Olen viime aikoina yrittänyt tietoisesti listata mielessäni asioita, joista voin olla kiitollinen. Enkä itseasiassa pelkästään mielessäni. Kirjoitan joka ilta ennen nukkaanmenoa pari sivua kiitollisuuspäiväkirjaa. Se tuntuu hyvältä ja jotenkin rakentavammalta kuin onnellisuuspäiväkirja, jota yritin pitää, mutta se alkoi tuntua niin teennäiseltä päkistämiseltä, että en montaa iltaa jaksanut.
Vaikka kyllähän se kiitollisuuskin välillä on kiven takana. Niinkuin esimerkiksi eilen, kun pikkuisen vilustuneena läksin rämpimään ruokakauppaan sysipimeässä syysillassa. Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta pimeyden tultua ilman kosteus tuntui jäätävältä. Ihan kuin olisi satanut jotain minipieniä piikkejä, vaikkei edes satanut. Ja pimeys, syksyn pimeys, jota vihaan yli kaiken, imi kaiken vähäisenkin valon. Ihan kuin katuvalojen valo ei olisi ylettänyt maahan asti.
Kissojen nappulat oli loppu, joten kauppareissua ei voinut jättää väliinkään.
Hyvä etten itkuun pillahtanut, kun olin niin, että voi kun on kamalan kurjaa ja voi parka-Minttua.
Sitten muistin lukemani artikkelin, jossa väitettiin, että kiitollisuus – ja jopa pelkästään niiden asioiden etsiminen mielestään, joille voi olla kiitollinen – kääntää positiiviseksi miten kurjan mielialan tahansa. Päätin yrittää. “Olen kiitollinen, että tajusin laittaa päälleni lämpimämmän takin” aloittelin varovaisesti – ja jatkoin: “Olen kiitollinen siitä, että flunssa näköjään ei iskenytkään kunnolla, vaan selvisin pikkuisella köhällä”.
Kävelymatka kauppaan on vähän vajaat 15 minuuttia. Jatkoin kiitollisuusharjoituksiani koko matkan ja perillä ollessani tajusin olevani aivan mainiolla tuulella!
Kiitollisuudesta puhuttaessa tulee helposti sellainen olo, että pitäisi olla niin mahottoman kiitollinen, kun itsellä on kaikki niin hurjan hyvin. Ei tarvitse lähteä sotaa pakoon, ei ole vakavia sairauksia eikä onnettomuuksia tai katastrofeja sattunut kohdalle. Tuo kaikki on enemmän tai vähemmän totta ainakin omalla kohdallani. Silti tunnen, että niistä on ikäänkuin pakko olla kiitollinen – eli jos et ole kiitollinen, olet kiittämätön ja mistään mitään ymmärtämätön nulikka.
Älkää käsittäkö väärin! Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikesta edellä mainitusta. Se ei kuitenkaan toimi samalla tavalla mielialaa kohottavasti kuin pienten arkisten asioiden tietoinen huomaaminen.
Samasta syystä jokailtainen kiitollisuuspäiväkirjanikin täyttyy mitä triviaaleimmista asioista, jotka sinä päivänä ovat antaneet aihetta kiitollisuuteen. Ja tiedättekö mitä – nukahdan kirjoittamisen jälkeen aina hyvillä mielin, vaikka päivän aikana olisi sattunut mitä mänttiä.
Joku mainitsi, että Merkurius olisi perääntymässä, ja siitä syystä monet olisivat kokeneet tämän syksyn harvinaisen raskaaksi. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Itse kyllä helposti masistelen syksyllä, vaikka mitään erityisiä tähtikuvioita ei olisi tilannetta pahentamassa. Toisaalta olen jo oppinut, että näitä tällaisiakin vaiheita tarvitaan; sisäiset energiavirrat vain vetävät vähän henkeä. Kyllä se siitä sitten taas.
Lisää aurinkoenergiaa, voimaa, valoa – ja tietenkin niitä kiitollisuuden aiheita – hain tänään selailemalla viime kesän valokuvasatoa. Tuntui, että kesä meni nopeasti, mutta näköjään sitä tuli tehtyä vaikka mitä kivaa, useampi matkakin: Tampereelle, Italiaan Riminille, Berliiniin, Tukholman saaristoon Nåttaröön ja kesän päätösreissu Helsinkiin. Monta ihanaa hetkeä, lämmintä kohtaamista, kuplivaa naurua ja syvää rauhaa.
Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että mulla on tällainen blogi, jonne voin kirjoittaa mielessäni pyöriviä asioita. Olen kiitollinen jokaikisestä lukijasta, sinusta, joka olet kanssani samaa mieltä, sinusta, joka olet ihan eri kannalla ja sinustakin, jonka mielestä Minttu höpisee ihan hölmöjä tänään.
<3
