Positiivisuus ja positiivinen elämänasenne on elämäntaito-oppaiden standardiratkaisu, jos haluaa oppia paremmaksi ihmiseksi, kehittyä elämään onnellisempana ja ymmärtää, miten nauttia pienistä asioista. Asioiden näkeminen positiiviselta kantilta on kuulemma myös avain menestykseen niin työssä kuin yksityiselämässäkin.
Tunnen olevani peruspositiivinen tyyppi. Näen rasittavuuteen asti kaikessa jotain hyvää ja vaikka vastoinkäymiset pahoittaa mieleni aika ajoin, tulevaisuuden ja kaiken muunkin valoisuus on lähtökohtani. En tunne kaipaavani “Think positive” -tyyppisiä affirmaatioita, sillä asenne tulee jo valmiiksi selkäytimestäni.
No, mikä sitten mättää?

Kaikesta rummutuksesta huolimatta tuntuu siltä, että positiivisuutta pidetään naiivina, lapsellisena ja pahimmillaan kritiikittömänä ajattelun puutteena. Etenkin työelämässä asiallisina ja hyvällä tavalla vaativina pidetään niitä tyyppejä, jotka kritisoivat, hankaavat vastaan, epäilevät, haastavat ja jumittavat. Asioihin – varsinkin muutoksiin – positiivisesti suhtautuvia pidetään helposti heikkoina ja vietävissä olevina.
Pitäisi ilmoittaa olevansa lasini-on-puoliksi-täynnä -tyyppi, mutta käytännössä sitä pidetään naiivina. Kaikkihan näkee, että lasi on vain puolillaan.

Enkä nyt väitä, että negatiivisuutta ominaisuutena pidetään yleisesti mitenkään haluttavana. Lyhyt visiitti googlessa kuitenkin puhuu omaa karua kieltään. Niin tavoiteltavana kuin positiivista elämänasennetta pidetäänkin, se yhdistyy useammin kuin monesti sanoihin “naiivi”, “sinisilmäinen”, “epärealistinen”, “lapsellinen” ja “herkkäuskoinen”. Sinänsä ihan söpöjä ja aurinkoisia ominaisuuksia sunnuntaisia instagram-kuvia ajatellen, mutta ei ihan niin houkuttelevia tavallisessa arjessa.
Positiivisuus ei kuitenkaan mielestäni ole sama asia kuin ongelmien kieltäminen tai vaikeiden asioiden nielaisemista sellaisenaan ilman analysointia. Siinä missä hyväuskoinen ja naiivi hyväksyy kaiken sinisilmäisesti kyselemättä, vain maailman hyväntahtoisuuteen luottaen, positiivinen tarkastelee asiaa, punnitsee vaihtoehtoja ja valitsee nähdä ratkaisuvaihtoehtoja ja valoisia skenaarioita. Maailman hyväntahtoisuuteen luottaa toki hänkin.

Itse olen sitä mieltä, että positiivinen asenne johtaa ratkaisukeskeisempään suhtautumiseen kuin kritiikissä jumittava negatiivisuus.
Eli ei, positiivisuus ei ole samaa kuin olla naiivi. Hymyileminen ei myöskään tarkoita sitä, että olen tyhmä höppänä.

Olen halunnut kirjoittaa tämän peruspositiivisen elämänasenteen puolustuspuheen jo vuosikausia. Työelämässä on vielä jotenkin ymmärrettävää, että kollegat ja esimiehet muodostavat kuvan sinusta vain niiden pienien palasien avulla, joita työtehtävien ja palaverimaratonien raoista tipahtelee. Siihen kuvaan on sitäpaitsi hyvin helppo vaikuttaa omilla tekemisillään.
Läheisessä ihmissuhteessa on sen sijaan aivan käsittämätöntä, jos toinen lukee positiivisuuden heikkoudeksi. Pahimmassa tapauksessa se johtaa siihen, että vastapuoli alkaa käyttäytyä alentuvan holhoavasti ja jopa nähdä velvollisuudekseen vähän ohjailla. Eihän naiivi reppana voi mitenkään käsittää, miten tätä elämää oikeasti kuuluu elää ja miten ihmisiä tulee kohdella. Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että tuo ihmissuhteeni on päättynyt aikapäiviä sitten.

Kaikki kuvat eiliseltä iltauintiretkeltäni Sicklasjön lähilaiturille. Kävin kyllä tänäänkin, mutta jätin kameran kotiin. Ilman lämpötila sama kuin eilenkin, 21 astetta, vesi piirun verran yli 19 astetta. Ihanaa ja virkistävää – arjen helmihetkiä!
Positiivista energiaa!
EDIT: Kaikki “naivit” muutettu oikeaan kirjoitusmuotoon “naiivi”. Kielenhuollosta rakas kiitos bestikselleni, suomen lehtori Tinnille. Pahoittelen mokaa. Toivottavasti silmienne kirvely alkaa jo helpottaa.

Vajaan viikon päästä alkaa taas Tukholman muotiviikko. Tai viikko ja viikko  – eihän häppening ole enää moneen sesonkiin kestänyt kuin kolme päivää. Ja muutaman kerran koko ohjelman olisi erittäin helposti saanut puristettua kahteen päivään, sen verran harvakseltaan näytöksiä ja muita tapahtumia on ollut avajaispäivän jälkeen.
Monet vanhat Ruotsi-muodin peruspilarit ovat valinneet joko pitää näytöksensä jollain muulla muotiviikolla (Lontoo tai New York on useimpien valinta) tai sitten Tukholmassa ihan erillisenä tapahtumana varsinaisen häppeningviikon ulkopuolella. Acne on yksi niistä, jotka on häippässyt pysyvästi isommille catwalkeille, Tiger of Sweden – jonka päätösnäytös & bileet aikaisemmin oli muotiviikon must – samoin ja jopa joka sesonki upeasti tuotetuilla näytöksillään uskollisesti ilahduttanut Cheap Monday on valinnut nyt jo toista kertaa jäädä pois Tukholman muotiviikoilta.

Vieraiden määrään ohjelman harventuminen ei ole erityisesti vaikuttanut. Jonot ovat aivan yhtä pitkiä ja salit täyteen ahdettuja kuin ennenkin. Kansainvälistä pressiä ja bloggareita istuu front rowlla ihan entiseen tapaan.
Ensi viikon maanantaina on sitten SS17 -sesongin esittelyn aika. Ohjelma näyttää täydemmältä kuin pitkään aikaan ja suureksi ilokseni myös Dagmar on mukana, vaikka marssittivatkin catwalkilla kiitosta saaneen mallistonsa jo parisen viikkoa sitten Kööpenhaminan muotiviikolla. Monta mahtavaa uudempaa tulokasta, Ida Klamborn etunenässä, löytyy myös ohjelmaluettelosta.
Eli tulossa on aivan varmasti hyvin kiinnostava ja antoisa muotiviikkoelmys jälleen kerran. Rakastan sitä tunnetta juuri ennen näytöksen alkua, kun valot hetkeksi pimenee, koko sali hiljenee ja sitten – bam – musiikki alkaa soida, valot lävähtää päälle ja näytös alkaa! Vaatteet on tietty pääosassa, mutta parhaimmillaan koko kokonaisuus, meikit, hiukset, stailaus, musiikki, valot etc. muodostaa inspiroivan elämyksen, joka tuntuu koko kropassa.

Välillä silti ihmetyttää, että mikä mahtaa enää tänä päivänä olla muotiviikkojen pointti. Ennenvanhaan homma oli aika selvä. Tarkoitus oli hyvissä ajoin esitellä sitä seuraavana tulevan sesongin mallistot sisäänostajille ja toimittajille. Näytösten jälkeen ensinmainituilla oli kivasti aikaa miettiä, mitä haluavat asiakkailleen tarjota ja jälkimmäisillä fiilata trendijuttujaan. Tavallinen kuluttava muotikansa oli lähestulkoon tietämätön siitä, mitä kutsuvierastilaisuuksien suljettujen ovien takana tapahtui.
Nykyään tilanne on täysin toinen. Style.com (nykyisin Vogue Runway) oli varmaankin ihan ensimmäinen, joka julkisti järjestelmällisesti catwalk-kuvat kaikista näytöksistä, maailman merkittävimmiltä muotiviikoilta, vain päivän-parin viiveellä. Joskus jopa vain tunteja näytöksen päättymisen jälkeen. Sitä mukaa, kun bloggarit alkoivat saada jalkaansa muotimaailman oven väliin ja kutsuja näytöksiin, lisääntyi myös välitön kuvaraportointi.
Tällä hetkellä kaikki mahdollinen tieto uutuuksista leviää lukemattomia some-kanavia pitkin täysin ilman viivettä. Bloggareitten, toimittajien ja muiden viran puolesta informaatiota levittävien lisäksi muotitalot itse pommittavat instaa, snapchattia, omia facebooksivujaan ja tietty kotisivuilla on saatavilla täydellinen kuvaraportti näytöksistä reaaliajassa. Todella monet ovat valinneet myös muodin demokratisoitumisen nimissä streamata näytöksensä nettiin niin, että kuka tahansa voi tuntea istuvansa kadehditulla ykkösrivin paikalla.

Tähän kun vielä lisää stylistien, mallien, valokuva-assareitten ja muun fashion-työväen omien some-tilien kuva- ja videovirrat, ei tulevien sesonkien mystiikasta ole paljoakaan jäljellä. Eikä siinä mielestäni ole mitään äkyttämistä – näin maailma toimii nykyään.
Kaikesta tästä herää kyllä vähintäänkin ihmettelemään, että mihin muotiviikkoja enää tarvitaan? Eikö catwalkilla tänään esitelty SS17 -sesongin look, joka leviää tuhannesta tuutista tajuntaan, tunnu jo vanhalta ja kulahtaneelta, eilisen uutisilta, sitten kun se vihdoin kuuden-seitsemän kuukauden kuluttua vihdoin roikkuu kaupan rekillä? Yksi muodin suuria viehätyksiä kun kuitenkin on sen antama kihelmöivä uutuuden, muutoksen ja mahdollisuuden tunne.
Jotkut muotitalot on ratkaissut asian niin, että ovat karsineet näytösten määrän kahteen vuosittaiseen (Tukholmassa ei ikinä ole ollutkaan kuin Spring/Summer ja Autumn/Winter -näytökset, mutta maailmalla on lisäksi Cruise ja pre-Fall sekä couture-taloilla couture-näytökset). Sen ansiosta catwalkilla esitellyt vetimet on mahdollista laittaa myyntiin välittömästi näytöksen jälkeen.

Juuri nyt tuntuu siis siltä, että muotinäytösviikot eivät ehkä tule elämään enää kovin pitkään ainakaan tässä perinteisessä muodossaan. Sitä suuremmalla syyllä aion nauttia ihan täysillä näytösten luovasta ja inspiroivasta ilmapiiristä. Niin kauan, kun siihen vielä on mahdollisuus.
Ensimmäinen kuva: Ida Sjöstedt, muut Mintun viime helmikuulta – eli Tukholman AW 2016 muotiviikolta – ottamia.

Sunnuntai-illat on helposti jotenkin ristiriitaisen melankolisia. Tavallaan on vielä ihan vapaata ja rentoa, mutta mieli vaeltelee jo tulevaan työviikkoon. Aamun ja päivän aikana sitä vielä tekee viikonloppujuttuja, treenaa, ulkoilee, käy näyttelyissä, tapaa ystäviä. Näin illalla itse ainakin haluan olla vain kotona, laitella tulevan viikon asioita järjestykseen ja tehdä mitä voin, että edessä oleva arki sujuisi mahdollisimman noileasti. Esimerkiksi kokkailla jotain hyvää ruokaa, josta jää sopivasti annos tai pari lounaslaatikkoon.
Tein ihan ensimmäisen kerran lohikeittoa ja ai että siitä tuli hyvää! Niin hyvää, että uskallan kutsua sitä vaatimattomalla tittelillä “maailman paras”. Herkullisuuden salaisuus on klassisesti kuohukerma ja oikea voi – mutta myös se, että lohta ei käytännössä keitetä ollenkaan. Se kypsyy supermeheväksi ja maukkaaksi kuumassa liemessä ihan niine hyvineen.
“Maailman paras lohikeitto” sopii myös erinomaisesti lounaslaatikkoon (tai -purkkiin kai paremminkin), sillä maku vain paranee ja syvenee seuraavaan päivään. Lohikeitto saa kunnian aloittaa virallisesti Go 4 it vol. 2 -blogin uuden juttusarjan, “Lunchlåda”, jonka tavoitteena on nimen mukaisesti esitellä helppoja arkiruokia, jotka kestää vähän säilytystä ja joita on kiva ottaa mukaan töihin lounaaksi.
 
 

MAAILMAN PARAS LOHIKEITTO
(noin 4 annosta ja 2 lounaslaatikkoa)
Ainekset:

• 1 kg perunoita (pienistä uusista perunoista tulee tosi kiva soppa!)
• 3 porkkanaa
• 1 iso sipuli
• 800 g hyvää ruodotonta lohifilettä (suosittelen shoppailua kalatiskillä!)
• 2 dl kuohukermaa
• reipas nokare voita (2 – 5 rkl about)
• muutama kokonainen mustapippuri (alunperin oli kyllä vahinko, että näitä hulahti soppaan – luin etiketin vähän huonosti)
• noin 8 maustepippuria
• nippu tuoretta tilliä
• suolaa

Valmistus:
Pese perunat ja porkkanat, tarvittaessa kuori, ja pilko ne mukavan suupalan kokoisiksi paloiksi (ei liian pieneksi, ettei keitosta tule mössöä). Kuori ja pilko sipuli. Laita kasvikset isohkoon kattilaan ja kaada päälle vettä niin, että ne peittyvät hyvin (noin 1,5 l). Nakkaa mukaan pippurit ja melko reilusti suolaa (merisuolaa mieluiten). Kuutioi lohi. Keitä kasvikset al dente, käännä levy ykköselle ja lisää kattilaan kalat, kerma ja voi. Anna hautua muutama minuutti, käännä levy nollille, saksi päälle reilusti tuoretta tilliä, sekoita. Maista suola. Kattila saisi olla vielä hetken hellalla jälkilämmössä tai muhia muuten vaan muutaman minuutin ennen tarjoilua.

Keitto kulkee mukana toimistolle parhaiten täysin tiiviissä purkissa. Kassiin levinnyt lounassoppa ei ole varsinaisesti mikään kaikkein positiivisin aloitus työpäivälle.
Meillä on ollut töissä aika paljon keskustelua muovisien lounaslaatikoiden terveellisyydestä ja mahdollisista riskeistä, mitä “vuotavat” kemikaalit voi aiheuttaa. Täytyy tunnustaa, että olen ollut ihan tosi huoleton tuon suhteen, jopa niin paljon, että olen käyttänyt uudelleen ja uudelleen vanhoja take away -rasioita, jäätelölaatikoita ja muita vastaavia muovipurkkeja. Nyt heitin ne kaikki roskiin ja hankin ihan oikeita lounaslaatikoita, lasisia, metallisia ja muutaman muovisenkin pakastettavia annoksia varten.

Meillä täällä Tukholmassa näyttää juuri nyt siltä, että syysfiilikset voi haudata taas hetkeksi. Päivällä vielä vähän sateli, mutta nyt taas aurinko pilkistelee hiukan ja lämpötila kohoaa kummasti. Kaiken lisäksi on vielä perjantai! Eihän se kokonainen työviikkokaan niin kovin pitkältä tuntunut, vaikka koko kesän onkin tullut tehtyä laiskanpulskeasti vajaata viikkoa.
Laiskanpulskeasta puheenollen – tajusin juurikin, että olen ihan unohtanut arpoa voittajan ihanassa Coruu-arvonnassa. No, onneksi satunnaislukukone ei tunne työaikoja ja asia on helposti korjattavissa.
Oli muuten tosi kiva lukea kaikkia vastauksia. Vaikuttaa siltä, että juuri tällaisille näyttäville, tyylikkäille ja kevyille koruille riittää tilausta. Kaikkien vastanneiden keskuudesta voittajaksi valikoitui nimimerkki:
MARELLA
Vastauksellaan: “Olivatpa viehkoja kaikki tyynni! Japanese Braid kaulakoruun valkoisena katseeni palaa aina vain uudestaan :)”
Paljon onnitteluja voittajalle!! Kiitos myös kaikille muille osallistujille. Lohdutukseksi heille, joita onnetar ei tällä kertaa suosinut: Coruu.com -nettikaupassa on meneillään kampanja, jossa koodilla “ihanasyksy”, jossa tilaukseen voi saada yhdet korvikset kaupan päälle!

Tinnin The Syntymäpäivillä tarjottiin alkupalaksi elegantti pieni kupillinen maukasta, kylmää, jogurtilla pehmennettyä kurkkukeittoa ja kyytipojaksi muutama herkullinen parmesaanikeksi. Parmesaani sopii aivan täydellisesti samppanjan kaveriksi – ja sehän tämän alkupalan tausta-ajatuksena oli. Kotioloissa tosin voi – Tinnin sanojen mukaan – laatukuplien kaveriksi veistää ihan vain muutaman lastun hyvää, herkullisesti ikääntynyttä parmesaania.
Kylmänä tarjottava raikas kurkkukeitto on omiaan juuri juhlien alkupalaksi, mutta se toimii myös ihan mainiosti kevyenä lounaana, vähän kuin salaatin korvikkeena. Parmesaninapit kestää varsin mainiosti säilytystä, sillä juurikin viestittelin Tinnin kanssa ja hän sanoi maistelleensa synttäreiltä yli jääneitä keksejä. Niihin ei ollut kuulemma tarttunut lainkaan mitään kaapin makua tai muitakaan ikääntymisen merkkejä. Hyvä tieto varsinkin isompia juhlia valmistelevalle, sillä kaikki, minkä voi tehdä etukäteen, on kotiinpäin itse h-hetkellä.

TINNIN KURKKU-JOGURTTIKEITTO
Ainekset:

• 1 iso kurkku
• n. 2 tl sokeria
• n. 2 tl suolaa
• tilliä
• mustapippuria
• 1/2 dl balsamiviinietikkaa
• 2 rkl väkiviinaetikkaa
• (1 tl chilijauhetta)
• 1 l turkkijogurttia

Valmistus:
Pese ja pilko kurkku noin sentin mittaisiksi kuutioiksi. Valmista liemi etikoista, suolasta, sokerista ja tillistä – mausta halutessasi ripauksella chilijauhetta. Laita kurkunpalat maustumaan liemeen noin puoleksi tunniksi. Maista kurkunpalaa – se saa olla ihan maukas, tarvittaessa lisää mausteita tai etikkaa.
Muusaa kurkut tehosekoittimessa tai sauvasekoittimella tasaiseksi. Lisää sekaan jogurtti. Tarjoillaan kylmänä!
Annostus riittää neljälle lounaaksi ja vaikka kuinka monelle alkupalaksi, jos se tarjotaan elegantista kahvikupista, kuten Tinnin juhlissa.
 

Kurkkukeiton (ja samppanjan) kaveriksi sopii täydellisesti ihanan juustoisen suolaiset pienet parmesaaninapit. Ohje on alunperin Marie Clairin reseptikirjasta, mutta tässä vapaa suomennos!
PARMESAANINAPIT
Ainekset:

• 125 g voita
• 100 g raastettua cheddar-juustoa
• 50 g raastettua parmesaania
• 150 g vehnäjauhoja
• ripaus paprikajauhetta mausteeksi

Valmistus:
Nypi kaikki ainekset kivaksi murotaikinaksi joko yleiskoneella tai käsin. Kun taikina irtoaa mukavasti sormista/vispilästä, se on valmista. Rullaa taikinasta ohuita pötkylöitä (about 3 cm – Tinnin oli kyllä varmasti vain 2 cm) ja leikkaa siitä noin puolen sentin vahvuisia siivuja. Paista nappeja 180 asteisessa uunissa noin 12 minuuttia. Nosta ne pois pelliltä jäähtymään.
Ohjeen pitäisi antaa noin ziljoona pientä herkkupalanappia (65 – 70 kpl), mutta en suosittele tekemään puolikasta annosta, sillä näitä myös kyllä menee!

Tiesittekö muuten, että tänään on “black cat appreciation day”? Ihan jo pelkästään sen kunniaksi voisi pistää pöydän koreaksi!

Terveisiä sairastuvalta! Alan tässä pikkuhiljaa palailla takaisin elävien kirjoihin tosi mehevän migreeni-viikonlopun jälkeen. En tiedä kehtaisiko tästäkin syyttää hormoneja. Monta vuotta meni nimittäin ihan kivasti niin, että kunnon murhamigreeniä ei ollut kuin kerran-pari vuodessa, mutta nyt on taas saanut kärvistellä ihan tämän tästä. Ehkä ärsyttävintä on se, että kirotusta kohtauksesta ei tunnu pääsevän eroon päiväkausiin, vaikka mitä tekisi.
Itseäni piristääkseni selailin ihanan Tampereen reissuni kuvia. (Onko muilla migreenistä kärsivillä sellaista, että kohtauksen ohimenovaiheessa iskee armoton blues ja taivas-putoaa-niskaan -olo? Sen lisäksi, että tekisi mieli tyhjentää maailma hiilihydraatista ja valkoisesta sokerista?). Muistikortin uumenista löytyi nämä hehkeät kuvat upeasta ystävästäni Tinnistä. Että joku voikin näyttää kolmevitoselta omissa viiskymppisbileissään!
(Olipas muuten reilu temppu allekirjoittaneelta otsikoida blogijuttu “juhlahumuksi” ja sitten vain valitella migreeniä! Ha ha!)

Pitäisi varmasti aloittaa “Tinnin treenivinkit ja terveen elämän aakkoset” -juttusarja. Toisaalta tiedän kyllä aivan hyvin, että se määrä jumppia, juoksulenkkejä, kotivoimistelua ja hyötyliikunta ei kyllä ikinä mahtuisi omaan ohjelmaani. Mutta sitten toisaalta eikös hyvät esikuvat olekin aina juuri sellaisia, joiden esimerkin seuraaminen vaatii pientä pinnistelyä?
Juhlia varten Tinnin hiukset olivat saaneet aavistuksen aiempaa tummemman sävyn. Heleä ja kesäinen, olkaimeton juhlamekko täydentää värimaailman. Fiksuna ihmisenä Tinni valitsi kengiksi ihanat, mekon kukkien vaaleaa lilaa toistavat ballerinat. Upeat korut viimeistelevät lookin.

• mekko, Essentiel, (ostettu Antwerpenista)
• koru, Lapponia – Planetaariset laaksot
• ballerinat, Cecil, (ostettu Waterloosta)
• sormus, Cartier – Trinity