Tai jatkuu ja jatkuu – kaikki on tietty suhteellista. Jotenkin pääkoppa on jo sitä mieltä, että on kovastikin syksy – ja sanoohan kalenterikin niin. Mutta toisaalta viime viikonloppuna oli vielä niin hurjan lämmintä, että mitään kesähepeniä kummempaa ei voinut kuvitellakaan käyttävänsä. Uimarantakelit suorastaan, varsinkin lauantaina.
Sama ristiriita pätee toimistopukeutumiseen. Periaatteessa tuntuu hullulta, suorastaan luonnonvastaiselta, lähteä officelle kovin kesäisessä outfitissa. Mutta kun lämpötilat huitelevat parinkympin päälle, ei tunnelmalliset tweedit ja muhkeat neuleetkaan vaikuta oikein järkevältä vaihtoehdolta. Vallan pulmallista!

Kun sitten soppaan vielä lisää sellaiset päivät, jolloin aamulla töihin lähtöä tehdessä aurinko paistelee pilvettömältä sinitaivaalta ja lämpöä on aamuksi lupaavat 18 astetta, mutta iltapäivällä pilvistyy, viilenee reippaasti ja sataa ihan syksyisen uskottavasti. Meillä on täällä ollut nyt kaksi sellaista päivää peräkkäin, mikä tuntuu hiukan skitsolta suoraan sanottuna. Miten voi olla, että eilen illalla satoi ja oli tosi syksyistä ja aika viileää, aamuksi vaihtui sama suloinen loppukesämäinen auringonpaiste, jolla eilinenkin alkoi, mutta nyt taas on pimeää, harmaata ja sateista. Eihän tässä ole mitään logiikkaa!
No, pienethän ne on murheet silloin, kun päänvaivana on säänmukainen pukeutuminen. Haha!
Tässä asussa olin eniveis toimistolla viime perjantaina, kun oli vähän loogisemmin aurinkoista ja lämmintä. Tuumasin, että kauluspaita fiksuunnuttaa city-mittaisia shortseja sen verran, että niissä voi casual Fridayn hengessä mennä töihin. En kyllä yleensä enkä helposti pidä shortseja toimistovaatteena, mutta suurelta lahjalta tuntunut intiaanikesän lämpö ja perjantain aiheuttama rennompi fiilis sai kokonaisuuden vaikuttamaan ihan passelilta.

Minä kun olen sellainen vaatteiden (ja etenkin asusteiden!) puhkikäyttäjä, ei blogin asukuvissa useinkaan ole mitään muuta uutta kuin yhdistely ja “stailaus”. Nyt on luvassa poikkeus, sillä tällä kertaa asussa on peräti kaksi kesällä hankittua juttua.
Toinen niistä on Ray Banin aivan mielettömän ihanat muovipokaiset aurinkolasit. Olen ostanut ne tästä Instrun kampiksesta saamallani lahjakortilla – eli oikeastaan en ole varsinaisesti saanut niitä, vaan ostanut ne saamallani palkkiolla. Sitä on vaan ollut nyt viimeaikoina ollut niin paljon keskustelua blogien piilomainonnasta, joten parempi kai olla yliselkeä asian kanssa.
Olin ihan varma, että voin laittaa linkin Instrun sivuille, mistä löytyy selkeä tuotekuva aurinkolasikaunokaisista, mutta en ainakaan nyt pikaisesti löytänyt tuota mallia sieltä enää. Pokat on nimittäin erittäin kiva yhdistelmä läpinäkyvää muovia ja vaaleaa alumiininväristä metallia. Sangat on juuri tuota metallia ja ne on muotoiltu normaalia Ray Ban -metallisankaa leveämmiksi, ihanasti vähän retro-henkisiksi.
Aurinkolasivalikoimani on jotenkin salavihkaa paisunut varsin kattavaksi, mutta sen jälkeen, kun hankin nuo uutukaiset, en ole muita blehoja nenälleni laittanut. Muistinko sanoa, että ne on vielä kaiken lisäksi aivan untuvaisen unelmankevyet nenällä?


Toinen uutuus on asun sandaalit, poikkeuksellisen erinomaisesta käyttömukavuudesta tunnettua Mephisto-merkkiä. Nekin ostettu kesäiseltä Tampereen reissultani. Sokkarin takakulman vieressä Hallituskadulla sijaitseva pikkuputiikki on juuri sellainen, missä saa niin erinomaista ja asiantuntevaa palvelua, että ex tempore -hankinta tuntuu hyvältä ja kestävältä ratkaisulta.
Tinni on luottanut Mephiston kenkiin jo vuosikaudet ja yrittänyt tolkuttaa allekirjoittaneelle, miten mukavat ja hyvät ne on jalassa. Konkreettisin esimerkki oli taannoisella Riminin reissullamme (mitä, onko siitä jo kolme vuotta??), kun päivän kävelyn saldona allekirjoittaneella oli koko päkiän levyiset rakot molemmissa jaloissa huolimatta hyvin sisäänajetuista sandaaleista – ja Tinnillä vain 20 000 askeleen saldo iPhonen askelmittarissa, kiitos Mephiston mukavuuden.
Siitä huolimatta olen suhtautunut pikkuisen tuhahdellen Tinnin suosituksiin; “varmaan joo hyvät, mutta miten hyvät sitä nyt kengät ylipäätään oikein voi olla”? No, nyt voin itse ihan käytännössä todeta, että aivan kertakaikkiaan poikkeuksellisen hyvät! Kiitos vaan rakkaalle bestikselleni, että on jaksanut kaikki nämä vuodet valaista pänköä ystäväänsä. Nyt vihdoin ymmärrän, mistä hän on puhunut!

En tietenkään voi mitenkään hyljätä kaikkia ihania, suloisia, sieviä ja mageita kenkiäni, jotka mukavuudeltaan eivät yllä lähimainkaan näiden uutukaisten tasolle. Mutta kyllä naisihmisen kenkägarderobissa on aika vakava aukko, jos ei sieltä löydy yhtään paria katseita kestäviä sandaaleita, jotka jalassa voi kepeästi viettää tuntitolkulla kävelyä sisältävän kaupunkipäivän. Mintun valikoimassa oli tätä ennen lähinnä muutama pari Havaianaksia ja sitten niitä, joilla ei paria korttelia pidemmälle kävellä.
Tinni on käyttänyt omia Mephiston- sandaaleitaan jo vaikka miten kauan ja itsekin laskiskelen, että näiden hinta/käyttökerta -indeksi tulee varmasti olemaan mitä parhain. Juuri sellaiset hankinnat on mielestäni ihan ookoo, vaikka varsinainen ostopäätös tulisikin täysin ex tempore ja periaatteessa oli sopimus itsensä kanssa, että nyt voisi vähän hillitä sitä ostiskelua.

• kauluspaita, Forever21
• toppi, Primark
• shortsit, Lindex
• sandaalit, Mephisto
• arskat, Ray Ban
• laukku, Mulberry

Ja jos joku ihmettelee uusia talismaani-rannekorujani, niin ne olen tehnyt itse!

Viimeinen virallinen kesäkuukausi vetelee viimeisiään. Olen moneen kertaan tunnustanut, että en varsinaisesti ole mikään syksyihminen. Tänä vuonna tilanne on kuitenkin toinen. Tai no, en nyt voi väittää, että olen varsinaisesti löytänyt sisältäni mitään synkän ja kylmän vuodenajan rakastajaa, mutta kesän loppuminen ei tunnu ihan niin raskaalta kuin monena aikaisempana vuonna.
Voisin aivan mainiosti viettää vielä vaikka miten monta päivää (tai viikkoa!) helteessä hikoillen ja laiskasti auringossa kellien – ei siinä mitään – mutta toisaalta ajatus kirpeistä syysaamuista, raikkaasta tuulesta kasvoilla, pimenevistä illoista, tuntuu tänä vuonna suorastaan houkuttelevalta. Kuuma ja kuiva kesä teki tehtävänsä siinä määrin, että toivotan tervetulleeksi jopa virkistävät syyssateet!
(Joo, olen täysin tietoinen, että kuukauden kuluttua on aivan varmasti toinen ääni kellossa).


Yksi syy positiiviseen asenteeseen sadekuuroja kohtaan on jo viime keväänä Heidi Klumin Lidl-mallistosta hankkimani iiiihana läpinäkyvä sadetakki. En ole päässyt käyttämään sitä vielä kertaakaan, mutta Peetu pysyi kuivana sen ansiosta viimeksi Gröna Lundin ulkoilmakonsertissa.
No, ei tarvitse olla mikään oman elämänsä Pekka Pouta ennustaakseen, että sadetta on tulossa aivan riittävästi ja todennäköisesti pikemmin kuin arvaakaan.

Lievää haikeutta, sentimentaalisuutta ja luopumisen tuskaa kesän loppuminen kuitenkin aiheuttaa. Vaikka en oikeastaan voi vilpittömästi sanoa, että jotain, mitä halusin tehdä, jäi tekemättä tai ettenkö olisi saanut enemmän kuin osaani auringonpaisteesta, akkujen lataamisesta ja uuden löytämisestä, kohtaamisista sekä kokemuksista. Päinvastoin. Tämä kesä on ollut monin tavoin täydempi kuin moni edeltäjänsä.
Siksi tuntuukin hiukan hassulta jopa kummalliselta, että en voi tuntea pelkästään kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Ehkä se on vain sitä, että en haluaisi päästää irti kesän ajatuksesta?


Ratkaisu on varmasti yrittää pitää kesäinen mielenvire tietoisesti pinnalla ja jatkaa kaikkien niiden kesä-asioiden tekemistä, joka on yhä vielä kelien viilennyttyäkin mahdollisia. Toivottavasti parvekkeella tarkenee fikata vielä pitkälle syksyyn.
Ja onneksi on kaikki kesän muistot, valokuvat ja jutut, jotka vievät takaisin koettuihin hetkiin.
Niinkuin esimerkiksi Peetun alkukesästä Barcelonan reissulta ostama ihana mekko. Espanjan mekko.

• mekko, Peetun matkamuisto Barcelonasta
• sadetakki (Mintun), Heidi Klumin Lidl-mallistosta
• tennarit (Mintun), Nike
• laukku, Filippa K

Olin tänään ensimmästä päivää takaisin töissä ihanan, lukuisia ikimuistoisia lomapyrähdyksiä sisältäneen kesän jälkeen. Tai siis kesä todellakin jatkuu vielä, mutta lomat on nyt lusittu (ehe, ehe). Fiilis on nyt tosiaankin aivan toinen, kun seuraavat suunnitellut vapaat on vasta jouluna. Tosin pieni pyrähdys Tampereelle tullee ajankohtaiseksi joskus syksyn puolivälissä.
Näin ensimmäisenä virallisena lomakauden jälkeisenä töihinpaluupäivänä on hyvä hetki luoda kiitollinen silmäys ihan sinne kesän alkuun. Varsin kuvaavaa, että kesäkuun puolivälistä, jolloin olimme Karkin kanssa ikimuistoisella ja upealla Los Angelesin reissullamme, tuntuu olevan kokonainen ikuisuus.
Jonkinlainen “ekakertalaisen L.A.” -tyyppinen postauskin on työn alla, mutta ongelma ja viivästyksen syy on sama kuin kaikkien muidenkin huikeiden ekakertareissujen: kuvia, joista pitäisi valita, on ziljoona ja kerrottavaa senkin edestä. Tuntuu, että parhaimmat matkapostaukset tulee kohteista, joissa on tullut käytyä aikaisemminkin, mieluiten useamman kerran. Silloin sitä on vähemmän yleistäpinöissään (Karkki, Karkki, KARKKI KATO NYT NOITA PALMUJA!!! – joka päivä ainakin viidesti…) ja tarinasta tulee ehkä aavistuksen lukijaystävällisempi. Mutta koska yhä edelleen kirjoitan blogia osittain siksi, että se on myös päiväkirja ja muistojen albumi itselleni, L.A. -juttu on tulossa!

Viime kesänä päätin, että sai sitten olla viimeinen kerta, kun ripottelen kesälomani sinne tänne noin viikon mittaisiin pätkiin. En edes muista, milloin olisin ollut enemmän kuin kaksi viikkoa putkeen lomalla – taisi olla viimeksi silloin, kun pikkukisu Sailor Moon liittyi perheeseen melko tasan neljä vuotta sitten. Tosiaan viime kesänä sitten tunsin, että ihanaan rentoutuneeseen kesäfiilikseen ei voi päästä, jos ei ole officelta poissa yli kahta viikkoa putkeen.
Ongelma taisi sittenkin olla viime kesä, joka ei ulkoisilta puitteiltaan muistuttanut juurikaan kesää kuin häviävän lyhyinä hetkinä (jolloin useimmiten satuin olemaan töissä). Tänä kesänä olen nauttinut aivan tolkuttomasti siitä, että lomaa on aina vaan jäljellä, vaikka aloitin holiday-hommat tosiaan jo kesäkuun alkupuolella, jolloin oli vielä ihan satalasissa bisnesmeininki töissä. Varmasti iso kiitos siitä, että lunki, iloinen, hyväksyvä ja valoisa lomafiilis on säilynyt läpi lomaviikkojen väliin osuvien toimistoperiodien, on tämä käsittämättömän upea kesäsää.
Tänä kesänä päätän, että ehdottomasti en ota lomiani putkeen myöskään ensi vuonna. Viikkorytmittelemällä tunne on kuin olisi lomalla koko ajan! Etenkin, kun pitää huolen siitä, että arki-iltanakin tulee pulahdettua järveen ja istuttua parvekkeella trooppisen kuumassa yössä nukkumaanmenoaikaan asti. Vietettyä kesää, vaikkei lomalla olisikaan.

Viimeaikoina Karkkia ei ole enää juurikaan näkynyt blogin asukuvaosastolla (tarkistin, edellinen on syyskuulta 2014). Sellaista se on, kun lapset kasvavat ja alkavat elää omaa elämäänsä. Yhteisellä lomalla aikaa kuvienkin ottamiseen on tietty paremmin, mutta täytyy tunnustaa, että me oltiin reissussa pääasiassa erittäin epäkuvauksellisissa shortsit + t-paita -turistivetimissä, joten inspiraatio muihin kuin ihaniin muistojen lomakuviin oli aika nollassa.
L.A. reissun maanantaiksi Karkki oli varannut meille pöydän Michelintähtiravintolaan Nobuun. Onneksi valittiin mennä sinne lounaalle, sillä jetlag veroitti sen verran fiiliksiä iltariekkumiseen, että parikin kivaksi ja hyväksi paikaksi kehuttua ravintolaa piti jättää väliin pöytävarauksesta huolimatta. Kuka sitä nyt haluaisi kuluttaa pientä omaisuutta illalliseen, josta päällimmäinen muistikuva on se, miten kovasti piti taistella, ettei nukahtaisi ravintolan pöytään.

Ruoka Malibun Nobussa oli aivan tähtitieteellisen ihanaa! Samaan ketjuun kuuluvia ravintoloita on muuallakin, mutta olen monesta paikasta lukenut, että tuo Malibun ravintola on yksi parhaista.
Muuten Malibu itse jäi meille aika ohueksi tuttavuudeksi. Autoilimme lounaan jälkeen kuuluisalle – ja erittäin fotogeeniselle – rannalle. Paikka on erityisen suosittu häävalokuvien ottopaikka. Vain parisen tuntia kestäneen visiittimme aikana ehdimme todistaa kolmen eri hääparin kuvauksia. Muuten se ei ehkä ollut meidän mielestä se kaikkein paras paikka hengailuun. Hiekkainen ranta-alue on varsin kapea ja kivikkoinen (kuvauksellinen) vesiraja ei juuri houkutellut uimaan.
Silti ei voinut mitenkään olla näkemättä, miten hurjan kaunista kaikkialla oli.

• mekko, TopShop
• jakku, Asos
• laukku, vintage/2nd hand -löytö
• aurinkolasit, Gucci
• tennarit, Nilsson (luulisin… Karkki on lomareissulla Kreikassa, joten en pysty tarkistamaan)

Onko hiusten kanssa kriiseily ikuista? Siltä ainakin omalla kohdallani tuntuu.
Aika pitkään olin tyytyväinen, kun vuosi siten keväällä vihdoin vuosikausien juupas-eipäs -vääntämisen jälkeen katkaisin ylipitkiksi venähtäneet kutrini jonkinlaiseen hapsutettuun bob-mittaan. Tykästyin myös punaiseen sävyyn, vaikka se ihan alunperin olikin vahinko. Punaisen jälkeen siirryin sävyttämään hiuksiani lämpimään taittavalla ruskealla.
Sitten iski paha identiteettikriisi.
Olen saanut hurjasti kehuja lyhyehköistä hiukistani. Jopa meidän toimiston siivooja äityi kehumaan, kun osuttiin samaan hissiin, että justiinsa tällainen leikkaus sopii parhaiten piirteisiini. Useampikin on maininnut, miten hiukan tummemmat hiukset korostavat huomattavasti kauniimmin silmieni haaleanturkoosia sävyä. Ja näenhän minä sen itsekin – jos en nyt ihan peilistä, niin ainakin blogikuvista. Kiva ja pukeva kampaushan tämä – ja jossain määrin trendikäskin.
Mutta, mutta, mutta… Yksi iso mutta tässä on: tunnen olevani sielultani pitkätukkainen blondi. Ehkä sitten ikuisesti hiustenleikkuuta suunnitteleva pitkätukkainen blondi, mutta kuitenkin.
Tämä käsittämättömän upea aurinkoinen kesä on tehnyt osittain tehtävänsä ja hiusteni väri on haalistunut monta astetta. Pituuskin on venähtänyt jonkin verran, mutta kiitos erittäin laadukkaan leikkauksen, tukka ei toistaiseksi tunnu mitenkään mallista ylikasvaneelta.
Vietän tässä juuri viimeistä lomaviikkoani ja pikkuhiljaa alkaa paluu toimistoarkeen pyöriä päässä. Aloitan toki olennaisimmalla, mikä tarkoittaa, että en suinkaan stressaile niistä ziljardista keskeneräisestä projektista, joista monen deadline oli eilen – vaan mietiskelen, millainen Minttu officelle saapuu.
Sillä on jo uudet kivat avokkaat toimistokäyttöön sekä pari alennusmyynneistä ja alkukesän L.A:n reissulta hankittua ihanaa neuletta. Mutta millaiset hiukset sillä olis?
Näin kesällä on ollut helppo antaa sisäiselle pitkätukkaiselle blondille tilaa. Tuntuu, että koko tyylini on kuukausia kestäneen helleaallon myötä hulvahtanut monta askelta boho-hippi -suuntaan. Toimistolle tosin tuskin palaa hippihuituloissa ja godess-mekoissa viihtyvä tapaus, joten tyyliheiluri heilahtanee takaisin pikemmin kuin huomaankaan. Toisaalta kaipaan siis lyhyemmän ja tummemman kampauksen tarjoamaa pondusta – toisaalta on jo ihan ikävä vaaleampaa pitkätukkaista lookia.
Mitään superpitkää en kyllä ole ajatellut – siis sellaista, millainen tukkani oli vielä pari vuotta sitten (näkyy esmes tuossa blogin profiilikuvassa). Toivoisin, että pituutta olisi sen verran, että hiukset saisi mukavasti ponnarille ja että voisin tuntea jälleen olevani pitkähiuksinen. Tosin riskinä on sitten se, että en jaksa pitää niitä enää ikinä auki. Se kun vaatii vähän enemmän duunia, olen huomannut.
Nääs, nääs…

Vai pitäiskö sittenkin leikata ja sävyttää auringonpolttamat kutrit aikuismaisen keskiruskeiksi?

[mittaustagi]

Siitä on nyt piirun verran yli yhdeksän vuotta, kun kuulin puhelimessa sanat ”… sä kun oot tollanen, en näe muuta vaihtoehtoa kuin avioero”. Yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen sanat toimivat kuin neutronipommi: materia jäi ennalleen, mutta tappoi kaiken elollisen. Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Prisman kanssa.
Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun tietoisesti tunnustan – tai edes puhun – avioerostani täällä blogissa. Sormukseni otin pois vasemmasta nimettömästäni heti neutronipommipuhelun jälkeen, mutta vaikka siihen aikaan julkaisin asukuvia useamman kerran viikossa, en ottanut itse asiaa puheeksi. Meni varmaan kuukausi tai kaksi ennenkuin sain asupostaukseen kommentin: ”Minttu, missä sun sormukset on?” Vastaukseksi jätin vain pelkän hymiön.
Tuntui aivan liian kauhealta sanoa ääneen, että olen eronnut. Että ihminen, joka oli paras kaverini ja peruskallioni, oli päättänyt, ettei halua jatkaa elämäänsä kanssani.

Vaikka edelleenkin tuntuu pahalta tunnustaa elämäni suurin epäonnistuminen ja pettymys, on siviilisäätyni ollut viime vuosina täällä blogissakin päivänselvä. Sen verran tiuhaan olen sinkkuuttani vatvonut ja pohtinut. Olen etsinyt itseäni, säätänyt elämänvalintojani, pohtinut uusia polkuja ja miettinyt minuuttani täällä teidän kanssa.

Olin hädin tuskin parikymppinen, kun aloin oleen ex-mieheni, Karkin ja Peetun isän kanssa. Hänen päättäessä, että haluaakin jatkaa elämäänsä toisaalla ilman minua, olin hyvän matkaa päälle neljäkymmentä. Yli parikymmentä vuotta parisuhteessa muokkaa väistämättä. Olin kasvanut aikuiseksi yhden ihmisen kanssa – enkä oikein tietänyt kuka olin ilman häntä.
Tapasimme pari-kolme kertaa ensimmäisen erovuoden aikana lähinnä käytännön asioihin, tavaroihin ja posteihin liittyen. Muistan, että oli suorastaan kiehtovaa nähdä, miten euforisen onnellinen lasteni isä oli. Energiselle tyylilleen uskollisena hän tsemppasi minuakin: ”Nyt sullakin on todella mahdollisuus tulla omaksi itseksesi!”
Olin niin häkeltynyt ja ymmälläni, etten tajunnut edes suuttua.

Minulla ei ollut harmainta hajua siitä, kuka se ”minä”, joksi minun oli tarkoitus tulla, oli.

Kymmeniä tunteja terapiaa parissakin eri vaiheessa sekä tuhansia ja taas tuhansia tunteja asioiden vatvomista uudestaan ja uudestaan yhdessä tukiverkkoni kanssa auttoivat pääsemään jaloilleen. (Ystävät <3 – tiedätte kyllä keitä olette – en olisi ikinä selvinnyt ilman teitä!! <3). Puhumisen merkitystä ei voi vähätellä. Vasta, kun olin kelannut tapahtunutta edestakaisin ziljoona kertaa, alkoi tuntua siltä, että olen pikkuhiljaa valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen.
Kuka minä olen? oli kysymys, johon aloin etsiä vastausta heti, kun eroilmoituksen aiheuttama ensimmäinen shokki alkoi tasaantua. Ihan aluksi kuulin koko ajan hänen äänensä korvissani ja vaikka yritin olla oma itseni, tajusin edelleen yrittäväni miellyttää henkilöä, joka ei enää kuulunut elämääni. Onneksi sain vinkin, että ihan yksinkertaisesti palaisin mielessäni taaksepäin aikaan ennen avioliittoani, aikaan ennen suhdetta exän kanssa, ja miettisin, mistä tykkäsin silloin. Aloin tehdä niitä asioita ja löysin takaisin lukemisen, akvarellien maalaamisen ja korujen värkkäämisen.
Ensin kaikki tuo tuntui vähän hullulta, teennäiseltäkin, mutta vähitellen olen löytänyt tekemisen ilon, luomisen ja mikä parasta – huomaan, että samasta lähteestä löytyy inspiraatiota vaikka mihin!

Kauneus lähtee sisältä, sanotaan. Tavallaan olen samaa mieltä, tavattoman epäystävällinen ja ilkeä ihminen ei näytä koskaan yhtä kauniilta kuin ystävällinen ja iloinen tyyppi. Toisaalta itse en ole koskaan saanut yhtä paljon kehuja ulkonäöstäni kuin silloin, kun voin kaikkein huonoiten.
Osaan nauraa vaikka syrän märkänis. Ja varsinkin, kun en ensin edes halunnut hyväksyä, että mitään avioeroa olisi olemassakaan, vain tavallista pahempi töyssy pitkässä parisuhteessa, en halunnut, että pisaraakaan kokemastani mustasta masennuksesta, pelosta ja silkasta kauhusta näkyisi kenellekään ulkopuoliselle.
Olin niin pahassa jamassa, että en oikein pystynyt syömään. Ruoka juuttui kurkkuun, kun yritin niellä ja pahimmillaan tuli ylös samaa tietä. Peetu laittoi uskollisesti joka päivä ihanaa ruokaa ja tein kaikkeni, että olisin saanut alas edes hiukan. En tuntenut lainkaan nälkää ja laihduin yli 20 kiloa muutamassa kuukaudessa.
Inhosin itseäni, mutta maailmalta satoi kehuja.

Vähitellen vaaka heilahti toiseen suuntaan, kehut harvenivat, mutta itse aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni.
Tämän Prisman kampanjan sanoma ”Muoti kuuluu kaikille” ja ”Minut itseni kanssa” osuu täydellisesti yksiin oman ajattelumaailmani kanssa. Ei ole mitään yhtä kokoa tai yhtä ikää, jolloin saisi tai voisi käyttää jotain tiettyä tyyliä tai trendiä. Toisaalta myös vierastan tosi paljon ajatusta, että vaatteet pitäisi ostaa jostain tietystä osoitteesta, jotta ne olisivat tarpeeksi ”hienoja”.
Silloin, kun asuttiin vielä Suomessa, käytiin perheen kanssa usein Prismassa ostoksilla, mutta sen jälkeen ymmärrettävästi aika harvoin. Olikin aikamoinen yllätys, että sieltä löytyy vaateosastolta nykyään kaikkia kivoja merkkejä, kuten esmes Nokian Neulomo, jonka mekossa ja tunikassa patsastelen näissä postauksen kuvissa.

Se, mitä tässä omalla selviytymistarinallani haluan sanoa, on se, että koskaan ei kannata menettää toivoa. Tunnelin päässä on valoa, vaikka siltä ei todellakaan tuntuisi. Itsestä huolehtiminen voi tuntua turhalta ja mitättömältä, mutta kannattaa aloittaa pienin askelin, olla armollinen ja onnitella itseään jokaisesta hyvästä ja positiivisesta asiasta.
Apua kannattaa myös hakea herkästi. Ei ole mikään häpeä, että aina ei jaksa yksin eikä osaa selvittää kaikkea itse. Siksi meillä on ne kaikki asiantuntijat ja ammattilaiset!
Selviytyminen ja itsensä löytäminen ei välttämättä ole mikään yksinkertainen ja suoraviivainen prosessi. Itsellänikin on ollut välillä reilua takapakkia, vaikka jo luulin osaavani pitää huolta itsestäni. Nyt onneksi vihdoinkin tiedän paremmin ja osaan pitää varani. Vaikka toivonkin, että en elä loppuelämääni ilman parisuhdetta, en enää milloinkaan suostu asettumaan jonkun toisen määrittelemään lokeroon. Kukaan ei voi sanella, miten minun tulisi elää, millainen minun tulisi olla tai miten pukeutua, jotta olisin kyllin hyvä.

Kaikkien elämän tärkein ihmissuhde on suhde omaan itseen. Jos se on kunnossa, kaikki on helpompaa, arkipäiväkin useimmiten kivaa, eikä yksinäisyys jäydä sisuskaluja, vaikka aina ei olisikaan seuraa. Suhteet toisiin ihmisiin, mahdolliseen kumppaniin, perheenjäseniin ja ystäviin sujuvat mutkattomammin, kun on minut itsensä kanssa. Silloin ei tarvitse hakea hyväksyntää keinolla millä hyvänsä, odottaa toisen täyttävän tarpeitaan tai työntää syytä omasta huonosta tuulesta tai pahasta mielestä jonkun toisen niskoille.
Kun on minut itsensä kanssa voi ihan levollisesti todeta, että se, mitä mieltä ihmiset ovat minusta, on heidän oma asiansa eikä se kuulu minulle.
Mekko ja tunika – Nokian Neulomo, saatu tämän yhteistyön myötä.

Heeeei!! Mites siellä voidaan? Joko alkaa lämpö käydä hermon päälle vai vieläkö helletyttää?
Mintun blogilomat saapuvat nykyään näköjään vähän suunnittelematta. Aikaoptimistin elämä on välillä semmoista. Vietin viime viikon jooga/midfullness/self-care -leirillä. Olin valmistellut muutamat blogipostaukset melkein valmiiksi ja ajattelin, että naputtelen ne sitten siellä maaseudun rauhassa iltateetä hörppiessäni valmiiksi. Ha ha! Eihän leirillä mitään wi-fiä ollut. Ei tietenkään. Eihän siellä saanut käyttää edes puhelinta!
Some-loma ja blogiloma tuntuivat kyllä oikein mukavalta. Paikka, missä leiri pidettiin, oli aivan supersuloinen – kuin tehty Instagramia varten. Jotenkin äärimmäisen rentouttavaa (mutta kieltämättä hiukan myös turhauttavaa), että sai ihan kaikessa rauhassa nauttia ympäristön kauneudesta ilman, että koko ajan olisi tarvinnut miettiä Instaan sopivia kuvakulmia. Vetäjät lupasivat nettiin järjestäjien puolesta otettuja kuvia, joten ehkä saan niistä sitten tänne teillekin esittelyn viimeviikkoisesta seikkailustani.
Pahoitteluni, että en ilmoitellut lomastani teille etukäteen – tarotitkin olivat paussilla peräti kaksi torstaita!! Nyt olen taas takaisin ruodussa ja vaikka hässäkkä pikasen koti-pitstopin jälkeen jatkuukin huomenna aamulla Tampereen reissulla, laitan nyt ainakin tarot postauksen torstaina ja varmaan pitäisi taas kriiseillä vähän hiusten kanssa myös…


Tässä silmien iloksi vähän harvinaisempaa herkkua osastolta Peetun vetimet. Neitokainen on taas kesäduunibluesissa täällä kotikulmilla, joten ehkä pääsen ikuistamaan vielä jonkun toisenkin outfitin ennenkuin opinnot kutsuvat takaisin Uumajaan.
Kuvien back drop jo paljastaakin, että kuvauspaikka ei ole klassinen takapihamme tai kotikadunpätkä. Peetu täytti keväällä huimat 25 vuotta ja juhlistimme sitä yhdessä Karkin kanssa menemällä Beyoncen ja Jay-Z:n konserttiin. Areenan ulkopuolella asukuvien nappaaminen oli aavistuksen haastavaa puuhaa. Ihmisiä oli liikkeellä niin tajuttomasti (loppuunmyyty Friends Arena = 50 000 katsojaa!), että melkein joka kuvaan osui jonkun käsi tai jalka eteen.

Peetun konserttiasu koostui vilpoisana liehuvista viskoosihousuista, ribbi-puolipoolosta (joka tosin vahtui sisällä välittömästi kiertuepaitaan), kermanvalkoisesta bomber jacketista, ja uusista tennareista. Aksenttina Mintun vanha sininen pikkulaukku ja sitruunakuvioinen huivi hiuksissa. Sneakersien tummanvihreä sävy toistuu sitruunahuivin yksityiskohdissa ja sinisen skaala rimmaa niin New Balance “N”:ssä, laukussa kuin huivin pohjasävyssäkin.

Peetu kertoi käyttäneensä ennenkin erityisesti bomberin, puolipoolon ja liuhuhousujen yhdistelmää, koska “se on kaikkein coolein asuni”. Olen kyllä niin samaa mieltä, että yhdistelmä on tosi onnistunut! Harmi, että Peetu on niin paljon pidempi kuin minä. Ei ole mitään realistista mahdollisuutta, että voisin lainata housuja. Puntit laahaisivat niin pitkällä maassa!
Itse konsertti jäi mieleen todella mahtavana, vaikuttavana elämyksenä. Taidettiin kaikki kolme olla menossa niin Beyoncen konserttiin, että melkein unohdettiin koko Jay-Z -osuus. Olin aivan yllättynyt, miten paljon tuttuja biisejä ja rytmejä siltäkin saralta löytyi! Kaikkea se passiivinen kuuntelu teettää!

Koko show oli niin huikea, että olin vielä koko seuraavan päivänkin töissä ihan puolipökerryksissä ihastuksesta ja ihmetyksestä. En ole mikään musiikkikriitikko tai -toimittaja, mutta tajusin konsertin juonen niin, että siinä tavallaan kerrottiin Beyoncen ja Jay-Z:n rakkaustarina biisien, tanssien, valojen, videonpätkien ja muun shown avulla. Siksi myös lopun sokerinen duettokin tuntui ihan hyvältä, vaikka vanha rokkitäti onkin tottunut siihen, että loppua kohden vauhti vain kiihtyy.
Ei mutta hei, kyllä mun nyt pitää alkaa pakata huomisaamuista Tampereen reissua varten, että ehdin hetken nukkuakin tänä yönä! Eikös sinnekin ole luvattu hellettä? Taidan jättää farkut kokonaan kotiin…

• housut, Indiska
• paita, Primark
• jakku, Minimarket
• laukku, Rebecka Minkoff
• huivi, Banana Rebuplic
• tennarit, New Balance