Aika tasan tarkkaan pari kuukautta on mennyt, kun aloitin ihanampaan, iloisempaan ja tasapainoisempaan elämään tähtäävän Unelma itsestä -valmennuksen. Niinkuin arvata saattaa ja inhimillistä on, on itsensäkehittämisprojektille omistamani aika ja jaksu vaihdellut tosi paljon tänä aikana. Välillä elämä vaan tulee väliin, eikä sitä silloin kykene pyörimään oman napansa ympärillä, vaikka tarvetta olisi. Valmennuksen näkökulmasta hiljaisempinakin aikoina (mikä on siis tarkoittanut kaiken kapasiteetin vaatimaa meininkiä muuten elämässä) olen kuitenkin tehnyt monia pieniä oivalluksia, joilla on ollut suuri merkitys kehitykselleni. Postaus on toteutettu yhteistyössä Unelma itsestä -valmennuksen kanssa.
Nyt haluan jakaa tuoreimman oivallukseni, joka on muuttanut suhtautumistani moniin arkisiin pikkuasioihin tosi paljon – ja pelkästään positiiviseen suuntaan. Oikeastaan tämä on ihan selkeää jatkoa edelliselle oivallukselleni tai paremminkin valmennuksen avulla sisäistämälleni asialle: epävarmuuden tai heikkouden hetkellä kun kysyy itseltään viekö tämä kohti unelmaani vai siitä poispäin, on motivation löytäminen yleensä aika helppoa.
Tällä kertaa puhutaan kahdesta varsin vähättelevästi, jopa negatiivisesti mielletystä asiasta, mukavuusalueesta ja rutiineista sekä elämän muuttamisesta enemmän omia unelmia vastaavaksi niiden avulla.
Olette varmaan nähneet kaavion, jossa on Comfort Zone, jossa kuvan katsojan oletetaan elävän, ja sitten pitkän nuolen tuolla puolen ruksi, joka viittaa kosmiseen pisteeseen, jossa kaikki maailman upeus tapahtuu? This is where the MAGIC happens. Kuva pyörii säännöllisesti ja sitkeästi hiukan erilaisina versioina milloin kenenkäkin facebook-tutun seinällä, joten on ihme, jos olette voinut välttyä näkemästä.

Kyseinen ajattelutapa on mielestäni niin monella tapaa väärin ja syyllistävä, että ihan kuumottaa, kun vain ajattelenkin.
Ensinnäkin tuon perusajatus on se, että mukavuusalue, comfort zone, olisi jotenkin paha asia. Eikö nimikin jo kerro, että sillä alueella elämä on mukavaa? Minusta SE on oikeasti maagista. Siis se, että viihtyy elämässään, omissa nahoissaan ja mukavaa.
Toisekseen, en saa minkäänlaisia positiivisia mielleyhtymiä siitä, että pitäisi tehdä pitkä loikahdus oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Eikö sen nyt jo sano järkikin, että silloin olo on stressaantunut, epävarma, suorittava ja koko kroppa käy ylikierroksilla uuteen ympäristöön, henkiseen tai fyysiseen, sopeutuessa.
En ole vielä milloinkaan törmännyt minkään elämänalueen huippusuoritukseen, jossa tekijä olisi kehuskellut olleensa tosi jännittynyt, epävarma, stressaantunut ja edennyt maaperää tuntematta. Päinvastoin – oli sitten kysymys liikkeenjohdosta, urheilusta, taiteesta tai mistä hyvänsä – maagiset menestystarinat toistaa aina samaa kaavaa: suorituksen rentous, luonnollisuus, automaattisuus ja intuitiviisuus saa sen näyttämään helpolta ja kevyeltä. Eli toisin sanoen se on jotakin, joka voi tapahtua vain mukavuusalueella!
No mutta mitä sitten, jos oma mukavuusalue on alkanut tuntua ahdistavalta ja haluaisi muutosta elämäänsä?
Suosittelen vilpittömästi välttämään amerikkalaisten inspiraatio-gurujen suosittelemaa loikkaa mukavuusalueen ulkopuolelle. Olen aika varma, että he ovat yhteistuumin keksineet sen, jotta heillä itsellään riittäisi töitä. Suuret, kertarysäyksellä tehdyt henkiset muutokset on käytännöllisesti katsoen tuomittu epäonnistumaan. Niin sitä sitten palaa loikahdusretkeltään häntä koipien välissä vanhalle mukavuusalueelleen itsetunto kolhuilla ja entistä vakuuttuneempana siitä, että ei musta ole mihinkään.

Mutta eipäs luovuteta ihan vielä! Unelma itsestä -valmennuksen ansiosta tajusin, että unelmien mukavuusalue on täysin saavutettavissa, kun otetaan käyttöön maailmankaikkeuden väheksytyin voimavara: rutiinit.
Tunnustan olevani rutiini-ihminen. Tykkään tehdä asioita samalla tavalla kuin ennenkin ja voin hyvin, kun pikkuasiat rullaavat ennustetulla tavalla. Rutiinit säästävät aikaa ja kapasiteettia, kun kaikkea ei tarvitse koko ajan kyseenalaistaa tai miettiä uudelleen. Pään sisäinen auto pilot päällä pystyn suoriutumaan peiton alta toimistolle niin, että tuskin havaitsen sen tapahtuvan. (Ja kyllä, olen säädyllisesti pukeutunut ja meikannut, kissat on ruokittu, päivän lounaslaatikko mukana, enkä ole törmäillyt ihmisiin tunnelbanaa vaihtaessani)
Välillä on sellainen olo, että rutiinini ovat olleet ikuisesti tismalleen samat. Niin automaattisesti monet asiat tulee tehtyä. Mutta sitten toisaalta ei tarvitse miettiä kuin muutama vuosi taaksepäin ja huomaan toimineeni yllättvänkin erilailla rutiinitilanteissa. Ja tässä piilee suuren muutoksen mahdollisuus, avaimet unelmien toteuttamiseen.
Rutiineille on tyypillistä, että niitä ei normaalisti juurikaan ajattele – ei tarvitsekaan. Jos kuitenkin oma mukavuusalue on alkanut tuntua ahtaalta ja nuhjuiselta kannattaa käyttää pieni hetki niiden miettimiseen. Rutiinien arvioimiseen voi hyvin käyttää samaa kysymystä kuin muutenkin “viekö tämä lähemmäksi unelmiani vai kauemmaksi” ja suorittaa hienosäätöä sen mukaan.

Rutiinien rukkaaminen on todella supertehokasta, sillä jos muutokset on riittävän pieniä, ne muuttuu automaattisiksi ja alitajuisiksi nopeammin kuin uskoisikaan. Vitsi ja haste on siinä, että ahneuksissaan ei haukkaa liian isoa palaa ja ala suorittamaan.
Tarkoitus on, että mukavuusalueelta ei tarvitse poistua milloinkaan. Häikälemättä rutiinien voimaa apuna käyttäen rajapintaa pumpsutellaan hellästi kohti unelmien elämää, kivempaa mukavuusaluetta. Parasta on se, että koko matkan ajan tapahtuu maagisia asioita, sillä ikinä ei tarvitse tehdä pelottavaa ja riskialtista loikkaa jonnekin hämärään epävarmuuteen.
Tällä tekniikalla unelmien mukavuusalueen saavuttaminen ei käytännöllisesti katsoen voi epäonnistua. Tietty muutosvauhti on maltillisempi kuin toivorikkailla loikkareilla, mutta onnistumisprosentti ja vaivannäön sekä epävarmuuteen liittyvän ahdistuksen puuttuminen tekee jo matkasta nautinnollisen.

Ja jos ryhtyy tavoittelemaan unelmiaan rutiineja säätämällä just tänään, on vuoden päästä takuuvarmasti paljon pidemmällä kuin jos ei olisi tehnyt mitään.

Kevätpäiväntasaus! Mikä ihana sana! Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päivä on jälleen yhtä pitkä kuin yö. Valo voittaa, me selvittiin taas yhdestä talvesta.
Tukholman alueen säänhaltijoilla oli tosin huumori tänään hallussa. Viime päivinä on täällä ollut suht lämmintä ja pääasiassa aurinkoista. Tänään – kevätpäiväntasauspäivänä – lämpötila on virunut hädin tuskin plussan puolella ja keskipäivällä, lounastunnin aikoihin, ilman täytti sankka lumisade.
Ilmassa leijuvat jättikokoiset hiutaleet oli niin tragikoominen näky, että oli pakko nauraa vaan. Skippasimme tosin Hannan kanssa päivittäisen lounaskävelylenkkimme – jokin raja maanantaisella masokistisuudellakin pitää olla.
Lumisade kesti onneksi vain hetken ja nyt illalla kadut olivat taas jo ihan kuivat eikä talvesta ole tietoakaan.

Kevät tekee kuitenkin tuloaan huimaa vauhtia; pienet takaiskut kuuluvat ihan asiaan. Vaikka aina jaksankin rutista säätiloista, pimeydestä – ja vaikka mistä, en kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi elää ilman vuodenaikojen vaihtelua. En usko, että ikuisen kesän mukavuus voisi korvata sitä päihdyttävää tunnetta, kun pitkän talven jälkeen ensimmäisen kerran haistaa tuulessa kevään.
Luonnollisestikaan en uhrannut aamulla ajatustakaan säätilalle. Ikkunasta nopeasti vilkaistuna näytti siltä, että päivästä tulee sellainen kuin se on tässä viimepäivinä ollut – eli lämpöinen ja varsin aurinkoinen.
Kevätfiiliksissäni innostuin kaivamaan kaapin perukoilta viimekesän lempparimekkoni. Ei sitä näköjään tarvita kuin puolen vuoden paussi ja kyllästymiseen asti käytössä ollut vaate alkaa taas tuntua freesiltä ja kivalta.

Mekko ei sinänsä ole mitenkään erityisen merihenkinen, mutta jokakeväisen marine-muodin huumassa julistan, että tummansini-valkoraitainen hulmuhelmani on juurikin sitä. Yritin kaivella kaapista myös tosi vähälle käytölle jäänyttä mustaa, kultanappista neuletakkiani. Se olisi varmasti tehostanut vielä rennon merihenkistä ilmettä.
Liekö kultanappineule päätynyt Karkin tai Peetun matkaan, kun sitä ei nyt tähän hätään löytynyt mistään. Kokomustalla Filippa K:n merinovillaisella luottoneuletakilla mentiin toisin sanoen myös tänään.

Jotenkin sitä aina näin maanantai-iltaisin väsyttää – vaikka viikonloppu olisi ollut rentouttava ja rauhallinen eikä kukaan olisi pakottanut roikkumaan Netflixin kanssa hereillä pikkutunneille asti. Nyt pitää kuitenkin vielä hiukan ryhdistäytyä, sillä tänään on ohjelmassa leffailta!
Liput on hankittuna hurjasti kiitosta ja kehuja keränneeseen, saamelaisista kertovaan Sameblod-elokuvaan. Vaikuttaa niin kiinnostavalta!
Mutta parasta siis alkaa kiskoa nuttua niskaan, etten myöhästy näytöksestä. Telkkarittomana ihmisenä haluan ehdottomasti nähdä myös kaikki mainokset. Ja trailerit tietty!

• mekko, Lindex
• neuletakki, Filippa K
• kengät, Acne

Vietin ystävänpäivät ja synttärini “matkoilla” – eli sivuutin ne sen kummemmin juhlimatta. Rakastan kuitenkin sitä fiilistä, kun saa olla kaiken huomion keskipisteenä, hemmoteltavana aamusta iltaan.
Niinkuin monesti muutenkin elämässä, myös tässä on parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen, jos haluaa toiveiden toteutuvan. Varasin yhden kokonaisen aurinkoisen kevätlauantain itselleni – ja vietin täydellisen hemmottelupäivän. Nautiskeluun ei tarvitse välttämättä kuluttaa pienen lottovoiton verran rahaa, kalenterin tyhjentäminen ja todo-listan skippaaminen on hyvä alku.
Tässä kertomus Mintun hemmottelupäivästä ja liuta budjettiystävällisiä vinkkejä. Lapsiperheissä tosin pitää varmasti aloittaa siitä, että pienokaisille keksitään joku kiva hoitopaikka – muuten hemmottelumielessä itseensä keskittyminen voi olla aika haasteellista.

Rrrakastan viikonlopun aamuja! Lojuskelen yleensä aina, oli hemmottelupäivä tai ei, pitkään sängyssä lehteä lukien ja pannukaupalla kaffetta litkien. Yleensä en halua syödä aamiaista heti herättyäni, mutta laiskoina lauantai-aamuina lakanoiden välissä tulee viihdyttyä sen verran pitkään, että paistetut kananmunat ja tuorepuristettu verigreippimehu maistuu.
Hemmottelussa ja hemmottelun kokemisessa on tärkeintä tunne. Se, että ei ole kiire mihinkään, ettei tarvitse käydä kauppaa itsensä kanssa “15 minuuttia vielä… luen vain ihan äkkiä vielä nämä kulttuurisivut ja tartun vasta sitten imuriin” – se erottaa itsensä hoitamiseen omistetun hemmottelupäivän ihan tavallisesta lauantaista.
Päätin skipata tavoitteellisen hikitreenin hemmottelupäivänäni ja lähdin pitkälle rauhalliselle kävelylenkille. Tykkään hurjasti kuljeskella rauhallisesti ja ilman päämäärää. Se on oma versioni kahvilassa istuskelusta, sillä jos olen yksin liikentessä, en oikein osaa rauhoittua pitkäksi aikaa paikoilleni.

Rentoon tahtiin tepsutellessa ehtii ihmetellä kevääseen herääviä kotikulmia (kuvat on otettu vain pari viikkoa sitten – enkä voi mitenkään tajuta, kuinka talviselta vielä silloin näytti!), inspekteerata vastaantulevia ihmisiä, hörppiä mukaan ostettua luksuskahvia – ja tietty pelata pikkuisen Pokémonia!
Mulla on sellainen salainen pahe (tai pahe ja pahe…), että sepittelen mielessäni vastaatulijoiden tarinaa. Ikä, työpaikka, elämäntilanne, seurueen suhteet toisiinsa… kaikenlaiset pienet yksityiskohdat rakentuvat lyhyiksi tarinoiksi päässäni.
Joskus aniharvoin saan tilaisuuden tarkistaa, olinko edes lähellä totuutta, mutta suurin osa näistä kuvitteellisista kohtaamista tulee ja menee sen kummemmin jälkiä jättämättä. Kun olen palannut takaisin kotiin kävelylenkiltäni en enää muista suurinta osaa sepityksistäni.

Hemmottelupäiväni oli aika viileä, joten päätin pulahtaa lämpimään kylpyyn heti kotiin tultuani. Mikähän siinä on, että kylvyssä tulee käytyä niin harvoin, vaikka se on niin ihanaa? Tarvitaan itse itselleni julistama hemmottelupäivä, että saan lohkaistua ajan rentouttavaan lillumiseen.
Tipautin kylpyveteen muutaman pisaran ihanaa eteeristä Tru Melange -öljyä, joka lupaa kirkastaa ajatuksia. (Saatu blogin kautta). En nyt tiedä saavutinko mitään sen suurempaa mental clarity, mutta olo oli kuitenkin aivan mielettömän rentoutunut ja ihana!

Jäsenet ihanasti lämmenneinä ja muutenkin tässä vaiheessa kiireettömän päivän rauhallisen sykkeen sisäistäneenä, jatkoin koti-SPA -hetkeä levittämällä kasvoilleni Lumenen mahtavasti kosteuttavan Lähde-kasvonaamion. (Saatu blogin kautta)
Ihoni on ollut tänä talvena ärhäkämpi ja ärtyneempi kuin ikinä. Kosteutta se on suorastaan huutanut avukseen. Lumenen naamio on ollut aivan ihana apu ja olen käyttänyt sitä ihan säännöllisesti parisen kertaa viikossa, vaikka aikaisemmin olin varsin huono muistamaan naamiohommia ylipäätään.
Joskus olen jopa laittanut ohuen kerroksen Lähde-naamiota kasvoilleni koko yöksi. Silloin levitän ensin puhdistetulle iholle seerumin ja yövoiteen – ja lopuksi sitten ohuesti naamiota erityisesti ihoni ekstrakosteutta kaipaaviin ongelmakohtiin. Aamulla sitten huuhtelu viileällä vedellä ja lopputuloksena on pehmeä, notkea, hyvin kosteutettu ja rauhallisen oloinen iho. Ihanaa!

Ei hemmottelupäivää ilman ihanaa ruokaa! Vaikka periaatteessa mikään ei estäisi syömään vaikka joka päivä ajatuksella nautiskellen, kiiltävälehtistä muotilehteä selaillen, sitä tulee kuitenkin tehtyä aivan liian harvoin. Pitäisi kyllä ottaa paremmin tavaksi yrittää olla kaikin aistein läsnä ihan aina, eikä vain silloin, kun on päättänyt pyhittää päivän omalle hyvinvoinnilleen.

Hemmottelupäivän kynsilakkavalintaa tehdessäni silmiin osui joskus aikapäiviä sitten Lumenelta saamani koralliin taittava vaaleanpunainen. Sävyn nimi “Tulee kevät” (nro 57) teki päätöksen selväksi – miten voisin valita mitään muuta sävyä ihanana päivänä, jolloin todellakin on jo kevättä ilmassa!

Päivän päätteeksi keittelin vielä kupillisen höyryävää teetä ja annoksen kaurapuuroa. Rakastan kaurapuuroa – ja etenkin jäisten mustikoiden kanssa. Ajatus oli, että töllään vielä hetken Netflixiä, mutta sitten päädyinkin puhumaan melkein parituntisen puhelun rakkaan ystäväni kanssa. Parempaa päätöstä päivälle en olisi voinut toivoa! (ja tämä hemmottelupäiväni oli, niinkuin hiusten pituudesta hyvin näkee, ennen viime sunnutain suru-uutisia).
Tunnelmallista kynttilänvaloa tuomassa Tru Melangen aromaterapiakynttilä, josta tykkään aivan valtavasti, vaikken synteettisesti valmistetuista tuoksukynttilöistä välitä lainkaan. (Saatu blogin kautta)

Parasta arkiruokaa on sellainen, joka valmistuu nopeasti on suht terveellistä, maistuu hyvältä, täyttää sopivasti ja josta jää mukavasti annos vielä seuraavan päivän lounaslaatikkoon. Mitään kovin edistyneitä kommervenkkejä en toimistopäivän jälkeen jaksa keittiössä yleensä testailla ja siksi erilaiset versiot tomaattikastike-kasvis-riisi/pasta/couscous -setistä on tavallisesti ruokalistallani.
Tottuneelle kokkailijalle Kikherne-tomaattikastike + kasvikset -reseptissä ei varmasti ole mitään uutta, mutta siltä varalta, että siellä ruudun toisella puolella on kaltaisiani aloittelevia ruuanlaittajia, tässä ohje takuuvarmaan arkiruokaan.

KIKHERNE-TOMAATTIKASTIKE KASVISTEN JA COUSCOUSIN KANSSA
(2 annosta ja 2 – 3 lounaslaatikkoa)
Ainekset:

• 4 hengen annos couscousia
• 1 paketti metsäherkkusieniä (tavallisetkin käy toki!)
• 3 dl keitettyjä kikherneitä (tai yksi paketti/purkki)
• 1 munakoiso
• 1 sipuli
• 2 valkosipulinkynttä
• 1 parsakaali
• 1 purkki tomaattimurskaa
• 1 rkl tomaattipyrettä
• 1 kasvisliemikuutio
• 1 rkl balsamiviinietikkaa
• 1 tl sokeria
• 1 tl timjamia (kuivattua)
• suolaa
• pippuria myllystä
• öljyä paistamiseen

Valmistus:

• Kypsennä couscous paketin ohjeen mukaan.
• Hienonna sipuli ja valkosipulinkynnet ja kuullota pannulla öljytilkassa. Lisää tomaatimurska, -pyree, balsamiviinietikka, sokeri, kasvisliemikuutio, timjami ja kikherneet. Anna kiehuskella hiljakseen kannen alla noin 15 min. Mausta suolalla ja pippurilla.
• Putsaa ja paloittele sienet, paloittele myös parsakaali sekä munakoiso. Paista pehmeän rapeiksi öljyssä pannulla. Mausta suolalla ja rouhi päälle pippuria maun mukaan.
• Laita lautaselle ensin rinkula couscousia ja keskelle kikherne-tomaattikastike. Ripottele päälle paistettuja kasviksia. Jos haluaa hifistellä, annoksen voi koristella tuoreen timjamin oksalla, jos sellaista sattuu kotoa löytymään.

Runsaasti kuituja ja vitamiineja sisältävä perusruoka toimii erinomaisesti lounaslaatikossa. Kasviksia voi varioida ihan omien mieltymyksiensä mukaan. Itse tykkään hurjasti munakoisosta ja parsakaalista, mutta mukaan sopisi hyvin myös esim. kesäkurpitsa.
Olen ollut viimeaikoina ihan hulluna kikherneisiin ja tungen niitä melkein jokatoiseen ruokaan, mitä teen. Kaikki alkoi siitä, kun ensimmäisen kerran skippasin kaupan valmiiksi keitetyt purkkikikherneet ja kokkailin ison satsin kuivana myytävistä kikherneistä. En tiedä onko se vain jokin psykologinen juttu, mutta mielestäni itse keittämällä lopputulos on niin paljon maukkaampi!

Tuntuu vähän kummalliselta olla näin hymyileväisenä näissä kuvissa.
Sain eilen, melko myöhään illalla, suruviestin Suomesta; ystäväni ja yhden parhaimmista ystäväni aviomies, ei ole enää keskuudessamme.
Samainen ystäväni oli vain parisen viikkoa sitten täällä “päivä Tukholmassa” -risteilyllä perheensä kanssa. Vielä samana päivänä tuumasin aamulla, että josko karkaisin töistä niin, että ehtisin kaffelle keskustaan tuon loistopoppoon kanssa. Se sitten jäi, mitä lie triviaalia toimistohässäkkää siihen väliin muka tuli. En saanut edes vastattua viestiin – tuntui, että mitä nyt sitä enää, kun hekin ovat jo takaisin laivassa ja matkalla kohti Suomea.
Nyt en saa mielestä pois sitä, että olisi pitänyt toimia toisin. Töitä ehtii tehdä aina, ihmiset ne on ne, jotka merkitsee. Tässä iässä ja tällä kokemuksella tuon opetuksen olisi kyllä luullut menneen tajuntaan. Kaduttaa, että missasin viimeisen mahdollisuuden tavata tuo upea, valoisa ja positiivista energiaa säteilevä ihminen. Kaduttaa, vaikka tiedän, ettei se mitään tai ketään hyödytä.

Taas kerran tuntuu myös todella raskaalta asua näin kaukana Tampereelta – vaikkei Tukholma nyt oikeasti niin kaukana olekaan. Ei täältä kuitenkaan poikkaise illaksi Kangasalle suuren menetyksen kokenutta rakasta ystävää halaamaan. Puhelimessa voi onneksi puhua. Se tuntuu ihanan henkilökohtaiselta aikana, kun melkein kaikki viestintä on siirtynyt messengereihin ja whatsappeihin.
Ja lentokoneella pääsee Tampereelle – ja siitä Kangasalle – kuitenkin aika nopeasti. Priorisointia se vain vaatii. Asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Nyt sain taas kipeän muistutuksen siitä, että milloinkaan ei pitäisi olla liian kiireinen tai stressaantunut tapaamaan ystäviään. Koskaan ei voi tietää, mikä kerta on viimeinen. Työt kyllä odottaa, mutta ihmiset aina ei. Ja mikä lopulta on tärkeämpää – sekö, että joku ziljoonasta excel-taulukosta on päivitetty just nyt eikä puolen päivän päästä vai se, että kuulee ystävänsä remakan naurun korvapuustinmurusten keskeltä?

Hymyilen tämän päivän asukuvissa leveästi, vaikka sydäntä puristaa ja mahassa on outo jääklumppi. Toinen ei silti sulje toista pois, sillä samanaikaisesti olen onnellinen siitä, että sain tuntea tuon hienon ihmisen ja hän, positiivisen elämänasenteen ruumiillistuma, olisi varmasti arvostanut sitä, että häntä muistetaan myös hymy huulilla.
Silti tuntuu vähän hölmöltä höpistä vaatteista tässä yhteydessä. Vaikka tykkään kyllä tosi kovasti tuosta H&M:n Kenzo-malliston muhkeasta villasekoitehuivista.

• mekko, H&M
• huivi, Kenzo x H&M
• neuletakki, Filippa K
• kengät, Acne