Onnistuin tekemään viikonloppuna niin järkyttävän hyvää kukkakaalikeittoa, että on ihan pakko jakaa ohje teillekin! Ja täällähän se säilyy kätevästi tallessa myös omaa myöhempää käyttöä varten. Ohje on vegaani, mutta voin vannoa, että tästä keitosta tykkää kaikki ruokavaliofilosofiaan katsomatta. Paitsi, jos sattuu inhoamaan kukkakaalia, mutta kuka nyt sellaista tekisi?
Kirpeiden syysilmojen lämmikkeeksi sopiva kermaisen mehevä keitto maustetaan tuoreena ruohitulla mustapippurilla ja valkoviinietikalla. Lisukkeena voi tarjota tuoreita sämpylöitä ja koristeeksi sopii makumaailmankin puolesta mainiosti tuore korianteri.
VEGAANI KUKKAKAALIKEITTO
Ainekset:

• 1 iso tai 2 pientä kukkakaalia (mieluiten luomu-)
• 5 isohkoa perunaa
• reilu 20 cm pätkä purjosipulia
• 2,5 dl purkki kasviskermaa (itse käytän yleensä Oatlyn Organic iMat, joka on tosi hyvää!)
• 2 – 3 valkosipulin kynttä
• 1 – 2 kasvisliemikuutiota (luomu-)
• runsaasti mustapippuria myllystä
• valkoviinietikkaa
• koristeluun tuoretta korianteria

Valmistus:
Kuori ja pilko valkosipulit pieneksi, halkaise, huuhtele ja siivuta purjosipuli. Kuullota sipuleita isossa kattilassa pienessä määrässä öljyä ilman, että ne saa väriä. Kuori ja pilko perunat, huuhtele ja pieni kukkakaali. Iske perunat ja kaalit kattilaan, kun sipulit ovat mukavasti pehmenneet ja lisää vettä niin, että kasvikset peittyy. Laita sekaan 1 – 2 kasvisliemikuutiota veden määrästä riippuen (1 kuutio per 1/2 litraa vettä).
Keittele sen aikaa, että kasvikset ovat pehmentyneet ja muusaa sitten koko helahoito tasaiseksi sauvasekoittimella. Lisää kasvisruokakerma (tavallista voi toki käyttää myös, mutta silloin keitto ei luonnollisesti ole enää vegaani…) ja anna kiehahtaa.
Mausta rouhimalla sekaan runsaasti mustapippuria ja maun mukaan valkoviinietikalla. Lisää suolaa, jos tarvitsee. Koristele annos tuoreella korianterilla ja nauti!

Itse tein keittoa ihan järkkyison kattilallisen ja laitoin lounasannoksiksi pakattuina pakkaseen. On niin ihanaa, kun aamulla voi vain napata toimistolle mukaansa valmiin, herkulliseksi tietämänsä lounaan!
Oletteko muuten huomanneet, että Indiedaysillä on nykyään ihan oma “ruokapalsta” nimeltä Foodlover? Sivusto suorastaan pursuilee toinen toistaan ihanampia reseptejä. Jotkut vaativat vähän edistyneempää kokkailutaitoa, mutta paljon sieltä on löytynyt testattavaa ja hyviä reseptejä myös tällaiselle ruuanlaiton vasta-alkajallekin!

Saan aina silloin tällöin kyselyitä siitä, miten laitan hiuksiani – ja etenkin miten teen kiharat pitkiin kutreihini. Tässä pähkinänkuoressa kiharrusrutiinini sekä vertailussa kaksi harjakiharrinta, omani ja toinen, joka on lainassa kaveriltani.
Olen päätynyt käyttämään harjakiharrinta siitä yksinkertaisesta syystä, että olen aika laiska, enkä jaksa ensin erikseen kuivata tukkaani pesun jälkeen. Fööniharjakihartimella puolikuivaksi kuivuneet hiukset on kätevä sekä kuivata loppuun että kihartaa.

Ensin hiuksen jaetaan muutamaan osioon. Osioiden koko riippuu oikeastaan siitä, miten paljon on aikaa ja miten paljon haluaa kiharoita. Mitä pienemmät osiot, sitä kauemmin aikaa menee ja sitä enemmän kiharaa. Hiusten jaottelussa käytän Cailapin klipsuja, joissa on ikäänkuin nivel keskellä. Alunperin sain ko. klipsuja pari pressiesittelykappaleina, mutta olen tuottanut Tinnin kautta niitä jo pari pakettia lisää. Jonnekin ne aina häviävät ja täältä Tukholmasta en sinnikkäistä etsinnöistäni huolimatta ole löytänyt yhtä hyviä, pitäviä ja käteviä klipsuja mistään.
Suihkuttelen/levittelen jokaiseen osioon lämpösuojaa ja sitten vain kihartelemaan suortuva kerrallaan! Näiden testaamieni harjakihartimien aivan ässä ominaisuus on se, että painamalla “liipasimesta” saa harjan piikit vedettyä sisään. Sen ansiosta pitkätkään hiukset eivät milloinkaan takkuunnu kiinni harjaan (kyllä, näin on käynyt aikaisemmin, kerran jouduin leikkaamaan koko vitsin kihartimen irti päästäni…) ja toisaalta kiharan voi jättää korkkiruuville jäähtymään, jolloin lopputuloksesta tulee paljon kestävämpi.
Kun korkkiruuvit on jäähtyneet, haron ne auki viisipiikkisellä ja suihkuttelen päälle mietoa ja joustavaa hiuslakkaa luonnollisen lopputuloksen säilyttämiseksi.

Oma harjakihartimeni on Bosch PowerStyler 1200. Se on ollut käytössäni noin vuoden verran, mutta sitä aikaisemmin omistin lähes tismalleen samanlaisen. Sen edellisen oli joku reipas karvakuono tiputtanut kylppärin kovalle laattalattialle sillä seurauksella, että harjaosan kiinnitysväkänen murtui, eikä harja pysynyt enää kunnolla paikoillaan.
Kihartimeen kuuluu myös tasainen harja, jolla olisi tarkoitus saada aikaiseksi sellainen kiiltävä, sileä föönauslopputulos kuin olisi käynyt kampaajalla. Olen testannut sitä vain kerran ja silloin se ei ainakaan tähän Mintun söheröpöheikköön kaksista lopputulosta tuottanut. Tavallista harjan näköistä harjaosaa en ole käyttänyt kertaakaan.
Sen sijaan tuo varsinainen kiharrusharja on ollut ahkerassa käytössä ja tykkään siitä kovasti – jopa enemmän kuin siitä edellisestäni. Tässä on parempi kiinnitysmekanismi ja harja tuntuu todella tukevalta. Tehoja riittää ja jopa tämän meikäläisen tukan saa kuivattua ja kiharrettua noin vartissa (tosin noin puolikuivista hiuksista – ei täysin märistä!).

Oman harjakihartimeni ainoa miinuspuoli on se, että se on aika paksu ja siksi sen kiertäminen yhdellä kädellä on hiukan raskasta. Varsinkin kerrostetuissa hiuksissa kun on pakko pitää toisella kädellä suortuvasta kiinni, ettei fööni puhalla kaikkia karvoja joka ilmansuuntaan.
Lainasin kaveriltani testiin vastaavan harjakihartimen kuin tuo omani, mutta sillä erotuksella, että tässä on toiminto, joka pyörittää harjaosaa. Ennen testausta olin aivan sata varma, että joudun hankkimaan tällaisen itselleni. Ja olihan tuo toiminto ihan kiva. Voin kuvitella, että jos automaattipyöritykseen tottuisi, ilman sitä olisi vaikea tulla toimeen.
Toinen Bosch ActiveCurl Creatorin etu on se, että siinä ei ole turhalta tuntuvia “vaihtoteriä” niinkuin tuossa minun kihartimessani, vaan vain ohuempi ja paksumpi kiharrusharja. Paksumpi on about saman kokoinen kuin mikä minullakin on, mutta tuollaisen ohuemman harjan haluaisin mieluusti kyllä lisäksi. Valitettavasti kiinnityssysteemit ovat erilaiset, niin ei voi edes ajatella hankkivansa sitä varaosana. Molemmissa näissä saa myös piikit vedettyä sisään, mikä on – kuten sanottu – aivan olennaisen tärkeä ominaisuus!

Tässä näkyy paremmin tuo pyörityssysteemi.
Lopputulos on kuitenkin se, että palautan lainakihartimen ja olen tyytyväinen omaani. Pyöritystoiminto on ihan kätsy, muttei niin mullistava, että sen vuoksi lähtisin toista, melkein samanlaista laitetta hankkimaan (vaikka siinä kyllä saisi sen ohuemman kiharrusharjan samalla…). Varmaan jos olisin ylipäätään hankkimassa harjakiharrinta, miettisin kyllä tämän hankintaa. Se täytyy kyllä vielä sanoa, että tuossa minun laitteessani on harjaosan kiinnitys tukevampi – eli jotenkin kyllä taidan sitten kuitenkin tykätä siitä enemmän. Voi olla, että on vain tottumuskysymyskin…

 

Fööniharjakihartimen lisäksi käytössäni on OBH Nordican kuumenevat pyöröharjat, joilla saa nopsasti tehtyä kiharoita kuiviin hiuksiin sekä Ghd:n kiharruspuikko potentiaalisia trendikiharoita varten. OBH Nordican kiharrusharjoja käytän aika usein – niillä on tosi hyvä esim. elvyttää näitä fööhikihartimella tehtyjä kiharoita, jos ne on vaikka yön aikana vähän uuvahtanut.
Sen sijaan kiharruspuikon kanssa en ole tullut kaveriksi, vaikka sinnikkäästi olen yrittänyt opetella. Sillä pitäisi pystyä tekemään vähän huolettomammat ja rennomat kiharat, mutta itse en saa aikaiseksi kuin sotkua. Nuo tuossa oikealla sivupalkin profiilikuvassa olevat kiharat on tehty puikolla (ammattilainen teki!) ja mielestäni tukkani on siinä tosi nätisti. Pitää nyt varmaan katsoa vielä toiset ziljoona YouTube-tutoriaalia ja uhrata yksi viikonloppu treenaamiseen – ehkä se siitä sitten.
Siihen asti mennään näillä Mintun peruskiharoilla!

Jos ei oteta huomioon sitä, että olin aamulla aivan yhtä yllättynyt ja shokkaantunut herätyskellon soidessa kuin kaikkina muinakin maanantaina (ihmettelen kyllä, miten se on mahdollista, sillä vietin viikonlopun pääasiassa nukkuen, joten mitään univelkaa ei ainakaan ollut!), voin vilpittömästi sanoa, että tänään on ollut aivan mahtavan huippu päivä! Täytyy oikein pistää ylös aikakirjoihin ja taittaa sivun kulma merkiksi – sen verran harvoin maanantait menee niin putkeen kuin tänään.
Nyt siellä jo varmaan odotellaan, että kerron vähintään räjäyttäneeni potin lotossa, pelastaneeni jonkun hengen tai löytäneeni täydellisen Chanel 2.55:n kirpputorilta parilla eurolla. Mitään tällaista ei kuitenkaan ole tapahtunut. Jotenkin vain on ollut sellainen flow, että koko päivä on tuntunut erityisen merkitykselliseltä. Kokonaisfiilis on tietty monien asioiden summa – alkaen siitä, että ehdin aamulla Tvärbanaan juoksematta, liikenne kulki aikataulussa ja sen ansiosta ehdin ihan vahingossa aamun palaveriin, jonka olin unohtanut merkitä kalenteriini.
Palaverissa oli tosi kivaa ja tulossa on kaikkia huippuja juttuja, joiden tekeminen tuntuu kiinnostavalta ja inspiroivalta. Lisäksi meidän saksalaisvieras pääkonttorilta katseli niin mukavasti hymyillen silmiin useampaankin kertaan möten aikana, että vieläkin tulee ihan lämmin olo, kun ajattelen sitä!

Työpäivän jälkeen menin ihan privaatisti täkäläisen bisnesnaisverkoston järjestämään miniseminaariin, jossa illan aiheena oli digitaalinen markkinointi, erityisesti some-kanavien käyttö sekä arkipäivän hyvinvointi. Olin jo ensimmäisen puheenvuoron jälkeen niin inspiroitunut, että mietin, että pitäiskö lähteä kotiin, ettei hyvä fiilis vain katoa.
Onneksi kuitenkin jäin, sillä illan toinen puhuja oli Annette Lefterow, täkäläinen wellness-guru, joka onnistui tekemään lyhyessä ajassa todella suuren vaikutuksen energiallaan ja tietämyksellään. Jos nyt ihan totta puhutaan, suhtaudun helposti vähän skeptisesti kaikenmaailman hyvinvointimessiaisiin. Elämä on normaalisti aikamoista sotkua ja kaupallistettu wellness-lässytys kovin kaukana oikeasta, tavallisesta arjesta.
Annette Lefterow osoittautui ilokseni ja yllätyksekseni jalat tukevasti maanpinnalla seisovaksi lajinsa edustajaksi ja ennenkuin huomasinkaan, kirjoitin kynä sauhuten muistiinpanoja. Voitte olla varmoja, että jaan hänen ideoitaan täällä blogissakin, kunhan vain ehdin vähän sulatella kaikkea kuulemaani!

Eikä siihen huippuun maanantaifiilikseen sitten muuta tarvittukaan!
Paitsi tietty ilo siitä, että sain taas pitkän kesätauon jälkeen ottaa ponit takaisin käyttöön. Uudet korkolaput ja puolipohjat tekivät nilkkureille terää ja nyt niillä kelpaa taas painella. Kunpa tulisi yhtä vähäräntäinen talvi kuin viimevuonnakin, niin olisi paljon ajopäiviä poneille tiedossa.
Toinen päivän asuun liittyvä riemun aihe on se, että sain kuin sainkin ympättyä tuon potentiaalisen lempparikaulakoruni asukokonaisuuteen. Tykkään korusta hurjasti ja vihertävänturkoosit mollukkapallot matsaavat hyvin silmieni väriin. Jostain syystä en ole kuitenkaan onnistunut käyttämään sitä kovinkaan montaa kertaa ja luulenpa, että kaulakoru on ollut Peetullakin useammin kuin itselläni. Oh well.

 

• neuletakki, Filippa K
• housut, Lindex
• nilkkurit, Acne
• kaulakoru, H&M

Ruotsin kuningaskunnan tuorein tulokas, prinssi Nicolas, kastettiin tänään. Tilaisuus oli luonnollisesti pienintä yksityiskohtaa myöten suunniteltu ja säädetty, mutta täytyy sanoa, että yllättävän lämminhenkinen ja kotoinen tunnelma tapahtumasta kuitenkin välittyi. Ehkä syynä oli se, että paikalla oli niin paljon lapsia. Prinsessa Madeleine oli kuulemma ihan erikseen esittänyt toiveen, että lapset otettaisiin kastejuhlaan mukaan. Eniten sydämiä valloitti kuitenkin kuningasperheen omat pikkuprinsessat, uskomattoman hurmaava prinsessa Estelle ja reipas tuuliviiri prinsessa Leonore.
Koko kastetilaisuuden voi katsoa täällä kuningashuoneen sivulla.
Lapsi sai nimensä hyvässä järjestyksessä ja kaikki oli, kunnon huutokuoroa myöten, just niinkuin pitääkin. Mutta mites ne asut?

Kruunuprisessa Victoria oli pukeutunut eleganttiin violettiin taittavaan rojalsiniseen mittatilaustyönä valmistettuun mekkoon, joka myötäilee kauniisti pyöristyvää vatsaa, ja saman väriseen pillerihattuun. Mekko on peräisin äitiysvaatteisiin erikoistuneelta Séraphine-nimiseltä merkiltä, joka vaikuttaa olevan ainakin euroopan nuorten kuninkaallisten mamma-aikojen suosikki.
Aivan mainiohan tuo Victorian asu on, ei siinä mitään. Aavistuksen olen kyllä pettynyt, koska hän on nyt viime vuosina ollut varsin terävästi trendimeiningeissä mukana. No, ehkei raskausaika ole se kaikkein inspiroivin vaihe pukeutumisen kannalta muutenkaan.

Prinsessa Estelle on niin kertakaikkiaan hurmaava, että eihän hänestä voi muuta sanoa kuin että voi, mikä herttainen suloisuus. Pikkuneidon asun osat (takki ja mekko alla: Marie-Chantal) on nähty ennenkin – hyvä, että vielä tuossa iässä voi esiintyä julkisesti samoissa vaatteissa useammankin kerran!
Estelle vaikuttaa niin iloiselta, reippaalta ja tasapainoiselta nuorelta tyttöseltä, että ihan sydän sulaa.

Sen sijaan olen hiukan huolestuneena katsellut prinssi Danielista viime aikoina näkyneitä kuvia. Hän ei vaikuta ollenkaan niin reippalta ja iloiselta – päinvastoin – hymy tuntuu päälleliimatulta ja väkinäiseltä, vaikka hän aikaisemmin vaikutti aina niin aidolta ja avoimelta. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin…

Prinsessa Leonore on varsinainen vauhtimimmi. Noin tunnin kestävän kastetilaisuuden aikana hän jo ehti tanssia kirkon keskikäytävällä hameenhelmat korvissa, melkein kaataa kastemaljan ja herättää muutenkin hilpeyttä omalla showllaan. Mekko ranskalaisen Bonpoint-lastevaatemerkin ja pitsikaulus kuninkaallista pitsiä.
Juhlakalun äiti, prinsessa Madeleine oli valinnut hillitysti monivärisen mekon, jossa kultaisella pohjalla olevat sulkamaiset kuviot muodostaa mosaiikkimaisen pinnan, sekä huikean purppuranpunaisen kukkahässäkkähiuskoristeen.

Mekon kuosi on mielestäni aivan mielettömän upea! Värit sopivat Madeleinen omaan sävymaailmaan todella hyvin ja kiva nähdä välillä jotain muutakin kuin ihan yksiväristä. Mekon malli on myös ihan ok – ei noin näyttävän kuosin kanssa mikään jännempi leikkaus sopisikaan.

 
Tässä vielä lähikuva itse mekosta. Niskalapussa lukee Valentino ja hintalapussa yli 3000 euroa.
Mielestäni prinsessa Madeleine oli oikein kaunis, tyylikäs ja seesteisen oloinen asussaan. Yleensä olen tottunut antamaan hänelle lähes poikkeuksetta aina parhaan pukeutujan -palkinnon. Tällä kertaa se meni kuitenkin prinsessa Sofialle.

70-lukuhenkinen tumman ruusunpunainen (vasemmanpuoleinen on lähempänä totuutta) Guccin mekko ei voisi olla enempää ajankohtainen! Heiluvat helmat, pitkät puhvihihat, leveät rannekkeet, voimakas väri ja vielä solmuke pääntiellä, kaikki yksityiskohtia, jotka ovat juuri nyt niin in kuin vain voi olla. Asusteet matsaavat nekin ihan täydellisesti. Rizzon viininpunaiset mokka-avokkaat, rasiamainen clutch, hiukset ja rusetti-harso-hässäkkä ovat kaikki aivan just eikä melkein. Ehdottomasti kastejuhlan parhaiten pukeunut!

Bonuksena vielä yksi ei-kuninkaallinen asu. Ei nyt ole mikään suurensuuri yllätys, että fashion-profiili Sofi Fahrman osaa pukeutua, mutta tässä, eri sinisen sävyjä taitavasti yhdistelevässä asussa on jotain ihan erityistä. Ja niinkuin näkyy – sinisävyjen lisäksi hän yhdistelee rennosti kullan ja hopean värisiä metalleja. Tykkään oikein kovasti! Asu on persoonallinen ja sopii hyvin tilaisuuteen.
Mutta mielenkiintoista nähdä, millaisia pukeutujia tulee pikkuprinsessoista ja prinssistä. Kiinnostus muotiin tuntuu kulkevan suvussa…
Kuvat: Aftonbladet, Expressen, SVT & Svensk Damtidning

Olen viime aikoina yrittänyt tietoisesti listata mielessäni asioita, joista voin olla kiitollinen. Enkä itseasiassa pelkästään mielessäni. Kirjoitan joka ilta ennen nukkaanmenoa pari sivua kiitollisuuspäiväkirjaa. Se tuntuu hyvältä ja jotenkin rakentavammalta kuin onnellisuuspäiväkirja, jota yritin pitää, mutta se alkoi tuntua niin teennäiseltä päkistämiseltä, että en montaa iltaa jaksanut.
Vaikka kyllähän se kiitollisuuskin välillä on kiven takana. Niinkuin esimerkiksi eilen, kun pikkuisen vilustuneena läksin rämpimään ruokakauppaan sysipimeässä syysillassa. Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta pimeyden tultua ilman kosteus tuntui jäätävältä. Ihan kuin olisi satanut jotain minipieniä piikkejä, vaikkei edes satanut. Ja pimeys, syksyn pimeys, jota vihaan yli kaiken, imi kaiken vähäisenkin valon. Ihan kuin katuvalojen valo ei olisi ylettänyt maahan asti.
Kissojen nappulat oli loppu, joten kauppareissua ei voinut jättää väliinkään.

Hyvä etten itkuun pillahtanut, kun olin niin, että voi kun on kamalan kurjaa ja voi parka-Minttua.
Sitten muistin lukemani artikkelin, jossa väitettiin, että kiitollisuus – ja jopa pelkästään niiden asioiden etsiminen mielestään, joille voi olla kiitollinen – kääntää positiiviseksi miten kurjan mielialan tahansa. Päätin yrittää. “Olen kiitollinen, että tajusin laittaa päälleni lämpimämmän takin” aloittelin varovaisesti – ja jatkoin: “Olen kiitollinen siitä, että flunssa näköjään ei iskenytkään kunnolla, vaan selvisin pikkuisella köhällä”.
Kävelymatka kauppaan on vähän vajaat 15 minuuttia. Jatkoin kiitollisuusharjoituksiani koko matkan ja perillä ollessani tajusin olevani aivan mainiolla tuulella!

Kiitollisuudesta puhuttaessa tulee helposti sellainen olo, että pitäisi olla niin mahottoman kiitollinen, kun itsellä on kaikki niin hurjan hyvin. Ei tarvitse lähteä sotaa pakoon, ei ole vakavia sairauksia eikä onnettomuuksia tai katastrofeja sattunut kohdalle. Tuo kaikki on enemmän tai vähemmän totta ainakin omalla kohdallani. Silti tunnen, että niistä on ikäänkuin pakko olla kiitollinen – eli jos et ole kiitollinen, olet kiittämätön ja mistään mitään ymmärtämätön nulikka.
Älkää käsittäkö väärin! Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikesta edellä mainitusta. Se ei kuitenkaan toimi samalla tavalla mielialaa kohottavasti kuin pienten arkisten asioiden tietoinen huomaaminen.
Samasta syystä jokailtainen kiitollisuuspäiväkirjanikin täyttyy mitä triviaaleimmista asioista, jotka sinä päivänä ovat antaneet aihetta kiitollisuuteen. Ja tiedättekö mitä – nukahdan kirjoittamisen jälkeen aina hyvillä mielin, vaikka päivän aikana olisi sattunut mitä mänttiä.

Joku mainitsi, että Merkurius olisi perääntymässä, ja siitä syystä monet olisivat kokeneet tämän syksyn harvinaisen raskaaksi. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Itse kyllä helposti masistelen syksyllä, vaikka mitään erityisiä tähtikuvioita ei olisi tilannetta pahentamassa. Toisaalta olen jo oppinut, että näitä tällaisiakin vaiheita tarvitaan; sisäiset energiavirrat vain vetävät vähän henkeä. Kyllä se siitä sitten taas.
Lisää aurinkoenergiaa, voimaa, valoa – ja tietenkin niitä kiitollisuuden aiheita – hain tänään selailemalla viime kesän valokuvasatoa. Tuntui, että kesä meni nopeasti, mutta näköjään sitä tuli tehtyä vaikka mitä kivaa, useampi matkakin: Tampereelle, Italiaan Riminille, Berliiniin, Tukholman saaristoon Nåttaröön ja kesän päätösreissu Helsinkiin. Monta ihanaa hetkeä, lämmintä kohtaamista, kuplivaa naurua ja syvää rauhaa.

Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että mulla on tällainen blogi, jonne voin kirjoittaa mielessäni pyöriviä asioita. Olen kiitollinen jokaikisestä lukijasta, sinusta, joka olet kanssani samaa mieltä, sinusta, joka olet ihan eri kannalla ja sinustakin, jonka mielestä Minttu höpisee ihan hölmöjä tänään.
<3