Melkein jo tuossa ajattelin, että nyt olen kyllä niin kertakaikkiaan sippi, että taidan jättää bloggailut väliin ja painua suorin tein punkkaan. Mutta en nyt kuitenkaan malta olla hehkuttamatta syytä ihanaan raukeaan väsymykseeni: uskaltauduin tänään testaamaan SATSin viime kevään uutuutta: 38 asteen kuumuudessa kirjaimellisesti hikoiltavaa Organic Bodywork™ -tuntia!

Niinkuin olen täällä jo aiemminkin kertonut, olen treenaajana aika konservatiivinen ja tykkään rutiineista. Käyn lähes aina tismalleen samoilla tunneilla, juoksen saman lenkin ja jopa jumppasalissa tykkään asettua suunnilleen samalle paikalle. Niinpä nuo aina säännöllisesti lanseerattavat uutuustreenit eivät juuri Minttua hetkauta, vaikka tiedän kyllä, että vaihtelu on hyvästä ja kaavoihin kangistuminen pahasta… Haha!

Karkki on kuitenkin jo keväästä asti hehkuttanut, miten mahtavan upea treenikokemus 38 – 40 asteen kuumudessa ja reilussa ilmankosteudessa toteutettu jooga-pilates -tyyppinen tunti on. Tai siis tunnin pituus tässä tapauksessa on vain 30 min.

Joku heikko hetki taisi osua kohdalle ja niinpä löysin itseni tänään tropiikkisesta salista venkoilemassa hien virratessa valtoimenaan. Kuumuus ja kosteus ilmeisesti tehostaa treenin vaikutusta huomattavasti. Aika vähällä kuhkimisella sai sykkeenkin nousemaan mukavasti vaikka pääpaino onkin liikkuvuuden ja lihaskunnon parantamisessa. Mikään ihan lälly tunti Organic Bodywork™ ei, hippihenkisestä nimestään huolimatta, ole. Reilu määrä jalkakyykkyjä, askelkyykkyjä etc. tuntui yllättävänkin raskaalta, vaikka mitään hyppyjä tms. tuntiin ei kuulunutkaan. Ja täytyy sanoa, että 30 minuuttia kauempaa en kyllä varmaan olisi jaksanutkaan!

Jälkeenpäin olo oli jännästi sekä hyvin treenannut ja aivan kuin saunassa olisi käynyt. Siis ei kuvannollisesti vaan ihan kirjaimellisesti. Vaikka sali ei olekaan saunakuuma, hikoilu on kuitenkin samaa luokkaa (ainakin kuonat poistuu kropasta!) kuin saunoessa. Ehkä kroppa jotenkin yhdistää nämä kaksi kokemusta? Ja nyt vieläkin, näin myöhään illalla, monen tunnin jälkeen, posket punoittavat samaan tyyliin kuin saunan jälkeen…

Näin sitä kaavoihin kangistunut treenikonservatiivikin löytää uusia huippuja juttuja! Seuraavaksi täytyy päästä kokeilemaan Karkin ykköslempparia, niinikään kuumankosteassa salissa pidettävää Hot MOJO® -tuntia.

Tämän päiväisen kokemukseni perusteella uskallan suositella kaikille sekä erilaisia HOT-treenitunteja että testaamaan ennakkoluulottomasti itselle entuudestaan tuntemattmia lajeja/tunteja. Hyvällä tsägällä voi olla tosi kivaa ja huonollakin on ainakin yhtä kokemusta rikkaampi jälleen.

Kuvasta kiitos: SATS.fi

Torstaina on taas (lue: vihdoin!) palkkapäivä. Kyllä sitä on vaihteeksi ehtinyt odottaakin… En ole tosiaankaan mikään shoppailija, mutta yhtä sun toista on kieltämättä ehtinyt kertyä hankintalistalle tiliä odotellessa. Ainakin ne nyt jo melkein pakkomielteeksi muodostuneet Dr. Martensit on pakko saada. 

Kampaajallakin pitäisi taas käydä. Ajattelin tehdä jotain, mitä en ole ikinä koskaan aikaisemmin tehnyt – mennä esimerkkivalokuvan kanssa leikattavaksi! Enkä minkä tahansa kuvan… Haluan nimittäin tismalleen samanlaiset otsahiukset kuin mitä Ainollakin on! Haha! Toivottavasti kampaaja (ja maailma) ymmärtää toiveeni..

Salakavalasti on jostain iskenyt myös ihan hillitön hinku saada värilliset peililasit! Ovat sitä sarjaa vaihteeksi, että ensin tuumasin, että ei vitsi vieköön, mikä karseen näköinen hullutustrendi ja että sopii varmaan, joo, jollekin muulle, mutta ei kyllä itselleni. No, tässä sitä taas ollaan… värillisiä, mieluiten sinisävyisiä, peililaseja himoamassa.

Aika lähellä täydellistä olisi Victoria Beckhamin Aviator-style peililasit. Tosin edukkaampiakin vaihtoehtoja löytyy takuuvarmasti, jos nyt saisi taas itsestään sen verran irti, että pääsisi tässäkin kuussa edes kerran kaupungille kirtelemään. Toinen vaihtoehto olisi nyt niin super-trendikkäät täyspyöreät aurinkolasit. Se olisi sikälikin kätevää, että sitten saisi hoidettua kaksi mitä suurella todennäköisyydellä aika lyhytikäistä trendiä “hoidettua” yhdellä hankinnalla. Ja aviatorit olisi ehkä järkevintä hankkia vähän klassisempana versiona niin niistä olisi iloa pitkään.

Tätä menoa kun taas jatkan henkilökohtaisia ostoskehäpäätelmiäni, kyllästyn koko aiheeseen ja tuumaan olevani erittäin hyvissä ilman yksiäkään uusia aurinkolaseja. Haha!

Kuva: n-a-p

Tänään on ollut jo hiukan parempi olo. Nenä on edelleen tukossa, mutta kuumetta ei ole ollut eilisillasta lähtien ollenkaan. Päätin lähteä hissuttelukävelylle auringonpaisteeseen ja “sattumalta” päädyin meidän lähellä sijaitsevalle ostosalueelle. Näin puolikuntoisena treenaaminen on tietty big no-no, mutta sen verran hyvään vauhtiin on tässä talven aikana näköjään päässyt, että toipilaanakin se pyörii ajatuksissa. Treenikassiongelma on jaksanut rasittaa jo sen verran pitkään, että päätin tänään vihdoin käydä katsastamassa Kånkeneita sillä silmällä.

Painelin ensin Intersportiin, jossa oli tarjolla yllättävänkin montaa eri väriä, mutta pakko oli kuitenkin käydä myös Naturkompanietissa. Sieltä löytyikin sitten koko seinän täydeltä Kånkeneita ja varmasti kaikki mahdolliset värit. (kuvatodisteet Mintun Instagramista: minnapaakkulainen). Jahkailin aikani värivalinnan kanssa. Mitään aksenttiväriä en tosin harkinnutkaan, mutta murretut, melkein mustat grafiitinharmaa, metsänvihreä  (joka on yllättävän vähän vihreä) ja mustaruskea olivat vahvasti listalla.

Päädyin sitten lopulta turvalliseen mustaan. Olen ehkä vähän tylsä, mutta tuntui, että se kuitenkin solahtaa parhaiten kaikenlaisten erilaisten asujen osaksi. Treenikassia kun olisi tarkoitus kanniskella mukana ympäri vuoden ja asun kuin asun kanssa…

Täytyy kyllä tunnustaa, että hiukan epäilytti, mahtaako kaikki treenikamppeeni mahtua aika pikkuruisen oloiseen reppuun. Tsuumailin tilavuutta kaupassa pitkään ja yritin visualisoida, miten pakolliset varustukset mahtuisivat. Kånkenista olisi löytynyt myös isompi versio mustana Naturkompanietista. Mietin hetken sitäkin, mutta se vaan ei jotenkin ollut yhtä virtaviivainen ja söpö kuin tämä peruskoko.

Viimein päätin luottaa näppituntumaan (ja siihen, että olen nähnyt ihmisillä SATSissa Kånkeneita treenireppuina) ja kannoin mustan Kånkenin kassan kautta kotiin. Heti ensimmäisenä piti tietty testata, miten sen mahtumisen kanssa on. Sen verran olin epäileväinen edelleen, että en ottanut lappuja irti aluksi, jos vaikka joutuisin palauttamaan koko Kånkenin.

Treenikassin perussisältö:

• pari treenitoppia (pitää saada vaihdella fiiliksen ja treenin mukaan…)
• urheiluliivit
• pitkähihainen paita (jooga & balance lähinnä)
• liikuntakengät
• sportti-caprit
• pieni meikkipussi (kasvojen pesuaine, suihkusaippua, kasvovoide, vartalovoide, dödö – kaikki matkakokoisina + shampoo & hoitoaine näytepussukat, hiuskuminauhoja, pinnejä ja lakrisalia)
• sukat
• pyyhe (suuri kooltaan niin, että siihen voi kääriytyä, mutta kuitenkin ohut, että menee pieneen tilaan)
• lisäksi kaikenlaista pientä sälää kaapin oveen tarkoitetusta lukosta kuulokkeisiin, huulirasvaan ja sykemittariin.

Suureksi ilokseni – ja melkein yhtä suureksi hämmästyksekseni – kamppeet mahtuivat reppuun aivan loistavasti! Jesss!

Ihan heittelemällä varusteita ei Kånkeniin voi laittaa, mutta koska vetoketju aukeaa koko etuosan pituudelta, tavaroiden järjesteleminen ei ole mikään ongelma. Sen verran jäi jopa vielä tyhjää tilaa, että kyllä sinne lounaslaatikon saa vielä tungettua. Aivan mahtavaa!

Olen niin onnessani siitä, että nyt tuntuu pahasti hiertänyt treenikassiongelma vihdoin ratkenneen. Sutjakka Kånken kulkee helpommin mukana aamu- ja iltapäiväruuhkaisissa t-banoissa kuin epäämääräisen muhkurainen pussikassi. Samoin SATSin alimitoitettuihin pukuhuoneen kaappeihin kuvittelisi repun sopivan edeltäjäänsä helpommin.

Nyt kun vaan saisin nämä flunssan rippeet hävitettyä, niin pääsisi testaamaan Kånkenia oikein tosi toimissa. Keskiviikoksi olen varannut Zumban – kai sitä silloin jo uskaltaa vähän hikoilla?

Juokseminen, lenkkeily, on halpa harrastus. Mitään vuosi-, kuukausi-, osallistumis- tai jäsenmaksuja ei ole, jollei nyt väen väkisin halua ängetä mukaan johonkin seuraan tai liikuntamestan juoksuporukkaan. Tapahtumiin osallistuminen maksaa, mutta se ei mielestäni kuulu harrastuksen peruskuluihin. Pakolliset varusteet ovat myös aivan minimaaliset. Hyvät juoksutossut on tärkeimmät ja niihin kannattaa panostaa hintalappuun katsomatta. Siitä sitä sitten kiittää itseään myöhemmin ihan jokaisella askeleella.

Tähän asti olen luottanut peruskallionlujasti Asicsin tossuihin. Olen juossut yhteensä neljä maratonia (1998, 2000, 2007 ja 2009), joista kolme Asicseilla. Ensimmäiselle maratonilleni treenasin pitkään Niken tossuissa, mutta ensimmäisen vähän pidemmän lenkin jälkeen marssin Tampereen Stockan urheiluosastolle ja ostin (varmaan silloin kanta-asiakastarjouksessa olleet) Asicsin DS Trainerit. Treeni sujui mallikkaasti, varpaani voivat hyvin ja selvisin hienosti ekasta maratonistani.

Reilun vuoden päästä tuosta, aloin treenata tosissani toiselle maratonilleni ja oli aika hankkia uudet Asicsit. En ollut järin kiinnostunut tossuista, mutta kaikki naapuruston maratoni-insinöörit juoksivat myöskin Asicseilla, joten tuumasin, että jatketaan hyväksi havaitulla merkillä. Päädyin jälleen Stockan urheiluosastolle ja tällä kertaa uskaltauduin oikein juttusille myyjän kanssa. Nuori erittäin asiantutevan oloinen myyjäpoika oli pökertyä, kun kuuli, että olin juossut maratonin kevyiksi ratakengiksi ja lyhyille matkoille tarkoitetuilla DS Trainereillä. Hän myi Mintulle pitkille matkoille tarkoitetut Gel Kayanot ja minä olin onnellinen.

Sitten seurasi muutama vuosi maastopyöräilyä (ja pyöräilyä ihan muuten vaan), ja juokseminen jäi vähemmälle. Seuraavat tossut hankin vasta aloitellessani treeniä vuoden 2007 maratonille. Päätin hifistellä oikein kunnolla ja kävin Löplabbetissa mittauttamassa, kuvauttamassa, testaamassa, videoimassa ja valitsemassa uudet tossut. Kokemus oli hieno, mutta tossut (Nike) käytössä aivan kamalat. Ainoa kerta, jolloin olen kärsinyt mm. mustuneista varpaankynsistä ja muista kuulemma tavallisista maratonarien vaivoista. Onneksi kesä 2007 oli varsin lämmin. Heti, kun elokuussa (Tukholman maraton juostaan aina kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna…) sain laitettua jalkaani muutakin kuin Havaianakset, marssin kilpailevaan juoksukauppaan ja ostin uudet Gel Kayanot sen paremmin mittailematta kuin testailemattakaan.

Vanhat rakkaat Gel Kayanot ovat palvelleet loistokkaasti. Paransin maraton-aikaani edellisestä (Nikeillä juostusta) kerrasta yli 20 min – mikä on omassa mittakaavassani aika paljon. Ja heti seuraavana päivänä suuntasin ikimuistoiselle Heeringin sponssaamalle matkalle Singaporeen. Mikä tarkoitti toisin sanoen kolmea päivää putkeen vähintään 12 cm koroissa. Eikä tehnyt tiukkaakaan!

Ehdin vielä aloitella seuraavalle maratonille – eli siis vuoden 2010 – valmistautumista vanhoilla bestiksilläni, mutta sitten paukahti selkä. Nyt kun olen mummoilemassa takaisin juoksukuntoon, olen päättänyt, että on korkea aika hankkia uudet tossut. Kyllähän sen jo kuvakin kertoo, että aika loppuun kalutut ovat nuo vanhat, juu.

Nyt onkin sitten edessä se vaikein – eli päätös mitkä tossut hankkisin. Tekisi mieleni mennä ja ostaa Gel Kayanot, niinkuin ennenkin… mutta onko se overkill? En ole ollenkaan vakuuttunut, että innostun enää maratonille. Vaikka toisaalta, pitkien lenkkien meditatiivinen vaikutus on ihan omaa luokkaansa. Olisiko kuitenkin järkevämpää hankkia jotkut keskipitkille matkoille optimoidut tossut? Eikä se nyt ole rahasta kiinni, maksakoot mitä maksavat. Edellisen kokemukseni perusteella en ole niin kovin innokas myöskään hankkimaan juoksukaupassa analyysien perusteella suositeltuja lenkkikenkiä.

Kyllä, mieleni tekisi turvautua tuttuun ja turvalliseen ja hankkia uudet Gel Kayanot. Tämän vuoden malleissa olisi noin ihanat väritkin! (Hiukan hassua muuten: Suomessa on myynnissä tuo pinkki ja valkoinen – täällä nuo kuvan pinkki ja violetti…). Tai ehkä sitä voisi olla sen verran reipas ja lueskella hiukan jotain juoksuaiheisia sivustoja. Luulisi sieltä löytyvän monenmoista keskusteluketjua tästä juoksijoiden lemppariaiheesta. Ja jos sieltä lukijoitten joukosta löytyy harrastajia, niin antakaa vinkkiä uus-aloittelijalle.

Onko muuten kukaan testannut Adidaksen uusia Adidas Boost-juoksutossuja? Onko ne niin mahottoman hyvät, mitä mainoksissa sanotaan? Olisi ihan mahtava kuulla jonkun sellaisen mieleipiteitä, joka ei sponsorisopimuksensa vuoksi luonnollisesti esitä kehuja. Ja sitten mietin sitäkin, että pitäiskö niitä lenkkikenkiä olla useammat? Ehkä kahden-kolmen lenkin viikkovauhdilla yhdet riittää?

Olen jo lähestulkoon hyväksynyt sen, että olen palannut (taas) käytännöllisesti katsoen lähtöruutuun juoksuharrastukseni kanssa. Oikeastaan ainoa, mitä aktiivisista juoksuvuosista on jäljellä, on kokemus ja luottamus siihen, että se toimii. Ja hinku kokea jälleen fantastisia endorfiini-huuruja ja syvältä mahanpohjasta kuplivaa riemua – eli fiiliksiä, joita olen saavuttanut oikeastaan vain juoksemalla. Runner’s high ei ole myytti, mutta siihen jää koukkuun.

Ensimmäiset pari juoksulenkkiä olen jo ehtinyt tehdä. Mukavaa oli, paikat tuli just ihanasti kipeäksi ja selvisin hengissä kotiin. Lähteminen on ollut kohtuullisen helppoa toistaiseksi, mutta huomaan, että asennepuolella ongelmani ovat kyllä edelleen valtaisat. Piti oikein erikseen keskittyä ja pitää näpit kurissa, että en laittanut lainaismerkkeihin tuota edellisen lauseen “juoksulenkkiä”.

Aikamoista taapertelua ja lönköttelyähän ne pari hassua juoksulenkkiä on ollut. Ei voi mitään.

Tajusin, että tarvitsen vähän ulkopuolista tukea ja tsemppiä juoksuharrastuksen uudelleen aloittamisen alkumetreille. Käännyin siis kaikkivoipan interwebin puoleen – ja kuinka ollakaan – tietämiskone google haravoi esiin itse kirjoittamani jutun Juoksuharrastuksen aloitus, joka on julkaistu Go 4 it vol. 2 -blogissa aika tasan tarkkaan viisi vuotta sitten, maaliskuussa 2008. Olenpas mää vaan fiksuja kirjoitellut…

Eli kun on hyvät tossut, tukevat urheiluliivit ja muistaa juoda päivän mittaan runsaasti vettä, ei lenkille lähteminen ole enää kiinni muusta kuin siitä lähtemisestä. Oikeastaan aika helppoa. Ja niinhän se pitäisi ajatellakin – juokseminen on niin lapsellisen helppoa, että on suorastaan ihme, miten lähteminen tuntuu välillä (useimmiten) niin kovin vaikealta.

Kun on vihdoin saanut itsensä ovesta ulos pitäisi muistaa olla vertaamatta itseään muihin. Tai omaan entiseen itseensä. Lenkkeily on nimittäin syytä aloittaa hyvinkin rauhallisella tempolla. Kysyy aika timantinkovaa pokkaa, että antaa sen kymmenen vuotta vanhemman naapurin rouvan sauvakävellä ohitse. Mutta alussa on oikeasti ihan pakko juosta tosi rauhallisesti, muuten on riski, että sitä ei ikinä jaksa edetä alkua pidemmälle. Paikat kipeytyvät, lonkkia särkee, polviin pistää ja nilkat naksuvat – ei ihme jos ei tee mieli uudestaan juoksemaan. Eli hiljaa hyvää tulee…

Sen verran muistan aikaisemmilta lenkkeilyn ja juoksuharrastuksen aloituskerroilta, että tuloksia alkaa näkyä jo ällistyttävän pian. Mikään liikuntamuoto ei ainakaan omalla kohdallani ole koskaan toiminut yhtä nopeasti ja varmasti kuin juokseminen. Jo parin kolmen lenkin jälkeen huomaa, että jaksaa paremmin ja pitemmälle. Neljän viiden lenkin jälkeen huomaa juoksevansa nopemmin (ainakin nopemmin kuin se sauvakävelytäti) ja kuuden seitsemän lenkin jälkeen todennäköisesti voi todeta päätyneensä pahaan endorfiinikoukkuun. Näin ainakin noin kahden lenkin viikkovauhdilla – eli kuukaudessa on saavutettu jo next level. Aika mieletöntä!

Eikä muuta sitten kuin tsemppaamaan sen kaikkein vaikeimman vaiheen ylitse eli:

1. Läppärin kansi kiinni
2. Persmus ylös soffalta
3. Keittiöstä iso lasi vettä
4. Verkkarit jalkaan
5. Tuulitakki (eiku se taitaakin olla windstopper nykyään…), pipo, hanskat
6. Tossut jalkaan
7. iPhone taskuun, kuulokkeet korviin, tsemppimusa päälle
8. … ja eiku menoksi!!