Olen jo lähestulkoon hyväksynyt sen, että olen palannut (taas) käytännöllisesti katsoen lähtöruutuun juoksuharrastukseni kanssa. Oikeastaan ainoa, mitä aktiivisista juoksuvuosista on jäljellä, on kokemus ja luottamus siihen, että se toimii. Ja hinku kokea jälleen fantastisia endorfiini-huuruja ja syvältä mahanpohjasta kuplivaa riemua – eli fiiliksiä, joita olen saavuttanut oikeastaan vain juoksemalla. Runner’s high ei ole myytti, mutta siihen jää koukkuun.

Ensimmäiset pari juoksulenkkiä olen jo ehtinyt tehdä. Mukavaa oli, paikat tuli just ihanasti kipeäksi ja selvisin hengissä kotiin. Lähteminen on ollut kohtuullisen helppoa toistaiseksi, mutta huomaan, että asennepuolella ongelmani ovat kyllä edelleen valtaisat. Piti oikein erikseen keskittyä ja pitää näpit kurissa, että en laittanut lainaismerkkeihin tuota edellisen lauseen “juoksulenkkiä”.

Aikamoista taapertelua ja lönköttelyähän ne pari hassua juoksulenkkiä on ollut. Ei voi mitään.

Tajusin, että tarvitsen vähän ulkopuolista tukea ja tsemppiä juoksuharrastuksen uudelleen aloittamisen alkumetreille. Käännyin siis kaikkivoipan interwebin puoleen – ja kuinka ollakaan – tietämiskone google haravoi esiin itse kirjoittamani jutun Juoksuharrastuksen aloitus, joka on julkaistu Go 4 it vol. 2 -blogissa aika tasan tarkkaan viisi vuotta sitten, maaliskuussa 2008. Olenpas mää vaan fiksuja kirjoitellut…

Eli kun on hyvät tossut, tukevat urheiluliivit ja muistaa juoda päivän mittaan runsaasti vettä, ei lenkille lähteminen ole enää kiinni muusta kuin siitä lähtemisestä. Oikeastaan aika helppoa. Ja niinhän se pitäisi ajatellakin – juokseminen on niin lapsellisen helppoa, että on suorastaan ihme, miten lähteminen tuntuu välillä (useimmiten) niin kovin vaikealta.

Kun on vihdoin saanut itsensä ovesta ulos pitäisi muistaa olla vertaamatta itseään muihin. Tai omaan entiseen itseensä. Lenkkeily on nimittäin syytä aloittaa hyvinkin rauhallisella tempolla. Kysyy aika timantinkovaa pokkaa, että antaa sen kymmenen vuotta vanhemman naapurin rouvan sauvakävellä ohitse. Mutta alussa on oikeasti ihan pakko juosta tosi rauhallisesti, muuten on riski, että sitä ei ikinä jaksa edetä alkua pidemmälle. Paikat kipeytyvät, lonkkia särkee, polviin pistää ja nilkat naksuvat – ei ihme jos ei tee mieli uudestaan juoksemaan. Eli hiljaa hyvää tulee…

Sen verran muistan aikaisemmilta lenkkeilyn ja juoksuharrastuksen aloituskerroilta, että tuloksia alkaa näkyä jo ällistyttävän pian. Mikään liikuntamuoto ei ainakaan omalla kohdallani ole koskaan toiminut yhtä nopeasti ja varmasti kuin juokseminen. Jo parin kolmen lenkin jälkeen huomaa, että jaksaa paremmin ja pitemmälle. Neljän viiden lenkin jälkeen huomaa juoksevansa nopemmin (ainakin nopemmin kuin se sauvakävelytäti) ja kuuden seitsemän lenkin jälkeen todennäköisesti voi todeta päätyneensä pahaan endorfiinikoukkuun. Näin ainakin noin kahden lenkin viikkovauhdilla – eli kuukaudessa on saavutettu jo next level. Aika mieletöntä!

Eikä muuta sitten kuin tsemppaamaan sen kaikkein vaikeimman vaiheen ylitse eli:

1. Läppärin kansi kiinni
2. Persmus ylös soffalta
3. Keittiöstä iso lasi vettä
4. Verkkarit jalkaan
5. Tuulitakki (eiku se taitaakin olla windstopper nykyään…), pipo, hanskat
6. Tossut jalkaan
7. iPhone taskuun, kuulokkeet korviin, tsemppimusa päälle
8. … ja eiku menoksi!!