Olen miettinyt toivoa paljon viime aikoina. Kuinka siihen liittyy paljon sanontoja yleisenä teemana ”niin kauan kuin on toivoa, on elämää”. Enkä nyt mitenkään vastusta ajatusta toivomisesta tai toivon elättelemisestä. Mutta toisaalta, kun tarkemmin ajattelee, toivo on kolikko, jonka kääntöpuoli aiheuttaa stressiä, ahdistusta, huolta, unettomia öitä ja mahanpuruja.

Let me explain…

Toivon kainalossa kulkee aina ajatus, että toive ei ehkä toteudukaan. Muutenhan varsinaista “toivomista” ei tarvittaisikaan. Jonkinlainen hiljainen yhteisymmärrys on olevinaan myös siitä, että jos jokin menee pieleen – ei toivomusten mukaisesti – ei ole toivottu tarpeeksi. Tai etenkin jonkun muun ollessa kyseessä, voi korvissaan kuulla tylyn toteamuksen, että ”ei kai se sitten toivonut sitä tarpeeksi”.

Eli niin hyviä ja ihanaksi leimattuja asioita toivo ja toivominen ovatkin, tuntuu, että ne ovat myös aikamoisen kärsimyksen lähde. Pitää keskittyä toivomaan peukut pystyssä ja sormet ristissä – ja samalla jännittää, että mitä jos toive ei toteudukaan.

Jotenkin rennompaa ja leppoisampaa on luottaa, olla luottavainen. Pelkkä ajatuskin saa mahassa levottomina lepattelevat tiesmitkä rauhoittuman ja päässä sinkoilevat impulssit hidastumaan siedettävälle tasolle. Pätee tietenkin erityisesti huolta herättäviin asioihin, joihin ei oikein itse pysty vaikuttamaan. Toivominen vain lisää vettä huolimyllyyn, kun taas luottamus avaa mahdollisuuden rauhallisiin yöuniin.

Peetun kaverin äidillä on sanonta :”allt blir bra till slut – är det inte bra, då är det inte slut än”. Vapaasti suomennettuna: lopussa kaikki on hyvin, jos kaikki ei ole hyvin, ei ole vielä loppukaan… tai jotain. Mutta tässä mielestäni kiteytyy se, mitä yritän sanoa luottamuksesta – että kaikki järjestyy, menee hyvin, kunhan vain luottaa siihen – vaikkei juuri nyt siltä tuntuisikaan.

En tietenkään ole lopettanut toivomista – miten voisinkaan – mutta en ole ollenkaan niin varma, onko toivossa hyvä elää. Toisaalta ”luottaen on hyvä elää” olisi aika surkea sanaleikki.

Tähän suurenmoisen syvälliseen pohdiskeluun innoitti päivän etätyöasu teemalla “Serenity – now”. Haha! Virallisesti meillä palataan takaisin lähitöihin vasta maaliskuun toisella viikolla, mikä on kyllä oikeastaan aika ihanaa. Siis onhan tämä kotitoimistolla hommailu helppoa ja mukavaa, mutta kaipaan kyllä taas takaisin ihmisten ilmoille.

Paita on muutaman vuoden takainen (nyt kun mietin, niin ainakin viisi vuotta vanha!) löytö Weekdayltä. Jotenkin hassusti, ja vähän ristiriitaisestikin, tuo rento oversize-malli tekee siitä perus-collegea siistimmän. Tai sitten se on paidan valkoinen väri, minkä ansiosta tuntuu, että voisin laittaa sen ihan toimistollekin, enkä vain näin koti-officelle.

Ihan varsinaisesti ei kyllä ole vielä tennarikelit. Sää on pysynyt plussan puolella tosin jo toista viikkoa täällä meillä – ja eilisen sekä tän päivän auringonpaiste kuivatti katuja sen verran, että lähikaupassa pystyi poikkeamaan sneakersit jalassa jo ilman pahempia kuravaurioita. Vielä ei ole kuitenkaan syytä alkaa uskoa, etteikö se talvi vielä ainakin pienen encoren tekisi. Kalenteri näyttää kuitenkin vasta helmikuun alkua!

Serenity – now!

• paita, Weekday
• housut, H&M
• tennarit, Adidas