet vai vieläkö tulee mutkia matkaan. Olin Tampereella käymässä, kun Karkki kävi yhdessä kaasonsa Peetun kanssa hakemassa puvun ompelijalta. Laitoin tytöille tekstaria, että miten meni, ja kun vastausta ei pariin tuntiin kuulunut, aloin pelätä pahinta.
Mutta ei, kaikki oli hyvin, puku oli täydellinen ja häihin oli vielä seitsemän päivää aikaa!
Nyt jälkiviisaana, kun käteni ei vieläkään toimi edes auttavasti (sovittu leikkaus, jonka tarvitsen, siirtyi koronan vuoksi) ihmetyttää, miten niin pitkään venytin ja kuvittelin kuntoutuvani niin paljon, että pystyn ompelemaan hääpuvun. Optimismin puutteesta ei ainakaan voi syyttää. Haha!

Onneksi kaikki kuitenkin päättyi parhain päin ja morsian säteili hääpäivänä kauniimpana kuin milloinkaan ihanassa puvussaan!

Hyvää naisten päivää!
Hyvää naistenpäivää just sulle, joka tunnet itsesi toivotuksien ihanaksi, upeaksi naiseksi ja sulle, joka et. Ja sulle, joka tuskailet naiseutesi kanssa, tunnet itsesi vääränlaiseksi, väärällä tavalla naiseksi, ei ollenkaan tai oikealla tavalla naiselliseksi.
Hyvää naistenpäivää just sulle, joka et tunne olevasi nainen. Ehkä siksi, että olet mies tai jotain muuta. Tai lopen väsynyt pohtimaan, mikä minä sitten oikein olen.
Hyvää naistenpäivää!
Kuulin jonkun huutelevan, että ei naistenpäivää enää tarvita, tasa-arvo on toteunut jo. Ja tottahan se on, että sukupuolten välinen tasa-arvo on edistynyt täällä hyvinvoivassa Pohjolassa ihan hurjasti jopa oman aikuisikäni aikana, vaikka katsonkin eläneeni kutakuinkin modernia todellisuutta. Edes teiniaikani ei ole sitä myyttistä ”ennenvanhaan”:ia, jolloin asiat olivat perinjuurin toisin.
Ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään esimerkkejä kolmannesta maailmasta tai kulttuurisesti erilaisista yhteiskunnista löytääkseen konkreettista näyttöä siitä, miten tasa-arvo ja ihmisyys edellä asioiden raamittaminen on vielä kaukainen haave.
Amerikkalainen nuori runoilija, Camille Rainville, kiteyttää runossaan ”Be a Lady” asian paremmin kuin mitä ikinä itse osaisin. Cynthia Nixon lukee runon sellaisella intensiteetillä, että on ihme, jollei viesti mene perille. ”Kaikki” ovat varmasti jo valtavaksi viraalihitiksi nousseen videon nähneet, mutta sen sietää kyllä katsella uudelleen.
Kannattaa myös pitää mielessä, että kaikki videon kuvasto on peräisin mainoksista, elokuvista, normaalista mediasta. Tätä kun syötetään alitajuntaan ja ajattelukeskukseen 24/7, ei ihme, jos mitä oudoimmat asiat alkavat tuntua aivan loogisilta ja normaaleilta ympäristön odotuksilta.

Ihan erikseen pitää nyt selventää, että tämä ei ole mikään naiset-miehet vastakkainasettelutilanne. Omaan elämääni eniten vaikuttaneet miehet, oma isäni ja Karkin ja Peetun isä, ovat olleet siinä mielessä varsin tasa-arvoisia, että olen saanut hyvin vapaat kädet häröillä, toteuttaa itseäni ja muuttaa mieltäni aina, kun on siltä tuntunut. Pukeutuakin miten sattuu, testailla rajojani, käyttäytyä huonosti. Toisenlaisiakin on toki matkan varrella osunut kohdalle.
Äiti on se, joka välillä voimakkaastikin yritti puristaa Mintusta sekä ulkoisesti että elämänvalinnoiltaan paremmin patriarkaalisen yhteiskunnan naiselle tarjoamaan muottiin sopivaa. Hyvää tarkoittaen tietenkin, mutta rivien välissä moite: ”mitä naapuritkin ajattelee.”
Ylipäätään tasa-arvo ei ole mikään vastakkainasettelutilanne. On jotenkin turhauttavaa, ihan kertakaikkiaan älyttömän turhauttavaa, että yhä vieläkin jonkun mielestä se, että kaikilla on asiat yhtä hyvin, on joltakulta pois.

Mitä oikeastaan kaikkein eniten haluaisin toivottaa, on lempeys, suvaitsevaisuus ja vapaus ihan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan. Ja naisille: tuetaan ja tsempataan toinen toisiamme! Yhden meistä menestys ei ole sinulta (eikä minulta!) pois – päinvastoin. Tasa-arvo ei ole enää utopistinen haave, mutta työ ei ole vielä lähimainkaan tehty. Taistelun ei tarvitse olla hampaat irvessä tappelemista, se voi myös olla itsestään selvästi paikkansa ottamista. Meidän kaikkien hurraa-huudot kaikukoon aina, kun joku pistää vapaavalintaisen lasikaton tuhannen päreiksi!
Here’s to strong women. May we know them. May we be them.
May we raise them.