[mittaustagi]
[conversionpixel campaign=’Two Oceans’ title=’Kun kesä alkaa oikeasti!’]

Milloin kesä virallisesti alkaa? Onko se silloin, kun lauletaan suvivirsi (vaikka ulkona sataisi räntää)? Onko se silloin, kun kalenterissa lukee “kesäkuu”? Vai onko se silloin, kun lämpömittari näyttää yli 20 asteen lämpötilaa?
Aikaisemmin suvivirsi oli itselleni se juttu  – ja muistan itkeneeni kuin vesiputous tyttöjen viimeisessä Suomi-koulun kevätjuhlassa täällä. Ja osittain juuri siksi, että tiesin sen olevan viimeinen momentum laatuaan. Nykyisin kesän alkua merkkaa muut jutut ja niistä ajattelin nyt kertoa tässä Indiedaysin ja Two Oceansin kampanjan yhteydessä.
Ihan nyt viimeisenä parina vuotena tärkein ja selkein merkki kesän alkamisesta on se, että Peetu lennähtää Uumajasta kotiin. Se tarkoittaa myös sitä, että kotona nautittavien aterioiden taso nousee noin ziljoona prosenttia.
Ei ehkä ole kovinkaan yllättävää, että muutenkin vuodenaikoihin liittyvät merkkipaalut on meillä varsin selkeästi kytköksissä ruokailuun. Mikä voisi olla tärkeämpää? Ei ole selkeämpää talven loppumisen merkkiä kuin kevään ensimmäinen parvekkeella lounaaksi nautittu fetasalaatti. Olkoonkin, että kesken lounaan piti hakea se toinen kashmir-huivi hartioille.

Kevään ja kesän rajapinnassa on yksi asia ylitse muiden – ja se on parsa. On vaikea keksiä mitään, joka olisi niin leimallisesti alkukesän juttu. Kun kotimaiset mansikat ja uudet perunat tulee kauppoihin, sitä on jo jotenkin tottunut kesän ajatukseen. Parsa-aika on eri asia – silloin (eli juuri nyt!) tietää, että kesä on todellakin alkanut.
Parsa on hiukan mutkikas kaveri siinä mielessä, että sen kanssa ei ihan mikä tahansa viini sovi. Parhaiten parsan luonteeseen taipuu raikkaat, ehkä jopa hiukan pirskahtelevat valkoviinit. Rypäleistä suosittelisin skippamaan ainakin chardonneyn ja suosimaan sauvignon blanc tai riesling -viinejä. Raikas ja maultaan “vihreä” Two Oceans sauvignon blanc sopii erinomaisesti parsan kanssa – ja boksista riittää isommallekin porukalle.

Kesän ensimmäiset grillijuhlat tarkoittaa Mintun kalenterissa sitä, että nyt se odotettu vuodenaika on vihdoin taas täällä! Meidän grilli ei ole suurensuuri, mutta kyllä siinä neljälle hengelle herkut valmistuu helposti. Ja jos hiukan tiivistetään, niin kyllä vähän suuremmallekin seurueelle. Se täytyy sanoa, että on kyllä ihan hurjan mahtavaa, että meidän taloyhtiössä on sallittua grillata omilla parvekkeilla!
Grilliruuan kanssa sopii yleensä parhaiten keskitäyteläinen ja melko marjainen punaviini. Riippuu tietenkin paljon siitä, mitä grillaa, mutta jos hiilille on matkalla random valikoima vihanneksia, juustoa ja makkaroita, paras valinta viiniksi on pehmeä ja puolivahva punaviini, kuten esimerkiksi Two Oceans shiraz.

Meillä oli eilen viralliset kesäkauden avajaiset grillauksen ja yhdessäolon merkeissä. Hiukan kesäkelit pettivät ja alkupalojen (parsa) jälkeen oli pakko siirtyä sisälle nauttimaan grilliherkuista. Rakastan grilliruokaa noin niinkuin ihan riippumatta siitä, mitä milloinkin hiilillä on kypsennetty. (Olen aivan vakuuttunut siitä, että tämä on joku primitiivinen juttu, että “tulella” kypsennetty ruoka tuntuu vain jotenkin erityisen hyvältä!)
Kesäkurpitsa on yksi vakiojutuista, joita aina päätyy grilliin, mutta tällä kertaa Peetu teki hiukan päivitetyn version aiheesta. Sitruuna- ja persiljamarinoiduista kesäkurpitsoista tuli niin poskettoman hyviä, että haluan jakaa reseptin näin grillaussesongin alussa myös teille.

SITRUUNAN JA PERSILJAN KANSSA GRILLATTU KESÄKURPITSA
Ainekset:

• 1 valkosipulin kynsi
• 1/2 sitruuna
• 1/2 ruukku persiljaa
• 1 dl oliiviöljyä
• suolaa
• pippuria myllystä
• 1 kesäkurpitsa

Valmistus:
Puserra valkosipuli, raasta sitruunan kuoren keltainen osa ja purista mehu. Sekoita kaikki marinadin ainekset ja pyörittele noin sentin paksuisiksi viipaleiksi leikatut kesäkurpitsat siinä. Grillaa siivut molemmin puolin kunnes ne saavat kivan värin. Kaada loput marinadista valmiiksi grillattujen kesäkurpitsojen päälle.
Koska tämä on alkoholia maahantuovan yrityksen kanssa tehty yhteistyö, olen poikkeuksellisesti laittanut kommenttien valvonnan päälle. Kommentointi on siitä huolimatta oikein tervetullutta – kiinnostaisi kovastikin tietää, mitkä asiat siellä ruudun toisella puolella merkkaa kesän alkamista. Lomat? Talviturkin heittäminen? Helsingin puolimaratoni? Vai joku muu..

Karkki vei tosiaan minut syömään hienosti kivaan ravintolaan viime keskiviikkona. Mutta ei siinä vielä kaikki. Aperitiivi-samppanjoita nautiskellessamme tyttö kaivoi laukustaan mustan, houkuttelevan näköisen paperikassin. Karkin sanoin hän oli kiitollisena antamastani kannustuksesta, tuesta ja inspiraatiosta, elämänohjeistakin, hankkinut äiskälle lahjan.
Mykistyin ja liikutuin aivan valtavasti – mutta ensimmäinen ajatus päässäni oli kuitenkin “mitä ihmettä, minulleko oikeasti!”
En ole ikinä kuvitellut olevani mikään hyvä äiti, paremminkin päinvastoin. Olen usein aika lyhytpinnainen ja varsinkin Karkin kanssa tempperamentit menee niin, että välillä kyllä tapellaan niin, että ikkunat helisee. Nykyään ei onneksi kuitenkaan enää kovin usein.
Olin aika nuori äiti silloin, kun Karkki syntyi ja vaikka asiat loksahtivatkin samantien kohdalleen ja tajusin rakastavani sekä maailman suloisinta vauvaani että äitinä olemista, olin kuitenkin kokematon, vailla esikuvia ja välillä suoraan sanottuna aika itsekäs. Monet kerrat olen tehnyt valintoja omien tavoitteideni ja halujeni mukaan – tuumannut, että kyllä ne lapset siitä.
Jos saisin sentin jokaisesta kerrasta, kun huomaan ajattelevani, että pääsisinpä takaisin menneisyyteen ja voisin tehdä asiat toisin, paremmin, olisin varmasti Pohjoismaiden rikkaimpien listan ykkösenä. Eikä yhtään lohduta, että äitiys nimisen kolikon kääntöpuoli kuulemma on huono omatunto.

Olen täysin vakuuttunut, että lapsistani on tullut niin upeita nuoria naisia minusta huolimatta – ei minun ansiostani.
Kuitenkin äitiys ja äitinä oleminen on ollut ja on yhä edelleen kaikkein tärkein asia itselleni. Tiedän että monet omasta tahdostaan tai tahtomattaan lapsettomat repivät pelihousunsa, kun sanon, että ilman lapsia olisi vaikea kuvitella, mitä merkitystä koko elämälläni olisi. En tarkoita, että se olisi ollut tai olisi edelleenkään ainoa sisältö, mutta tärkein kylläkin.
Niinpä päätin, että kannan ylpeänä ja ilolla, rakkaudella annetut Efva Attling Ziggy -korvikset, jotka paljastuivat Karkin paketista.

Ja miten mielettömän hienot korvakorut! Niissä on kaksi osaa, joista toinen kuuluu laittaa korvalehden taakse samaan piikkiin korvalehden etupuolelle asettuvan korun kanssa.
Arvostan myös kovasti sitä, että Ziggy-korut ovat tribuutti David Bowielle. Efva Attling kuulemma tunsi Bowien henkilökohtaisesti joskus 70-luvulla. Aika cool – vai mitä!

Tykkään koruista aivan valtavasti! Ne on näyttävät ja erityiset, mutta ei kuitenkaan liian massiiviset. Korvakoruselfien ottaminen on hiukan haasteellista – varsinkin kuin tämä mun pehkoni yrittää tehdä kaikkensa pilatakseen kuvat. Eiköhän tuosta kuitenkin hiukan saa käsitystä.
Efva Attlingin putiikin myyjän vinkin mukaan testasin myös vähän räyhäkkäämpää asettelua niin, että etummainen korun osa sojottaa ylöspäin. Hienon näköinen sekin mielestäni. Tulee ihan mieleen sellainen sarjakuvamainen kaboom! -kuvio. Ehkä tykkään kuitenkin enemmän siitä, kun korun osat ovat alaspäin kivasti limittäin.
Korvikset ovat muuten jo korvissani Woodstock-ravintolassa otetuissa kuvissa. Taisin jutussa mainitakin jo traditionaaliseen blogityyliin, että wait for it…
Eikös sunnutaina ole Suomessa äitienpäivä? Meillä täällä se on aina vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina. No, tässä teemaan löyhästi sopivaa pohdintaa ja mahdollinen äitienpäivälahjavinkki David Bowieta fanittaville äideille!

Tässä vähän päällimmäisiä fiiliksiä viime lauantain Bloggers’ Inspiration Day -tapahtumasta!
Oli taas todella mahtava päivä. Järjestelyt oli tosi onnistuneet, paikalla oli valtava määrä vanhoja ja vähän uudempiakin blogituttavuuksia ja uusi tapahtumapaikka, Kattilahalli, toimi puitteina aivan erinomaisesti.

Paikalle oli saapunut runsaasti näytteilleasettajia, potentiaalisia yhteistyökumppaneita ja päälavalla tapahtui koko ajan kaikkea mielenkiintoista ohjelmaa. Koko Bloggers’ Inspiration Day kestää “vain” neljä tuntia – ja jos aikoo saada täyden hyödyn ja ilon tapahtumasta, saa kyllä pitää aikamoista viuhketta, että ehtii tutustua kaikkeen tarjontaan.

Kaiken muun kivan lisäksi paikalla saattoi myös kampauttaa kuontalonsa juhlakuntoon iltaa varten ja kohentaa ehostustaan ammattilaisten voimin. Itse sain Elnettin pisteellä aivan mielettömän upean Brigitte Bardot -tyylisen muhkean nutturakampauksen ja Fresita tarjosi tyyliin sopivan meikin. Voin kertoa, että oli kerrankin mukavan leppoisaa valmistautua illan Blog Awards -gaalaan, kun hiukset ja nassu oli jo valmiiksi laitettu.

Tapahtumapisteet on aina tietty kiinnostavia ja useimmilla oli kaikenlaisia kivoja kilpailuja ja muuta actionia tarjolla halukkaille. Kuitenkin yksi tärkeimmistä jutuista itselleni on se, että saa tavata muita bloggareita.

Yksi ihanimmista jälleennäkemisistä oli paikalle pärähtäneiden Veeran ja Moksun kanssa! Niin pitkä aika siitä, kun viimeksi nähtiin, että eihän siitä halimisesta meinannut tulla loppua ollenkaan.

Tässä poseerausta aina yhtä hurmaavan Fridan ja tuoreemman blogituttavuuden Tiinan kanssa. Ihan mielettömän mahtavaa, että edelleen voi ja saa tutustua uusiin mahtaviin tyyppeihin blogijuttujen kautta!

Kyllä, taidan olla varsinainen linssilude, mutta pitihän sitä nyt vielä kaapata suloinen Iina kainaloon kuvaa varten.

Tarjoilut oli nekin kohdillaan. Hauskin uutuus on varmasti Kopparbergin jäädytettävä siideri. Muutamassa tunnissa pakkauksen sisältö muuttuu virkistäväksi hileeksi, jonka voi halutessaan vaikka syödä lusikalla sorbetin tapaan. Vaikka en juuri muuten välitä siideristä, tuosta varmasti saisi aika hauskan jälkkärin tuoreiden mansikoiden ja hedelmäpalojen kanssa.

Bloggarit drinksulla! Enemmän siinä menee aikaa kuvaamiseen kuin juomien hörppimiseen. Haha! Ihanat seuralaiseni Maria ja Emilia näyttävät mallia.

Yksi blogireissujen parhaimmista puolista on se, että saa nukkua hotellin kahisevissa lakanoissa – ja tietenkin ikilempparini, hotelliaamiainen. Lyhytkin reissu tuntuu ihan oikealta lomalta. Tällä kertaa sain aivan mielettömän junior suite -huoneen Crowne Plaza -hotellista. Huoneen lisäksi palvelu oli ihan poikkeuksellisen erinomaista ja ystävällistä, samoin aamiainen, että ihan melkein harmitti lähteä niin pian jo sunnuntaina kotia kohti.
Matkalaukku oli onneksi pullollaan mukavia muistoja ja joitakin hauskoja yhteistyöjuttuja (joihin palaan täällä blogissa mitä pikimmin!) – ja kyllähän kotiin on aina mukava palata. Oma sänky on oma sänky, vaikka lakanat ei jostain syystä täällä kahisekaan ylellisen hotellimaisesti. 🙂
Viralliset tapahtumakuvat: Ville Malja, kuvaseinäkuvat: Pauli Siuruainen ja kuvat ilman BID-tägiä: yours truly.

Oletteko kuulleet, että kolmen pisteen käyttö a) kertoo välittömästi, että olet ns. iäkkäämpään ikäpolveen kuuluva (nuoriso ei kuulemma käytä kolmea – saatika sitten useampaa – pistettä ajatuksen jatkumisen tai miettimisen merkkinä) ja b) se antaa lauseelle uhkaavaan sävyn. Luin tuon jostain vähän aikaa sitten ja sen jälkeen olen yrittänyt opetella pois lähes patologisesta kolme pistettä -maniastani.
Juuri nyt tuo tuntuu kuitenkin tähän hetkeen sopivalta. Olen pahoillani puolivahingossa ylipitkäksi venähtäneestä radio silencesta. Blogin lisäksi olen laiminlyönyt Instagram-tiliäni ja pysytellyt pois facebookista. Tällä kertaa kysymys ei ollut mistään sinänsä terveellisestä some-paastosta. Tuli vain sellainen tunne, että en jaksa enää omia ajatuksiani.
Osasyynä blogihiljaisuuteen oli toki viime viikonlopun Tampereen reissuni, satunnaisesti virinnyt Tinder-innostus (ei raportoitavaa, mutta saahan siihen aikaa hukattua), mutta eniten kuitenkin se, että Homeland on tuntunut huomattavasti kiinnostavammalta kuin viettää aikaa oikeassa elämässä. Tai sen some-versiossa.

Tampereelle kuuluu kuitenkin hyvää. Äiti on päässyt kotiin, kävelee ja puuhailee lähes entiseen malliin. Sinnikäs treenaus on tuottanut tulosta aivan uskomattoman nopeasti ja hyvin. Kaikki sairaalaraportitkin todistavat, että äiti on ollut ihan superahkera tekemään kaikkia pölhöiltäkin tuntuvia harjoituksia ja pitänyt positiivisen tsemppihengen korkealla. Niin sitä voi saavuttaa vaikka mitä mahdottomaltakin tuntuvia tavoitteita. Siinä sitä on erinomainen esimerkki peräänatamattomuuden ja asenteen merkityksestä tuleville sukupolville, mulle, Karkille ja Peetulle.
Silti huomaan olevani jotenkin herkällä tuulella reissun jälkeen. Siksi on ollut helpompi uppoutua joko töihin tai Homelandiin (miksei kukaan ole aikaisemmin kertonut, miten loistava sarja se on!!) ja olla miettimättä sen kummempia. Oikeastaan sama blues-olo on ollut aina viime aikoina, kun olen palannut takaisin kotiin Tampereelta. En oikein osaa edes sanoa, mistä se johtuu (ehkä siksi, että töllään Homelandia enkä selvittele ajatuksiani).

Tunnen oloni kotoisaksi Tampereella – se on aina ehdottomasti se sydämeni kotikaupunki, vaikka rakastankin asua Tukholmassa. Silti monin paikoin varsinkin keskustassa tuntuu siltä, etten tunne kaupunkia enää ollenkaan.
Milloin ihmeessä siihen kävelykadun päähän Sokosta vastapäätä olleeseen kulmaan on tullut R-Kioski? Sehän näyttää ihan oudolta. Enkä ole vieläkään tottunut ajatukseen, että kahvila Picnicin/elokuvateatteri Nordian portaat on poistettu ja tiloissa huseeraa joku IT-firma. Niitäkin rappusia tuli rampattua 15 vuotta ylös alas sekä töihin että vapaa-aikaa viettämään.
Enkä viitsi edes aloittaa siitä shokista, minkä sain, kun saavuin junalakkoisena torstai-iltana Paunun bussilla Helsingistä Tampereen linja-autoasemalle. Siis ihanko oikeasti ostoskeskus?? Käsittääkseni trendi muualla on keskustarakentamisen suhteen aivan toinen. Säilyttäisivät nyt edes kaiken sen tyylikkään vanhan linja-autoaseman lähikorttelissa.

Ehkä tämän taudin nimi on nostalgia?
Onneksi Pyynikki ei juuri muutu ja vanhat omat kulmat pysyvät sen verran samanlaisina, että voin elätellä edes jonkunlaista illuusiota entisen säilymisestä. Tai siis omia muistojani taidan vaalia kaikkein mustasukkaisimmin. Periaatteessa en pidä itseäni mitenkään erityisen muutosvastarintaisena tai tyyppinä, joka haluaisi kaiken pysyvän samana. Elämä muuttuu ja muuttaa – ja niin sen pitääkin – kaikki muu olisi väärin ja paikalleen pysähtymistä.
Jotenkin vain Tampereella tuo unohtuu. Aleksanterin koulun takapihalla tekisi mieli huutaa, että miksei täällä kukaan pelaa pesistä, vaikka aurinko paistaa ja sora on kuivaa!!

Onneksi on ystävät, joiden kanssa voi hyvillä mielin vanheta. Ei hävetä yhtään muistella menneitä. Etenkin kun vielä sentään suunnitellaan myös tulevia. Ihanaa olisi päästä saman ruokapöydän ympärille useamminkin parantamaan maailmaa, pohtimaan elämänmenoa, hölpöttelemään, antamaan vertaistukea, kikattelemaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja juomasta seuran lisäksi. Mutta hyvä näinkin!

Ja kyllä – kaiken tämän keskellä mietin myös tämän armaan blogini kohtaloa. Melkein outoahan se olisi, jos ei näin pitkän blogiuran aikana koskaan tulisi ajatelleeksi, että mitä jos lopettaisi. Mihin ihmeeseen sitä oikein käyttäisikään ne kymmenet ja taas kymmenet tunnit, jotka on mennyt bloggaamiseen? Ajatus aiheuttaa melkein huimausta.
Tiedättekö mihin päädyin? No, totesin, että lopetan bloggaamisen aivan tasan sillä hetkellä, kun elämääni tulee jotain antoisampaa, hauskempaa, luovempaa, palkitsevampaa ja hienommalta tuntuvaa tekemistä! Ja ei, Homelandin katsominen ei todellakaan täytä kriteereitä.

Eilinen postaukseni jäi kummittelemaan päähäni. Taisin nähdä untakin vauvoista ja pikkulapsista – sisaruksista, joita en saanut ja lapsista, jotka sain. Jotain näihin aiheisiin liittyvää googlailin erilaisilla hakusanayhdistelmillä, ja aivan sattumalta osuin vauva.fi:n keskusteluun, jonka aiheena on – ei enempää eikä vähempää – kuin yours truly ja kuinkahan vanha se mahtaa olla.
Sikäli aavistuksen hupaisaa, että jos alkuaikoina yritinkin himmailla ikävuosiani, olen The Syntymäpäivän lähestyessä ollut ihan täysin avoin asiasta.

Mutta jos nyt ihan totta puhutaan – olen hiukan otettu, että pääsin tähdittämään jopa muutamia kirpeitä kommentteja kerännyttä viestiketjua kuuluisalle bloggareita dissaavalle keskustelusaitille. Silti näköjään olen kuitenkin sen verran kouliintumaton ja pehmeä, että kriisifiilis iski välittömästi, kun näin tuntemattomien pohtivan ikääni ja miten kamalan vanhalta näytän. Varsinkin se yksi, joka oli pitkästä aikaa käynyt blogissa ja totesi, että ennen olin sentään hoikka.
Niin stereotyyppistä kuin se onkin, jotenkin epäreilulta tuntuu myös huomauttelut siitä, miten pukeudun nuorekkaasti, vaikken selkeästi sitä ole. Että joku yhä edelleenkin voi olla sitä mieltä, että vaatteilla on ikämerkintä – se tuntuu todella oudolta, mutta osuu silti.
Ikäkriisi on ehkä ikärasismi-nimisen kolikon kääntöpuoli. En halua, enkä varmaan kyllä osaisikaan, pukeutua ikäiselleni sopivaan tyyliin. Myös nykyiset pyöreämmät muotoni saavat mielummin sopeutua vaatevalintoihini kuin toisin päin.
Lundin yliopiston tutkija Philip Warkander on tehnyt mielenkiintoisia havaintoja tutkiessaan erilaisten vaatteiden mahdollisia “ikärajoja”. Yhteenveto ja lisätietoja löytyy täältä. Tutkimustulosten näkökulmasta merkittävimmät ikärajat ovat (ja nyt pitää muistaa, että kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat ruotsalaisia. Voisin kuvitella, että Suomessa ikärajat olisivat huomattavasti tiukempia):

Täkäläinen perustavaratalo, Åhléns, on tehnyt hauskan videon aiheesta “Onko vaatteilla ikäraja”. Malleina Sarah 60 v, Angelo 52 v, Michelle 51 v ja Angela 60 v.

Totuuden nimissä – ja kaikille niille, jotka eivät tunne kiinnostusta lukea vauva.fi:n keskustelupalstaa: tuossa hyvin lyhyeksi jääneessä keskustelussa, jossa ikääni, pukeutumistyyliäni ja ylipäätään bloggaamista aikuisena pohditaan, saan kritiikin lisäksi vähintään yhtä paljon tosi kivoja ja kannustavia kommentteja. Aika mielettömän mahtava fiilis, että siellä jossain on tyyppejä, jotka haluavat puolustaa tyyliäni ja blogiani, vaikka todennäköisesti ei olla milloinkaan edes tavattu!