Uusi vuosi – jeee!! Tykkään uudenvuoden kaltaisista merkkipaaluista ihan valtavasti – niinkuin monet teistä tietääkin. Uusi alku tuntuu jotenkin ihanan freesiltä ja lupaavalta. Ihan kuin uusi kalenteri tai päiväkirja, jonka sivut on vielä ihan puhtaat, tyhjät ja toistensa kaltaiset, mutta sitä tietää jo, että kohta sivut pursuilee elämää. Huimaannuttavan ihana vapauden tunne siitä tiedosta, että oikeastaan voi ihan itse päättää, mitä niille sivuille tulee kirjattua!

En nyt tietty (enää) ole aivan niin naivi, että kuvittelisin elämän jotenkin kertaheitolla mystisesti muuttuvan yhden – lopulta aivan randomin – yön aikana. Enkä niin sinisilmäinen, ettenkö tietäisi, että monet arkiset asiat, elämän raamit ja vaatimukset, ovat sellaisia, että ne ensinnäkin täyttää vuorokauden 24 h aika helposti – ja toisekseen niitä on vaikea tuosta vaan muuttaa.

Mutta vanhan kliseen sanoin: se mihin keskittyy, mille antaa huomionsa ja mitä ravitsee, se kasvaa ja lisääntyy. Roger that!

Eli vaikka nyt ei olisikaan halua tai tarvetta millekään täyskäännökselle tai totaaliselle uudelleen arvioinnille, voi uuden puhtaan kalenterin valkoiset sivut nähdä mahdollisuutena keskittyä niihin itselle tärkeisiin juttuihin. Oma uudistus tälle vuodelle on “taidetreffit”. Haluan sekä tehdä että kokea taidetta ja kulttuurielämyksiä enemmän kuin aikaisemmin – ja näin Tukholmassa asuvana on kyllä tasan nolla syytä, miksi en kävisi enemmän näyttelyissä, teatterissa, konserteissa etc.

Tai no, koronatilanne on tietty varsin hyvä syy, mutta se ei estä itse tekemistä. Enkä voi väittää rampanneeni alvariinsa nauttimassa tukholmalaisesta kulttuurielämästä ennen koronaakaan…

Jotenkin tuntuu, että olen ennenkin messunnut, miten haluan myös lisää glitteripölyä ja kimallusta elämääni. No, maailmantilanne on sellainen, että mitään kovin suuria juhlia tuskin on taas hetkeen tiedossa, eikä sen kummempaa muutakaan glamouria. (Vitsit, että olen iloinen, että ne työpaikan pikkujoulut pidettiin! Ja kummitytön valmistujaiset!!) Niinpä päätin, että pyrin parhaani mukaan käyttämään juhlavahkoja vaatteita ja asusteita ihan arjessa.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tuo päälläni oleva & Other Storiesin Rodarten (rrrakastan Rodartea btw!) yhteistyömallistosta vuonna 2016 (!!) hankkimani kashmirneuletakki. Ajattelin, että sille on suunnattomasti “ladies who lunch” -tyyppistä käyttöä, mutta koska se on ollut mielestäni liian bling toimistolle, en ole onnistunut pitämään sitä kuin pari hassua kertaa. Peetu on tainnut lainata neuletakkikaunokaista useammin kuin mitä itse olen sitä käyttänyt.

Tähän on tultava muutos!

Lupaan siis pyhästi itselleni, että vastedes en hilloa näteimpiä vaatteitani kaapissa odottamassa jotain mystistä erityistilannetta, jota joko ei tule tai vasta jälkikäteen tajuaa, että no olipas spesiaali hetki! Kaikki kiva päätyköön käyttöön aina kuin vain mahdollista. Alan viedä roskia pihalle paljettihameessa, jos siltä tuntuu!

Tässä esittelen diskreetisti uudeksivuodeksi kynsiini hankkimaa diskopalloglitterilakkausta. Lapsenlapseni Bönis, 16 kk, on sitä mieltä, että kynnet on aivan valtavan upeat!

Koko asu on itseasiassa uudenvuoden aatolta. Valitsin timangineuleen ja löysät prässihousut samppanjabrunssin asuksi. Valkoinen ei ehkä ole kaikkein järkevin valinta, kun on tarkoitus sukeltaa kyynärpäitä myöten valtavan (ja valtavan herkullisen!) merenelävätarjottimen kimppuun, mutta itsellenikin yllätyksenä selvittiin aivan täysin ilman vahinkoja!

Tässä taas on tarkoitus esitellä neuletakin hihojen kauniita palmikkoyksityiskohtia. Tykkään aivan valtavasti, kun tavallisissa vaatteissa on sporttisia detaljeja (vaikka toisaalta en oikein voi kuvitella, että käyttäisin varsinaisia urheiluvaatteita esim. toimistolla) ja mielestäni nuo palmikkoiset vauhtiraidat on juuri sitä.

Samalla tässä näkyy erittäin (liian??) selvästi, miten tuskaisen hitaasti etenee vanhojen, värjättyjen hiuslatvojen kasvattaminen pois. Viimeksi kampaajalla leikattiin taas muutama sentti ja laitettiin sävytystä pehmentämään rajakohtaa, mutta kyllähän tuo aikamoinen sateenkaari on edelleen. Noooh… eiköhän se siitä, kun vaan jaksaa katsella muutosprosessia vielä hetken.

Kuvauspaikkana on muuten meidän taloyhtiön kasvihuone, jos joku ihmettelee merkillistä taustaa. Talvikelillä kamerajalustan ja kaiken muun kanssa sählääminen on aika ekstremeä, joten ajattelin ilahduttaa armaita naapureitani ja pöllöillä kuvanottohommissa tuolla toistekin.

• neuletakki, & Other Stories Rodarte -yhteistyömallisto
• housut, H&M
• kengät, Aldo
• korvikset ei nyt näy oikein missään kuvassa, mutta korvissa on suosikki-Kalevalat: hopeiset Kuuttaret

Ihana, upea, fiksu ja lahjakas kummityttäreni valmistui keväällä lääkäriksi. Koronapandemia lykkäsi juhlia puolisen vuotta, mutta muutama viikko sitten oli onneksi sen verran tasainen tilanne, että saatettiin kokoontua isommalla porukalla onnittelemaan tuoretta lääketieteen lisensiaattia.

Mielestäni tällaiset juhlat on tärkeitä. Kannatan kaikenlaisten siirtymäriittien ja eri elämänvaiheiden merkkaamista tapahtumalla, mikä jää muistojen arkistoon koko yhteisölle. Ihminen on laumaeläin ja merkkipaalut kokoaa luontevasti eri tahoilla elämäänsä elävät lauman jäsenet yhteen. Sen lisäksi että ollaan yhdessä todistamassa juhlakalun saavutusta (tai uutta elämänvaihetta), uudistuu myös koko verkoston väliset sosiaaliset siteet.

Varsinkin nyt, kun kohta jo kaksi vuotta ollaan eletty, jos ei nyt aivan eristyksissä ja lock down -tilanteessa, niin ainakin merkittävästi pienentyneissä ympyröissä, tuntui aivan mielettömän upealta jo pelkästään se, että tällaiset juhlat oli tulossa!

Ja siis tietty juhlissa on se ihana puoli, että saa hyvän syyn laittaa huulipunaa ja kivat vaatteet. Laittautua vähän. Sitä herkkua ei ole todellakaan ollut mitenkään liikaa tarjolla!

Tampereen aurinkoisen alkuiltapäivän talvinen valo oli niin pehmeä ja kaunis, että sain ylipuhuttua Peetun nappaamaan asukuvat ennenkuin marssittiin sisälle juhlimaan. Asun juju on aika ilmiselvästi tuo & Other Storiesin ruttutoppi. Yleensä en kestä yhtään mitään puhvihihoja tai kädentien poimutuksia paidoissani (muiden päällä kylläkin!), mutta tässä nuo onnistuvat olemaan sen tason rouheat, että en saa muurahaisia ihon alle. Päinvastoin ihastuin paitaan itsellenikin yllätyksenä jo ensi sovittamalla.

Hame on iki-ikivanha H&M loppualelöytö. En ole sitä kovin paljoa käyttänyt, koska – niinkuin kuvastakin näkyy – se menee tosi helposti ryppyyn. Tykkään kyllä sekä materiaalista (pehmeäksi hiottu raskaasti laskeutuva musta tencel) että kaitaleista kootusta liuhumallista (näkyy ehkä parhaiten viimeisessä kuvassa), mutta tosiaan istuin vastasilitetyn hameen kanssa alle kymmenen minuuttia taksissa ja lopputulos on aika ruttunen. No, ehkä pitää vain asennoitua, että se on ominaisuus eikä bugi. Haha!

Tuohon lumiselle tasanteelle en viitsinut lähteä liukastelemaan asun varsinaisten kenkien kanssa. Ihan kivasti kyllä nuo maihinnousubuutsitkin sopii kokonaisuuteen mielestäni. Tarkoitus oli sitten sisällä napata yksi täydentävä kuva varsinaisista kengistä, mutta juhlat veivät mennessään ja homma unohtui. Alla oleva tilannekuva antaa kuitenkin vähän osviittaa juhla-asuni suht matalakorkoisista sling-backeistä.

Tärkeämpää on toki huomata itse suloisuus ja päivänpaiste Bönis, joka edusti reippaana ja iloisena vintage Laura Ashley -mekossa! Böniksen mekon on Tinni ostanut Karkille sellaiset rapiat 30 vuotta sitten!

• paita, & Other Stories
• hame, H&M
• kengät, Aldo
• sisäkengät, H&M (Conscious Exclusive)

Meillä oli viime perjantaina työpaikan pikkujoulut. Aivan älyttömän mahtavaa, että juhlat pystyttiin pitämään! Vielä torstaina tuli viimeinen tiedote tilanteesta ja viestin otsikon nähdessäni valmistauduin jo henkisesti, että nyt tulee ilmoitus peruutuksesta. Mutta ei sentään. Ohjeita kiristettiin koronapassin verran ja muutenkin selvennettiin osallistumisen reunaehtoja, mutta kekkerit säilyivät.

Juhlat, ihmisiä, puhetta, naurua ja tanssia – ai että, miten niitä onkaan kaivannut! Ja pukeutumista tietty myös. Kotiverkkareissa hiihtely on ihanaa sekin, mutta kyllä tekee sielulle hyvää, kun voi vähän kimaltaa välillä.

Pikkujoulujemme teema oli Ranska ja koska rrrrakastan teeman mukaista pukeutumista (siksikin MET gaalan punainen matto on suosikkini, vaikka upeita pukuja on muissakin häppeningeissä), aloin miettiä asuani jo siinä vaiheessa, kun kutsu alkusyksystä saapui.

En usko, että kukaan kollegoistani tajusi, miten valtavan nokkelasti olin tulkinnut teemaa (haha!) – varsinkin, kun ainoa fashion-nörtiksi tunnustaunut ei pystynyt osallistumaan. Päätin siis napsaista asustani kuvat ennen juhliin lähtöä silläkin uhalla, että ilman luonnonvaloa ja kuvauksiin vain kehnosti soveltuvasta ympäristöstä johtuen kuvista ei nyt ehkä teknisesti tullut niitä kaikkein onnistuneimpia.

Teeman mukainen pukeutuminen ei ole sama kuin naamiaiset. Tällä periaatteella hahmottelin oman asukokonaisuuteni, jossa tavoittelen Chanelin 00-tyyli meats Chanel cruise 21/22 mukaista henkeä pienellä rock’n’roll -twistillä. Siis enemmän “Call my agent” kuin “Emily in Paris”. Monet kollegat oli toki valinnut asuunsa selkeämmin ranskalaisia stereotyyppejä: baskereita, raitapaitoja, punaisia huiveja kaulassa, patonkeja kainalossa, mutta itse en innostunut niistä.

Omassa asussani ihan aidosti ranskalaista on jakun suunnitellut Isabel Marant – ja toisaalta myös bootsit on mielestäni hyvin Marant-henkiset, vaikka ovatkin & Other Stories -alelöydöt. Muuten mennään enemmän fiilistasolla. Miten Yves Saint Laurent toi smokkitakin naisten juhlapukeutumiseen ja Coco Chanel kapinallisen mukavuuden.

Yksi suurimpia haasteita itselleni oli, että päätin etten osta mitään uutta asua varten. Vaikken nyt mitään “en-osta-mitään” -kuuria pidäkään yllä, olen hyvin tietoinen, että kaikkea on, mitään uutta en oikeasti tarvitse. Kokonaisuuden vanhimmat ovat helmikaulakoru, jonka hankin Madonna-aikoinani kasarilla ja helmirannekoru ysärin alkuajoilta. Jakku on vuodelta 2013 ja hameellakin on jo ikää muutama vuosi, kun taas bootsit ja korvikset ovat aika uudet – ja t-paita tuli sitten lopulta kuitenkin hankittua ihan tätä asua varten.

Toinen haaste oli se, että päätin, etten ota lainkaan laukkua. Jakun taskuihin sujahti toiseen puhelin + yksi luottokortti ja toiseen huultenrajauskynä & huulirasva. Mitään muuta en olisi tarvinnutkaan, joten aivan oikea päätös!

Kampauksen kanssa mentiin “väännetään-vähän-harjakihartimella” -meiningillä, koska se nyt on tyyliin ainoa asia, mitä kykenen saamaan aikaiseksi. Tuumasin sitten, että eikös tuossa ole vähän samaa henkeä kuin Catherine Deneuven kampauksissa usein. Kuvien ottamisen jälkeen, ennen juhliin lähtöä, harjasin kiharat vielä paremmin auki (kuvissa vain harottu viisipiikkisellä) ja yhdennäköisyys oli mielestäni vielä selkeämpi.

Tuli sitten valittua taas asuun t-paita, mutta en voinut sille mitään. Yritin sovitella vaikka mitä toppeja ja paitoja, mutta mikään ei vaan tuntunut hyvältä. Simppeleinkin juhlatoppi teki asusta liian hienostelevan, ei ollenkaan näköiseni, ja kun yritin matsata hameen kanssa mustaa kauluspaitaa ja vastaavia, tuntui kuin olisin ollut “suoraan toimistolta juhliin” -jutusta. Sitten törmäsin Uniqlon limited edition Louvre -mallistoon ja tuumasin, että tuossa se on. T-paita oli jälleen kerran se asun puuttuva palanen! Haha!

No, mitä mieltä olette? Onnistuinko tavoittamaan teeman?

Itse olin kyllä oikein tyytyväinen asuuni! Bootsien korkokin on just hyvän korkuinen ja tukeva, että koko ilta tanssilattialla tuntui enemmän (olemattomissa) vatsalihaksissa kuin päkiöissä.

• t-paita, Uniqlo
• hame, Esmaran Heidi Klum -mallistosta
• jakku, Isabel Marant pour H&M
• bootsit, & Other Stories

Peetu on muuttanut – ja nyt sillä on niin iso parveke, terassi oikeastaan, että siellä mahtuu ottamaan asukuvia!

Poikkesin viikko sitten sunnuntaina fikalla ja ihastelemassa, miten paikat oli kahdessa päivässä tullut lähestulkoon kuntoon. Kaikki pahvilaatikot oli jo poissa, kirjat hyllyssä, sohvatyynyt paikoillaan ja viherkasvit ojennuksessa. Uskomaton juttu! Oma kokemukseni on se, että hyvä jos vuoden päästä maiseman vaihdon jälkeen alkaa näyttää asuttavalta. No, edellisestä muutostani on kyllä jo kohta viisitoista vuotta – ehkä tässä on kysymyksessä muutonvihajaan käänteinen aika-kultaa-muistot -kokemus. Haha!

Napsittiin asukuvat juuri ennen kuin pimeys yllätti. Sillä kyllä se vaan edelleenkin yllättää – lähinnä sillä, miten poskettoman aikaisin on aivan säkkipimeää.

Signature-pukeutuminen kuulostaa käsitteenä jotenkin hurjan tyylikkäältä. Silleen “muoti vaihtelee, mutta tyyli on ikuista” -tavalla klassiselta ja arvostettavalta. Omalla kohdallani olen havainnut, että henkilökohtainen signatureni on kyllä kaikkea muuta. Printti t-paita ja neuletakki vaikuttaa olevan perusvalintani niin arkeen kuin (pienehköön) juhlaankin, toimistolle yhtälailla kuin kotihimmailuun.

Jotenkin tuntuu, että nokkelat slogan-teepparit on nekin jo aikapäiviä sitten julistettu trendipannaan. Armon saa korkeintaan rakkaat vanhat bändi- ja konserttipaidat, joihin liittyy jokin koskettava henkilökohtainen tarina. Onneksi olen jo aikapäiviä sitten lakannut välittämästä yleisistä säännöistä ja rajoituksista. Minkä sille voin, että t-paita tuntuu olevan oikea ratkaisu pukeutumispulmiini ihan aina!

Tässä uusin hankintani!!

Olen jo tosi pitkään haikaillut kunnollisen pitkän trenssin perään. Metsästelin ruutukangasvuorisia klassikoita ja sovittelin 2nd hand löytöjä kuukausikaupalla. Kun vihdoin kahden ja puolen vuoden jälkeen pystyin taas pukemaan päälleni oikein takin, päätin, että en enää jaksa odottaa – ja kun törmäsin Acne Studion kauniisti leikattuun versioon mukavassa -40% alessa, totesin, että se olisi sitten siinä.

Trenssi on siinä mielessä ikuisuushankinta, että tällä mennään nyt seuraavat vuosikymmenet. Tämänhetkinen “normaali” mitoitus on aika väljää ja tuonkin kanssa otin kokoa normaalia pienemmän, koska halusin, että se tuntuu hyvältä myös sitten, kun oversize-trendi heilahtaa taas vältettävien listalle. Väri on neutraali ja aikaa kestävä, vaikkei aivan sitä kaikkein klassisinta trenssibeessiä olekaan.

Klassinen kaksirivinapitus, poletit, kangasvyö ja tarpeen mukaan monella eri tavalla kiinni napitettava kaulus – check, check ja check!

Sen verran takissa on väljyyttä, että alle mahtuu ihan paksukin villapaita. Aavistelen, että tuon kanssa tulee mentyä suurin osa täkäläisestä talvestakin. Yleensä kunnon talvitamineita ei tarvitse kuin korkeintaan viikon tai kaksi, mutta tuulenpitäville ja kerrostaen säädeltäville sekalaisen kelin asuille sitäkin enemmän.

“Anybody can do what I do.” on siis Andy Warholin slogan – yksi ziljoonista hänen sanomakseen kirjatuista.

Trenssin isoin juju piilee selkäpuolella. En vaan voinut olla rakastumatta tuohon super hero -viittaa muistuttavaan keeppiin. Niin hieno!! ❤️

Toinen viimeaikainen hankinta on Lovian musta pikkulaukku. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, varastoistani ei ole löytynyt kaikkien peruslaukkujen äitiä – monikäyttöistä mustaa peruslaukkua! Kun näin Lovian valikoimissa tuon kaunokaisen, joka taipuu myös vyölaukuksi, tiesin, että voin lopettaa etsimisen.

Sen lisäksi, että laukku on hieno, tuntuu myös mukavalta tietää, että kaikki suomalaisen Lovian laukut valmistetaan huonekalutehtaiden yms. jätemateriaalista. Eli tuonkin hienot materiaalit, pehmeä mutta kestävä nahka, olisi joutunut roskavuorta kasvattamaan, jollei Lovia olisi valmistuttanut siitä Mintulle uutta uskollista palvelijaa.

Uusia tennareita en oikeastaan olisi tarvinnut. Tai siis urheiluun kyllä – ja sitä varten nuo Zalandosta tilasinkin. En tiedä kasvaako jalan koko tosiaankin vielä tässä iässä, mutta vanhat “sisäjumppakenkäni” olivat käyneet niin pieniksi, että isovarpaat tulivat kipeäksi. Löysin nuo kivan näköiset Adidakset Zalandon kesäalen loppumetreiltä ja vaikka heti totesinkin, että niiden kovahko pohja sopii hyvin katukäyttöön, mutta ei oikein treenihommiin, en alle 20 € maksaneita tossuja viitsinyt lähteä palauttamaan.

Nyt uusista Adduista on tullut ihan lempparit – ja hyvittelen omatuntoani sillä, että käytän kyllä kaikki lenkkarini aivan loppuun. Pari viimeistä paria on kulunut pohjasta kirjaimellisesti puhki.

(Kauheesti on kyllä näköjään tullut tehtyä erilaisia hankintoja…)

• paita, Uniqlo
• neuletakki, Dagmar
• housut, H&M
• trenssi, Acne Studios
• tennarit, Adidas
• pikkuhuivi, Marimekko
• laukku, Lovia

Uusi normaali hahmottuu pikkuhiljaa. Meillä virallinen toimistolle paluu alkoi viime viikon maanantaina, mutta jo jonkun aikaa on ollut mahdollista käydä tekemässä lähipäiviä. Ensimmäinen kertani officella 19 kuukauden tauon jälkeen tuntui aivan ensimmäiseltä koulupäivältä pitkän kesäloman jälkeen. Työnteon tehokkuus oli – jos totta puhutaan – vähän niin ja näin, kun piti vaihtaa kuulumisia ja bondata kollegoiden kanssa pitkän tauon jälkeen.

Jotenkin oudosti korona-aika on myös vääristänyt aikakäsitystä. Monta kertaa eri ihmisten kanssa jutellessani huomasin, että viitataan viime kevääseen, vaikka itseasiassa puhe on toissakeväästä. Siitä, jolloin vanha normaali lakkasi olemasta. Ihan kuin yli vuoden ajanjakso olisi hävinnyt kokonaan. Vaikka itsellänikin on pandemian aikana ollut aivan valtavan isoja tapahtumia elämässäni, kuluneet 19 kk tuntuu jotenkin hahmottomalta epäajalta, jonka pituus ei ole mitenkään selkeästi jäsenneltynä päässä.

Paluu toimistolle on tuntunut mukavalta. Onneksi kuitenkin meidän, niinkuin käsittääkseni aika monen muunkin, organisaation johto on tajunnut, että ihmiset ovat varsin tehokkaita ja motivoituneita myös etätöissä – ja siksi lähihommiin ei ole pakko palata viitenä päivänä viikossa. Meillä sovelletaan 50% sääntöä, eli puolet ajasta pitää olla toimistolla ja puolet saa olla halutessaan etätöissä.

Itse olen yksi siitä vähemmistöstä, joka on erittäin iloinen pakollisen etätyön päättymisestä! Yksin asuvana sinkkuna mökkihöperyys on kyllä monet kerrat ollut lähellä ja olen todellakin tuntenut vahvaa hengenheimolaisuutta hölpön-pölpön-mummoihin, jotka juttelevat ummet ja lammet ruokakaupan kassan kanssa, kun juuri muita ihmiskontakteja ei ole. Niin mahtavan ihana tunne, kun vaan saa olla ihmisten keskellä!

Samalla kuitenkin tuntuu tärkeältä saada pitää kiinni pandemian aikana rutiiniksi muodostuneista hyvistä jutuista. Itseltäni menee lähityöpäivinä kaksi tuntia päivässä raitiovaunussa istumiseen. Eli etätyöpäivinä sitä ikäänkuin saa kaksi tuntia lisää käyttöönsä. Eikös se ole yksi niitä klassisia mahdottomia toiveita, että “mitään muuta en toivo kuin paria lisätuntia vuorokauteen”? No, tässä ne nyt ovat.

Omat lisätuntini olen sijoittanut periaatteessa kahteen asiaan: nukkumiseen ja ulkoiluun. Koronakävelyt aloitin silloin, kun kaikki muutkin, ihan pandemian ja etätöiden alussa. Sittemmin päivittäiset kävelylenkit muokkaantuivat silloin tällöin hölkkäilyksi – ja vointi on kohentunut eksponentiaalisesti.

Riittävä unen saanti on myös varsinainen ihmekuuri mielialalle ja yleiselle hyvinvoinnille. Kuka olisi arvannut!? (haha!) Tuntuu, että edelliset kymmenen vuotta on mennyt enemmän tai vähemmän vajailla yöunilla – mutta nyt alkaa velka olla kuitattu. Mitenkään en haluaisi palata takaisin entiseen “kyllä kuusi tuntia riittää hyvin” -meininkiin, mutta kieltämättä kunnon kahdeksan tunnin unet jää toimistopäivinä edelleenkin haaveeksi.

Toistaiseksi tämä uusi normaali tuntuu kyllä aivan possu-ihanalta luksukselta  ja rusinoiden poimimiselta pullasta! Hyvin ehtii käydä valoisaan aikaan lenkillä ja nukkua tarpeeksi, mutta sitten vastapainoksi saa välillä laittaa ihan oikeita vaatteita päällensä ja lähteä aikuismaisesti töihin. Kyllä kelpaa!

Sen sijaan allekirjoittaneen kameran itselaukaisijan käyttötaidoissa on jokseenkin paljon toivomisen varaa! Haha! Molemmat rakkaat lapsukaiseni – hovikuvaajani – ovat nyt niin kiireisiä, että jos mielin saada asukuvia edes joskus, pitää tuo ottaa kyllä haltuun.

Tätä viime viikolla toimistolla käyttämääni asua kuvatessa oli myös aivan järkky tuuli, syysmyrsky oikeastaan, niin että 99 % prosentissa kuvista hiukset pöllyää silmillä, paidanhelma on korvissa tai huidon epämääräisesti oikoakseni edellämainittuja. Tykkäsin kuitenkin asusta – ja varsinkin tuosta Marimekon paidasta – tosi paljon, joten yritin haravoida ne vähän vähemmän epäonnistuneet kuvat tänne…

Paita oli ensimmäinen hankintani, kun pääsin eroon kaksi vuotta kättä tukeneesta härvelistä. Aluksi tuntui aivan oudolta pukea päälle oikea vaate – eikä vain jotain lepakkohihaisia oversize -virityksiä. Ihastuin kisukuosiin jo ennen ennenkuin mallisto oli myynnissä ja hetken mietin, että hankkisinko saman malliston takkimekon vai tuon paidan. Päädyin paitaan, koska mietin, että sille on ehkä enemmän käyttöä ja se tuntui muutenkin jotenkin enemmän omalta. Kisut rinnuksilla olo on erityisen voimakas!

Hyvin sujuu Mintulta kuvien ottaminen – eikö!?

Parin viikon päästä ollaan Peetun kanssa lähdössä viikonlopuksi Tampereelle – ja sain jo lupauksen, että voidaan siellä ikuistaa ainakin jotkut asut. Käsihärvelistä vapautumisen kunniaksi ostin myös uuden trenssin, josta tykkään aivan valtavasti, ja sen haluan ainakin esitellä. Muutenkin se, että pystyn käyttämään tavallisia paitoja – ja ylipäätään mitään takkia (kaksi talvea meni poncho-huivi -yhdistelmillä) on tuonut aivan uuden renessanssin ja ilon pukeutumiseen!

• paita, Marimekko
• hame, H&M
• kengät, Aldo
• korvikset, Kalevala Koru

Selailin loppukesän kuvia puhelimestani etsiessäni yhtä lomakuvaa – ja törmäsin näihin Böniksen ristiäisten jälkeen Suomalaisen kirkon pihalla Peetun juhla-asustani ottamiin kuviin.

En voi ymmärtää, miten olen saattanut unohtaa, että asu tuli (poikkeuksellisesti) ikuistettua! Kuvista tuli mielestäni oikein kivoja – vaikka itse sanonkin (miksi muuten pitää aina sanoa ”vaikka itse sanonkin”? Eikö sitä voi ihan vaan olla sitä mieltä, että hyvät kuvat tuli?). Alkusyksyn, tai ehkä se vielä oli loppukesää, iltapäivän valo oli ihana, kirkon piha tunnelmallinen ja olo onnellinen monestakin syystä. Bönis oli juuri saanut kasteessa nimensä, juhla oli ihanan valoisa ja lämminhenkinen – ja mikä valtavan ihana tunne, kun pitkästä aikaa sai nähdä vähän isommalla porukalla!

Olin myös erittäin tyytyväinen asuuni, mikä oli sinänsä hyvä, sillä sen kanssa oli mennä edellisenä iltana hiukan tiukille…

Patologisena aikaoptimistina ja muutenkin optimistina olin ajatellut, että ompelen itse jonkun kivan mekon itselleni ristiäisiä varten. Käteni on toki kuntoutunut jo suorastaan paljon paremmaksi kuin uskalsin toivoakaan – ja teoriassa kykenen kyllä jo jonkin verran ompelemaan.

Vielä lauantaisia ristiäisiä edeltävänä torstaina olin sitä mieltä, että hyvinhän tässä ehtii! Ei tullut pieneen mieleeni, että toistaiseksi en ole ommellut muuta kuin muutamia vauvojen vaatteita (joiden käsittely tällaiselle käsipuolelle on helpompaa, kun kappaleet on pieniä) ja oikea käden sormet – vaikka nykyään toimivatkin jo – ovat yhä kömpelöt ja heikot. Eli vaikka edellisessä todellisuudessani olisinkin surauttanut suunnittelemani, toki suht simppelin, mekon yhdessä illassa, nyt se olisi turha toivo.

Kun perjantaina alkuiltapäivästä totesin, että koska mekkoa ei ole vielä edes leikattu, en tule ikinä saamaan sitä ajoissa valmiiksi.

Aloin siis kuumeisesti sovitella vaatekaappiani läpi. Yllättäen (”yllättäen”) kaikki, mitä käteen osui, oli epäsopivaa, liian ei-juhlamaista, liian työvaatemaista, liian ei-ristiäismäistä. Kello oli 17.55 perjantai-iltana, kun totesin, että ei tää tästä.

Vain reilun viiden minuutin kävelymatkan päässä on onneksi kiva – ja suht hyvin varusteltu ostoskeskus – sinne siis. Perjantaisin putiikit sulkevat siellä klo 19, eli homman piti ratketa tunnissa.

Keskityin kahteen kauppaan, joissa tiesin olevan kivoja brandejä ja yleensä melko hyvä valikoima. Ensimmäisessä (Alternativet) kaappasin kainaloon pikaskannauksella 6 mekkoa (Stine Goyaa, Mads Norgaardia, Just femalea) ja päätin etukäteen, että joku niistä sopii.

Mutta ei sopinut.

Sitten laukkasin siihen toiseen kauppaan (Best of Brands) ja päätin, että otan ensimmäisen, joka on vähänkään sinnepäin. Jo aavistuksen epätoivoisena kingersin päälleni BOSSia, Dagmaria, Filippa K:ta, Gannia, Rodebjeria… ja mitä niitä nyt oli. Melkein päätin päätyä yhteen BOSSin mekkoon, joka oli kyllä oikeastaan ihan ihana, mutta mittasuhteiltaan selkeästi tarkoitettu vähintään 170 cm pitkälle naiselle – eikä tällaiselle kaltaiselleni tapille.

Tässä vaiheessa kello oli jo varttia vaille seitsemän. Aikaoptimisti kun olen, päätin laukata tsekkaamaan vielä vähän kauempana sijaitsevan Åhlénsin pikkusen naistenvaateosaston. Siellä on kuitenkin kohtuuvarmaa Ida Sjöstedtiä ja Carin Westeriä valikoimissa. Yksi aivan mielettömän ihana Ida Sjöstedt roikkuikin Åhlénsin aletangossa. Mutta eeeei – se oli (vähintään) yhtä kokoa liian pieni.

Ja nyt kello oli vain muutamaa minuuttia vaille seitsemän. Kaikki kaupat olivat jo sulkemishommissa, useimmissa metallinen turvapaljeovi vedetty jo melkein kiinni asti. Pingoin kevyttä marssihölkkää ensimmäiseen kauppaan, jonne olin jättänyt yhden (ei todellakaan ristiäisiin sopivan) hameen varaukseen.

Sielläkin oltiin jo sulkemassa, mutta puuskutin, että ottaisin nyt varmaan sitten sen hameen, jonka hetki sitten varasin, vaikken ole ihan varma siitä. Kerroin, että olen menossa huomenna aamupäivällä tyttärentyttäreni ristiäisiin, eikä ole mitään päällepantavaa.

Ja siis uskomatonta, mutta voi miten totta: Tämä upea myymälähenkilö, parikymppinen nuori nainen, totesi vain, että nyt etsitään sulle hyvä asu! Hän ohjasi minut pukukoppiin, toi ison kasan mekkoja (joita en ollut ensimmäisellä kierroksella huomannut lainkaan) ja aloin sovitella.

Tuo päälläni oleva mekko oli ehkä toinen tai kolmas, jota sovitin – enkä voisi olla tyytyväisempi! Hintaakin oli suunnilleen vain puolet siitä, mitä olisin joutunut pulittamaan siitä BOSSista, jonka jo melkein ostin.

Lisäksi jäi aivan valtavan hyvä mieli siitä, miten nuori ihminen, perjantai-iltana, sulkemisajan jälkeen, on niin kertakaikkiaan avulias ja ihana. Yhtään en tuntenut, että olisi joku hoppu tai kiire tehdä päätöstä. Eikä hän myöskään tehnyt mitään numeroa siitä, miten hän nyt on näin mahtavan joustava ja palvelualtis – päinvastoin asenteensa oli täysin, että tottakai ja ilman muuta autan tällaisessa kriisissä! Aivan mahtavaa!

Menin vielä sunnuntaina erikseen kiittämään ihanasta palvelusta. Tällaisia asiakaspalvelun helmiä ei kyllä liian usein tapaa!

• mekko, Leveté Room
• kengät, Gabor
• laukku, Mulberry