Nyt seuraa ihan kertakaikkiaan hävytön kuvakavalkadi uusista hiuksistani!!
Tai siis hävytön toki ainoastaan ja vain siinä mielessä, että kuvia on hävyttömän paljon – muuten täällä ollaan erittäin säädyllisiä, niinkuin aina.

En oikein tiedä edes mitä sanoisin vielä. Vaikka kampaamoaika oli tosiaan jo lauantaina, tässä on mennyt hetkonen uuteen lookiin totutellessa.
Hiuksista tuli aika paljon lyhyemmät, mitä olin etukäteen ajatellut. Tavoitteena oli kampaus, joka olisi kuitenkin vielä jollain mittapuulla pitkä. Kampaamotuolissa mieleni kuitenkin ehti muuttua, mitä sitä nyt nössöilemään, kun kerran on hommaan ryhdytty.
Ratkaisevaa oli se, että tajusin heti olevani erinomaisen osaavissa käsissä. Huikean taitava Sofia Geideby Norrmalmsgatanin Bjorn Axénilla on voittanut vaikka mitä kilpailuitakin. Suosittelen erittäin lämpimästi, mikäli etsiskelet kampaajaa Tukholman keskusta-alueelta!

Lopputulos on siis ennemminkin rikottulinjainen BOB kuin pitkähkö LOB.
Ja kyllä, täytyy sanoa, että tykkään uudesta lookistani ihan valtavasti! Se tuntuu keveältä, leikkisältä, hauskalta ja iloiselta.
Hiukan pitää vielä totutella elämään uusien karvojen kanssa, vaikka yllättävän vähän olen haikaillut pitkien perään. Lähinnä hiusten harjaaminen, takin päälle pukeminen ja muut pikkuasiat, jotka ennen olivat hankalia hiusten tarttuessa kiinni kaikkeen mahdolliseen, tuntuvat nyt niin ihanan yksinkertaisilta.
Vielä en ole hiuksia pessyt enkä kunnolla stailannutkaan itse. Lähinnä vain elvytellyt kampaajan tekemiä  luonnollisia kiharoita. Voin silti kuvitella, miten ihanaa onkaan, kun hiusten peseminen ei olekaan tuntikausia kestävä projekti. Näitähän voisi vaikka opetella fiksaamaan ihan oikeasti!

Vaikka hiuksista tosiaan tuli aika paljon lyhyemmät kuin mitä vielä kotona ajattelin (siis vaikka käytän sanamuotoa “tuli”, kysymyksessä ei ole mikään vahinko – vaan kampaajan kanssa yhteistuumin päätetty pituus!), ne saa kuitenkin vielä kivasti pienelle töpöponnarille. Tärkeä yksityiskohta itselleni, sillä tiedän, etten aina jaksa kasvoilla roikkuvia karvoja.
Tosin yksi hiusten leikkaamisen tavoite oli, että voisin pitää niitä pääasiassa auki. Olin niin kyllästynyt ainaiseen nutturaan ja Pikku Myy -viittauksiin (todellakin big no – jos nyt johonkuhun Muumilaakson asukkiin tunnen hengenheimolaisuutta, niin Muumipappaan sitten). Noniin, olin kieltämättä erittäin kyllästynyt hiuksiini tosi monella tapaa.

Väriinkin olen tässä hiukan tottunut. Ajattelin, että eipä se haittaa, jos nyt hetken seikkailen punapäänä, vaikka mitään pysyvää ratkaisua tästä tuskin tulee. Kampaajakin kyllä kehui, että onpas harvinaisen luonnollisen sävyinen punertavanruskea tullut.
Ihanaa oli muuten myös se, että kerrankin ammattilainen ei lähtenyt sättimään asiakasta sen vuoksi, että tämä hoitaa hiustensa värjäyksen kotona itse.

Norrmalmsgatanin Bjorn Axén ja upea, supertaitava Sofia Geideby, saivat uuden vakiasiakkaan!
 

OMG!! Mitä olen mennyt tekemään!? Hiukseni on aivan porkkana-meats-mansikka -punaiset!!
Juuri, kun kaikki oli lähestulkoon kunnossa (ainakin tukkarintamalla), lankesin klassiseen äääh-kyllä-siitä-hyvä-tulee -ansaan. Kaikki lähti siitä, kun tosiaan nyt lauantaina olen menossa poikkaisemaan hiukseni. Tuumasin, että ihan vielä ei oikeastaan olisi tarvetta tyvikasvun värjäämiselle, mutta että olisihan se aivan mahtavaa, kun sitten lauantaina hiukset olisivat freesit myös värin puolesta.
Aikoinaan, kauan ennen blogiaikoja, värjäsin aina hiukseni itse. Muutamankin kerran homma päätyi arveluttavasti a) erittäin omituiseen värjäystulokseen (vihreä, keltainen, oranssi, vitivalkoinen tyvi + okrankeltainen latva… you name it – I’ve done it!) b) todella monen hiusväripaketin käyttämiseen kerralla, kun yritin paikkailla tekemiäni eksperimentaalisia virheitä. Jossain vaiheessa tein päätöksen, että en enää k o s k a a n värjää hiuksiani itse.
Nooo, vannomatta paras, sillä jotenkin samaan syssyyn sattui se, että lähikampaamoni luotettava ja supertaitava nuori neito lopetti – siirtyi todennäköisesti ja toivottavasti urallaan eteenpäin, koska hän kyllä oli oikeasti hirmu lahjakas – ja että L’Oréal oli esittelemässä uutta Prodigy-hiusvärisarjaansa Bloggers’ Inspiration Day -tapahtumassa.
Heti ensi testailulla vakuutuin L’Oréal Prodigyn, sävy 8, sopivuudesta itselleni ja eka kerran jälkeen olen värjännyt sillä tyvikasvun säännöllisesti noin kuuden viikon välein.

Nyt ei ollut ihan kuutta viikkoa kulunut, mutta halusin silti freesin värin tyvikasvuun, koska lauantaina on se kampaaja ja olen varannut ajan vain leikkaukseen. Yritin kyllä tsekata, että voisiko aikaa pidentää niin, että olisi saanut myös värin, mutta siinä tapauksessa leikkausta olisi pitänyt siirtää yli kuukaudella eteenpäin.
Kävin ensin yhdessä, sitten seuraavana päivänä toisessa ja lopulta vielä kolmannessa myymälässä, joista kaikista olen aikaisemmin ostanut luottoväriäni. Kaikissa myytiin ei-oota. Lopulta menin ruokaostoksille lähimarkettiin ja tuumasin, että sieltä on pakko löytyä, koska heillä on tyyliin koko seinällinen täynnä hiusvärejä – ja sieltä olen ennenkin Prodigyni hankkinut.
Mutta ei, ei ollut sielläkään. Koska koko sarja oli hävinnyt hyllystä, aloin pelätä pahinta – ehkä sen valmistus on lopetettu! Laimensin paniikkia puhelemalla itselleni rauhallisesti, että kyllä täältä joku korvaava tuote löytyy. Vietin valehtelematta puoli tuntia hyllyn edessä hiusväriä valiten ja lopulta päädyin Schwarzkopfin “Medium Blond” -väriin sarjasta, jonka nimeä en muista, mutta se oli joku unbreakable care tai jotain sinnepäin. Sävyn numero oli sama kuin Prodigyn, eli 8. Olin siis aika luottavaisin mielin, että kyllä tästä ihan hyvä tulee.
No ei tullut. Tuli monta astetta tummempi kuin mitä hiukseni olivat (Prodigyn 8 on just eikä melkein!) aikaisemmin ja – mikä pahinta – sain elää uudelleen sen kammottavan hetken, kun hiukseni ovat oikeasti harmaanvihreät! Ei todellakaan silleen trendikkäästi harmaat tai vihreät, vaan ihan selkeästi kaikki-on-mennyt-pieleen -harmaanvihreät.
Kaiken tämän keskellä tuntui aika pikkujutulta se, että hiukset olivat muuttuneet myös vähintään kaksi astetta aikaisempaa tummemmiksi. Mikä ei todellakaan ollut tavoite.

Olin lievästi sanottuna paniikissa, kun tajusin, mitä on tullut tehtyä. Kello oli niin paljon, että enää ei ollut mitään saumaa laukata kauppaan ostamaan uutta väriä. Onneksi kylppärin hyllystä löytyi joskus aikoinaan pressituotteena saamani hiusväri, L’Oréalin sekin, mutta en kyllä muista enää, mikä sarja. Sävyn nimi oli “Caramel Blond” ja mallikuvien perusteella tuhkanvaaleasta tulisi kivasti luonnollisen lämpimän blondi sävy.
Kuvissa näkyy lopputulos, joka ei ole luonnollista nähnytkään! Tavoitteenani oli todellakin vain häivyttää tyvikasvu, mutta sain hiukset, joita jopa meidän toimiston äijät kommentoi. Ja minä kun luulin, että kukaan ei koskaan huomaa toisten tekemiä muutoksia hiuksissa, vaikka ne itsestä tuntuisi tosi suurilta..
Nyt on ilmeisesti niin, että Prodigy-hiusvärisarjaa ei olla lopettamassa (onneksi!) vaan, että mulla on nyt vaan käynyt todella huono tsägä, kun luottovärini on poistunut vakikauppojeni valikoimista. Tietääpähän sitten jo nyt hamstarata Suomesta väripaketteja, kun seuraavan kerran suuntaan sinnepäin kesällä.

Kun tässä nyt ollaan tällaisella itsekritiikkilinjalla, niin vähän näiden kuvien jälkeen tuntuu siltä, että pitäisi varmaan hankkia kokoa pienemmät prässihousut toimistokäyttöön. Nuo, sinänsä hyvät ja yllättävän laadukkaat H&M-housut lököttää kyllä vähän liikaa ollakseen riittävän fiksut officelle.

• kauluspaita, Cheap Monday
• neulepaita, Acne Studios
• housut, H&M
• tennarit, Adidas Original

Tajusin juuri, että tämä rakas Go 4 it vol. 2 -blogini on täyttänyt KYMMENEN vuotta! Aivan uskomaton juttu! Merkkipäivä meni ihan ohitse. Huomasin vasta, kun samana keväänä aloittanut Tyyliä metsästämässä -Veera hehkutteli facebookissa saavutettuja pyöreitä vuosia.
Kuluneen kymmenen vuoden aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka mitä niin blogirintamalla kuin omassa elämässänikin. Useimmat asiat on toki vatvottu täällä kaikkien teidän ihanien lukijoiden kanssa, mutta olen saanut jonkin verran myös kyselyitä, että enkö voisi esitellä itseäni vähän tarkemmin. Siellä ruudun toisella puolella kun on varmasti aika paljon sellaisiakin, jotka eivät ihan koko kymmentä vuotta ole olleet matkassa mukana.
Omien synttäreitteni ja juurikin pyöreitä täyttäneen blogini kunniaksi tuntuu, että juuri tänään on hyvä hetki kertoilla meikäläisen veteraanibloggarin taustoja.

Niinkuin tuosta sivupalkin lyhyestä esittelystä käy ilmi, olen kotoisin Tampereelta. Vaikka kaupunki onkin muuttunut kovasti Tukholmassa asumieni melkein seitsemäntoista vuoden aikana, on se edelleenkin sydämeni kotikaupunki.
Asustelin koko lapsuuteni aina siihen asti, kun lukion jälkeen 19-vuotiaana muutin pois kotoa, Pyynikin kupeessa, Tykkiä vastapäätä. Lukioksi valitsin kuitenkin Rellun, niinkuin käytännössä kaikki kaverinikin. Henkilökohtaista valmentajaani Tinniä ja Näkötornin kahvilaa on kiittäminen, että sain ysillä parannettua todistuksen keskiarvoa yli numerolla – muuten ei olisi pojot riittänyt sisäänpääsyyn. Niin ja toki kiitos kuuluu myös silloiselle liikunnanopelle, joka päästi urheilutunteihin nurjasti suhtautuvat teinitytöt “lenkille Pyynikille”.
Kirjoitusten jälkeen pidin välivuoden ja asustelin töitä tehden Helsingissä syksystä siihen asti, kun pääsykokeiden valmennuskurssit keväällä alkoivat. Tavoitteena oli päästä Helsingin kauppakorkeakouluun, mutta jäin sisäänpääsyrajasta 0,75 pistettä. Plan B oli kaksivuotinen yo-pohjainen mallipukineidenvalmistajalinja (suomeksi “ompelija”) Tampereen Ammattioppilaitoksessa.
Jos nyt tuntuu, että mitä se näitä kaikkia ikivanhoja koulutuksiaan selostelee, niin mulla on tässä pointti! Ompelukoulutuksen aikana kypsyi parin luokkakaverin kanssa ajatus yhteisestä yrityksestä. Parikymppisten rajattomalla itseluottamuksella avasimme Tampereelle Rautatienkadulle kunnianhimoisen ompelimo-putiikin, jonka nimi oli – tadaa – Go 4 it!
Kuvittelin tuolloin, edelleen parikymppisen itseluottamuksella, että pyöritän Go 4 it -bisnestä eläkeikään asti. Toisin kuitenkin kävi, mutta kun perustin tämän blogin, oikeastaan mikään muu nimi kuin Go 4 it vol. 2 ei ollut edes harkinnassa.

Go 4 it:in jälkeen olin vielä hetken Tampereen Työväen Teatterissa ompelijana, mutta sitten kutsui kauppatieteen opinnot Tampereen yliopistossa. Valmistumisen jälkeen olin ollut pari vuotta töissä, kun siinä vaiheessa nelihenkiseksi kasvanut perheeni oli ison päätöksen edessä: muutetaanko allekirjoittaneen työn perässä Helsinkiin vai Karkin ja Peetun isän työn perässä Tukholmaan.
Pienen pohdinnan jälkeen päädyimme erittäin yksimielisesti siihen, että lähdemme Tukholmaan. Totesimme, että Helsinkiin pääsee aina (niinkuin tyttöjen isä sitten muutaman vuoden päästä päättikin tehdä), mutta Tukholmaan ei välttämättä ainakaan yhtä helposti.
Nykyisin perheeseeni kuuluu viime tammikuussa juristiksi valmistunut Karkki (27 v.) ja Uumajan yliopistossa arkkitehdiksi opiskeleva Peetu (24 v.) sekä kaksi pöljää kissaa Sunshine & Sailor Moon.
On niin hassua ajatella, että Karkki oli reipas lukiolainen ja Peetu vasta yläasteella silloin, kun aloittelin blogin pitämistä! Karkki on jopa kirjoittanut pari juttua tänne noin ziljoona vuotta sitten.

Nyt on tullut aika virallisen oloista taustakertomusta, mutta ehkä se hiukan avaa sitä, kuka tämän blogin takana oikein hääräilee.
Aikoinani olin todella innokas partiolainen. Tosin olin vähän myöhäisherännäinen ja liityin mukaan toimintaan vasta 13-vuotiaana – eli silloin, kun monet yleensä lopettaa. No, puolustuksekseni sanottakoon, että en ollut mielestäni kuullutkaan koko hommasta ennenkuin Hämeenlinnasta Tampereelle muuttanut Tinni valotti asiaa tuoreelle bestikselleen.
Vähän myöhemmin löysin aerobicin ja olin aivan himo-innokas Hämeenpuiston GoGo:n kanta-asiakas. Karkilla ja Peetulla on onneksi vain kivoja muistoja niiden lastenhoidosta, jossa saivat kyllä viettää välillä hävettävänkin usein aikaansa.
Ysärin lopussa kuvioihin tuli mukaan juoksu. Itselleni tyypilliseen “kohtuu kaikessa” -tyyliin päätin jo ennen ensimmäistä 2,5 km hölköttelyä, että tavoitteenani on juosta Helsingin City Marathon vajaan vuoden päästä siitä. No juoksin, ja myöhemmin vielä kolme muutakin kertaa. Pari viimeistä on raportoitu täälläkin (2007 ja 2009).
Ompeluhommia ei ole nykyään kovin paljoa tullut tehtyä, vaikka suunnitelmia on sitäkin enemmän. Viimeisin kunnon projektini taisi olla Peetun lakkiaismekko.

Kuvissa näkyy tämän päivän toimistoasuni melkein kokonaan. No, jalassa oli ihan randomit keskisiniset farkut – ei mitään sen radikaalimpaa. Jätin ihan tarkoituksella kuviin officen kulkukorttinauhan. Se kun “koristaa” kuitenkin jokaista työasuani ja välillä tuntuu, että sen vuoksi kaulakorujen käyttö on jäänyt ihan kokonaan.

• huivi, By Malene Birger
• neuletakki, Filippa K
• paita, Forever21

Joskus kohdalle osuu sellainen vaate, että kun sen on kerran laittanut päällensä, ei enää mitään muuta haluaisi pitääkään. Melkein täytyy laittaa kalenteriin ruksi niille päiville, jolloin se on ollut toimistolla, ettei nyt sentään ihan kovin monena päivänä viikossa ilmestyisi paikalle samoissa vetimissä. Lempparivaate tuntuu aina hyvältä valinnalta. Toisaalta se on turvavaate, mutta toisaalta se päällä olo on sen verran fiksu, ettei ole tarvetta kadota täysin kulisseihin.
Ihan aina ostohetkellä ei voi olla täysin varma, tuleeko vaatteesta lemppari vai ei. Ihastuin H&M x Kenzo -malliston mustaan, postimerkkimäisillä aplikaatioilla koristeltuun neulepaitaan jo valikoimaa netissä selaillessani. Silloin en vielä voinut aavistaa, että hankinnasta tulee niin rakastettu, että mielelläni pistäisin sen päälle vaikka joka päivä!

Asu on tosin eiliseltä.
Yritin saada postauksen valmiiksi jo eilen, mutta armas tietokoneeni päätti lopettaa yhteistyön täysin. Nyt, yön ja päivän levättyään, se päättikin jälleen herätä henkiin. Tosin kovalla metelillä tässä hommia tehdään, ja koneosasto käy niin kuumana, että kädellä ei kärsi koskea.
Sen verran pitkään nyt jo eläkeikäinen työjuhtani on osoittanut uupumisen merkkejä, että kai tässä pitää alkaa harkita uuden koneen hankintaa. Ei kyllä mitään käsitystä, millaisella tietsalla bloggari nykypäivänä pärjää. Mac Book Air himottaisi, mutta mahtaako siinä riittää vääntöä ja kapasiteettia kuvien ja videoiden kanssa touhuamiseen?
Toisaalta konevalikoimastani löytyy myös iPad Air 2, mutta sillä pidempien höpötyksien kirjoitteleminen on kyllä hiukan työlästä, vaikka muuten pätevä kaveri onkin. Eli joku kunnollinen Mac pitäisi saada pikapuoliin hankittua.

Jotta pidetään tämän postauksen aihepiiri kunnolla sillisalaattina, voin antaa vielä hyvän elokuvavinkin!
Kävin tänään illalla katsomassa Moonlight-elokuvan ja olen todella vaikuttunut! Hieno ja koskettava kasvutarina, upeaa kuvausta, uskottavia, monisyisiä henkilöhahmoja ja universaaleja tunteita. Vaikka tarina ei todellakaan ole mikään mukavuuden huipentuma, päällimmäinen fiilis leffan jälkeen on kuitenkin toivo ja luottamus siihen, että kaikesta voi selvitä. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan!

• neulepaita, H&M x Kenzo
• neulemekko, H&M
• kengät, Acne
• laukku, Rebecca Minkoff

Kansainvälisessä työyhteisössä on puolensa ja puolensa. Sosiaaliset latinot eivät aina ole samalla aaltopituudella suorapuheisen suomalaisen kanssa – ja välillä menee hermo, kun ruotsalaisten kanssa mikään ei etene salamavauhtia.
Toisaalta olosuhteiden pakosta johtuva kulttuurivaihto avartaa. Oman suun avaaminen ei tunnu niin isolta asialta, kun toiset hölisee tauotta niitä näitä. Ja kun kaikki on saatu keskustelujen, palaverien ja mielipiteiden kuulemisen jälkeen sitoutettua johonkin asiaan tai projektiin, sen takana seistään yhtenä rintamana.
Ihastuttava puoli monikansallisessa kollegalaumassa on myös kaikki mielettömät herkut, joita olemme eri tilaisuuksissa päässeet maistelemaan. Portugalilaisten vaalea sangria on kaikkien toimiston aw-iltojen takuuvarma hitti. Enkä ikinä unohda sitä, kun tiimimme espanjalainen pomo toi kokonaisen eläimen koiven erityisessä telineessä workshop-iltapäivää piristämään. Siitä sitten vuolimme ohuita lastuja, joita söimme pannulla oliiviöljyssä paahdetun, valkosipulilla ja tomaatilla hierotun leivän kanssa. Oih nam!

Tänä iltana makumatka suuntautuu kuitenkin vähän pidemmälle. Kiinasta kotoisin oleva, vasta muutaman vuoden Ruotsissa asunut kollegamme, on kutsunut koko tiimin kotiinsa juhlimaan kiinalaista uutta vuotta. Luvassa on kuulemma aitoja perinneruokia, jotka kuuluvat nimenomaan tähän juhlakauteen. Jos siis olen käsittänyt aivan oikein, Kiinassa vuoden vaihtumista saatetaan helposti juhlistaa viikko tai kaksikin. Vähän rennompaa kuin latautunut sekunttien laskeminen keskiyöllä.
Kysymyksessä on siis ihan rento illallinen kollegojen kesken, joten mitään erityisen spesiaalia asua en halunnut laittaa. Hiukan kyllä harmittaa, että Singaporesta rapiat 15 vuotta sitten ostamani silkkinen “Kiina-paita” ei mene päälle. Se olisi ollut mustien farkkujen kanssa ihan täydellinen valinta.
Punainen t-paita on drapeeratun pääntiensä ansiosta aavistuksen vähemmän arkinen kuin perusteeppari ja eikös punainen ole ihan kiinalaisen uuden vuoden väri? Toimii mielestäni ihan mukavasti. Roikkuvat korvikset tuovat vähän hajurakoa tavalliseen toimistopukeutumiseen.

Täytyy tunnustaa, että odotan jännityksellä illan tarjoiluja. Kollega kyseli silmät varsin veikeästi vilkkuen, että kuinka tulista ruokaa me kestetään! Haha! No, uskoisin, että en ole ensimmäinen, joka valittaa – sen verran jämäkästi tässä viimeaikoina on tullut heiluteltua chili flake -purkkia ruokaa laittaessa.
Ajattelin napata kameran mukaan ja yrittää kiristää illan hostilta suvussa sukupolvelta toiselle siirtyneitä salaisia perinneruokien reseptejä. Jos käy hyvä tsägä, voin raportoida sitten tänne teillekin!

• neuletakki, H&M
• t-paita, Minimarket
• farkut, Primark
• avokkaat, H&M
• laukku, Mulberry
• korvikset, Isabel Marant pour H&M

Tänä vuonna päätin, että en juokse ihan kaikissa muotiviikon näytöksissä. Osaltaan päätökseen vaikutti se, että oikeissa töissä sattuu olemaan juuri nyt sen verran hektinen vaihe, että vapaiden pitäminen ei oikein tullut kysymykseen. Kaikkein tärkeimmät näytökset on toki tullut nähtyä ja tänään illalla on ohjelmassa suosikki-Idat, Ida Sjöstedt ja Ida Klamborn.
Tämän päivän asun piti siis sopia sekä officelle että fashion weekin tunnelmaan. Ei nyt niin, että muutenkaan pukeutuisin jotenkin huomiotaherättävän eksentrisesti muotiviikoille, mutta vähän oli kuitenkin takaraivossa päivän molemmat ohjelmat.

Mustaan mekkoon voi luottaa aina. Se sopii niin toimistolle kuin muihinkin menoihin. Olen ollut aivan supertyytyväinen loppukesästä Lindexiltä hankkimaani valekietaisumekkoon. Se on erinomaisesti laskeutuvaa ja päällä mukavaa jerseytä, joka ei edes pakkasilla ala kiipeillä sukkahousuja pitkin.
Täysmusta asu olisi tietty tosi fashion, mutta jostain syystä en ole viimeaikoina kokenut enää oloani kotoisaksi ihan kokonaan mustissa. Niinpä hain hiukan vaihtelua värimaailmaan kahdella suursuosikillani: Filippa K:n harmaalla merinovillaneuletakilla ja Peetulta joululahjaksi saamallani fantastisella smaragdinvihreällä pashmina-huivilla.

Huivi on tässä nyt ensimmäistä kertaa asukuvissa, mutta työkaverit voi todistaa, että se on ollut koko alkuvuoden turvahuitulani toimistolla.  Office-AC:n vuoksi pieni lisälämpö on töissä tarpeen ympäri vuoden, varsinkin isommat palaverihuoneet on välillä varsinaisia jääkaappeja. Kevyt ja pehmoisesti lämmittävä pashmina on juuri sopiva karkoittamaan hyiset fiilikset.
Lisäksi olen sitä mieltä, että shaalin kaunis vihreä sävy on armollinen myös niinä bad-face-day -aamuina.
Nyt täytyy lähteä kipittämään muotiviikkohulinoihin! Raporttia ja street style kuvia on tulossa vielä vähän myöhemmin tällä viikolla. Reaaliaikaista matskua löytyy instatililtäni @minnapaakkulainen.

• mekko, Lindex
• neuletakki, Filippa K
• huivi, saatu lahjaksi (Peetulta)
• kengät, Acne