Seuraava vaihe miellyttävän treenielämän saavuttamisessa taitaa olla täydellisen treenikassin löytäminen.

Käyn noin 95 % jumpalla keskustan SATSeissa. Eli otan kamppeet aamulla mukaan töihin, pysähdyn keskustassa (missä muutenkin vaihtaisin junaa), käyn treenaamassa ja jatkan sitten matkaa kotiin. En juurikaan luota siihen, että jaksaisin arki-iltoina lähteä enää yhtään minnekään, kun olen kerran päässyt kotiin – ainakaan nyt vielä, kun illat ovat edelleen pimeitä. Teoriassa voisin käydä viikonloppuisin lähiSATSissa, mutta yleensä päädyn kyllä ulkoilemaan mielummin, kun kerrankin on valoisaan aikaan vapaata.

Kånken on käynyt mielessäni hyvänä vaihtoehtona jo monta kertaa. Nykyään niitä näkee taas jo vähän kaikilla, eikä enää ole vaaraa siitä, että leimautuisi epätoivoiseksi wanna-be-hipsteriksi Kånkenia kanniskellessaan. Toista se oli muutama vuosi sitten, kun Peetu hankki oman hienon farkunsinisen reppunsa.

Tiedän omistaneeni aikoinaan klassisen army-vihreän Kånkenin, mutta se on tainnut päätyä jonkin muuton yhteydessä järjestetyn tehopuhdistuksen mukana kirpparille. Muuta selitystä en keksi sille, ettei edes Peetu mummunsa kanssa löytänyt sitä Mintun lapsuudenkodin vintiltä. No, muistaakseni olin jo onnistunut hävittämään selkätukena toimivan istuinalustan eniveis.

Nykyinen treenikassini on hopeisine traktoriprintteineen oikeastaan aika söpö. Valitettavasti se on vaan niin järkyttävän epäkäytännöllinen, että nyt, kun olen jo kahtena peräkkäisenä viikkona käynyt peräti kaksi kertaa jumpassa (eli olen säännöllinen jumpassakävijä!) menee aivan totaalisesti hermot sen kanssa! Oikeastaan tasan ainoa hyvä puoli siinä pienen söipöisyyden lisäksi on se, että kassi on kooltaan tosi suuri – eli kamppeet ja lounaat ja vaihtokengät ja mitä näitä nyt on, mahtuvat ihan heittämällä mukaan.

Huonoja puolia on sitäkin enemmän: Kassi on lörppöä materiaalia, eli sitä ei voi laittaa seisomaan sen paremmin t-banan lattialle kuin pukuhuoneen penkillekään. Säkkimäisestä kassista ei ikinä löydä mitään ilman tajutonta mylläämistä. Leveät kangashihnat eivät oikein pysy olalla, mutta ovat liian pitkät kädessä kannettavaksi. Kiinnityksenä on vain yksi neppari – eli lumi sataa laukkuun sisään ja kaikki näkevät hikiset treenivetimet.

Kånkenissa olisi hyviä puolia vaikka millä mitalla:

• Napakka malli kulkee kätevästi t-banan tungoksessa
• Lähes repun ympäri kulkeva vetskari auttaa tavaroiden etsimisessä
• Reppua voi kantaa joko olalla tai kädessä
• Vetskarilliseen etutaskuun saa SATS-kortin ja lukon niin, että niitä ei tarvitse onkia kassin pohjalta
• Reppu mahtuu just näpsäkästi pukuhuoneen kaapin eteen penkille, joten kamojen löytäminen helpottuu kummasti

Tuntuu, että olen löytänyt sen täydellisen vaihtoehdon! En piittaa liian yltiösporttisista repuista/laukuista ja ehkä juuri siksi Kånkenin retrohenkisyys viehättää. Oikeissa treenikasseissa on myös monta ongelmakohtaa (liian pullukka malli on hankala t-banatungoksessa, kädessä kantaminen hankalaa ja hihnan laittaminen olan yli ei toimi samasta syystä), vaikka periaatteessa ne on valmistettu juuri tätä tarvetta varten. Sporttireput taas näyttää helposti ihan idioottimaisilta kädessä tai vain olalla kannettuna. Kånken toimii mielestäni sekä kädessä, olalla että ihan “repusti” kannettuna.

Ainoa ongelma tällä hetkellä taitaakin olla, että minkäköhän kaikista ihanista väreistä sitä oikein valitsisi…

Se paljon puhuttu kadonneen liikuntamotivaation metsästys on nyt edennyt siihen vaiheeseen, että on parasta todella panostaa tsemppihengen pysymiseen. Olen kyllä jo saanut pieniä maistiaisia ja muistamisen ahaa-elämyksiä siitä, mitä ihanaa oloa ja endorfiiniryöppyjä liikkuminen parhaimmillaan antaa. Treenikassin pakkaaminen ei kuitenkaan vielä ole läheskään itsestäänselvyys, eikä jumpassa tai salilla käyminen ole palannut osaksi automaattisia rutiinejani.

Viimeviikon treeneissä hoksasin kaksi asiaa: a) uskoisin, että yksi syy siihen, että saan selkäni edelleenkin tosi helposti kipeäksi kaikilla hyppy-ristiloikka -tyyppisillä tunneilla (Zumba, Energy), on järkyttävän huonot tossuni ja b) olisi aika hillittömän paljon tsemppaavampaa, jos jumppasalin peilistä katseli takaisin joku reippaan urheilullisesti pukeutunut tyyppi, eikä joku säälittävä siivouspäivän t-paitaan sonnustautunut luuseri.

Näiden sisäistyksien jälkeen päätin investoida itseeni – ja kävin shoppailemassa sekä uudet sisäliikuntatossut että muutaman ihanan treenitopin.

Tossuiksi valikoitui Niken yleissisäliikuntakengät. Ulkonäöltään ne on sopivan simppelit, ihan liian räyhäkkäät neonsekasotkut eivät tunnu omilta, vaikka olen kyllä muiden jaloissa ihastellut niitä. Violetit yksityiskohdat ja etenkin tuo valkoinen pohja antaa kuitenkin ilmeelle vähän sporttista särmää.

Ihan pelkästään ulkonäön perusteella en kuitenkaan tossuja valinnut. Tärkein ominaisuus tuli esiin, kun sain nauhat solmittua ja nousin kengät jalassa pystyyn. Tuntui kuin olisin lähtenyt itsestään pomppimaan saman tien! Aivan käsittämättömän hyvän tuntuiset jalassa – ja nyt todella viimeistään tajusin, että on ollut suorastaan itsetuhoisaa käyttää vanhoja ei-mitään-merkkiä olevia tennareita muualla kuin Body Pumpissa…

Myyjä vakuutti, että nämä sopivat oikein mainiosti monenlaiseen sisäliikuntaan, jumppaan ja myös peleihin, jos vaikka innostuisi joskus Karkin seuraksi sulkkikseen. Aikaisemmin käytin ainoastaan ja vain Niken aerobic-tossuja, joten luullakseni heidän lesti sopii edelleen jalalleni.

En tiedä, onko Suomen Intersportissa samat kampanjat kuin täällä, mutta kannattaa kurkistaa, jos olet hyviä tossuja vailla. Nyt nuo saa about puoleen hintaa normaalista!

No niinhän ne sen tapaa sanoa: Just do it!

Stadiumin oman merkin toppi on tuollainen lötkö, melkein läpinäkyvä laatikkomainen esitys. Juuri tuollaisia olin hakemassa (sellaisia tuntuu olevan kaikilla Zumba-mimmeillä…) ja kiva testailla näin alkuunsa vähän edullisemmilla jutuilla. Sitäpaitsi ihan laadukkaalta tuo materiaali tuntui edullisesta hinnastaan huolimatta, eikä nämä Mintun treenit ole ihan niin extremeä, että vielä tarvittaisiin mitään super-huipputeknisiä tekstiileitä.

Röhnischin taivaansininen toppi on ihanan tuntuista ohutta ja vähän valuvan oloista matskua. Malliltaan se on pikkuisen alaspäin kapenevan laatikkomainen. Tykkään hurjasti topin väristä ja siitä, että se on pikkuisen pidempi takaa. Sitäpaitsi painatus on hopeinen – eikä valkoinen niinkuin kuvassa näyttää. Tykästyin tuohon itseasiassa niin paljon, että olisin ottanut jonkun muunkin värin, mutta valitettavasti ainoa muu vaihtoehto oli musta. Vaikka muuten musta onkin ihan perusvärini, salilla on kiva käyttää vähän raikkaampia sävyjä ja etenkin mustat yläosat tuntuvat vievän loputkin värit kasvoilta…

Kolmas toppi on Niken painijaselkäinen Dri-Fit -paita. Malliltaan se on vähän noita kahta muuta pidempi. Väri on luonnossa vähän enemmän vadelmanpunainen – eikä ihan noin neonpinkki kuin, mitä kuva antaa ymmärtää. Toppi oli hurjassa alessa Stadiumissa: normaalihinta olisi ollut 349,- kruunua, mutta maksoin vain 149,-. Hyvä diili!

Uusiin treenivetimiin sijoitetut rahat tuottavat positiivista tulosta jo nyt. En muista, koska viimeksi treenikassin pakkaaminen olisi ollut yhtä kivaa – ja odotan innolla jo nyt huomisiltaa, jolloin pääsen testailemaan hankintojani tosi toimissa.

En tehnyt mitään liikuntaan tai liikkumiseen liittyvää uuden vuoden lupausta. Tiedän, että tykkään treenaamisesta. Tiedän, että välillä nautin jopa itseni rääkkäämisestä – niin mukavuudenhaluinen sohvannurkkaan käpertyjä kuin olenkin. Silti kuntoni on päässyt monestakin syystä rapistumaan niin pahasti, että en vielä pari-kolme vuotta sitten olisi voinut uskoa sen olevan edes mahdollista.

Lupaukset jätin siis täysin tarpeettomina tekemättä. Sen sijaan päätin lähteä metsästämään kadonnutta motivaatiotani.

Kaikkein hankalinta on hyväksyä, että entinen maratoonari saa himmailla tavallisella Zumba-tunnilla, ettei mene ihan piippuun. On ihan käsittämättömän vaikea hyväksyä sitä, että ei voi treenailla sillä samalla nonchalantilla itsestäänselvyydellä, mihin ehti tottua. Ja ei, en edes ala siitä, miltä tuntuu, kun alitajuntaan hiipii ajatus, että ehkä en ikinä enää juokse maratonia – tai pysty kokemaan sitä huikaisevaa tunnetta, kun tajuaa, että oma kroppa toimii kuin kone.

Vajaa vuosi sitten päädyin vihdoinkin hoitamaan pahaksi äitynyttä selkävaivaani, joka oli käytännöllisesti katsoen estänyt kaiken treenaamisen melkein parin vuoden ajan. Nyt olen periaatteessa kunnossa sen suhteen, mutta varomaton tai liian rajusti aloitettu harjoittelu saa edelleenkin paikat niin kipeäksi, että seuraavana päivänä on hankala päästä sängystä ylös. Eikä syynä valitettavasti ollut mehevä maitohapposhokki vaan kiukutteleva selkä.

Liikuntamotivaatiota on rassannut armottomasti se, että on niin vaikea unohtaa hetkeksikään, miten ennen kaikki liikkuminen oli niin helppoa ja nyt pienikin ponnistelu on työn ja tuskan takana. Kadonnutta motivaatiota yritän nyt metsästää takaisin muutaman itselleni kehittelemän tsemppiohjeen avulla.

1. Jokainen askel on plussaa. Ei ole pakko heti alkaa tavoitella kuuta taivaalta.

2. Älä kuuntele “asiantuntijoita”, joiden mielestä on turhanaikaista treenata, jos pulssi ei ole tietyllä tasolla, aika ennalta määritelty ja intensiteetti siellä veren-maku-suussa -tasolla. Jos alkaa epäilyttää, katso kohta yksi.

3. Keskity tähän hetkeen. Älä vertaa itseäsi muihin – äläkä etenkään parin vuoden takaiseen omaan itseesi.

4. Kyllä se siitä. Jaksa tsempata, vaikka liikunnan ilo ei tulisikaan heti.

5. Muista, että se vaikein hetki on, kun pitäisi vetää tossut jalkaan ja lähteä liikkeelle. Sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään.

Ei muuta kuin liikunnallisempaa kevättä kohti!

Periaatteessa ajatus siitä, että hieromalla jotain tiettyä kohtaa kämmenessä tai jalkapohjassa voi saada vaikutusta ihan muualle kroppaan, tuntuu melko omituiselta. Siis miten esimerkiksi migreeniä voi helpottaa pikkusormen nipistäminen kahden ylimmän nivelen välistä? Pienestä epäuskosta huolimatta en kuitenkaan suhtaudu sen paremmin akupunktioon kuin vyöhyketerapiaankaan vastustellen.

Esimerkiksi Karkki sai lukioaikana poikki pitkäaikasen ja pahaksi äityneen migreeni-kierteen, kun kävi muutaman kerran akupunktiossa. Neulat laitettiin silloin muistaakseni ranteen sisäpuolelle. Ei siis mihinkään lähellekään päätä – tai edes niskaa, minne kipukeskus yleensä pakeni vauhtia ottamaan.

Mintun viime viikon treeniohjelma alkoi suurilla suunnitelmilla. Maanantain BodyBalance meni oikein mainiosti ja olo oli erinomainen. Tiistaina päätin kohottaa pulssia tanssillisen SH’Bamin kanssa. Ei hyvä idea. Innostuin ketkuttelemaan musiikin tahdissa sen verran varomattomasti, että selkä alkoi ilmoitella itsestään jo ennekuin tunti oli edes puolessa välissä. Seuraavana aamuna en ollut päästä ylös sängystä – ja syynä ei valitettavasti ollut maitohapoille treenatut lihakset.

Loppuviikko menikin sitten rauhallisia kävelylenkkejä tehden.

Tänään aamulla päätin testata Pinterestistä (mistäs muualtakaan…) löytämääni kuvaa:

Selkävaivani siis säteilee oikeaan jalkaan ja aiheuttaa puutumista, voimattomuutta ja ärsyttävää “kuplintaa” (johtuu siitä, että se selkähomma painaa johonkin hermoon, sanoi fysioterapeutti). Painelin siis sekä vasemman ranteen oikeaa reunaa että saman käden nimettömän oikeaa reunaa. En tiedä, mistä johtuu, mutta myös nimettömän vasen reuna on kipeä – tai ainakin aika arka. Ja vielä hassumpaa on se, että kun olin aikani näitä akupisteitä nipistellyt häiritsevä kupliva tunne oikean jalan pohkeessa loppui. Ihan tuosta vaan. Mieletöntä!

Seuraavaksi voisikin testailla, toimiiko tuo etusormen ja keskisormen välissä kämmenessä oleva “Blood Sugar” -akupiste, kun alhaisesta verensokerista johtuva itkupotkuraivari on viittä vaille tosiasia… 😀

Hiphei – viikon treenikatsaus is back!

Tällä viikolla löyhästi laatimani liikuntasuunnitelma piti aika hyvin – eli sekä lihaskunto- että venyttelytyyppistä treeniä mahtui ohjelmaan ja lisäksi pari mukavaa juoksulla höystettyä  kävelylenkkiä. Olo on oikein energinen ja selänkin kanssa tuli pärjättyä ihan ookoo. Ainoa ongelma on se, että illat alkavat olla jo sen verran pimeitä, että on ihan pakko keksiä vähän valoisammilla reiteillä kulkeva lenkkipolku. Olen niin onneton nössö, että pimeässä metsässä pinkominen ei oikein jaksa huvittaa. Suosikkilenkkini jää nyt toistaiseksi vain viikonloppujen iloksi.

TREENIT VKO 38

• Maanantai – BodyBalance 55 min
• Tiistai – Crosstrainer 20 min + BodyPump 55 min
• Torstai – Lenkki 1 h 30 min
• Sunnuntai – Lenkki 1 h

Ensi viikolle on suunnitelmissa oikeastaan aika samaa settiä. Olen varannut SATSista jumpat melkein kaikille arki-illoille. Tosin yleensä aina joku suunnitelluista tunneista jää toteutumatta, kun jotain (lue: elämä) tulee väliin. Toisaalta toimistopäivän jälkeen olisi ihaninta painua hetkeksi raikkaaseen ulkoilmaan. Mutta toisaalta sitten taas tiedän, että tuskin saisin raahattua itseäni kovinkaan usein salille/jumppaan, jos en mene sinne suoraan töistä. Pikkuisen kaipaan sitä fiilistä, että jumppaan oli oikein kova hinku ja halu – enkä olisi mistään hinnasta jättänyt yhtään tuntia väliin. Ihan samaa flowta ei ole ollut enää vuosikausiin, mutta ehkä se sieltä vielä heräilee, kun vaan jaksaa käydä ahkerasti tunneilla.

Kuva täältä.