Category: Musiikki

Heeeei!! Mites siellä voidaan? Joko alkaa lämpö käydä hermon päälle vai vieläkö helletyttää?
Mintun blogilomat saapuvat nykyään näköjään vähän suunnittelematta. Aikaoptimistin elämä on välillä semmoista. Vietin viime viikon jooga/midfullness/self-care -leirillä. Olin valmistellut muutamat blogipostaukset melkein valmiiksi ja ajattelin, että naputtelen ne sitten siellä maaseudun rauhassa iltateetä hörppiessäni valmiiksi. Ha ha! Eihän leirillä mitään wi-fiä ollut. Ei tietenkään. Eihän siellä saanut käyttää edes puhelinta!
Some-loma ja blogiloma tuntuivat kyllä oikein mukavalta. Paikka, missä leiri pidettiin, oli aivan supersuloinen – kuin tehty Instagramia varten. Jotenkin äärimmäisen rentouttavaa (mutta kieltämättä hiukan myös turhauttavaa), että sai ihan kaikessa rauhassa nauttia ympäristön kauneudesta ilman, että koko ajan olisi tarvinnut miettiä Instaan sopivia kuvakulmia. Vetäjät lupasivat nettiin järjestäjien puolesta otettuja kuvia, joten ehkä saan niistä sitten tänne teillekin esittelyn viimeviikkoisesta seikkailustani.
Pahoitteluni, että en ilmoitellut lomastani teille etukäteen – tarotitkin olivat paussilla peräti kaksi torstaita!! Nyt olen taas takaisin ruodussa ja vaikka hässäkkä pikasen koti-pitstopin jälkeen jatkuukin huomenna aamulla Tampereen reissulla, laitan nyt ainakin tarot postauksen torstaina ja varmaan pitäisi taas kriiseillä vähän hiusten kanssa myös…


Tässä silmien iloksi vähän harvinaisempaa herkkua osastolta Peetun vetimet. Neitokainen on taas kesäduunibluesissa täällä kotikulmilla, joten ehkä pääsen ikuistamaan vielä jonkun toisenkin outfitin ennenkuin opinnot kutsuvat takaisin Uumajaan.
Kuvien back drop jo paljastaakin, että kuvauspaikka ei ole klassinen takapihamme tai kotikadunpätkä. Peetu täytti keväällä huimat 25 vuotta ja juhlistimme sitä yhdessä Karkin kanssa menemällä Beyoncen ja Jay-Z:n konserttiin. Areenan ulkopuolella asukuvien nappaaminen oli aavistuksen haastavaa puuhaa. Ihmisiä oli liikkeellä niin tajuttomasti (loppuunmyyty Friends Arena = 50 000 katsojaa!), että melkein joka kuvaan osui jonkun käsi tai jalka eteen.

Peetun konserttiasu koostui vilpoisana liehuvista viskoosihousuista, ribbi-puolipoolosta (joka tosin vahtui sisällä välittömästi kiertuepaitaan), kermanvalkoisesta bomber jacketista, ja uusista tennareista. Aksenttina Mintun vanha sininen pikkulaukku ja sitruunakuvioinen huivi hiuksissa. Sneakersien tummanvihreä sävy toistuu sitruunahuivin yksityiskohdissa ja sinisen skaala rimmaa niin New Balance “N”:ssä, laukussa kuin huivin pohjasävyssäkin.

Peetu kertoi käyttäneensä ennenkin erityisesti bomberin, puolipoolon ja liuhuhousujen yhdistelmää, koska “se on kaikkein coolein asuni”. Olen kyllä niin samaa mieltä, että yhdistelmä on tosi onnistunut! Harmi, että Peetu on niin paljon pidempi kuin minä. Ei ole mitään realistista mahdollisuutta, että voisin lainata housuja. Puntit laahaisivat niin pitkällä maassa!
Itse konsertti jäi mieleen todella mahtavana, vaikuttavana elämyksenä. Taidettiin kaikki kolme olla menossa niin Beyoncen konserttiin, että melkein unohdettiin koko Jay-Z -osuus. Olin aivan yllättynyt, miten paljon tuttuja biisejä ja rytmejä siltäkin saralta löytyi! Kaikkea se passiivinen kuuntelu teettää!

Koko show oli niin huikea, että olin vielä koko seuraavan päivänkin töissä ihan puolipökerryksissä ihastuksesta ja ihmetyksestä. En ole mikään musiikkikriitikko tai -toimittaja, mutta tajusin konsertin juonen niin, että siinä tavallaan kerrottiin Beyoncen ja Jay-Z:n rakkaustarina biisien, tanssien, valojen, videonpätkien ja muun shown avulla. Siksi myös lopun sokerinen duettokin tuntui ihan hyvältä, vaikka vanha rokkitäti onkin tottunut siihen, että loppua kohden vauhti vain kiihtyy.
Ei mutta hei, kyllä mun nyt pitää alkaa pakata huomisaamuista Tampereen reissua varten, että ehdin hetken nukkuakin tänä yönä! Eikös sinnekin ole luvattu hellettä? Taidan jättää farkut kokonaan kotiin…

  • housut, Indiska
  • paita, Primark
  • jakku, Minimarket
  • laukku, Rebecka Minkoff
  • huivi, Banana Rebuplic
  • tennarit, New Balance


Taisi olla tammikuu, kun pälätimme Tinnin kanssa yhtä ziljoonista maratonpuheluistamme. Kesken kaiken bestikseni luurin toisessa päässä huudahtaa: “Ultra Bra kokoaa rivinsä kesällä! Mennäänkö Ruisrockiin!?” Saatoin miettiä kokonaiset 3 sekuntia ennenkuin kiljahdin myönteisen vastaukseni. Asia oli sillä selvä ja lopulta joukkoon liittyi myös rakas ystävämme Tuike miehineen.
Tinnin kanssa asiat hoituvat yleensä varsin rivakkaan tahtiin ja nytkin liput oli ostettu ja majapaikka hoidettu muutamissa tunneissa päätöksen jälkeen.

Tämän vuoden Ruisrock oli itselleni viides (ehkä kuudes?). Silloin aikoinaan, virallisessa festari-iässä ollessani, Provinssi oli tärkein ja isoin tapahtuma, jonne oli pakko päästä joka vuosi ja Ruisrockiin mentiin vain, jos line up oli poikkeuksellisen houkutteleva. Nykyisin tilanne taitaa olla vähän toisinpäin, jos olen oikein käsittänyt.
Sen käsittämisen kanssa voi tosin olla vähän niin ja näin. Vaikka olenkin useampana vuonna viihtynyt tukholmalaisella Stockholm Music and Arts -festarilla (kaikki kerrat eivät näköjään ole päätyneet blogiin/tägin alle), havaitsin ensi silmäyksellä Ruisrockin “alueelle” (siis siihen, mistä 3 km vaellus kohti festareita alkoi…) päädyttyäni, että olen täysin pihalla nykyisestä virallisesta festivaalimeiningistä Suomessa.

Tinni kyseli etukäteen vinkkejä, mitä festarialueelle kannattaisi ottaa mukaan ja toimiiko valkoiset kangastennarit jalkineina. Myönnettäköön, että viimeisimmästä Ruisrock-visiitistäni on ehtinyt vierähtää jo pari vuotta (edellinen kerta taisi olla 1998. He he), mutta silti olin muka viisaana jakelemassa neuvoja.
Muistelin, miten meillä silläkin kerralla oli niin hurjan mukavaa, kun Karkki ja Peetu leikkivät rannan leikkipaikassa, kiipeilivät rosvolaivan narupurjeissa ja tekivät hiekkakakkuja, samalla, kun me aikuiset istuskelimme viltillä ja pysyimme täysin mukana päälavan (nyk. rantalava) tapahtumissa.
Niinpä tuumasin, että otetaan mukaan bikinit ja viltit rentoa chillailua ja rantaelämää varten. Eikä valkoisten tennareitten kanssa ollut mielestäni kummoistakaan hätää, kun ei kerran sadetta ollut tiedossa.

Noooh. Ihan niinhän se ei mennyt. Se, mikä ennen oli varsinainen Ruisrock-alue, oli nyt vain pieni nurkka giganttiseksi muuttuneessa tapahtumassa.
Kyllähän sitä sille väkimäärälle lääniä tarvittiinkin. Koko viikonlopun kestävään jonottamiseen saatiin hyvää esimakua jo Turun Kauppatorilla, kun kymmentuhatpäinen massa yritti mahduttaa itsensä festivaalimarssin alkupäähän vieviin busseihin.
Rivien välistä saa ihan vapaasti tulkita, että olin pikkuisen shokkaantunut siitä, millaiseksi karjalaumabusinekseksi Ruisrock on muuttunut.


Yllättävän hyvin kaikki kuitenkin sujui, kun suhtautui jonottamiseen yhtenä festarielämyksenä ärsyyntymisen sijaan.
Onneksi päähän ei ollut myöskään iskostunut, että jonkin tietyn ravintolan tarjontaa olisi pitänyt päästä maistamaan. Naughty Brgrerit jäi meiltä kokematta (eikä ehditty Tampereellakaan testata), mutta muuten ei kyllä jääty nälkäisiksi. Ihan ihanaa, että paikalla oli niin paljon kaikkia hyviä ravintoloita. Takavuosien epämääräisiä festarimössömättöjä en kyllä todellakaan kaipaa!

Yhden kerran tungos väkijoukossa äityi niin pahaksi, että huomasin kunnon pakokauhun nostavan päätään. Taisi olla heti Haloo Helsingin jälkeen, kun kaikki yrittivät yhtäaikaa siirtyä kulkuväyliä pitkin kohti uutta (tai uutta ja uutta, mutta mulle uutta) päälavaa.
Sinänsä kävelytiet ovat mielestäni ihan riittävän leveät, mutta juuri tässä kohdin tuli raja vastaan. Reivikontin kohdalla tuntui väkijoukon mieletön paine jo sellaiselta, että alkoi pikkuisen pelottaa, miten tässä käy. Yhtäkkiä ymmärsin, miten helposti niitä lehdistä lukemiani, sydänjuuria myöten kammottavia tapahtumia, joissa ihmisiä tallautuu kuoliaaksi, pääsee syntymään.

Ruisrockissa tilanne ei riistäytynyt käsistä ja tämä täti-ihminenkin rauhoittui, kun sai riipaistua itsensä sivuun ihmismassasta. Lisättäköön nyt tähän vielä se, että en pienestä tungoksesta hätkähdä – päinvastoin – vanhan rokkidiggarin mielestä pieni lavanedustungos kuuluu ihan asiaan.
(yllä olevissa kuvissa Ruisrock-lauantain asuni: Primarkin musta perustoppi, Lindexin tummansiniset shortsit ja River Islandin hapsukimono plus Diorin sanikat)
Jonottaminen ja kaikki sellainen oli kuitenkin ihan sivuseikkoja (vaikka jotenkin olisi voinut kuvitella, että edes vesipisteelle, omaa vesipulloa täyttämään, olisi päässyt jonottamatta!). Musiikki oli kuitenkin pääasia, ystävien kanssa yhdessä hengailun lisäksi.

Alunperin en oikein osannut odottaa kuin Tove Lo:ta, Zara Larssonia, Michael Monroeta ja tietty sitä Ultra Brata. Peetu rengasti analogiseen ohjelma-appiini muutamia muitakin vinkiksi, mitä kannattaisi tsekata. Niistä tykästyin erityisesti Bastille-nimiseen bändiin.
Ystävieni johdattelemana päädyin löytämään paljon uutta (siis itselleni uutta) suomimusaa. Monien bändien/artistien nimet olivat etäisesti tuttuja erilaisista medioista, mutta en ollut tullut tutustuneeksi sen tarkemmin. Soittolistalleni päätyi välittömästi Haloo Helsinki, Disco Ensamble, Sanni ja Paula Vesala.

Valistumattomuuteni syvyys paljastui, kun Antti Tuiskun marssiessa lavalle puuskahdin spontaanisti, että “ai, eiks se ookaan tumma?”. Pienen selvittelyn jälkeen tajusin odottaneeni Lauri Tähkää.. Haha! Mutta onhan niillä vähän samanoloiset nimet ja kun ei ole hajuakaan kummankaan musiikista, niin vähemmästäkin sitä sekoilee.
Antti Tuiskusta nautimme hurmaavan kummityttöni seurassa. Mahtava fiilis, kun kaikki osasi biisien sanat ja bailasi musiikin mukana! Ja siitä vielä kunniamaininta, että kyllä on poika Madonnansa katsellut.

Kummityttöni ja Ausseista ostettu virallinen bile-kukkaro. Oikealla kummityttöni diggailee Antti Tuiskua yhdessä äitinsä, Tinnin, kanssa.
En nyt todellakaan aio kirjoittaa mitään erityistä musaraporttia, mutta se kyllä täytyy sanoa, että vanhan Hanoi-fanin sydän oli revetä riemusta, kun näki vanhat idolinsa lavalla!
Makkonen, jos kuka, on aivan älyttömän vetävä, tyylilleen uskollinen ja kaikkensa antava esiintyjä. Bändi oli muutenkin aivan mielettömässä iskussa. Ja kertakaikkiaan, on se Sam Yaffa edelleenkin aivan k ä s i t t ä m ä t t ö m ä n seksikäs. Huh huh.

Syömisen ja musiikin lomassa ehdittiin myös zoomailla hiukan muuta festivaalitarjontaa. Käsityöläisiä ja taidehommeleita olisi mielestäni saanut olla enemmänkin, mutta voin kuvitella, että kojujen hinnat on mikroyritysten ulottumattomissa.
Glitterimeikkejä, keppihevosratsastusta ja muuta kivaa ja erilaista. Tuiken kanssa rampattiin aikoinaan useammillakin festareilla ja oltiin molemmat yhtä mieltä, että tämän päivän Ruisrock muistuttaa eniten silloisen ajan Roskildea. Paitsi että Roskildesta en muista ainoatakaan jonoa, mutta voipi olla, että aika kultaa muistot.

Perjantain asusta ei tullut otettua mitään varsinaisia asukuvia, mutta näistä randomeista näpsyistä näkee varmasti tarkkaan harkitun (not!!) lookini. Acne Studion “Nevada” t-paita näyttää muodostuneen tämä kesän suosikkipaidaksi. Kesäfiilistä helposti?
Perjantai oli ainoa päivä, kun uskaltauduin festarialueelle tennareissa. Yhäkin mietin, miten ne saisi puhtaaksi… Ehkä testaan pesukonetta, vaikka periaatteessa olenkin sitä mieltä, että se on tossujen tuho. Muuten asussa Lindexin farkut, Leviksen farkkutakki ja Ray Banin arskat.
Nyt tuli vähän sellainen olo, että olenkohan hiukan liikaa valittanut, mikä kaikki Ruisrockissa otti päähän? Se ei ole ollenkaan tarkoitukseni, eikä ollenkaan kuvaa festariviikonlopun fiiliksiäni! Niin monet asiat olivat juuri niin täydellisesti kuin toivoinkin: ystävät, fiilikset, bändit, leppoisa meininki ja yleinen oleminen. Ihmiset olivat pääosin tosi ystävällisiä toisilleen, samoin paikalla olevat asiakaspalvelijat. Koko tunnelman voisi kiteyttää yhteen sanaan: aurinkoinen.
Ja hei – nyt se tuli taas todistettua: Ruisrockissa paistaa aina aurinko!

Rivien välistä kuultava napina on suurelta osalta ihan silkkaa muutosvastarintaa. Olen viettänyt aikoinani Ruisrockissa niin mahtavia hetkiä ensin nuorena sinkkuna ja sitten vähän myöhemmin perheellisenä festarivieraana, että kai jotenkin kuvittelin löytäväni paikalta muistojeni muistomerkin. Mutta eihän se niin mene.
Nostalgiasta puheenollen. Ultra Bran esitys kipusi välittömästi suoraan tunteisiini menevien keikkojen top vitoseen. Tiukka bändi, ihanat laulut ja ammattitaitoinen esitys olisi ollut elämys jo sinänsä. Itselleni vanhojen tuttujen laulujen kuuleminen elävänä uudelleen, pitkän tauon jälkeen, oli nostalginen ja erittäin emotionaalinen hetki.

Laulut veivät yhtäaikaa menneisyyteen ja toivat nykyaikaan, loivat kontrastin, joka tuntui sydämessä asti. Osaan ulkoa käytännössä kaikkien Ultra Bran laulujen sanat. Niiden merkitys on tavallaan pysynyt samana, vaikka kaikkien elämän kierrosten jälkeen ymmärrän asiat eri tavoin.
Onneksi oli aurinkoista. Peiliaurinkolasien takana oli hyvä ja turvallinen olo itkeä tilanteen vaativat itkut.

Muita randomeita havaintoja…
Vaikka meitä kävelijöitä tuntui olevan festaripolulla ihan loputtoman paljon, oli festivaalialueen pyöräparkki varsin vaikuttava näky! Miten joku voi ikinä löytää tuolta oman fillarinsa yön hämärässä?

Upea Zara Larsson oli festareiden viimeinen esiintyjä. Halusin ehdottomasti nähdä hänen esityksensä, vaikka se tarkoitti sitä, että missasimme sunnuntai-illan viimeisen Turku-Tampere -junan.
Täytyy kyllä tunnustaa, että tuossa vaiheessa sunnuntai-iltaa alkoi hiukkasen jo tuntua, että sitä ollaan oltu festareilla jo kolme päivää. Ihana ja superlahjakas Zara Larsson oli kuitenkin kaiken väärti – ja hyvinhän me lomalaiset päästiin Tampereelle sitten maanantai-aamunakin.

Sinänsä on kuitenkin vaikea nimetä mitään yksittäisiä Ruisrock-highlighseja. Kyllä se on kokonaisuus, vaihtelevuus, tunnelmasta toiseen kulkeutuminen, aurinko, yhdessäolo, rantalavan upeus, ohitse lipuvien risteilylaivojen uhkeat siluetit, yhdessä musiikin kanssa, mikä muodostaa elämyksen nimeltä Ruisrock.
En lupaa, että palaan ensi vuonna – tai sitä seuraavanakaan – mutta toisaalta en pidä ollenkaan mahdottomana, ettenkö päätyisi Ruisrockiin tai jollekin muulle suomalaiselle festarille jo ensi kesänä. On siinä joku oma viehätyksensä, vaikka aika puhki sitä on kolmen päivän session jälkeen tällainen myöhäisillan biletykset väliin jättävä aikuisfestaroijakin.
Ruisrock 2017 oli kuitenkin kaikilla mittareilla mitattuna mahtava elämys, täynnä uuden löytämisen riemua, itsensä tunnistamista ja sopivassa määrin vanhaa tuttuutta. Lisäksi ennenkaikkea ihanaa yhdessäoloa ystävien kanssa ja loputtomiin aurinkoa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jo kolmatta vuotta peräkkäin hengailemme tämän elokuun ensimmäisen viikonlopun Skeppsholmenin ihanan merellisissä maisemissa Stockholm Music and Arts -festareilla musiikista nauttimassa. Eilinen meni mukavasti auringossa chillaillen. Tänään ohjelmassa on hiukan enemmän actionia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Taidetta ei olla vielä ehditty käydä katsomassa ollenkaan, mutta vielähän sitä ehtii. Festarirannekkeella on vapaa sisäänpääsy kaikkiin Skeppsholmenin museoihin. Erityisesti Moderna Museet on kyllä aina käymisen väärti.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA
 
Eilisen mahtava “fangirl”-moment, kun upea Chrissie Hynde katsoi suoraan kohti ja suupielessä häivähti hymyn tapainen. Oooh – se näki mut!!

Size in the Park 1
Ensi lauantaina on Tukholmassa mahdollisuus mennä aivan mielettömän huippuun ilmaiskonserttiin. Steve Angello (ex Swedish House Mafia) järjestää Size in the Park nimisen tapahtuman, josta jo nyt etukäteen vaikuttaa muodostuvan täysin legendaarinen. Konserttipaikka on ihan Tukholman keskustassa, Kunsträdgårdenissa. Hiukan kyllä ihmetyttää, miten kaikki ihmiset mahtuu puistoon, kun herran maksullisetkin konsertit vetää helposti kymmeniätuhansia.
Itse aion ehdottomasti paikalle, vaikka ryysis tulee tosiaan aika varmasti olemaan aivan käsittämätön. Jo pelkästään se on hienoa, että tällainen tapahtuma järjestetään. Keskellä Tukholmaa. Ilman pääsymaksua. Niin siistiä!
Size in the Park 2
En ole mikään suuri asiantuntija, mutta ihan nastalta vaikuttaa muukin line up.
Size in the Park 3
Size in the Park on siis ensi lauantaina 17.5. täällä Tukholmassa Kungsträdgårdenissa klo 19.00 – 00.00. Vapaa pääsy! Kuka lähtee mun kanssani?!

Techno Fashion 1
Tässä synttäripäivän, hiihtolomapakkailujen ja kaikenlaisen hässäkän (miten voi olla aina…) keskellä pikaiset synttärilahjaesittelyt.
Päätin sitten lopulta olla ihan possu ja hankkia huikeasti himoitsemani kultaisen iPhone 5s:n, vaikka edellinen nelonen yhä suht moitteetta toimiikin. Perustelin asian itselleni paremman kameran avulla, mutta kaunis ulkonäkö painoi vaa’assa vähintään yhtä paljon.
Puhelimen vaihto sujui vähintäänkin kivuttomasti. Kaikki taustakuvasta vanhoihin tekstareihin siirtyi puhelimesta toiseen nopeasti ja kitkatta iCloudin avulla. Tismalleen tällaisesta tekniikasta tykkään. Juuri näin vaivattomasti pitäisi aivan kaiken toimia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA Techno Fashion 3
Hankin myös uudet tyylikkäät kuulokkeet. Urbanearsin valikoima ziljoonine herkullisine värivaihtoehtoineen on varsinainen karkkihylly. Päädyin kuitenkin herkkupinkin sijaan urbaaniin teräksenharmaaseen. Mallin valinta olikin huomattavasti helpompaa. Halusin ehdottomasti uutuuskuullokkeet nimeltä Humlan. Aion nimittäin käyttää noita myös treenatessa ja Humlanin korvapehmusteet ja panta on irrotettavissa ja ne voi pestä pesukoneessa.
Lisäksi ratkaisin myös musiikinkuuntelukysymyksen ja hankin Spotify premiumin.
Techno Fashion 4
 
Kyllä nyt kelpaa kuunnella musaa uudesta puhelimesta uusilla kuullokkeilla!
Ja ettei asia jäisi puolitiehen, tilasin myös ne pakkomielteeksi muodostuneet Kenzon tummansiniset tiikerikuoret puhelinkaunokaista suojaamaan. Kuoret eivät ehtineet saapua tätä varsinaista juhlapäivää koristamaan, mutta tulossa ovat!
Happy birthday to me!! 😀

Tarvitsisin nyt hiukan valistunutta apua niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin musiikin kuunteluun.
Oma musiikinkuunteluhistoriani alkaa radiosta äänitetyistä sekakaseteista ja päätyy vinyylien, cd:en ja autoradion kautta Spotifyhin ja Soundcloudiin. Oikeastaan olin aika tyytyväinen silloin, kun vietin noin pari tuntia päivässä autossa, eri musiikkikanavia kuunnellen. Samaan ajanjaksoon osui myös samassa taloudessa asumaan kaksi keskenään erilaisesta musiikista erittäin kiinnostunutta teiniä – eli sekä uusien vaikutteiden että turvallisen kaupallisen soundin tulva oli näin hyvinkin turvattu.
music-is-life-wallpaper-hd-1
 
Niinkuin jo tuossa aikaisemmin kerroinkin, synttärini lähestyvät ja itse-itselle lahjaksi on tulossa updatea media-puolelle. Spotify-premium pitänee eniveis hankkia, mutta jostain syystä, kun googlailen kivaa uutta musaa kuunneltavaksi, päädyn aina Soundcloud-sivustolle. Ihan mummopihalla googlasin sitten näiden kahden eroa, ja sain vastaukseksi rakentavan (mutta ei selventävän) no, ne on ihan eri tarkoituksiin.
Spotifyssa(kin) ongelma on se, että tykkään tosi paljon musiikista, mutta muistan todella harvoin ketään esittäjiä/bändejä (enkä ole kovin kiinostunut niitä painamaan mieleen ylipäätään), musiikkisuuntauksista olen (ja todennäköisesti myös haluankin olla) ihan pihalla. Opin hetki sitten, että se, mitä mielessäni kutsun “muotiviikkomusiikiksi” on ilmeisesti oikeasti lokeroitu osastoon ambient.
Musiikkilokeroimisen tai kivemmin sanottuna -teemoittamisen opiskelun vastustamisen taustalla on ihan sellaiset mukavuussyyt, että monet diggailemani musat ovat seilanneet kategorioissa pop, rock, punk, hard rock ja niin edelleen – eli kysymyksessä ei ole mikään kirjastotyyppinen kategorisointi. Se mikä joskus oli punkkia tai “uutta aaltoa”, voi tänään olla poppia. Viitsi siinä nyt sitten opetella kategorioita vain löytääksesi musiikkia jostain nettipalvelusta.
Mutta jäljellä on vielä kysymykset: miksi ja miten Spotify? Miksi ja miten Soundcloud (vai pitäskö jättää väliin?)? Entä iTunes? Tai kuunteleeko joku Podcasteja – voisko siinä olla ratkaisu?

Old stuff