Uusi normaali hahmottuu pikkuhiljaa. Meillä virallinen toimistolle paluu alkoi viime viikon maanantaina, mutta jo jonkun aikaa on ollut mahdollista käydä tekemässä lähipäiviä. Ensimmäinen kertani officella 19 kuukauden tauon jälkeen tuntui aivan ensimmäiseltä koulupäivältä pitkän kesäloman jälkeen. Työnteon tehokkuus oli – jos totta puhutaan – vähän niin ja näin, kun piti vaihtaa kuulumisia ja bondata kollegoiden kanssa pitkän tauon jälkeen.

Jotenkin oudosti korona-aika on myös vääristänyt aikakäsitystä. Monta kertaa eri ihmisten kanssa jutellessani huomasin, että viitataan viime kevääseen, vaikka itseasiassa puhe on toissakeväästä. Siitä, jolloin vanha normaali lakkasi olemasta. Ihan kuin yli vuoden ajanjakso olisi hävinnyt kokonaan. Vaikka itsellänikin on pandemian aikana ollut aivan valtavan isoja tapahtumia elämässäni, kuluneet 19 kk tuntuu jotenkin hahmottomalta epäajalta, jonka pituus ei ole mitenkään selkeästi jäsenneltynä päässä.

Paluu toimistolle on tuntunut mukavalta. Onneksi kuitenkin meidän, niinkuin käsittääkseni aika monen muunkin, organisaation johto on tajunnut, että ihmiset ovat varsin tehokkaita ja motivoituneita myös etätöissä – ja siksi lähihommiin ei ole pakko palata viitenä päivänä viikossa. Meillä sovelletaan 50% sääntöä, eli puolet ajasta pitää olla toimistolla ja puolet saa olla halutessaan etätöissä.

Itse olen yksi siitä vähemmistöstä, joka on erittäin iloinen pakollisen etätyön päättymisestä! Yksin asuvana sinkkuna mökkihöperyys on kyllä monet kerrat ollut lähellä ja olen todellakin tuntenut vahvaa hengenheimolaisuutta hölpön-pölpön-mummoihin, jotka juttelevat ummet ja lammet ruokakaupan kassan kanssa, kun juuri muita ihmiskontakteja ei ole. Niin mahtavan ihana tunne, kun vaan saa olla ihmisten keskellä!

Samalla kuitenkin tuntuu tärkeältä saada pitää kiinni pandemian aikana rutiiniksi muodostuneista hyvistä jutuista. Itseltäni menee lähityöpäivinä kaksi tuntia päivässä raitiovaunussa istumiseen. Eli etätyöpäivinä sitä ikäänkuin saa kaksi tuntia lisää käyttöönsä. Eikös se ole yksi niitä klassisia mahdottomia toiveita, että “mitään muuta en toivo kuin paria lisätuntia vuorokauteen”? No, tässä ne nyt ovat.

Omat lisätuntini olen sijoittanut periaatteessa kahteen asiaan: nukkumiseen ja ulkoiluun. Koronakävelyt aloitin silloin, kun kaikki muutkin, ihan pandemian ja etätöiden alussa. Sittemmin päivittäiset kävelylenkit muokkaantuivat silloin tällöin hölkkäilyksi – ja vointi on kohentunut eksponentiaalisesti.

Riittävä unen saanti on myös varsinainen ihmekuuri mielialalle ja yleiselle hyvinvoinnille. Kuka olisi arvannut!? (haha!) Tuntuu, että edelliset kymmenen vuotta on mennyt enemmän tai vähemmän vajailla yöunilla – mutta nyt alkaa velka olla kuitattu. Mitenkään en haluaisi palata takaisin entiseen “kyllä kuusi tuntia riittää hyvin” -meininkiin, mutta kieltämättä kunnon kahdeksan tunnin unet jää toimistopäivinä edelleenkin haaveeksi.

Toistaiseksi tämä uusi normaali tuntuu kyllä aivan possu-ihanalta luksukselta  ja rusinoiden poimimiselta pullasta! Hyvin ehtii käydä valoisaan aikaan lenkillä ja nukkua tarpeeksi, mutta sitten vastapainoksi saa välillä laittaa ihan oikeita vaatteita päällensä ja lähteä aikuismaisesti töihin. Kyllä kelpaa!

Sen sijaan allekirjoittaneen kameran itselaukaisijan käyttötaidoissa on jokseenkin paljon toivomisen varaa! Haha! Molemmat rakkaat lapsukaiseni – hovikuvaajani – ovat nyt niin kiireisiä, että jos mielin saada asukuvia edes joskus, pitää tuo ottaa kyllä haltuun.

Tätä viime viikolla toimistolla käyttämääni asua kuvatessa oli myös aivan järkky tuuli, syysmyrsky oikeastaan, niin että 99 % prosentissa kuvista hiukset pöllyää silmillä, paidanhelma on korvissa tai huidon epämääräisesti oikoakseni edellämainittuja. Tykkäsin kuitenkin asusta – ja varsinkin tuosta Marimekon paidasta – tosi paljon, joten yritin haravoida ne vähän vähemmän epäonnistuneet kuvat tänne…

Paita oli ensimmäinen hankintani, kun pääsin eroon kaksi vuotta kättä tukeneesta härvelistä. Aluksi tuntui aivan oudolta pukea päälle oikea vaate – eikä vain jotain lepakkohihaisia oversize -virityksiä. Ihastuin kisukuosiin jo ennen ennenkuin mallisto oli myynnissä ja hetken mietin, että hankkisinko saman malliston takkimekon vai tuon paidan. Päädyin paitaan, koska mietin, että sille on ehkä enemmän käyttöä ja se tuntui muutenkin jotenkin enemmän omalta. Kisut rinnuksilla olo on erityisen voimakas!

Hyvin sujuu Mintulta kuvien ottaminen – eikö!?

Parin viikon päästä ollaan Peetun kanssa lähdössä viikonlopuksi Tampereelle – ja sain jo lupauksen, että voidaan siellä ikuistaa ainakin jotkut asut. Käsihärvelistä vapautumisen kunniaksi ostin myös uuden trenssin, josta tykkään aivan valtavasti, ja sen haluan ainakin esitellä. Muutenkin se, että pystyn käyttämään tavallisia paitoja – ja ylipäätään mitään takkia (kaksi talvea meni poncho-huivi -yhdistelmillä) on tuonut aivan uuden renessanssin ja ilon pukeutumiseen!

• paita, Marimekko
• hame, H&M
• kengät, Aldo
• korvikset, Kalevala Koru