Oletteko kuulleet, että kolmen pisteen käyttö a) kertoo välittömästi, että olet ns. iäkkäämpään ikäpolveen kuuluva (nuoriso ei kuulemma käytä kolmea – saatika sitten useampaa – pistettä ajatuksen jatkumisen tai miettimisen merkkinä) ja b) se antaa lauseelle uhkaavaan sävyn. Luin tuon jostain vähän aikaa sitten ja sen jälkeen olen yrittänyt opetella pois lähes patologisesta kolme pistettä -maniastani.
Juuri nyt tuo tuntuu kuitenkin tähän hetkeen sopivalta. Olen pahoillani puolivahingossa ylipitkäksi venähtäneestä radio silencesta. Blogin lisäksi olen laiminlyönyt Instagram-tiliäni ja pysytellyt pois facebookista. Tällä kertaa kysymys ei ollut mistään sinänsä terveellisestä some-paastosta. Tuli vain sellainen tunne, että en jaksa enää omia ajatuksiani.
Osasyynä blogihiljaisuuteen oli toki viime viikonlopun Tampereen reissuni, satunnaisesti virinnyt Tinder-innostus (ei raportoitavaa, mutta saahan siihen aikaa hukattua), mutta eniten kuitenkin se, että Homeland on tuntunut huomattavasti kiinnostavammalta kuin viettää aikaa oikeassa elämässä. Tai sen some-versiossa.
Tampereelle kuuluu kuitenkin hyvää. Äiti on päässyt kotiin, kävelee ja puuhailee lähes entiseen malliin. Sinnikäs treenaus on tuottanut tulosta aivan uskomattoman nopeasti ja hyvin. Kaikki sairaalaraportitkin todistavat, että äiti on ollut ihan superahkera tekemään kaikkia pölhöiltäkin tuntuvia harjoituksia ja pitänyt positiivisen tsemppihengen korkealla. Niin sitä voi saavuttaa vaikka mitä mahdottomaltakin tuntuvia tavoitteita. Siinä sitä on erinomainen esimerkki peräänatamattomuuden ja asenteen merkityksestä tuleville sukupolville, mulle, Karkille ja Peetulle.
Silti huomaan olevani jotenkin herkällä tuulella reissun jälkeen. Siksi on ollut helpompi uppoutua joko töihin tai Homelandiin (miksei kukaan ole aikaisemmin kertonut, miten loistava sarja se on!!) ja olla miettimättä sen kummempia. Oikeastaan sama blues-olo on ollut aina viime aikoina, kun olen palannut takaisin kotiin Tampereelta. En oikein osaa edes sanoa, mistä se johtuu (ehkä siksi, että töllään Homelandia enkä selvittele ajatuksiani).
Tunnen oloni kotoisaksi Tampereella – se on aina ehdottomasti se sydämeni kotikaupunki, vaikka rakastankin asua Tukholmassa. Silti monin paikoin varsinkin keskustassa tuntuu siltä, etten tunne kaupunkia enää ollenkaan.
Milloin ihmeessä siihen kävelykadun päähän Sokosta vastapäätä olleeseen kulmaan on tullut R-Kioski? Sehän näyttää ihan oudolta. Enkä ole vieläkään tottunut ajatukseen, että kahvila Picnicin/elokuvateatteri Nordian portaat on poistettu ja tiloissa huseeraa joku IT-firma. Niitäkin rappusia tuli rampattua 15 vuotta ylös alas sekä töihin että vapaa-aikaa viettämään.
Enkä viitsi edes aloittaa siitä shokista, minkä sain, kun saavuin junalakkoisena torstai-iltana Paunun bussilla Helsingistä Tampereen linja-autoasemalle. Siis ihanko oikeasti ostoskeskus?? Käsittääkseni trendi muualla on keskustarakentamisen suhteen aivan toinen. Säilyttäisivät nyt edes kaiken sen tyylikkään vanhan linja-autoaseman lähikorttelissa.
Ehkä tämän taudin nimi on nostalgia?
Onneksi Pyynikki ei juuri muutu ja vanhat omat kulmat pysyvät sen verran samanlaisina, että voin elätellä edes jonkunlaista illuusiota entisen säilymisestä. Tai siis omia muistojani taidan vaalia kaikkein mustasukkaisimmin. Periaatteessa en pidä itseäni mitenkään erityisen muutosvastarintaisena tai tyyppinä, joka haluaisi kaiken pysyvän samana. Elämä muuttuu ja muuttaa – ja niin sen pitääkin – kaikki muu olisi väärin ja paikalleen pysähtymistä.
Jotenkin vain Tampereella tuo unohtuu. Aleksanterin koulun takapihalla tekisi mieli huutaa, että miksei täällä kukaan pelaa pesistä, vaikka aurinko paistaa ja sora on kuivaa!!
Onneksi on ystävät, joiden kanssa voi hyvillä mielin vanheta. Ei hävetä yhtään muistella menneitä. Etenkin kun vielä sentään suunnitellaan myös tulevia. Ihanaa olisi päästä saman ruokapöydän ympärille useamminkin parantamaan maailmaa, pohtimaan elämänmenoa, hölpöttelemään, antamaan vertaistukea, kikattelemaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja juomasta seuran lisäksi. Mutta hyvä näinkin!
Ja kyllä – kaiken tämän keskellä mietin myös tämän armaan blogini kohtaloa. Melkein outoahan se olisi, jos ei näin pitkän blogiuran aikana koskaan tulisi ajatelleeksi, että mitä jos lopettaisi. Mihin ihmeeseen sitä oikein käyttäisikään ne kymmenet ja taas kymmenet tunnit, jotka on mennyt bloggaamiseen? Ajatus aiheuttaa melkein huimausta.
Tiedättekö mihin päädyin? No, totesin, että lopetan bloggaamisen aivan tasan sillä hetkellä, kun elämääni tulee jotain antoisampaa, hauskempaa, luovempaa, palkitsevampaa ja hienommalta tuntuvaa tekemistä! Ja ei, Homelandin katsominen ei todellakaan täytä kriteereitä.
13 Comments
Hei Minttu!!
Hups kun melkein pelästyin, että lopetat blogin juuri kun olen tämän löytänyt aikuisen naisen fiilistelyt.
Ihanaa, että jatkat siihen saakka kun the Hän singahtaa elämääsi.
Tampere on minun suosikki kaupunki, vaikka yhdessä vaiheessa vuoden verran siellä asuin osittain.
Ihanaa kuulla, että Äitisi on parempaan päin. Mukavaa kevään jatkoa!! t. Kirsi
Ihana kuulla, että ilahduit jatkopäätöksestäni! Aurinkoista ja kivaa kevättä Kirsi! 🙂
Hei. Olin jo vähän huolissani, mihin katosit ja mietin, onko äitisi vointi kääntynyt huonompaan. Onneksi toisinpäin. Toivottavasti ei ahdista, että tuntematon lukija miettii tämmöisiä…(ikäkin tuli tässä todennettua 😀 )
Tuntuu tosi mukavalta saada myötäelämistä blogin lukijoilta! Yksi suuri syy siihen, että bloggaaminen on vaan niin mukavaan. Kiitos!
Empaattisia ajatuksia sinne!
Samoissa blues-tunnelmissa olen itsekin: huoli oman äidin terveydentilasta on pinnalla. En ole vielä valmis luopumaan hänestä. Jo pelkka ajatuskin siitä on tällä hetkellä liikaa… (kolme pistettä :)!). Elokuvamaailmaan uppoutuminen on tällä hetkellä niin huojentavaa. Aikaa kerätä rohkeutta kohtaamaan se mitä edessä on. Voimia, ilonpilkahduksia! Kiitos blogistaasi.
Kiitos liamiia! Huoli äidistä on kyllä todella kamala. Itsellänikin, vaikka juuri nyt kuuluukin hyvää – paljon parempaa, mitä odotettiin. Sairaus on silti läsnä ja muistuttamassa koko ajan ja ehkei hän ikinä palaa ihan täysin entiselleen. Sekin surettaa ja mietityttää, vaikka samanaikaisesti iloitsenkin siitä, että kuntoutuminen on sujunut niin hyvin.
TV-sarjojen ja elokuvien katseleminen antaa tosiaan pientä breikkiä kaikesta murehtimisesta, joten en jaksa potea huonoa omatuntoa siitä, että nyt on sellainen tölläysvaihe menossa.
Iloa ja voimia kevääseen liamiia!! 🙂
Hei Minttu – minäkin huolestuin, kun taukosi venähti pitkäksi. Mutta ymmärrän hyvin tunteesi. Yhdyn Iiamiian kommenttiin täysin, samoissa tunnelmissa täälläkin. Hyvä jakaa ajatuksia ja mahd. saada vertaistukea. Voimia ja aurinkoa sinne vanhaan kotikaupunkiin. Terkuin Ripsu
ps. toi kolmen pisteen juttu oli hyvä – itse käytän pisteitä tiuhaan tahtiin, täytynee malttaa… 😀 😀
On kyllä huojentavaa, että meitä monella tapaa samassa veneessä olevia on täällä tukea antamassa ja saamassa. Kyllä tämä tästä taas. Aurinkoista ja mukavaa kevättä & paljon voimia sullekin!
Ja mitä vielä? Eikös se ole vain mahtavaa että Tampere on päättänyt säilyttää elämän keskusta-alueella ja rakentaa kauppakeskuksen keskustaan? Muualla kuin trendi on ollut rakentaa ostoskeskukset jonnekin kaupungin ulkopuolelle autoyhteyksien päähän.
Juu siis en nyt mitenkään periaatteessa ole sen paremmin kaupunkirakentamista kuin keskustan kauppakeskuksiakaan vastaan. Täällä olen esim. ihan silmät ymmyrkäisenä seurannut Slussenin uudelleenrakentamisesta herännyttä, nyt jo vuosikausia kestänyttä ja melkoiset mittasuhteet saanutta vastustusmyrskyä. Mutta että kehtaavat mennä muuttamaan minun Tamperettani ja vielä minulta lupaa kysymättä, sitä en oikein voi sulattaa! 😀
Kiva Minttu kun jatkat. Blogisi on ehdoton suosikkini, täällä on niin kotoinen tunnelma. Tyttäresikin ovat tulleet myös tutuiksi. Tuntuu myös että kommentteissa on todella fiksun oloisia naisia ja meidän täytyisikin perustaa sellainen “Mintun virtuaalinen sisterhood” yhteisö jossa voitaisiin pohtia yhdessä elämää – ylä- ja alamäkiäkin 🙂
Aurinkoista kevättä!
Niin ihana kuulla, että tykkäät Sr! Ehkä tämä mun blogini voisi toimia sisterhoodin alustana? Vai pitäisiköhän perustaa blogille facebook-ryhmä? Siellä keskustelujen käyminen voisi olla helpompaa. 🙂
Joku oma rajattu/ suljettu juttutupa olisi varmasti kiva!