Peetu on muuttanut – ja nyt sillä on niin iso parveke, terassi oikeastaan, että siellä mahtuu ottamaan asukuvia!

Poikkesin viikko sitten sunnuntaina fikalla ja ihastelemassa, miten paikat oli kahdessa päivässä tullut lähestulkoon kuntoon. Kaikki pahvilaatikot oli jo poissa, kirjat hyllyssä, sohvatyynyt paikoillaan ja viherkasvit ojennuksessa. Uskomaton juttu! Oma kokemukseni on se, että hyvä jos vuoden päästä maiseman vaihdon jälkeen alkaa näyttää asuttavalta. No, edellisestä muutostani on kyllä jo kohta viisitoista vuotta – ehkä tässä on kysymyksessä muutonvihajaan käänteinen aika-kultaa-muistot -kokemus. Haha!

Napsittiin asukuvat juuri ennen kuin pimeys yllätti. Sillä kyllä se vaan edelleenkin yllättää – lähinnä sillä, miten poskettoman aikaisin on aivan säkkipimeää.

Signature-pukeutuminen kuulostaa käsitteenä jotenkin hurjan tyylikkäältä. Silleen “muoti vaihtelee, mutta tyyli on ikuista” -tavalla klassiselta ja arvostettavalta. Omalla kohdallani olen havainnut, että henkilökohtainen signatureni on kyllä kaikkea muuta. Printti t-paita ja neuletakki vaikuttaa olevan perusvalintani niin arkeen kuin (pienehköön) juhlaankin, toimistolle yhtälailla kuin kotihimmailuun.

Jotenkin tuntuu, että nokkelat slogan-teepparit on nekin jo aikapäiviä sitten julistettu trendipannaan. Armon saa korkeintaan rakkaat vanhat bändi- ja konserttipaidat, joihin liittyy jokin koskettava henkilökohtainen tarina. Onneksi olen jo aikapäiviä sitten lakannut välittämästä yleisistä säännöistä ja rajoituksista. Minkä sille voin, että t-paita tuntuu olevan oikea ratkaisu pukeutumispulmiini ihan aina!

Tässä uusin hankintani!!

Olen jo tosi pitkään haikaillut kunnollisen pitkän trenssin perään. Metsästelin ruutukangasvuorisia klassikoita ja sovittelin 2nd hand löytöjä kuukausikaupalla. Kun vihdoin kahden ja puolen vuoden jälkeen pystyin taas pukemaan päälleni oikein takin, päätin, että en enää jaksa odottaa – ja kun törmäsin Acne Studion kauniisti leikattuun versioon mukavassa -40% alessa, totesin, että se olisi sitten siinä.

Trenssi on siinä mielessä ikuisuushankinta, että tällä mennään nyt seuraavat vuosikymmenet. Tämänhetkinen “normaali” mitoitus on aika väljää ja tuonkin kanssa otin kokoa normaalia pienemmän, koska halusin, että se tuntuu hyvältä myös sitten, kun oversize-trendi heilahtaa taas vältettävien listalle. Väri on neutraali ja aikaa kestävä, vaikkei aivan sitä kaikkein klassisinta trenssibeessiä olekaan.

Klassinen kaksirivinapitus, poletit, kangasvyö ja tarpeen mukaan monella eri tavalla kiinni napitettava kaulus – check, check ja check!

Sen verran takissa on väljyyttä, että alle mahtuu ihan paksukin villapaita. Aavistelen, että tuon kanssa tulee mentyä suurin osa täkäläisestä talvestakin. Yleensä kunnon talvitamineita ei tarvitse kuin korkeintaan viikon tai kaksi, mutta tuulenpitäville ja kerrostaen säädeltäville sekalaisen kelin asuille sitäkin enemmän.

“Anybody can do what I do.” on siis Andy Warholin slogan – yksi ziljoonista hänen sanomakseen kirjatuista.

Trenssin isoin juju piilee selkäpuolella. En vaan voinut olla rakastumatta tuohon super hero -viittaa muistuttavaan keeppiin. Niin hieno!! ❤️

Toinen viimeaikainen hankinta on Lovian musta pikkulaukku. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, varastoistani ei ole löytynyt kaikkien peruslaukkujen äitiä – monikäyttöistä mustaa peruslaukkua! Kun näin Lovian valikoimissa tuon kaunokaisen, joka taipuu myös vyölaukuksi, tiesin, että voin lopettaa etsimisen.

Sen lisäksi, että laukku on hieno, tuntuu myös mukavalta tietää, että kaikki suomalaisen Lovian laukut valmistetaan huonekalutehtaiden yms. jätemateriaalista. Eli tuonkin hienot materiaalit, pehmeä mutta kestävä nahka, olisi joutunut roskavuorta kasvattamaan, jollei Lovia olisi valmistuttanut siitä Mintulle uutta uskollista palvelijaa.

Uusia tennareita en oikeastaan olisi tarvinnut. Tai siis urheiluun kyllä – ja sitä varten nuo Zalandosta tilasinkin. En tiedä kasvaako jalan koko tosiaankin vielä tässä iässä, mutta vanhat “sisäjumppakenkäni” olivat käyneet niin pieniksi, että isovarpaat tulivat kipeäksi. Löysin nuo kivan näköiset Adidakset Zalandon kesäalen loppumetreiltä ja vaikka heti totesinkin, että niiden kovahko pohja sopii hyvin katukäyttöön, mutta ei oikein treenihommiin, en alle 20 € maksaneita tossuja viitsinyt lähteä palauttamaan.

Nyt uusista Adduista on tullut ihan lempparit – ja hyvittelen omatuntoani sillä, että käytän kyllä kaikki lenkkarini aivan loppuun. Pari viimeistä paria on kulunut pohjasta kirjaimellisesti puhki.

(Kauheesti on kyllä näköjään tullut tehtyä erilaisia hankintoja…)

• paita, Uniqlo
• neuletakki, Dagmar
• housut, H&M
• trenssi, Acne Studios
• tennarit, Adidas
• pikkuhuivi, Marimekko
• laukku, Lovia

Uusi normaali hahmottuu pikkuhiljaa. Meillä virallinen toimistolle paluu alkoi viime viikon maanantaina, mutta jo jonkun aikaa on ollut mahdollista käydä tekemässä lähipäiviä. Ensimmäinen kertani officella 19 kuukauden tauon jälkeen tuntui aivan ensimmäiseltä koulupäivältä pitkän kesäloman jälkeen. Työnteon tehokkuus oli – jos totta puhutaan – vähän niin ja näin, kun piti vaihtaa kuulumisia ja bondata kollegoiden kanssa pitkän tauon jälkeen.

Jotenkin oudosti korona-aika on myös vääristänyt aikakäsitystä. Monta kertaa eri ihmisten kanssa jutellessani huomasin, että viitataan viime kevääseen, vaikka itseasiassa puhe on toissakeväästä. Siitä, jolloin vanha normaali lakkasi olemasta. Ihan kuin yli vuoden ajanjakso olisi hävinnyt kokonaan. Vaikka itsellänikin on pandemian aikana ollut aivan valtavan isoja tapahtumia elämässäni, kuluneet 19 kk tuntuu jotenkin hahmottomalta epäajalta, jonka pituus ei ole mitenkään selkeästi jäsenneltynä päässä.

Paluu toimistolle on tuntunut mukavalta. Onneksi kuitenkin meidän, niinkuin käsittääkseni aika monen muunkin, organisaation johto on tajunnut, että ihmiset ovat varsin tehokkaita ja motivoituneita myös etätöissä – ja siksi lähihommiin ei ole pakko palata viitenä päivänä viikossa. Meillä sovelletaan 50% sääntöä, eli puolet ajasta pitää olla toimistolla ja puolet saa olla halutessaan etätöissä.

Itse olen yksi siitä vähemmistöstä, joka on erittäin iloinen pakollisen etätyön päättymisestä! Yksin asuvana sinkkuna mökkihöperyys on kyllä monet kerrat ollut lähellä ja olen todellakin tuntenut vahvaa hengenheimolaisuutta hölpön-pölpön-mummoihin, jotka juttelevat ummet ja lammet ruokakaupan kassan kanssa, kun juuri muita ihmiskontakteja ei ole. Niin mahtavan ihana tunne, kun vaan saa olla ihmisten keskellä!

Samalla kuitenkin tuntuu tärkeältä saada pitää kiinni pandemian aikana rutiiniksi muodostuneista hyvistä jutuista. Itseltäni menee lähityöpäivinä kaksi tuntia päivässä raitiovaunussa istumiseen. Eli etätyöpäivinä sitä ikäänkuin saa kaksi tuntia lisää käyttöönsä. Eikös se ole yksi niitä klassisia mahdottomia toiveita, että “mitään muuta en toivo kuin paria lisätuntia vuorokauteen”? No, tässä ne nyt ovat.

Omat lisätuntini olen sijoittanut periaatteessa kahteen asiaan: nukkumiseen ja ulkoiluun. Koronakävelyt aloitin silloin, kun kaikki muutkin, ihan pandemian ja etätöiden alussa. Sittemmin päivittäiset kävelylenkit muokkaantuivat silloin tällöin hölkkäilyksi – ja vointi on kohentunut eksponentiaalisesti.

Riittävä unen saanti on myös varsinainen ihmekuuri mielialalle ja yleiselle hyvinvoinnille. Kuka olisi arvannut!? (haha!) Tuntuu, että edelliset kymmenen vuotta on mennyt enemmän tai vähemmän vajailla yöunilla – mutta nyt alkaa velka olla kuitattu. Mitenkään en haluaisi palata takaisin entiseen “kyllä kuusi tuntia riittää hyvin” -meininkiin, mutta kieltämättä kunnon kahdeksan tunnin unet jää toimistopäivinä edelleenkin haaveeksi.

Toistaiseksi tämä uusi normaali tuntuu kyllä aivan possu-ihanalta luksukselta  ja rusinoiden poimimiselta pullasta! Hyvin ehtii käydä valoisaan aikaan lenkillä ja nukkua tarpeeksi, mutta sitten vastapainoksi saa välillä laittaa ihan oikeita vaatteita päällensä ja lähteä aikuismaisesti töihin. Kyllä kelpaa!

Sen sijaan allekirjoittaneen kameran itselaukaisijan käyttötaidoissa on jokseenkin paljon toivomisen varaa! Haha! Molemmat rakkaat lapsukaiseni – hovikuvaajani – ovat nyt niin kiireisiä, että jos mielin saada asukuvia edes joskus, pitää tuo ottaa kyllä haltuun.

Tätä viime viikolla toimistolla käyttämääni asua kuvatessa oli myös aivan järkky tuuli, syysmyrsky oikeastaan, niin että 99 % prosentissa kuvista hiukset pöllyää silmillä, paidanhelma on korvissa tai huidon epämääräisesti oikoakseni edellämainittuja. Tykkäsin kuitenkin asusta – ja varsinkin tuosta Marimekon paidasta – tosi paljon, joten yritin haravoida ne vähän vähemmän epäonnistuneet kuvat tänne…

Paita oli ensimmäinen hankintani, kun pääsin eroon kaksi vuotta kättä tukeneesta härvelistä. Aluksi tuntui aivan oudolta pukea päälle oikea vaate – eikä vain jotain lepakkohihaisia oversize -virityksiä. Ihastuin kisukuosiin jo ennen ennenkuin mallisto oli myynnissä ja hetken mietin, että hankkisinko saman malliston takkimekon vai tuon paidan. Päädyin paitaan, koska mietin, että sille on ehkä enemmän käyttöä ja se tuntui muutenkin jotenkin enemmän omalta. Kisut rinnuksilla olo on erityisen voimakas!

Hyvin sujuu Mintulta kuvien ottaminen – eikö!?

Parin viikon päästä ollaan Peetun kanssa lähdössä viikonlopuksi Tampereelle – ja sain jo lupauksen, että voidaan siellä ikuistaa ainakin jotkut asut. Käsihärvelistä vapautumisen kunniaksi ostin myös uuden trenssin, josta tykkään aivan valtavasti, ja sen haluan ainakin esitellä. Muutenkin se, että pystyn käyttämään tavallisia paitoja – ja ylipäätään mitään takkia (kaksi talvea meni poncho-huivi -yhdistelmillä) on tuonut aivan uuden renessanssin ja ilon pukeutumiseen!

• paita, Marimekko
• hame, H&M
• kengät, Aldo
• korvikset, Kalevala Koru

Selailin loppukesän kuvia puhelimestani etsiessäni yhtä lomakuvaa – ja törmäsin näihin Böniksen ristiäisten jälkeen Suomalaisen kirkon pihalla Peetun juhla-asustani ottamiin kuviin.

En voi ymmärtää, miten olen saattanut unohtaa, että asu tuli (poikkeuksellisesti) ikuistettua! Kuvista tuli mielestäni oikein kivoja – vaikka itse sanonkin (miksi muuten pitää aina sanoa ”vaikka itse sanonkin”? Eikö sitä voi ihan vaan olla sitä mieltä, että hyvät kuvat tuli?). Alkusyksyn, tai ehkä se vielä oli loppukesää, iltapäivän valo oli ihana, kirkon piha tunnelmallinen ja olo onnellinen monestakin syystä. Bönis oli juuri saanut kasteessa nimensä, juhla oli ihanan valoisa ja lämminhenkinen – ja mikä valtavan ihana tunne, kun pitkästä aikaa sai nähdä vähän isommalla porukalla!

Olin myös erittäin tyytyväinen asuuni, mikä oli sinänsä hyvä, sillä sen kanssa oli mennä edellisenä iltana hiukan tiukille…

Patologisena aikaoptimistina ja muutenkin optimistina olin ajatellut, että ompelen itse jonkun kivan mekon itselleni ristiäisiä varten. Käteni on toki kuntoutunut jo suorastaan paljon paremmaksi kuin uskalsin toivoakaan – ja teoriassa kykenen kyllä jo jonkin verran ompelemaan.

Vielä lauantaisia ristiäisiä edeltävänä torstaina olin sitä mieltä, että hyvinhän tässä ehtii! Ei tullut pieneen mieleeni, että toistaiseksi en ole ommellut muuta kuin muutamia vauvojen vaatteita (joiden käsittely tällaiselle käsipuolelle on helpompaa, kun kappaleet on pieniä) ja oikea käden sormet – vaikka nykyään toimivatkin jo – ovat yhä kömpelöt ja heikot. Eli vaikka edellisessä todellisuudessani olisinkin surauttanut suunnittelemani, toki suht simppelin, mekon yhdessä illassa, nyt se olisi turha toivo.

Kun perjantaina alkuiltapäivästä totesin, että koska mekkoa ei ole vielä edes leikattu, en tule ikinä saamaan sitä ajoissa valmiiksi.

Aloin siis kuumeisesti sovitella vaatekaappiani läpi. Yllättäen (”yllättäen”) kaikki, mitä käteen osui, oli epäsopivaa, liian ei-juhlamaista, liian työvaatemaista, liian ei-ristiäismäistä. Kello oli 17.55 perjantai-iltana, kun totesin, että ei tää tästä.

Vain reilun viiden minuutin kävelymatkan päässä on onneksi kiva – ja suht hyvin varusteltu ostoskeskus – sinne siis. Perjantaisin putiikit sulkevat siellä klo 19, eli homman piti ratketa tunnissa.

Keskityin kahteen kauppaan, joissa tiesin olevan kivoja brandejä ja yleensä melko hyvä valikoima. Ensimmäisessä (Alternativet) kaappasin kainaloon pikaskannauksella 6 mekkoa (Stine Goyaa, Mads Norgaardia, Just femalea) ja päätin etukäteen, että joku niistä sopii.

Mutta ei sopinut.

Sitten laukkasin siihen toiseen kauppaan (Best of Brands) ja päätin, että otan ensimmäisen, joka on vähänkään sinnepäin. Jo aavistuksen epätoivoisena kingersin päälleni BOSSia, Dagmaria, Filippa K:ta, Gannia, Rodebjeria… ja mitä niitä nyt oli. Melkein päätin päätyä yhteen BOSSin mekkoon, joka oli kyllä oikeastaan ihan ihana, mutta mittasuhteiltaan selkeästi tarkoitettu vähintään 170 cm pitkälle naiselle – eikä tällaiselle kaltaiselleni tapille.

Tässä vaiheessa kello oli jo varttia vaille seitsemän. Aikaoptimisti kun olen, päätin laukata tsekkaamaan vielä vähän kauempana sijaitsevan Åhlénsin pikkusen naistenvaateosaston. Siellä on kuitenkin kohtuuvarmaa Ida Sjöstedtiä ja Carin Westeriä valikoimissa. Yksi aivan mielettömän ihana Ida Sjöstedt roikkuikin Åhlénsin aletangossa. Mutta eeeei – se oli (vähintään) yhtä kokoa liian pieni.

Ja nyt kello oli vain muutamaa minuuttia vaille seitsemän. Kaikki kaupat olivat jo sulkemishommissa, useimmissa metallinen turvapaljeovi vedetty jo melkein kiinni asti. Pingoin kevyttä marssihölkkää ensimmäiseen kauppaan, jonne olin jättänyt yhden (ei todellakaan ristiäisiin sopivan) hameen varaukseen.

Sielläkin oltiin jo sulkemassa, mutta puuskutin, että ottaisin nyt varmaan sitten sen hameen, jonka hetki sitten varasin, vaikken ole ihan varma siitä. Kerroin, että olen menossa huomenna aamupäivällä tyttärentyttäreni ristiäisiin, eikä ole mitään päällepantavaa.

Ja siis uskomatonta, mutta voi miten totta: Tämä upea myymälähenkilö, parikymppinen nuori nainen, totesi vain, että nyt etsitään sulle hyvä asu! Hän ohjasi minut pukukoppiin, toi ison kasan mekkoja (joita en ollut ensimmäisellä kierroksella huomannut lainkaan) ja aloin sovitella.

Tuo päälläni oleva mekko oli ehkä toinen tai kolmas, jota sovitin – enkä voisi olla tyytyväisempi! Hintaakin oli suunnilleen vain puolet siitä, mitä olisin joutunut pulittamaan siitä BOSSista, jonka jo melkein ostin.

Lisäksi jäi aivan valtavan hyvä mieli siitä, miten nuori ihminen, perjantai-iltana, sulkemisajan jälkeen, on niin kertakaikkiaan avulias ja ihana. Yhtään en tuntenut, että olisi joku hoppu tai kiire tehdä päätöstä. Eikä hän myöskään tehnyt mitään numeroa siitä, miten hän nyt on näin mahtavan joustava ja palvelualtis – päinvastoin asenteensa oli täysin, että tottakai ja ilman muuta autan tällaisessa kriisissä! Aivan mahtavaa!

Menin vielä sunnuntaina erikseen kiittämään ihanasta palvelusta. Tällaisia asiakaspalvelun helmiä ei kyllä liian usein tapaa!

• mekko, Leveté Room
• kengät, Gabor
• laukku, Mulberry

Instagramissa jo kerroinkin, että nyt se tukka on katkennut ja harmaa polkantapainen saapunut allekirjoittaneelle. En ehtinyt ottaa muuta kuin puhelinkuvia uudesta päästä kampaajan hienon föönauksen jälkeen. Tässä kuumuudessa on kertakaikkiaan pakko käydä pulahtamassa järvessä kaikissa mahdollisissa väleissä. Lupaan kuitenkin esitellä hiukset asap! (spoiler: tuli kivat!)

Tässä kuvia viime viikolta, kun laitoin yhden tämän kesän lemppariasuistani päälle ja harjoittelin kamerani kaukolaukaisutoimintoa. Tuumasin, että jos tässä nyt jotain asukuvia ylipäätään haluan saada ikuistettua, pitää vihdoin tarttua kameran tarjoamiin mahdollisuuksiin ja opetella kaukolaukaisun käyttö! Olympus Pen -kameroissa on ihan valtavan kätevä toiminto, jonka avulla puhelinta voi käyttää kauko-ohjaimena. Pientä totuttelua se vaatii, niinkuin kaikki, mutta hyvin tällainen kärsimätön, ei-manuaaleja lukeva peruskäyttäjäkin sen haltsaa.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, mihin laite ei pysty (siis ylipäätään mikään laite!). Peetu olisi nimittäin heti huomauttanut, että paidan helma on ihan hassusti rutussa. Asia, minkä teoriassa olisin voinut nähdä puhelimen näytöltä, kun asettelin itseäni kuvaan, mutta pienestä ruudusta ei ole niin helppo hoksata kaikkia yksityiskohtia…

Kuvia ottaessani mietin miten vanha tuo hame mahtaa olla. Olen aika varma, että olen ostanut sen aivan blogiurani alussa, tyyliin elämäni ensimmäisestä Dagmarin ystävämyynnistä. Se on siis toisin sanoen aika tasan tarkkaan 15 vuotta vanha suosikkihame! Joka kesä yhtä kovalla käytöllä – ja joka kesä yhtä rakastettu.

Oikeasti tuo on tuubimekko – ja jostain blogiarkistojen uumenista löytyy kyllä kuvia, kun Peetu on sitä mekkona pitänyt. Ehkä itsekin joskus kerran tai kaksi, mutta pääasiassa se on palvellut tuollaisena polvimittaisena hameena.

Jalassa Tampereelta muutama kesä sitten hankitut Mephisto-merkkiset kengät. Hetki siinä meni, että sain kesytettyä ne omaan jalkaani sopiviksi, mutta nyt ne ovat melkein yhtä mukavat kuin perusjalkineeni joka kesä: Havaianas lipsut. No, tuollaiset kesähiekkaiset kintut sitä näköjään tulee, vaikka olisi mitä jalassa. Haha!

Tässä myös ikuistettuna “tyylikäs” ketunruskea suttunutturani, vakikampaukseni koko kesän viime perjantaihin asti, kun look vihdoin vaihtui. Ihan kaikesta värjätystä en vielä päässyt eroon, kun ihan niin lyhyeen en ollut valmis. Lähtee sitten ensi kerralla loput!

• paita, Carin Wester
• hame, Dagmar
• sandaalit, Mephisto
• laukku, Botkier
• arskat, Dior
• hoopsit ja toppi, H&M

Eilen tapahtui monta huikean merkittävää ja (oman elämäni mittakaavassa) poikkeuksellisen suurta asiaa!! Tässä tärkeimmät:

• Olin kaupungilla!
• Olin kaupungilla (ensimmäistä kertaa) ilman käsihärveliäni!!
• Käytiin Peetun kanssa elokuvissa oikein elokuvateatterissa (Black Widow, tykättiin kovasti!)!
• Otettiin asukuvat!

Muutama päivä on vielä vajaa kahden viikon suosituksesta toisen rokotuksen jälkeen, mutta päätin silti uskaltautua ihmisten ilmoille. En ole ollut keskustassa yli puoleentoistavuoteen kuin kerran, kun kävelin koko matkan kotoa. Ihan senkin takia oli aikas jänskiä ja huippua “lähteä matkalle” Tukholmaan. Haha!

Toinen suuri jänskityksen aihe oli liikkua ihmisten ilmoilla ilman käsihärvelin antamaa tukea ja suojaa. Käsi on edelleenkin massiivisen hutera ja arka kaikenlaisille tönäsyille sun muille, vaikka sitkeästi rehab-jumppaa vedänkin päivittäin. No, onneksi kesän ja koronan ansiosta tungos jopa T-Centralin asemalla oli siedettävä ja pystyin pujottelemaan aivan mainiosti kanssamatkustajieni seassa.

Kaikin puolin tuntui kuin eilinen olisi ollut aivan valtava askel kohti uutta normaalia!

Käsihärveli on ollut suurin yksittäinen syy, miksi asukuvat on ollut aika tyystin katkolla sitten kevään 2019 onnettomuuden. Sen kanssa päälle sopivien vaatteiden valikoima supistui erittäin pieneksi ja vaikka periaatteessa “kapseli-garderobi” -ajatus on mielestäni kiehtova, tuntui, että kaikki inspiraatiokin tyrehtyi lopulta aivan totaalisesti.

Toinen kuvaushommia rajoittava tekijä on ollut se, että oikean käden mekaniikka on ollut sen verran rajallinen, että meikkaamisesta ja hiusten laittamisesta ei ole tullut oikein mitään. Eihän tuo nyt vieläkään kovin näppärästi suju – kaikenlaiset ranteen kiertoliikkeet on hankalia ja käsi kaikkea muuta kuin vakaa. Onneksi näin kesällä on vähän päivetystä, niin pärjää vähemmällä pakkeloinnilla tällainen pidempään ajettu mallikin.

Tää koronatukka alkaa jo hiukan huvittaa – jos totta puhutaan! Jossain vaiheessa häiritsi ihan älyttömästi tuo kaksivärisyys, mutta nyt se on mielestäni lähinnä hassu. Rentoon asenteeseen auttaa toki myös se, että tiedän kampaaja-ajan olevan ihan kulman takana. En ole tohtinut istahtaa kampaamon penkkiin koko korona-aikana, kun maskien antamasta suojasta on varsin ristiriitaista tietoa – ja olla nyt sitten siinä jonkun vieraan ihmisen kanssa vieri vieressä pitkä tovi, kun tuskin oman perheen kanssa ollaan tehty sitä. Ajatus tuntui vähintäänkin ristiriitaiselta.

Järjestyksessä olevat rokotuskuviot onneksi nyt mahdollistaa tuonkin arjen luksuksen. Ihanaa! Saa nyt sitten nähdä, millainen harmaahapsi Mintusta siellä kuoriutuu…

Tässä muuten esittelyssä se ihana kesäkäsilaukku (jos joku vielä muistaa!), jonka alunperin ostin olemaan osa Karkin ja Cissin häihin ajattelemaani asua. Yksikätisenä en tietenkään voinut kahlita ainokaista toimivaa räpylää kassin kantamiseen, joten tuo söpöliini jäi odottelemaan parempia aikoja. Jotka on selkeästi koittanut nyt!

• musta huitula, ASOS
• t-paita, Lindex
• raitapöksyt, Weekday
• lipsut, Havaianas
• laukku, Cult Gaia
• korvikset, Kalevala Koru