[mittaustagi]

Siitä on nyt piirun verran yli yhdeksän vuotta, kun kuulin puhelimessa sanat ”… sä kun oot tollanen, en näe muuta vaihtoehtoa kuin avioero”. Yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen sanat toimivat kuin neutronipommi: materia jäi ennalleen, mutta tappoi kaiken elollisen. Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Prisman kanssa.
Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun tietoisesti tunnustan – tai edes puhun – avioerostani täällä blogissa. Sormukseni otin pois vasemmasta nimettömästäni heti neutronipommipuhelun jälkeen, mutta vaikka siihen aikaan julkaisin asukuvia useamman kerran viikossa, en ottanut itse asiaa puheeksi. Meni varmaan kuukausi tai kaksi ennenkuin sain asupostaukseen kommentin: ”Minttu, missä sun sormukset on?” Vastaukseksi jätin vain pelkän hymiön.
Tuntui aivan liian kauhealta sanoa ääneen, että olen eronnut. Että ihminen, joka oli paras kaverini ja peruskallioni, oli päättänyt, ettei halua jatkaa elämäänsä kanssani.

Vaikka edelleenkin tuntuu pahalta tunnustaa elämäni suurin epäonnistuminen ja pettymys, on siviilisäätyni ollut viime vuosina täällä blogissakin päivänselvä. Sen verran tiuhaan olen sinkkuuttani vatvonut ja pohtinut. Olen etsinyt itseäni, säätänyt elämänvalintojani, pohtinut uusia polkuja ja miettinyt minuuttani täällä teidän kanssa.

Olin hädin tuskin parikymppinen, kun aloin oleen ex-mieheni, Karkin ja Peetun isän kanssa. Hänen päättäessä, että haluaakin jatkaa elämäänsä toisaalla ilman minua, olin hyvän matkaa päälle neljäkymmentä. Yli parikymmentä vuotta parisuhteessa muokkaa väistämättä. Olin kasvanut aikuiseksi yhden ihmisen kanssa – enkä oikein tietänyt kuka olin ilman häntä.
Tapasimme pari-kolme kertaa ensimmäisen erovuoden aikana lähinnä käytännön asioihin, tavaroihin ja posteihin liittyen. Muistan, että oli suorastaan kiehtovaa nähdä, miten euforisen onnellinen lasteni isä oli. Energiselle tyylilleen uskollisena hän tsemppasi minuakin: ”Nyt sullakin on todella mahdollisuus tulla omaksi itseksesi!”
Olin niin häkeltynyt ja ymmälläni, etten tajunnut edes suuttua.

Minulla ei ollut harmainta hajua siitä, kuka se ”minä”, joksi minun oli tarkoitus tulla, oli.

Kymmeniä tunteja terapiaa parissakin eri vaiheessa sekä tuhansia ja taas tuhansia tunteja asioiden vatvomista uudestaan ja uudestaan yhdessä tukiverkkoni kanssa auttoivat pääsemään jaloilleen. (Ystävät <3 – tiedätte kyllä keitä olette – en olisi ikinä selvinnyt ilman teitä!! <3). Puhumisen merkitystä ei voi vähätellä. Vasta, kun olin kelannut tapahtunutta edestakaisin ziljoona kertaa, alkoi tuntua siltä, että olen pikkuhiljaa valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen.
Kuka minä olen? oli kysymys, johon aloin etsiä vastausta heti, kun eroilmoituksen aiheuttama ensimmäinen shokki alkoi tasaantua. Ihan aluksi kuulin koko ajan hänen äänensä korvissani ja vaikka yritin olla oma itseni, tajusin edelleen yrittäväni miellyttää henkilöä, joka ei enää kuulunut elämääni. Onneksi sain vinkin, että ihan yksinkertaisesti palaisin mielessäni taaksepäin aikaan ennen avioliittoani, aikaan ennen suhdetta exän kanssa, ja miettisin, mistä tykkäsin silloin. Aloin tehdä niitä asioita ja löysin takaisin lukemisen, akvarellien maalaamisen ja korujen värkkäämisen.
Ensin kaikki tuo tuntui vähän hullulta, teennäiseltäkin, mutta vähitellen olen löytänyt tekemisen ilon, luomisen ja mikä parasta – huomaan, että samasta lähteestä löytyy inspiraatiota vaikka mihin!

Kauneus lähtee sisältä, sanotaan. Tavallaan olen samaa mieltä, tavattoman epäystävällinen ja ilkeä ihminen ei näytä koskaan yhtä kauniilta kuin ystävällinen ja iloinen tyyppi. Toisaalta itse en ole koskaan saanut yhtä paljon kehuja ulkonäöstäni kuin silloin, kun voin kaikkein huonoiten.
Osaan nauraa vaikka syrän märkänis. Ja varsinkin, kun en ensin edes halunnut hyväksyä, että mitään avioeroa olisi olemassakaan, vain tavallista pahempi töyssy pitkässä parisuhteessa, en halunnut, että pisaraakaan kokemastani mustasta masennuksesta, pelosta ja silkasta kauhusta näkyisi kenellekään ulkopuoliselle.
Olin niin pahassa jamassa, että en oikein pystynyt syömään. Ruoka juuttui kurkkuun, kun yritin niellä ja pahimmillaan tuli ylös samaa tietä. Peetu laittoi uskollisesti joka päivä ihanaa ruokaa ja tein kaikkeni, että olisin saanut alas edes hiukan. En tuntenut lainkaan nälkää ja laihduin yli 20 kiloa muutamassa kuukaudessa.
Inhosin itseäni, mutta maailmalta satoi kehuja.

Vähitellen vaaka heilahti toiseen suuntaan, kehut harvenivat, mutta itse aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni.
Tämän Prisman kampanjan sanoma ”Muoti kuuluu kaikille” ja ”Minut itseni kanssa” osuu täydellisesti yksiin oman ajattelumaailmani kanssa. Ei ole mitään yhtä kokoa tai yhtä ikää, jolloin saisi tai voisi käyttää jotain tiettyä tyyliä tai trendiä. Toisaalta myös vierastan tosi paljon ajatusta, että vaatteet pitäisi ostaa jostain tietystä osoitteesta, jotta ne olisivat tarpeeksi ”hienoja”.
Silloin, kun asuttiin vielä Suomessa, käytiin perheen kanssa usein Prismassa ostoksilla, mutta sen jälkeen ymmärrettävästi aika harvoin. Olikin aikamoinen yllätys, että sieltä löytyy vaateosastolta nykyään kaikkia kivoja merkkejä, kuten esmes Nokian Neulomo, jonka mekossa ja tunikassa patsastelen näissä postauksen kuvissa.

Se, mitä tässä omalla selviytymistarinallani haluan sanoa, on se, että koskaan ei kannata menettää toivoa. Tunnelin päässä on valoa, vaikka siltä ei todellakaan tuntuisi. Itsestä huolehtiminen voi tuntua turhalta ja mitättömältä, mutta kannattaa aloittaa pienin askelin, olla armollinen ja onnitella itseään jokaisesta hyvästä ja positiivisesta asiasta.
Apua kannattaa myös hakea herkästi. Ei ole mikään häpeä, että aina ei jaksa yksin eikä osaa selvittää kaikkea itse. Siksi meillä on ne kaikki asiantuntijat ja ammattilaiset!
Selviytyminen ja itsensä löytäminen ei välttämättä ole mikään yksinkertainen ja suoraviivainen prosessi. Itsellänikin on ollut välillä reilua takapakkia, vaikka jo luulin osaavani pitää huolta itsestäni. Nyt onneksi vihdoinkin tiedän paremmin ja osaan pitää varani. Vaikka toivonkin, että en elä loppuelämääni ilman parisuhdetta, en enää milloinkaan suostu asettumaan jonkun toisen määrittelemään lokeroon. Kukaan ei voi sanella, miten minun tulisi elää, millainen minun tulisi olla tai miten pukeutua, jotta olisin kyllin hyvä.

Kaikkien elämän tärkein ihmissuhde on suhde omaan itseen. Jos se on kunnossa, kaikki on helpompaa, arkipäiväkin useimmiten kivaa, eikä yksinäisyys jäydä sisuskaluja, vaikka aina ei olisikaan seuraa. Suhteet toisiin ihmisiin, mahdolliseen kumppaniin, perheenjäseniin ja ystäviin sujuvat mutkattomammin, kun on minut itsensä kanssa. Silloin ei tarvitse hakea hyväksyntää keinolla millä hyvänsä, odottaa toisen täyttävän tarpeitaan tai työntää syytä omasta huonosta tuulesta tai pahasta mielestä jonkun toisen niskoille.
Kun on minut itsensä kanssa voi ihan levollisesti todeta, että se, mitä mieltä ihmiset ovat minusta, on heidän oma asiansa eikä se kuulu minulle.
Mekko ja tunika – Nokian Neulomo, saatu tämän yhteistyön myötä.

Heeeei!! Mites siellä voidaan? Joko alkaa lämpö käydä hermon päälle vai vieläkö helletyttää?
Mintun blogilomat saapuvat nykyään näköjään vähän suunnittelematta. Aikaoptimistin elämä on välillä semmoista. Vietin viime viikon jooga/midfullness/self-care -leirillä. Olin valmistellut muutamat blogipostaukset melkein valmiiksi ja ajattelin, että naputtelen ne sitten siellä maaseudun rauhassa iltateetä hörppiessäni valmiiksi. Ha ha! Eihän leirillä mitään wi-fiä ollut. Ei tietenkään. Eihän siellä saanut käyttää edes puhelinta!
Some-loma ja blogiloma tuntuivat kyllä oikein mukavalta. Paikka, missä leiri pidettiin, oli aivan supersuloinen – kuin tehty Instagramia varten. Jotenkin äärimmäisen rentouttavaa (mutta kieltämättä hiukan myös turhauttavaa), että sai ihan kaikessa rauhassa nauttia ympäristön kauneudesta ilman, että koko ajan olisi tarvinnut miettiä Instaan sopivia kuvakulmia. Vetäjät lupasivat nettiin järjestäjien puolesta otettuja kuvia, joten ehkä saan niistä sitten tänne teillekin esittelyn viimeviikkoisesta seikkailustani.
Pahoitteluni, että en ilmoitellut lomastani teille etukäteen – tarotitkin olivat paussilla peräti kaksi torstaita!! Nyt olen taas takaisin ruodussa ja vaikka hässäkkä pikasen koti-pitstopin jälkeen jatkuukin huomenna aamulla Tampereen reissulla, laitan nyt ainakin tarot postauksen torstaina ja varmaan pitäisi taas kriiseillä vähän hiusten kanssa myös…


Tässä silmien iloksi vähän harvinaisempaa herkkua osastolta Peetun vetimet. Neitokainen on taas kesäduunibluesissa täällä kotikulmilla, joten ehkä pääsen ikuistamaan vielä jonkun toisenkin outfitin ennenkuin opinnot kutsuvat takaisin Uumajaan.
Kuvien back drop jo paljastaakin, että kuvauspaikka ei ole klassinen takapihamme tai kotikadunpätkä. Peetu täytti keväällä huimat 25 vuotta ja juhlistimme sitä yhdessä Karkin kanssa menemällä Beyoncen ja Jay-Z:n konserttiin. Areenan ulkopuolella asukuvien nappaaminen oli aavistuksen haastavaa puuhaa. Ihmisiä oli liikkeellä niin tajuttomasti (loppuunmyyty Friends Arena = 50 000 katsojaa!), että melkein joka kuvaan osui jonkun käsi tai jalka eteen.

Peetun konserttiasu koostui vilpoisana liehuvista viskoosihousuista, ribbi-puolipoolosta (joka tosin vahtui sisällä välittömästi kiertuepaitaan), kermanvalkoisesta bomber jacketista, ja uusista tennareista. Aksenttina Mintun vanha sininen pikkulaukku ja sitruunakuvioinen huivi hiuksissa. Sneakersien tummanvihreä sävy toistuu sitruunahuivin yksityiskohdissa ja sinisen skaala rimmaa niin New Balance “N”:ssä, laukussa kuin huivin pohjasävyssäkin.

Peetu kertoi käyttäneensä ennenkin erityisesti bomberin, puolipoolon ja liuhuhousujen yhdistelmää, koska “se on kaikkein coolein asuni”. Olen kyllä niin samaa mieltä, että yhdistelmä on tosi onnistunut! Harmi, että Peetu on niin paljon pidempi kuin minä. Ei ole mitään realistista mahdollisuutta, että voisin lainata housuja. Puntit laahaisivat niin pitkällä maassa!
Itse konsertti jäi mieleen todella mahtavana, vaikuttavana elämyksenä. Taidettiin kaikki kolme olla menossa niin Beyoncen konserttiin, että melkein unohdettiin koko Jay-Z -osuus. Olin aivan yllättynyt, miten paljon tuttuja biisejä ja rytmejä siltäkin saralta löytyi! Kaikkea se passiivinen kuuntelu teettää!

Koko show oli niin huikea, että olin vielä koko seuraavan päivänkin töissä ihan puolipökerryksissä ihastuksesta ja ihmetyksestä. En ole mikään musiikkikriitikko tai -toimittaja, mutta tajusin konsertin juonen niin, että siinä tavallaan kerrottiin Beyoncen ja Jay-Z:n rakkaustarina biisien, tanssien, valojen, videonpätkien ja muun shown avulla. Siksi myös lopun sokerinen duettokin tuntui ihan hyvältä, vaikka vanha rokkitäti onkin tottunut siihen, että loppua kohden vauhti vain kiihtyy.
Ei mutta hei, kyllä mun nyt pitää alkaa pakata huomisaamuista Tampereen reissua varten, että ehdin hetken nukkuakin tänä yönä! Eikös sinnekin ole luvattu hellettä? Taidan jättää farkut kokonaan kotiin…

• housut, Indiska
• paita, Primark
• jakku, Minimarket
• laukku, Rebecka Minkoff
• huivi, Banana Rebuplic
• tennarit, New Balance

Varmaan joku siellä ruudun toisella puolella on huomannutkin, että allekirjoittanut on ollut viime aikoina aivan luokattoman saamaton bloggari. Kaikenlainen hässäkkä työelämässä, muutokset ja kriisit yksityiselämässä sekä ziljoonat pikkuasiat on syynä siihen, että bloggailu on jäänyt kakkoseksi.
Ei niin, että olisin ollut ikinä hetkeäkään kyllästynyt blogin pitämiseen – ei todellakaan – olen vain priorisoinut tietokoneetonta aikaa iltaisin, ulkoilua ja lepoa. Ihan älytöntä tsemppiä on vaatinut se, että saisin nukuttua riittävästi. Eikä se nyt vieläkään kyllä mikään automaattinen rutiini valitettavasti ole.
Onhan tässä tullut kaikenlaisia uusia villityksiäkin, jotka ovat vieneet oman aikansa. Ensin hurahdin journal-hommaan ja askartelin iltakaudet kalenteria ja muistikirjaa viritellen. Sitten löysin Tarot-kortit (tai ne löysivät minut) ja olen viettänyt lukemattomia tunteja opetellen niiden tulkintaa. Tarottien myötä päädyin vielä villiintymään kristalleihin ja vaikka niihin liittyviin juttuihin olen perehtynyt jo joskus lukioikäisenä, on silläkin saralla riittänyt vaikka millä mitalla uusiakin asioita.
Viime viikonloppuna olin Helsingissä ja osallistuin bloggareille tarkoitettuun Inspriration Weekend 2018 -tapahtumaan. Ja tiedättekö mitä tapahtui? Löysin takaisin rakkauteni koko tähän hommaan!
Eli näin keskipitkän hiatuksen jälkeen on aika palata takaisin perusasioiden pariin! Tosin ehkä aavistuksen muuttuneena Minttuna… Tarot- ja kristallihommat tulevat todennäköisesti näkymään myös täällä, mutta vanhat tutut aiheet asuista kauneuteen, helppoihin arkiruokiin ja Tukholmavinkkeihin pysyvät toki mukana myös.
Inspiration Weekendistä tulee erikseen juttua, mutta bloggarin paluun kunniaksi lauantain hyvinvointiteemaisen päivätapahtuman sporttihenkinen asu esittelyssä klassisen peiliselfien avulla.

• paita, Weekday
• hame, Weekday
• sportti-trikoot, Craft
• tennarit, Nike

Hiljaa hyvää tulee – vai miten se meni!? Ikuisuusprojektini nimeltä makuuhuoneremppa – tai -sisustus kai se nykyään jo paremminkin on – on jälleen liikahtanut hiukkasen eteenpäin.
Viimeisimmän raportoinnin jälkeen on tullut hankittua uusia lamppuja ja muuta sisustushommaa ja ihan vain pari viikkoa sitten sain vihdosta viimein parit taulut seinälle.
Varsinainen porakoneeni otti ja hajosi viime kesänä, kun fiksailtiin Peetun uutta kotia kuntoon, mutta lähinnä ruuvien kiinnittämiseen käyttämäni laite on sen verran tehokas, että sillä kyllä tekee kipsilevyseinään muutamat reiät.

Piirongin päällä olevan pöytälampun hankin Zara Homen valikoimista. Tykkään varsinkin sen messingin värisestä pallojalasta.

En tiedä miten paljon sitä pitäisi olla säilytystilaa, että voisi tuntea, että sitä on riittävästi? Jotenkin tuntuu, että kamalla on salaperäinen kyky lisääntyä sitä mukaa, kun jostain vapautuu vähän tilaa. Oven taakse voi onneksi hyvin piilottaa vähän ripustuskoukkuja akuuttia tarvetta varten.
Tanko ja koukut on peräisin Ikean keittiösisutusjuttujen valikoimasta.

Sängyn päällä oleva tyynykasa senkuin vain kasvaa!

Minkälainen lamppu makuuhuoneeseen? – oli haastava kysymys reilu vuosi sitten. Aikani asiaa vatvottuani (ja kun Peetu lopulta vei oman lamppunsa pois) päädyin kepeän ilmavaan pallokupuiseen valaisimeen.
Huomasin, että ihan puolivahingossa makuuhuoneen yksityiskohtien teemaksi alkoi muodostua messinki/vanha kulta ja pallomainen muoto.
(Ai voi mahoton tuota katonrajan maalausjälkeä!!! 😀 :D)

Sängyn päätyyn on suunnitteilla se varsinainen tauluseinä. Tauluja ja kehyksiä on jo hankittuna varmasti vähän liikaakin. Enää vain pitäisi suunnitella miten ne ripustaisi. Ja tietty hankkia se porakone.

Vaatekaappiseinälle ripustin kokovartalopeilin (Ikeasta) ja Peetun tekemän, meidän kotikorttelia kuvaavan karttataulun. Jakkara on sekin Peetun käsialaa; tulevan arkkitehdin taidonnäyte alakoulun puukässytunneilta.


Sarjassamme ikuisuusprojektitkin saattavat valmistua joskus. Ihanan taulun kuvan on ottanut superlahjakas Mikko Rasila joskus tyyliin vuonna 2010 tai 2011. Siitä lähtien kuva on odottanut kehyksiin pääsyä ja jo peräti viime kesänä onnistuin toteuttamaan suunnitelmani. Eikä siitä mennyt sitten enää vuottakaan, kun taulu jo pääsi roikkumaan seinälleni!
(Ja Mikko hei, jos luet tätä, niin se toinenkin kuva on nyt kehystetty ja se on tulossa tuohon sängyn päätyyn. Kunhan nyt saan vain ostettua sen poran ensin…)

En juurikaan käytä voimasanoja. Kiroilu on varattu vain äärimmäisiin tilanteisiin.
Otsikon huudahdus on varmasti tuttu monille, mutta varmuuden vuoksi kertaus nuorempia lukijoita ajatellen: yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suomalaisista hiihtäjistä, Marjo Matikainen, pyysi huoltojoukkoja näin laittamaan ladulle havuja, että saisi suksien pohjaan jäätyneet paakut pois. Havut löytyi ja Matikainen voitti MM-kultaa.
Mitä tästä opimme? No, ainakin sen, että vaikka itsellä on ihan hyvä draivi meneillään, motivaatiossa sen paremmin kuin kunnossakaan ei ole valittamista, saattaa silti tarvita ulkopuolisten apua, että pystyy jatkamaan eteenpäin. Joskus jääpaakut suksien pohjassa on sen verran isoja ja tiukassa, että hommasta ei vaan selviä itsekseen.
(pahoittelen hiihto-analogiaa, syytän Olympia-kisoja…)

Olen tässä pitkin talvea täällä blogissakin valitellut kaiken kasaantumista. Äidin sairastumista en tietenkään olisi halunnut, jos vain olisin voinut jättää väliin – mutta muuten kaikki haasteet on ihan itse valitsemiani. Olen itseasiassa edelleen innoissani kaikesta uudesta, enkä todellakaan haluaisi palata takaisin entiseen tasapaksuun todellisuuteeni.
Nyt vaan alkaa vähitellen vaikuttaa siltä, että taidan tarvita vähän havuja.
Suurin ongelma on oikeastaan se, että en oikein tiedä, mitä voisin tehdä voidakseni paremmin. Luonnollisesti suksi luistaisi kevyemmin, jos nukkuisi levolliset ja riittävän pitkät yöunet sekä harrastaisi säännöllisesti liikuntaa.
Untani olen yrittänyt vaalia. Menen (entiseen verrattuna) hyvissä ajoin sänkyyn, en räplää (kovin paljoa) puhelintani ja pidän makuuhuoneen lämpötilan viileänä. Välillä uni tulee melko nopeasti, välillä ei sitten millään. Pahinta on kuitenkin se, että herään käytännöllisesti katsoen joka yö kolmen aikoihin, enkä saa sen jälkeen enää unta. En koske puhelimeeni ja olen ottanut sängyn viereen paperia ja kynää, että voin kirjoittaa ylös mieltä mahdollisesti vaivaavat asiat. Toisinaan nukahdan pieneksi toviksi juuri ennen kellon soittoa, toisinaan valvon aamuun asti.
Tiedätte varmaan, miten käy, kun ei saa nukuttua tarpeeksi. Sitä tulee aivan hulluksi.

Liikunnan kanssa on myös vähän niin ja näin. Jotenkin vaan tuntuu ihan liian raskaalta ajatella jotain salille lähtöä, kun normityöpäivä haukkaa matkoineen valveillaoloajasta 10,5 – 11 tuntia. Onneksi on sentään kävelylenkit lounastunnilla ja viikonloput.
Kiireen keskellä ruokailutottumuksenikin on muuttunut aika katastrofaaliseen suuntaan. Normaalisti kun arkisin syön varsin terveellisesti ja monipuolisesti – ja hurvittelen vain viikonloppuisin. Nyt ruokavalioni koostuu pääasiassa erilaisista take away -aterioista. Ravintolaruokahan tunnetusti on kevyttä, vähärasvaista ja vähäsuolaista. Not!
Tarvitsen siis havuja.
Ja kun en edes tiedä, mistä niitä lähtisin hakemaan, pistän kysymyksen sinne teille eteenpäin. Kaikki niksit, miten mitä ilmeisimmin ohimenevästä, mutta pitkittyneestä stressivaiheesta selviää ehjin nahoin? Ja vaikeusastetta lisää tietty se, että iso osa stressinaiheuttajista on niin kivoja juttuja, että en kyllä mitenkään haluaisi niistä luopua.
Puhelimella otetut kisukuvat on kuvannut Peetun hyvä ystävä ja meidän luotto-kissavahti, valokuvaaja Rebecka Näsström.