[mittaustagi]

Tykkään tehdä uuden vuoden lupauksia. Tiedän ihan hyvin, että niiden pitämisen kanssa on aina vähän niin ja näin. Aina kuitenkin tapahtuu pientä säätöä oikeaan suuntaan – ja jo itse lupaustenpohdintaprosessi selkeyttää sitä, minne suuntaan haluaa elämän olevan menossa. Ennen vuoden vaihdetta luin jonkun semitieteellisen tutkimusartikkelin, missä sanottiin samaa: huolimatta siitä, että lupauksia ei useimmiten tule pidettyä aivan kirjaimellisesti, jo lupausten tekeminen aiheuttaa positiivisia muutoksia käyttäytymiseen ja selkeyttää tavoitteita.
Tämän vuoden vaihtumisen aikaan olin lähinnä paniikissa ja shokissa. Oman elämän ajatteleminen aiheutti ahdistusta – enkä todellakaan ollut fiiliksissä minkään tsemppihenkisten uuden vuoden lupausten tekemiseen. Nyt on kuitenkin tilanne rauhoittunut huomattavasti ja äidin olo kohentunut selkeästi. Tuntuu, että olisi oikea aika miettiä oman elämän suuntaa ja tavoitteitani nykyisen uuden tilanteen valossa.

Mietin, että miten lähtisin etsimään niitä asioita, jotka juuri nyt tuntuvat tärkeältä, joihin haluan keskittyä ja joiden varaan haluan tänään alkaneen loppuelämäni perustaa. Koska olen ollut aavistuksen eksyksissä, päätin kysyä neuvoa menneisyydeltä.
Luin vuosi sitten tekemäni lupaukset ja pohdin, miten on mennyt, mitä olen saavuttanut (olenko mitään?) ja miten voisin käyttää näitä tietoja hyväkseni elämäni uutta suuntaa miettiessäni.
Viime vuonna lupasin:

• Lupaan lakata lykkäämästä asioita kotona.
• “Muuttosiivous” kotona.
• Itseluottamuksen rakentaminen
• Itsestä huolehtiminen
• Enemmän aikaa vain olla
• Liikunnan ilo
• Oman näköisen elämän puitteet
• Ystävien tapaaminen
• Asioiden hyväksyminen
• Tehdä enemmän sitä, mikä on kivaa ja jännää

Muistelin tehneeni kovin sfäärejä syleileviä ja mahtipontisia lupauksia, joiden pitämisen tai pitämättä jättämisen arvioiminen olisi ihan tulkintakysymys. Päinvastoin, yllättävän konkreettisiahan noista monet on, etenkin, kun lukee kunkin lupauksen perustelut.
No, miten siinä sitten kävi? Pidinkö yhtään lupausta ja toiko ne mitään hyvää lisää elämääni?
Sen voin sanoa, että patologinen asioiden lykkääminen kotona on kyllä jatkunut lähes entiseen malliin. Tänä viikonloppuna olen tosin ollut superpolleana, kun sain vihdoinkin pakastimen sulatettua. Edellisestä kerrasta on varmaan jo kolme vuotta. Toisaalta keittiöön kasvaa edelleenkin säännöllisesti järkyttävä tiskivuori, kun en saa aikaiseksi pestä astioita aina, kun tiskiä tulee – vaikka silloin pääsisi paljon helpommalla. Eikä keittiön tuolit ole vieläkään saaneet uusia päällisiä, vaikka siihen tarkoitettu kaunis Pentikin kangas on odottanut kaapissa jo useamman vuoden. Ja ei, sitä “muuttosiivoustakaan” en ole tehnyt.
Itseluottamuksen rakentaminen ja itsestä huolehtiminen on sujunut hiukan paremmin. Olen antanut itselleni luvan olla sellainen kuin olen. Ei minun tarvitse olla sen parempi tai hienompi kelvatakseni. Ja ennen kaikkea kelvatakseni kenelle? Olen sinut sen kanssa, että haluan kelvata vain itselleni. Tottakai muiden mielipiteillä on väliä ja haluan olla pidetty, mutta jos en kelpaa itselleni, miten muutkaan voisivat olla sitä mieltä, että riitän sellaisena kuin olen?

Olen myös antanut itselleni aikaa vain olla. Se on näkynyt mm. siinä, että blogipostauksia on tullut harvemmin. En ole ihan täysin vakuuttunut, mitä hyvää siitä on seurannut. Sen verran sitkeässä asuu sisäänrakennettu suoritusmentaliteetti, että on vaikea nauttia ei-mitään-tekemisestä. Huono omatunto iskee edelleen helposti, minkä seurauksena epärealistisen pitkät to-do -listat senkuin pitenevät kompensaationa löysäilylle.
Liikunnan ilo on mennyt vuoden aikana ylös ja alas. Kesällä oli huippumukavaa, kun kävimme lenkillä ja ulkoilmapunttisalilla Peetun kanssa treenaamassa. Välillä on muutenkin ollut kivaa, mutta salilla ja jumpissa käyminen tuntuu edelleenkin enemmän velvollisuudelta kuin palkinnolta. Toki olo jälkeenpäin on aina hieno, mutta kun itsekurini on aivan surkea, pitäisi itse suorituksenkin olla nautinto – muuten sitä tulee helposti kehitettyä jotain mukavammalta kuullostavaa tekemistä.
Oman näköisen elämän puitteet ovat yhä levällään. Kaikki on ihan ookoo periaatteessa. Tykkään arjestani, enkä oikein osaa sanoa, mikä mättää. Ehkä tämä on vain pidempi kasvuprosessi – vuosi on lopulta aika lyhyt aika. Sosiaalinen elämäni on edelleen aika satunnaista ja sisäänpäinkääntynyttä, se on ehkä yksi syy. Vuosi sitten lupaamiani juhliakaan en ole järjestänyt ja nyt olen lähdössä New Yorkiin karkuun viettämään The Syntymäpäivää. Tosin kaverit ovat painostaneet, että haluavat jotenkin juhlistaa tulevia pyöreitäni (kyllä, en kykene sanomaan sitä kunnolla edes ääneen… :D), joten varmaan jonkinlainen epämuodollinen kokoontuminen on tiedossa.
Asioiden hyväksyminen sellaisena kuin ne on, on varmasti sellainen prosessi, joka ei ole ikinä valmis. Sen havaitsin konkreettisesti nyt, kun äiti aivan yllättäen joutui sairaalaan. Sen sijaan olen ollut hiukan ahkerampi tekemään kivoja ja jänniä asioita. Esimerkkinä nyt vaikkapa kroki-piirtämisen aloittaminen ja kaikki vuoden aikana tekemäni mukavat reissut.

Tilinpäätös viime vuodesta on siis kuitenkin plussan puolella. Konkreettisia parannuksia on aika vähän, mutta suunta on kaikesta takkuamisesta huolimatta ollut eteenpäin. Sen toteaminen tuntuu oikeastaan aika hyvältä.
Nyt seuraava tavoitteeni on miettiä miten tästä eteenpäin. Mihin suuntaan haluan elämäni kääntyvän ja millaisin valinnoin? Varmasti kaiken tämän angstin takana kummittelee se paljon puhuttu The Syntymäpäiväkin, vaikka suurin muutos onkin äidin vakava sairastuminen. Molemmat saavat kyllä miettimään elämän rajallisuutta, aika loppuu jossain vaiheessa, eikä ole mitään syytä lykätä hetkeäkään mahdollisuutta oman näköiseen, tasapainoiseen ja onnelliseen elämään.
Kaikki postauksen kuvat on tämänpäiväiseltä kävelylenkiltäni tässä kotikulmilla. Kyllä vaan sellainen muutaman (-8 oli tänään) pakkasasteen kirpeä, aurinkoinen talvipäivä tekee hyvää sielulle!

[mittaustagi]
Joku on väittänyt, että syksyn puolessavälissä alkava gaalasesonki päättyy uudenvuoden hulinoihin. Ainakin täällä Pohjolassa ollaan täysin toista mieltä! Eilen gaalailtiin sekä Suomessa Kultaisten Venlojen merkeissä että täällä svennelässä ruotsalaisen Ellen vuotuisessa häppeningissä.
Ellen gaala on yksi täkäläisen muotivuoden huipputapahtumista, joka kerää kaikki fashion-maailman tärkeät tepastelemaan samalle punaiselle matolle. Ja kun alalla ollaan, kaikki pistävät parastaan ja epävirallinen kisailu siitä, kuka on trendikkäin, persoonallisin, tyylikkäin, oivaltavin – tai yksinkertaisesti vain upein – on tosiasia.
Yleensä listaan yksinkertaisesti vain suosikkiasuni, mutta tällä kertaa valinta oli niin vaikea, että päätinkin seuloa punaisen maton 5 vahvinta trendiä. Hiukan muunneltuna niistä saa hyvin inspiraatiota myös muuhun kuin gaalapukeutumiseen. Viisi trendiä ovat: jumpsuit, liuhuleikkaukset, pitsi, sininen ja smokkiasu. Lopussa on vielä pari suosikkiani ihan muuten vain. 🙂
Jumpsuit
Jumpsuit – eli arkisemmin haalari – on ollut muodin edelläkävijöiden suosikki jo pari sesonkia. Nyt näyttää siltä, että se on päätynyt jokanaisen garderobiin perusvaatteeksi pikkumustan rinnalle. Itselläni on yksi suosikkihaalari, joka tulee kiskottua ylle aina, kun en jaksa pähkäillä yhteensopivien ylä- ja alaosien kanssa – ja olo on yleensä aina mukavasti huoliteltu, mutta silti rento. Jumpsuitin ainoa ongelma on oikeastaan ihan tekninen. “Nenän puuterointi” on hippasen hankalaa – etenkin, jos on pukenut haalarin päälle vielä jakun tai neuleen…

Liuhuleikkaukset
Lepakkohihat ja shaalimainen siluetti on selkeästi nousussa oleva trendi. Sinänsä ei kovin yllättävää, kun kaikenlaiset poncho-viritelmät ovat olleet suosikkeja arkipukeutumisessa jo jonkin aikaa. Itse tykkään kovasti tämän tyylin veistoksellisesta eleganttiudesta. On jotenkin raikasta ja modernia, kun juhlapuku ei nuole ihan jokaikistä vartalon kurvia. Tosin juhlabuffetissa saa olla tarkkana, ettei liuhuhihat ui tarjoiluastioissa. 😀

Pitsi
Voi olla, että Elle gaalan punaisella matolla pitsiasut olivat yliedustettuna siksi, että Ida Sjöstedt (ensimmäisessä kuvassa) oli ehdolla vuoden designer -palkinnon saajaksi (ja myös voitti sen!). Toisaalta juhlamateriaalien trendikkyys kulkee myös aaltoina; välillä eniten in on paljetit, välillä sametti tai satiini. Nyt on pitsin vuoro olla ykkönen, mutta muut ovat toki mukana myös – kokonaisuus ratkaisee.


Sininen
Juhlavärien ykkönen on musta samoin kuin muodin ammattilaisten univormu on musta. Ei ole siis kovin yllättävää, että Elle gaalan punainen matto oli pääsääntoisesti täynnä mustia asuja. Punainen, kulta ja valkoinen ovat klassisia vaihtoehtoja ei-mustaan gaalapukeutumiseen. Eilen nähtiin kuitenkin niin monta asua sinisen eri sävyissä, että se oikein pisti silmään. Vaikuttaa siltä, että tuo suomalaisten lemppariväri on nousemassa trendiaallon harjalle.

Smokkipuku
Ehdottomasti kaikkein selkeimmin näkyy smokkipuvun suosio naisten juhla-asuvalinntana! Smokkitakki voi olla yhdistettynä myös klassiseen iltapukuun, mutta erilaisia housupukuja oli eniten. Jopa niin paljon, että melkein aloin huvikseni laskea, miten monella prosentilla punaisella matolla kuvatuista naisista oli smokkitakki + housut -yhdistelmä. Muodot ja linjat vaihtelevat jonkin verran kurvikkaasti leikatusta takista maskuliiniseen boyfriend-malliin ja housut tiukoista pilleistä leveisiin liehuihin tai näyttäviin trumpetteihin.

Muut suosikit
Tässä vielä lopuksi muutama muu suosikkini päätrendien ulkopuolelta.

Nuoria lahjakkaita naisia ja oman tiensä kulkijoita! Vasemmalla vuoden nuoreksi suunnittelijaksi valittu, oma henkilökohtainen suosikkini Ida Klamborn yhdessä muusikoiden Beatrice Eli ja Silvana Iman kanssa.

En ole mikään penkkiurheilija, mutta Anja Pärsonin ura oli niin huikea, että se ei voi olla tekemättä vaikutusta myös penkin ulkopuolelle. Tykkään myös ihan hurjasti hänen puvusta, josta jostain syystä tulee hiukan Lumikki-fiilikset. Pärsonin vaimon, Filippa Rådinin, puvusta näkee hyvin, miten hankala juhlamateriaali satiini on. Etenkin pakkaskeleillä käy helposti niin, että sähköistynyt kangas liimaantuu ikävästi sukkiksiin kiinni.
Kuvista kiitos & kaikki loput Elle Gala -kuvat: Elle.se

[mittaustagi]
Toast skagen eli katkarapu-majoneesihässäkällä kuorrutettu paahtoleipä todellinen ruotsalaisklassikko. Yleensä se tarjoillaan alkupalana, mutta yhtä hyvin se sopii suupalan kokoiseksi leikattuna cocktail-palaksi tai miksei vaikka talvibrunssin herkuksi.
Näin joulun ja uudenvuoden extravaganzailujen jälkeen monilla taitaa olla päällä kurinpalautus ja kevennetty linja. Itse olen sitä mieltä, että herkuttelua ei ole milloinkaan syytä lopettaa kokonaan ja siitä syystä tässä on nyt tarjolla kaksi versiota ihanasta Toast skagen -katkarapuleivästä, klassinen ja kevennetty. Aivan ihania molemmat!

KLASSINEN TOAST SKAGEN
Ainekset:

• 1/2 kg tuoreita katkarapuja (kuorimattomia)
• 1 pieni punasipuli
• 1 ruukku tuoretta tilliä
• 1 dl majoneesia
• 1 sitruuna
• suolaa, pippuria myllystä
• 6 ohutta siivua vaaleaa leipää
• 2 – 3 rkl voita
• mätiä koristeluun

Valmistus:
Kuori ja paloittele katkaravut. Hakkaa sipuli pieneksi silpuksi. Sekoita katkaravut, punasipulisilppu, majoneesi ja puolen sitruunan mehu, saksi runsaasti tilliä mukaan. Mausta suolalla ja pippurilla.
Leikkaa kantit pois leivänsiivuista ja paista ne pannulla voissa ihanan kullanruskeiksi. Kasaa jokaiselle leivälle runsas keko katkaraputahnaa. Koristele mädillä ja tillin oksalla. Leikkaa loppu sitruuna lohkoiksi ja tarjoile leipien kanssa.

 
KEVENNETTY TOAST SKAGEN
Ainekset:

• 1/2 kg tuoreita katkarapuja (kuorimattomia)
• 1 pieni punasipuli
• 1 ruukku tuoretta tilliä
• 1/2 dl kevytmajoneesia
• 1/2 dl kermaviiliä
• 1 sitruuna
• suolaa, pippuria myllystä
• 6 ohutta siivua vaaleaa täysjyväleipää
• mätiä koristeluun

Valmistus:
Kuori ja paloittele katkaravut. Hakkaa sipuli pieneksi silpuksi. Sekoita katkaravut, punasipulisilppu, kermaviili, kevytmajoneesi ja puolen sitruunan mehu, saksi runsaasti tilliä mukaan. Mausta suolalla ja pippurilla.
Leikkaa kantit pois leivänsiivuista ja paahda ne leivänpaahtimessa ihanan kullanruskeiksi. Kasaa jokaiselle leivälle runsas keko katkaraputahnaa. Koristele mädillä ja tillin oksalla. Leikkaa loppu sitruuna lohkoiksi ja tarjoile leipien kanssa.
Molemmat versiot ovat tosiaan aivan mielettömän herkullisia! Oikeastaan kaikkein tärkeintä on, että katkaravut ovat niitä ihanan maukkaita kokonaisena myytäviä – eikä koneellisesti kuorittuja, vetisen makuisia pakasteolioita. Kuorimisessa on tietty oma vaivansa, mutta tässä kohtaa ei todellakaan kannata lähteä oikomaan!
Kuvat on otettu meidän uudenvuoden illalliselta ja valaistus ei siinä vaiheessa ollut enää ihan kaikkein otollisin. Toivottavasti suussasulavuus välittyy kuitenkin myös sinne ruudun toiselle puolelle.

[mittaustagi]
Parantumaton romantikko täällä hei!
Rakastan hääpukuja – ja niihin liittyvää tunnelmaa, ainutkertaisuutta ja romantiikkaa yli kaiken. Nyt jo x:ttä vuotta sinkkuillessani morsiusaatokset ovat tosin vähintäänkin utopistisia omalla kohdallani – eikä kukaan muukaan perheessä ole vielä vakavassa vakiintumisvaiheessa.
Jos kuitenkin pitäisi (saisi!) valita, toivoisin pukuni muistuttavan mahdollisimman paljon John Gallianon Kate Mossille 2011 suunnittelemaa kermanvalkoista coolia boho-unelmaa.

Rakastan myös muodin historiaa. Tässä taas yksi loistava video, joka antaa napakasti kolmessa minuutissa erinomaisen hyvän kuvan siitä, miten hääpuvun tyyli, linja ja siluetti on vaihdellut viimeisen sadan vuoden aikana.

Jotenkin sitä kuvittelee, että hääpuku olisi yksi niistä klassisista asuista, joihin muodin vaihtelut eivät juuri vaikuta. Tässä näkee selvästi, että niin ei ole, vaikka eri lookit ei nyt ehkä sataprosenttisen autenttisia histoallisesta näkökulmasta olisikaan. Vähemmästäkin sitä alkaa suhtautua skeptisesti “muoti vaihtelee, mutta tyyli on ikuista” -kaltaisiin latteuksiin.
Kuva: Independent

[mittaustagi]
I, I will be king
And you, you will be queen
Though nothing will drive them away
We can beat them, just for one day
We can be Heroes, just for one day

Vuosi on lähtenyt lievästi sanottuna nihkeästi käyntiin. Toisaalta on kyllä ihan ihanaa, että tavallinen, rauhallinen arki on palannut. Rutiinit antavat illuusion turvallisuudesta ja jatkuvuudesta. Mälsää arjen paluussa on se, että Peetu matkasi jo viikonloppuna takaisin Uumajaan ja Karkkikin pakkasi joululomakimpsunsa ja painui omille kämpillensä. Kun kuusikin on jo viety pois, tuntuu, että koti on jotenkin erityisen tyhjä. Onneksi pihalla reuhuava räntäsade antaa mukavan tekosyyn hautautua heti työpäivän jälkeen Netflixin kanssa peiton alle.
Enkä aio ottaa minkäänlaista huonoa omatuntoa siitä, että jokaikinen valveilla vietetty sekunti ei olisikaan mitenkään supertuottava. Välillä pitää saada vain olla – ja vaikka aikaa filosofisessa mielessä ei oikeastaan olisikaan tuhlattavaksi asti, ei sitä kyllä juoksemallakaan ja taukoamattomalla stressaamisellakaan kiinni saa, vaikka miten yrittäisi.

Tämän aamun suru-uutinen oli tieto David Bowien kuolemasta. Jotenkin käsittämätöntä, että ihan muutama päivä sitten silmiin osui ilmoitus, että hän olisi tulossa Tukholmaan keikalle kevään/kesän aikana. Ilahduin tosi paljon ja päätin, että sitä konserttia en halua missata. David Bowie on yksi ensimmäisiä suuria suosikkejani sen jälkeen, kun selvisin esi-teinin ihastuksestani Elvikseen.
Työkaveri kysyi tänään aamulla, mikä on mielestäni paras Bowien biiseistä. En osannut valita vain yhtä, mutta ehkä juuri nyt tänään ja tässä hetkessä eniten voimaa ja lohtua antaa “Heroes”.

I, I wish you could swim
Like the dolphins, like dolphins can swim
Though nothing,
nothing will keep us together
We can beat them, for ever and ever
Oh we can be Heroes,
just for one day

Peetun asu on viime viikon lopulta, kun talvi oli jo tullut Tukholmaan. Kashmirneuletakki (kyllä, meillä on samanlaiset) lämmittää pikkupakkasella ja vuosi sitten joulualesta hankitut bootsit pitää kilometrikoivet lämpimänä.

 

• kauluspaita, Monki
• hame, Forever21
• neuletakki, Asos
• saappaat, Scorett