Olen miettinyt toivoa paljon viime aikoina. Kuinka siihen liittyy paljon sanontoja yleisenä teemana ”niin kauan kuin on toivoa, on elämää”. Enkä nyt mitenkään vastusta ajatusta toivomisesta tai toivon elättelemisestä. Mutta toisaalta, kun tarkemmin ajattelee, toivo on kolikko, jonka kääntöpuoli aiheuttaa stressiä, ahdistusta, huolta, unettomia öitä ja mahanpuruja.

Let me explain…

Toivon kainalossa kulkee aina ajatus, että toive ei ehkä toteudukaan. Muutenhan varsinaista “toivomista” ei tarvittaisikaan. Jonkinlainen hiljainen yhteisymmärrys on olevinaan myös siitä, että jos jokin menee pieleen – ei toivomusten mukaisesti – ei ole toivottu tarpeeksi. Tai etenkin jonkun muun ollessa kyseessä, voi korvissaan kuulla tylyn toteamuksen, että ”ei kai se sitten toivonut sitä tarpeeksi”.

Eli niin hyviä ja ihanaksi leimattuja asioita toivo ja toivominen ovatkin, tuntuu, että ne ovat myös aikamoisen kärsimyksen lähde. Pitää keskittyä toivomaan peukut pystyssä ja sormet ristissä – ja samalla jännittää, että mitä jos toive ei toteudukaan.

Jotenkin rennompaa ja leppoisampaa on luottaa, olla luottavainen. Pelkkä ajatuskin saa mahassa levottomina lepattelevat tiesmitkä rauhoittuman ja päässä sinkoilevat impulssit hidastumaan siedettävälle tasolle. Pätee tietenkin erityisesti huolta herättäviin asioihin, joihin ei oikein itse pysty vaikuttamaan. Toivominen vain lisää vettä huolimyllyyn, kun taas luottamus avaa mahdollisuuden rauhallisiin yöuniin.

Peetun kaverin äidillä on sanonta :”allt blir bra till slut – är det inte bra, då är det inte slut än”. Vapaasti suomennettuna: lopussa kaikki on hyvin, jos kaikki ei ole hyvin, ei ole vielä loppukaan… tai jotain. Mutta tässä mielestäni kiteytyy se, mitä yritän sanoa luottamuksesta – että kaikki järjestyy, menee hyvin, kunhan vain luottaa siihen – vaikkei juuri nyt siltä tuntuisikaan.

En tietenkään ole lopettanut toivomista – miten voisinkaan – mutta en ole ollenkaan niin varma, onko toivossa hyvä elää. Toisaalta ”luottaen on hyvä elää” olisi aika surkea sanaleikki.

Tähän suurenmoisen syvälliseen pohdiskeluun innoitti päivän etätyöasu teemalla “Serenity – now”. Haha! Virallisesti meillä palataan takaisin lähitöihin vasta maaliskuun toisella viikolla, mikä on kyllä oikeastaan aika ihanaa. Siis onhan tämä kotitoimistolla hommailu helppoa ja mukavaa, mutta kaipaan kyllä taas takaisin ihmisten ilmoille.

Paita on muutaman vuoden takainen (nyt kun mietin, niin ainakin viisi vuotta vanha!) löytö Weekdayltä. Jotenkin hassusti, ja vähän ristiriitaisestikin, tuo rento oversize-malli tekee siitä perus-collegea siistimmän. Tai sitten se on paidan valkoinen väri, minkä ansiosta tuntuu, että voisin laittaa sen ihan toimistollekin, enkä vain näin koti-officelle.

Ihan varsinaisesti ei kyllä ole vielä tennarikelit. Sää on pysynyt plussan puolella tosin jo toista viikkoa täällä meillä – ja eilisen sekä tän päivän auringonpaiste kuivatti katuja sen verran, että lähikaupassa pystyi poikkeamaan sneakersit jalassa jo ilman pahempia kuravaurioita. Vielä ei ole kuitenkaan syytä alkaa uskoa, etteikö se talvi vielä ainakin pienen encoren tekisi. Kalenteri näyttää kuitenkin vasta helmikuun alkua!

Serenity – now!

• paita, Weekday
• housut, H&M
• tennarit, Adidas

Yllättävän koville otti koronasta toipuminen! Vaikka en ollut millään mittakaavalla mitenkään erityisen superkipeä tai edes korkeassa kuumeessa (toki suhteellisen kauan, 8 päivää kuumeessa…), voimat meni kyllä aivan totaalisesti. Viikko sitten olin onneksi jo sen verran tolpilla, että tohdin lähteä käymään Nordiska Museetissa tsekkaamassa kovasti kehutun “Nordens Paris” -näyttelyn. (Takana oli neljä kuumeetonta päivää ja olin käytännöllisesti katsoen oireeton, lisäksi pidin maskia aina muulloin paitsi näissä kuvissa, jos joku siellä epäilee moraaliani!)

En nyt ryhdy sen kummemmin tekemään raporttia itse näyttelystä, mutta pieni tiivistelmä on varmasti paikallaan. Eli “Nordens Paris” esittelee NK:n ranskalaisen ateljeen tuotantoa ja historiaa 1902 – 1966. Nuo Haute Couturen kultavuodet perustuivat ajatukseen, että valitut ompelimot saivat hankkia muotitaloilta oikeuden toteuttaa 5 – 10 kpl kutakin ostamaansa luomusta. Eli sikäli NK:n ompelimossa toteutettiin aitoja Diorin, Balenciagan, Chanelin etc. asuja. Mittatilauksena tietenkin.

Näyttelyn on kuratoinut vanha kurssikaverini Susanna Strömqvist – ja muistan hänen olleen jo tuolloin opiskeluaikoina erittäin kiinnostunut tuosta Couture-muodin mekaniikasta aikana ennen Prêt-à-porter valmisvaatetuotantoa. Perusteellinen taustatyö näkyy ja itse ainakin olisin voinut viettää koko päivän saumoja syynäten ja tarinoihin tutustuen. Ainoa miinuspuoli on se, että vaatteisiin ei saa koskea (no ei tietenkään!) – olisin niin mielelläni hypistellyt kankaita, kurkistellut vaatteiden sisälle ja nähnyt helmojen heilahtelun.

Suosittelen lämpimästi näyttelyä aivan kaikille, joita kiinnostaa elävä muodin lähihistoria, kauniit vaatteet (“slow fashion”), kädentaidot ja ylipäätään muotibisneksen kehitys! Koronatilanne ei ihan vielä taida antaa periksi reissaamiselle, mutta näyttely on Nordiska Museetissa aina tuonne syyskuulle asti – eli vielä ehtii!

Näyttelyvisiittini tein yhdessä Peetun ja vaatteita & designia rakastavan kollegani kanssa (hänkin ensimmäiseltä koulutukseltaan ompelija!) – ja pitihän Peetu heti suostutella ottamaan asukuvat!

Olen aina tykännyt pukeutua vihreään, mutta tuo kashmirpaidan hennonvihreä on uusi tulokas paletissani. Se tuntuu ihanan keväiseltä ja valoisalta – ja jotenkin lempeältä talvikalmankelmeää ihoa vasten. Peetulta vuosia sitten saamani pashmina-huivi sointuu sen kanssa jotenkin erityisen kivasti.

Uutuus, jota tässä nyt erityisesti esittelen, on kuitenkin Dagmarin alesta bongaamani lyhyt villakangastakki. Tajusin jossain vaiheessa, että en omista yhtään lyhyttä takkia – urheiluvaatteita lukuunottamatta – ja niin ihanan lämpimiä kuin pitkät takit onkin, välillä sitä kyllä kaipaa jotain vähän keveämpää. Lannepituisessa takissa on jotenkin älyttömästi paljon kevyempi liikkua.

Kaikki muut asun osat onkin sitten vanhoja palvelijoita, mutta kutsukaamme heitä klassikoiksi! (Tosin nyt huomaan, että kaikissa asukuvissa on nuo samat kengät… 😀 On mulla kyllä jotkut muutkin – lupaan tsempata seuraaviin kuviin vaikka jotkut bootsit!)

• neulepaita, H&M
• farkut, Heidi Klum x Esmara
• takki, Dagmar
• kengät, Aldo
• huivi, Peetun tuliainen Intiasta
• korvikset, Kalevala
• kassi, Marimekko

Meillä oli viime perjantaina työpaikan pikkujoulut. Aivan älyttömän mahtavaa, että juhlat pystyttiin pitämään! Vielä torstaina tuli viimeinen tiedote tilanteesta ja viestin otsikon nähdessäni valmistauduin jo henkisesti, että nyt tulee ilmoitus peruutuksesta. Mutta ei sentään. Ohjeita kiristettiin koronapassin verran ja muutenkin selvennettiin osallistumisen reunaehtoja, mutta kekkerit säilyivät.

Juhlat, ihmisiä, puhetta, naurua ja tanssia – ai että, miten niitä onkaan kaivannut! Ja pukeutumista tietty myös. Kotiverkkareissa hiihtely on ihanaa sekin, mutta kyllä tekee sielulle hyvää, kun voi vähän kimaltaa välillä.

Pikkujoulujemme teema oli Ranska ja koska rrrrakastan teeman mukaista pukeutumista (siksikin MET gaalan punainen matto on suosikkini, vaikka upeita pukuja on muissakin häppeningeissä), aloin miettiä asuani jo siinä vaiheessa, kun kutsu alkusyksystä saapui.

En usko, että kukaan kollegoistani tajusi, miten valtavan nokkelasti olin tulkinnut teemaa (haha!) – varsinkin, kun ainoa fashion-nörtiksi tunnustaunut ei pystynyt osallistumaan. Päätin siis napsaista asustani kuvat ennen juhliin lähtöä silläkin uhalla, että ilman luonnonvaloa ja kuvauksiin vain kehnosti soveltuvasta ympäristöstä johtuen kuvista ei nyt ehkä teknisesti tullut niitä kaikkein onnistuneimpia.

Teeman mukainen pukeutuminen ei ole sama kuin naamiaiset. Tällä periaatteella hahmottelin oman asukokonaisuuteni, jossa tavoittelen Chanelin 00-tyyli meats Chanel cruise 21/22 mukaista henkeä pienellä rock’n’roll -twistillä. Siis enemmän “Call my agent” kuin “Emily in Paris”. Monet kollegat oli toki valinnut asuunsa selkeämmin ranskalaisia stereotyyppejä: baskereita, raitapaitoja, punaisia huiveja kaulassa, patonkeja kainalossa, mutta itse en innostunut niistä.

Omassa asussani ihan aidosti ranskalaista on jakun suunnitellut Isabel Marant – ja toisaalta myös bootsit on mielestäni hyvin Marant-henkiset, vaikka ovatkin & Other Stories -alelöydöt. Muuten mennään enemmän fiilistasolla. Miten Yves Saint Laurent toi smokkitakin naisten juhlapukeutumiseen ja Coco Chanel kapinallisen mukavuuden.

Yksi suurimpia haasteita itselleni oli, että päätin etten osta mitään uutta asua varten. Vaikken nyt mitään “en-osta-mitään” -kuuria pidäkään yllä, olen hyvin tietoinen, että kaikkea on, mitään uutta en oikeasti tarvitse. Kokonaisuuden vanhimmat ovat helmikaulakoru, jonka hankin Madonna-aikoinani kasarilla ja helmirannekoru ysärin alkuajoilta. Jakku on vuodelta 2013 ja hameellakin on jo ikää muutama vuosi, kun taas bootsit ja korvikset ovat aika uudet – ja t-paita tuli sitten lopulta kuitenkin hankittua ihan tätä asua varten.

Toinen haaste oli se, että päätin, etten ota lainkaan laukkua. Jakun taskuihin sujahti toiseen puhelin + yksi luottokortti ja toiseen huultenrajauskynä & huulirasva. Mitään muuta en olisi tarvinnutkaan, joten aivan oikea päätös!

Kampauksen kanssa mentiin “väännetään-vähän-harjakihartimella” -meiningillä, koska se nyt on tyyliin ainoa asia, mitä kykenen saamaan aikaiseksi. Tuumasin sitten, että eikös tuossa ole vähän samaa henkeä kuin Catherine Deneuven kampauksissa usein. Kuvien ottamisen jälkeen, ennen juhliin lähtöä, harjasin kiharat vielä paremmin auki (kuvissa vain harottu viisipiikkisellä) ja yhdennäköisyys oli mielestäni vielä selkeämpi.

Tuli sitten valittua taas asuun t-paita, mutta en voinut sille mitään. Yritin sovitella vaikka mitä toppeja ja paitoja, mutta mikään ei vaan tuntunut hyvältä. Simppeleinkin juhlatoppi teki asusta liian hienostelevan, ei ollenkaan näköiseni, ja kun yritin matsata hameen kanssa mustaa kauluspaitaa ja vastaavia, tuntui kuin olisin ollut “suoraan toimistolta juhliin” -jutusta. Sitten törmäsin Uniqlon limited edition Louvre -mallistoon ja tuumasin, että tuossa se on. T-paita oli jälleen kerran se asun puuttuva palanen! Haha!

No, mitä mieltä olette? Onnistuinko tavoittamaan teeman?

Itse olin kyllä oikein tyytyväinen asuuni! Bootsien korkokin on just hyvän korkuinen ja tukeva, että koko ilta tanssilattialla tuntui enemmän (olemattomissa) vatsalihaksissa kuin päkiöissä.

• t-paita, Uniqlo
• hame, Esmaran Heidi Klum -mallistosta
• jakku, Isabel Marant pour H&M
• bootsit, & Other Stories

Peetu on muuttanut – ja nyt sillä on niin iso parveke, terassi oikeastaan, että siellä mahtuu ottamaan asukuvia!

Poikkesin viikko sitten sunnuntaina fikalla ja ihastelemassa, miten paikat oli kahdessa päivässä tullut lähestulkoon kuntoon. Kaikki pahvilaatikot oli jo poissa, kirjat hyllyssä, sohvatyynyt paikoillaan ja viherkasvit ojennuksessa. Uskomaton juttu! Oma kokemukseni on se, että hyvä jos vuoden päästä maiseman vaihdon jälkeen alkaa näyttää asuttavalta. No, edellisestä muutostani on kyllä jo kohta viisitoista vuotta – ehkä tässä on kysymyksessä muutonvihajaan käänteinen aika-kultaa-muistot -kokemus. Haha!

Napsittiin asukuvat juuri ennen kuin pimeys yllätti. Sillä kyllä se vaan edelleenkin yllättää – lähinnä sillä, miten poskettoman aikaisin on aivan säkkipimeää.

Signature-pukeutuminen kuulostaa käsitteenä jotenkin hurjan tyylikkäältä. Silleen “muoti vaihtelee, mutta tyyli on ikuista” -tavalla klassiselta ja arvostettavalta. Omalla kohdallani olen havainnut, että henkilökohtainen signatureni on kyllä kaikkea muuta. Printti t-paita ja neuletakki vaikuttaa olevan perusvalintani niin arkeen kuin (pienehköön) juhlaankin, toimistolle yhtälailla kuin kotihimmailuun.

Jotenkin tuntuu, että nokkelat slogan-teepparit on nekin jo aikapäiviä sitten julistettu trendipannaan. Armon saa korkeintaan rakkaat vanhat bändi- ja konserttipaidat, joihin liittyy jokin koskettava henkilökohtainen tarina. Onneksi olen jo aikapäiviä sitten lakannut välittämästä yleisistä säännöistä ja rajoituksista. Minkä sille voin, että t-paita tuntuu olevan oikea ratkaisu pukeutumispulmiini ihan aina!

Tässä uusin hankintani!!

Olen jo tosi pitkään haikaillut kunnollisen pitkän trenssin perään. Metsästelin ruutukangasvuorisia klassikoita ja sovittelin 2nd hand löytöjä kuukausikaupalla. Kun vihdoin kahden ja puolen vuoden jälkeen pystyin taas pukemaan päälleni oikein takin, päätin, että en enää jaksa odottaa – ja kun törmäsin Acne Studion kauniisti leikattuun versioon mukavassa -40% alessa, totesin, että se olisi sitten siinä.

Trenssi on siinä mielessä ikuisuushankinta, että tällä mennään nyt seuraavat vuosikymmenet. Tämänhetkinen “normaali” mitoitus on aika väljää ja tuonkin kanssa otin kokoa normaalia pienemmän, koska halusin, että se tuntuu hyvältä myös sitten, kun oversize-trendi heilahtaa taas vältettävien listalle. Väri on neutraali ja aikaa kestävä, vaikkei aivan sitä kaikkein klassisinta trenssibeessiä olekaan.

Klassinen kaksirivinapitus, poletit, kangasvyö ja tarpeen mukaan monella eri tavalla kiinni napitettava kaulus – check, check ja check!

Sen verran takissa on väljyyttä, että alle mahtuu ihan paksukin villapaita. Aavistelen, että tuon kanssa tulee mentyä suurin osa täkäläisestä talvestakin. Yleensä kunnon talvitamineita ei tarvitse kuin korkeintaan viikon tai kaksi, mutta tuulenpitäville ja kerrostaen säädeltäville sekalaisen kelin asuille sitäkin enemmän.

“Anybody can do what I do.” on siis Andy Warholin slogan – yksi ziljoonista hänen sanomakseen kirjatuista.

Trenssin isoin juju piilee selkäpuolella. En vaan voinut olla rakastumatta tuohon super hero -viittaa muistuttavaan keeppiin. Niin hieno!! ❤️

Toinen viimeaikainen hankinta on Lovian musta pikkulaukku. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, varastoistani ei ole löytynyt kaikkien peruslaukkujen äitiä – monikäyttöistä mustaa peruslaukkua! Kun näin Lovian valikoimissa tuon kaunokaisen, joka taipuu myös vyölaukuksi, tiesin, että voin lopettaa etsimisen.

Sen lisäksi, että laukku on hieno, tuntuu myös mukavalta tietää, että kaikki suomalaisen Lovian laukut valmistetaan huonekalutehtaiden yms. jätemateriaalista. Eli tuonkin hienot materiaalit, pehmeä mutta kestävä nahka, olisi joutunut roskavuorta kasvattamaan, jollei Lovia olisi valmistuttanut siitä Mintulle uutta uskollista palvelijaa.

Uusia tennareita en oikeastaan olisi tarvinnut. Tai siis urheiluun kyllä – ja sitä varten nuo Zalandosta tilasinkin. En tiedä kasvaako jalan koko tosiaankin vielä tässä iässä, mutta vanhat “sisäjumppakenkäni” olivat käyneet niin pieniksi, että isovarpaat tulivat kipeäksi. Löysin nuo kivan näköiset Adidakset Zalandon kesäalen loppumetreiltä ja vaikka heti totesinkin, että niiden kovahko pohja sopii hyvin katukäyttöön, mutta ei oikein treenihommiin, en alle 20 € maksaneita tossuja viitsinyt lähteä palauttamaan.

Nyt uusista Adduista on tullut ihan lempparit – ja hyvittelen omatuntoani sillä, että käytän kyllä kaikki lenkkarini aivan loppuun. Pari viimeistä paria on kulunut pohjasta kirjaimellisesti puhki.

(Kauheesti on kyllä näköjään tullut tehtyä erilaisia hankintoja…)

• paita, Uniqlo
• neuletakki, Dagmar
• housut, H&M
• trenssi, Acne Studios
• tennarit, Adidas
• pikkuhuivi, Marimekko
• laukku, Lovia

Selailin loppukesän kuvia puhelimestani etsiessäni yhtä lomakuvaa – ja törmäsin näihin Böniksen ristiäisten jälkeen Suomalaisen kirkon pihalla Peetun juhla-asustani ottamiin kuviin.

En voi ymmärtää, miten olen saattanut unohtaa, että asu tuli (poikkeuksellisesti) ikuistettua! Kuvista tuli mielestäni oikein kivoja – vaikka itse sanonkin (miksi muuten pitää aina sanoa ”vaikka itse sanonkin”? Eikö sitä voi ihan vaan olla sitä mieltä, että hyvät kuvat tuli?). Alkusyksyn, tai ehkä se vielä oli loppukesää, iltapäivän valo oli ihana, kirkon piha tunnelmallinen ja olo onnellinen monestakin syystä. Bönis oli juuri saanut kasteessa nimensä, juhla oli ihanan valoisa ja lämminhenkinen – ja mikä valtavan ihana tunne, kun pitkästä aikaa sai nähdä vähän isommalla porukalla!

Olin myös erittäin tyytyväinen asuuni, mikä oli sinänsä hyvä, sillä sen kanssa oli mennä edellisenä iltana hiukan tiukille…

Patologisena aikaoptimistina ja muutenkin optimistina olin ajatellut, että ompelen itse jonkun kivan mekon itselleni ristiäisiä varten. Käteni on toki kuntoutunut jo suorastaan paljon paremmaksi kuin uskalsin toivoakaan – ja teoriassa kykenen kyllä jo jonkin verran ompelemaan.

Vielä lauantaisia ristiäisiä edeltävänä torstaina olin sitä mieltä, että hyvinhän tässä ehtii! Ei tullut pieneen mieleeni, että toistaiseksi en ole ommellut muuta kuin muutamia vauvojen vaatteita (joiden käsittely tällaiselle käsipuolelle on helpompaa, kun kappaleet on pieniä) ja oikea käden sormet – vaikka nykyään toimivatkin jo – ovat yhä kömpelöt ja heikot. Eli vaikka edellisessä todellisuudessani olisinkin surauttanut suunnittelemani, toki suht simppelin, mekon yhdessä illassa, nyt se olisi turha toivo.

Kun perjantaina alkuiltapäivästä totesin, että koska mekkoa ei ole vielä edes leikattu, en tule ikinä saamaan sitä ajoissa valmiiksi.

Aloin siis kuumeisesti sovitella vaatekaappiani läpi. Yllättäen (”yllättäen”) kaikki, mitä käteen osui, oli epäsopivaa, liian ei-juhlamaista, liian työvaatemaista, liian ei-ristiäismäistä. Kello oli 17.55 perjantai-iltana, kun totesin, että ei tää tästä.

Vain reilun viiden minuutin kävelymatkan päässä on onneksi kiva – ja suht hyvin varusteltu ostoskeskus – sinne siis. Perjantaisin putiikit sulkevat siellä klo 19, eli homman piti ratketa tunnissa.

Keskityin kahteen kauppaan, joissa tiesin olevan kivoja brandejä ja yleensä melko hyvä valikoima. Ensimmäisessä (Alternativet) kaappasin kainaloon pikaskannauksella 6 mekkoa (Stine Goyaa, Mads Norgaardia, Just femalea) ja päätin etukäteen, että joku niistä sopii.

Mutta ei sopinut.

Sitten laukkasin siihen toiseen kauppaan (Best of Brands) ja päätin, että otan ensimmäisen, joka on vähänkään sinnepäin. Jo aavistuksen epätoivoisena kingersin päälleni BOSSia, Dagmaria, Filippa K:ta, Gannia, Rodebjeria… ja mitä niitä nyt oli. Melkein päätin päätyä yhteen BOSSin mekkoon, joka oli kyllä oikeastaan ihan ihana, mutta mittasuhteiltaan selkeästi tarkoitettu vähintään 170 cm pitkälle naiselle – eikä tällaiselle kaltaiselleni tapille.

Tässä vaiheessa kello oli jo varttia vaille seitsemän. Aikaoptimisti kun olen, päätin laukata tsekkaamaan vielä vähän kauempana sijaitsevan Åhlénsin pikkusen naistenvaateosaston. Siellä on kuitenkin kohtuuvarmaa Ida Sjöstedtiä ja Carin Westeriä valikoimissa. Yksi aivan mielettömän ihana Ida Sjöstedt roikkuikin Åhlénsin aletangossa. Mutta eeeei – se oli (vähintään) yhtä kokoa liian pieni.

Ja nyt kello oli vain muutamaa minuuttia vaille seitsemän. Kaikki kaupat olivat jo sulkemishommissa, useimmissa metallinen turvapaljeovi vedetty jo melkein kiinni asti. Pingoin kevyttä marssihölkkää ensimmäiseen kauppaan, jonne olin jättänyt yhden (ei todellakaan ristiäisiin sopivan) hameen varaukseen.

Sielläkin oltiin jo sulkemassa, mutta puuskutin, että ottaisin nyt varmaan sitten sen hameen, jonka hetki sitten varasin, vaikken ole ihan varma siitä. Kerroin, että olen menossa huomenna aamupäivällä tyttärentyttäreni ristiäisiin, eikä ole mitään päällepantavaa.

Ja siis uskomatonta, mutta voi miten totta: Tämä upea myymälähenkilö, parikymppinen nuori nainen, totesi vain, että nyt etsitään sulle hyvä asu! Hän ohjasi minut pukukoppiin, toi ison kasan mekkoja (joita en ollut ensimmäisellä kierroksella huomannut lainkaan) ja aloin sovitella.

Tuo päälläni oleva mekko oli ehkä toinen tai kolmas, jota sovitin – enkä voisi olla tyytyväisempi! Hintaakin oli suunnilleen vain puolet siitä, mitä olisin joutunut pulittamaan siitä BOSSista, jonka jo melkein ostin.

Lisäksi jäi aivan valtavan hyvä mieli siitä, miten nuori ihminen, perjantai-iltana, sulkemisajan jälkeen, on niin kertakaikkiaan avulias ja ihana. Yhtään en tuntenut, että olisi joku hoppu tai kiire tehdä päätöstä. Eikä hän myöskään tehnyt mitään numeroa siitä, miten hän nyt on näin mahtavan joustava ja palvelualtis – päinvastoin asenteensa oli täysin, että tottakai ja ilman muuta autan tällaisessa kriisissä! Aivan mahtavaa!

Menin vielä sunnuntaina erikseen kiittämään ihanasta palvelusta. Tällaisia asiakaspalvelun helmiä ei kyllä liian usein tapaa!

• mekko, Leveté Room
• kengät, Gabor
• laukku, Mulberry

Instagramissa jo kerroinkin, että nyt se tukka on katkennut ja harmaa polkantapainen saapunut allekirjoittaneelle. En ehtinyt ottaa muuta kuin puhelinkuvia uudesta päästä kampaajan hienon föönauksen jälkeen. Tässä kuumuudessa on kertakaikkiaan pakko käydä pulahtamassa järvessä kaikissa mahdollisissa väleissä. Lupaan kuitenkin esitellä hiukset asap! (spoiler: tuli kivat!)

Tässä kuvia viime viikolta, kun laitoin yhden tämän kesän lemppariasuistani päälle ja harjoittelin kamerani kaukolaukaisutoimintoa. Tuumasin, että jos tässä nyt jotain asukuvia ylipäätään haluan saada ikuistettua, pitää vihdoin tarttua kameran tarjoamiin mahdollisuuksiin ja opetella kaukolaukaisun käyttö! Olympus Pen -kameroissa on ihan valtavan kätevä toiminto, jonka avulla puhelinta voi käyttää kauko-ohjaimena. Pientä totuttelua se vaatii, niinkuin kaikki, mutta hyvin tällainen kärsimätön, ei-manuaaleja lukeva peruskäyttäjäkin sen haltsaa.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, mihin laite ei pysty (siis ylipäätään mikään laite!). Peetu olisi nimittäin heti huomauttanut, että paidan helma on ihan hassusti rutussa. Asia, minkä teoriassa olisin voinut nähdä puhelimen näytöltä, kun asettelin itseäni kuvaan, mutta pienestä ruudusta ei ole niin helppo hoksata kaikkia yksityiskohtia…

Kuvia ottaessani mietin miten vanha tuo hame mahtaa olla. Olen aika varma, että olen ostanut sen aivan blogiurani alussa, tyyliin elämäni ensimmäisestä Dagmarin ystävämyynnistä. Se on siis toisin sanoen aika tasan tarkkaan 15 vuotta vanha suosikkihame! Joka kesä yhtä kovalla käytöllä – ja joka kesä yhtä rakastettu.

Oikeasti tuo on tuubimekko – ja jostain blogiarkistojen uumenista löytyy kyllä kuvia, kun Peetu on sitä mekkona pitänyt. Ehkä itsekin joskus kerran tai kaksi, mutta pääasiassa se on palvellut tuollaisena polvimittaisena hameena.

Jalassa Tampereelta muutama kesä sitten hankitut Mephisto-merkkiset kengät. Hetki siinä meni, että sain kesytettyä ne omaan jalkaani sopiviksi, mutta nyt ne ovat melkein yhtä mukavat kuin perusjalkineeni joka kesä: Havaianas lipsut. No, tuollaiset kesähiekkaiset kintut sitä näköjään tulee, vaikka olisi mitä jalassa. Haha!

Tässä myös ikuistettuna “tyylikäs” ketunruskea suttunutturani, vakikampaukseni koko kesän viime perjantaihin asti, kun look vihdoin vaihtui. Ihan kaikesta värjätystä en vielä päässyt eroon, kun ihan niin lyhyeen en ollut valmis. Lähtee sitten ensi kerralla loput!

• paita, Carin Wester
• hame, Dagmar
• sandaalit, Mephisto
• laukku, Botkier
• arskat, Dior
• hoopsit ja toppi, H&M