Muutamia viikkoja sitten Indiedaysin järjestämän Bloggers’ Inspiration Dayn yksi workshopeista käsitteli valokuvissa poseeraamista. Brand-mallitoimiston Head Booker Nora Ojala antoi meille bloggareille hyviä vinkkejä, miten onnistua kameran edessä. Monet ohjeista käyvät mainiosti myös ihan kaikenlaiseen kameran edessä olemiseen. Kun nyt näin pikkujoulusesongin kynnyksellä – ja sen varsinaisen ison J:n aikanakin – yleensä napsitaan paljon kaikenlaisia kuvia, ajattelin, että vinkeistä on hyötyä muillekin kuin bloggareille.
Aivan kaikkia Ojalan viisauksia en ihan pureksimatta kuitenkaan allekirjoita, joten tässä tulee kombinaatio omia ajatuksiani ja ammattilaisen ohjeita.

Kuvien rajauksesta sain monta ideaa, vaikka nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että kovin en niitä ole vielä omissa päivän asukuvissani muistanut toteuttaa. Yhteenveto tälle inspiraatioaukeamalle on kuitenkin se ajatus, että aina ei tarvitse katsoa suoraan kameraan.
Puhuimme workshopissa paljon maneereista ja kuinka sitä helposti aina ottaa tismalleen saman asennon ja ilmeen, kun kamera lennähtää esiin. Tiedän olevani varsinainen poseerausjumittaja ja vaikka joskus asukuvia otettaessa yritänkin jotain viileämpää posetusta, ne yleensä päätyvät roskakoriin aivan välittömästi.
Sain kuulla, että itselleni tyypillisin “yksi-tai-kaksi-kättä-vyötäröllä” -pose on etenkin iäkkäämpien (köh!) naisten suosima missiposeeraus! Haha! Tunsin itseni todella ajankohtaiseksi ja trendikkääksi tuomion kuultuani!!

Tässä random rivistö Mintun missityyliä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ei ole luonnostaan kurvikas, on ihan eduksi markkeerata vyötärön paikkaa käsillä. Pötkylävaikutelmaa voi myös hälventää kehittämällä siluettiin muita mutkia – esimerkiksi jalkojen tai lantion kaaren avulla. Aivan totaalisen suoraan edestä otetut kuvat on myös helposti haastavia. Tästä syystä yritän itse aina kääntää jotain vinkkeliä kameraa kohti kuvanottohetkellä.
Ihan tasan vierekkäin olevat jalat näyttävät myös helposti yhdeltä pötköltä. Bloggareitten suosimat “jalat-ristissä” ja “jalkaterät-sisäänpäin” -asennot kuulemmat antavat sääristä pidemmän vaikutelman. Itse en ole niihin oikein kotiutunut, vaikka yritetty on. Sen sijaan koitan aina muistaa asentaa jalkani jotenkin vähän edes limittäin.

Poikkeavia asentoja, lattialla istuskelua ja jalkojen ristimistä voi hyvin testailla kotona vaikka aattoiltana. Työpaikan pikkujouluissa joutuu yleensä tyytymään perinteisempään skenografiaan. Ongelmaksi saattaa sen sijaan muodostua se, että kasvoille jämähtää teennäinen ja epäimarteleva tekohymy.
Itse yritän pitää ilmeeni luomuna siten, että katson kameran “läpi” ja kuvittelen hymyileväni suoraan kuvaajalle. Aina sekään ei onnistu ja silloin voi testata vinkkiä, jota kuulemma huippumalli Claudia Schiffer käyttää: kun kuvaushetkellä alkaa toistaa mielessään kauppalistalla olevia asioita, kasvojen lihakset rentoutuu ja ilmeestä tulee kuvassa luonnollinen. Pitää tietty hiukan harkita minkälaisia asioita sieltä kauppalistalta löytyy…

Bloggarit mietteliäinä poseerausopissa..
Yksi tosi hyvä Nora Ojalan vinkki on se, että leukaa kannattaa yleensä aina laskea hiukan alas. Siis kun kuvittelee olevansa hyvässä kuvausryhdissä, hartiat takana, selkä suorassa ja muutenkin valmiina, viimeinen tarkistuspiste on leuan kärjessä. Suurimmalla osalla on kuulemma taipumus kuvaustilanteessa nostaa leukaa, mikä saa helposti kaulan näyttämään paksulta, silmien pieneltä ja ilmeen ylimieliseltä.
Harjoittelu auttaa kuulemma tässäkin – vaikka en kyllä oikein tiedä, mihin kaikki blogivuosien aikana keräämäni kokemusperäinen oppi on oikein joutunut. No, ehkä ensi kerralla yritän testata jotain muutakin kuin missihommaa… 😀

Tuoksujen käyttäjät voidaan jakaa karkeasti kahteen kategoriaan. Toiset pitävät parfyymiä asusteen kaltaisena, mielialan, asun ja tilanteen mukaan vaihdettavana asiana. Tiedänpä yhden, jonka mielestä on tärkeää, että jopa hajuvesipullo matsaa asuun, jonka kanssa tuoksua on tarkoitus käyttää.
Toisilla taas on käytössä vain yksi, korkeintaan kaksi hajuvettä, joista pikkuhiljaa muodostuu oma nimikkotuoksu. Itse kuulun ehdottomasti tähän jälkimmäiseen kategoriaan.
Yleensä vaihdan käytössäni olevaa tuoksua suurten elämänmuutosten yhteydessä. Hajumuisti on aika mielenkiintoinen asia, sillä pystyn palaamaan ajassa takaisin pelkästään tiettyä parfyymia tuoksuttelemalla. Esim. heti avioeron jälkeen käytin pullon Burberryn “Beat” -tuoksua ja saan edelleen välittömästi vatsani kipeäksi haistaessani sitä, vaikka tuoksu sinänsä on mielestäni yhä aivan ihana.
Olen miettinyt, että nyt olisi oikeastaan uuden tuoksun aika. Elämäntilanteeni on ainakin uusi ja kai tätä virallista crazy catwoman -aikakautta voisi juhlistaa parfyymin vaihtamisella. Periaatteessa en ikinä palaa takaisin kerran käytössäni olleisiin hajuvesiin, mutta sitten törmäsin aivan ihanaan, upean Gisele Bündchenin tähdittämään, Chanel 5 -promofilmiin:
 

Pitää ainakin käydä tuoksuttelemassa, miten voimakkaita ja miten paljon mielikuvia Chanel 5 on hajualitajuntaani tallentanut. Nyt tuntuu siltä, että voisin kyllä palata klassikkoon…
Kuva & video: Chanel

Syyspukeutumisinspiraatiota netistä kalastellessani törmäsin ikiaikaiseen girl crush -kohteeseeni: Kate Mossiin. Tajusin, että tarvitsen poolokauluksellisen jättineuleen, jonka hihat on niin pitkät, että hanskoja ei tarvita. Paidan kaveriksi vielä pari kauniisti kulunueita farkkuja ja elegantit aurinkolasit. Paritkin teknisistä syistä varsin vähälle käytölle jääneet korkonilkkurit varastoista kyllä jo löytyykin.

 
Pikaisen tutkimuksen jälkeen löysin ainakin Zaralta vastaavan neuleen. Materiaali vain on tuossa hiukan akryylinen, joten taidan vielä jatkaa haravointia.
Mistä tuli mieleen, että Shopbop.comissa on nyt kolmen päivän ajan kaikki – 25 % alessa. En taida uskaltaa klikata itseäni mestoille – palkkapäivä kun on vasta reilun viikon päästä…
Kuvat: Style.com & Zara

On tainnut tulla jo aika selväksi, että en ole mikään syksyihminen. En edes oikein tiedä, mikä siinä niin pahasti tökkii. Kai se on se pimeys ja jossain määrin myös kylmyyskin – mutta ennenkaikkea kammoksun sitä, että voi mennä viikkoja ilman pilkahdustakaan auringosta.
Syyspukeutuminen on kuitenkin kivaa. Tykkään neuleista ja syksyn väriskaalasta, kerrospukeutumisesta ja kesäkautta topakammista kengistä. Näin vuodenaikojen vaihteessa kaipaan kuitenkin aina hiukan inspiraatiota ja helposti ensimmäinen ajatus on, että mitä kaikkea uutta sitä nyt oikein taas tarvitseekaan garderobin täydennykseksi. Mielessäni olin jo listannut, että ainakin muutamat paidat, ruskeat bootsit ja uusi laukku ja mitä kaikkea vielä, pitäisi hankkia, että olo olisi riittävän ajankohtainen.
Ihana MouMou haastoi juuri oikeaan aikaan pohtimaan syyspukeutumista lähtökohtana oma vaatevarasto. Kävin läpi kaikki blogissa julkaisemani päivän asu -kuvat viime vuoden syys-, loka-, marras- ja joulukuulta ja huomasin, että enpä kuulkaa taida tarvita oikeastaan mitään varsinaisesti uutta (paitsi ehkä sen laukun…). Pukeudun ihan mielelläni tänä syksynä ihan tismalleen samoin kuin viime vuonnakin. Sen sijaan taidan alkaa tsempata tuon tukkani kanssa. Onhan se nyt vähän noloa, että hiukset ovat kertakaikkiaan aina ihan samalla lailla.. 😀

• Viime syksyn huippuhankinta, mustat Dr. Martens -nilkkurit tulee jälleen olemaan yksi pukeutumiseni rakkaimpia peruspalikoita. Pienen kesytyksen jälkeen niistä tuli niin hyvät jalkaan, että olen lähestulkoon kaivannut viileämpiä kelejä, että saisin taas käyttää niitä. T-paita ja jakku -kombo on se, mistä yritän vähän kouluttaa itseäni pois, mutta kyllähän sitä aina joskus voi vähän rentoilla, kunhan ei joka päivä!
• Beigeä ja valkoista syksyyn ja talveen – me likes! Acne Studion neulepaidan alla oleva Filippa K:n silkkipaita jatkaa sekin suosikkina. Hiukan laatikkomaisesti mitoitetuissa neuleissa aion viihtyä tämänkin pimeän kauden. En panisi yhtään pahakseni, vaikka löytäisin kauniin tummansinisen tai teräksenharmaan neuleen vanhaa kunnon patenttineuletta vielä lisäksi.
• Kauluspaitaa, neuletta, hametta ja pikkuisen korkoa, kyllä kiitos. Ripaus väriä asussa tekee myös hyvää sielulle. Jalassa H&M:n kevyet kiilanilkkurit, mutta melkein luulen, että tänä syksynä enemmän tulee käytettyä Acnen poninkarvaisia Pistoleita.
• Yksi garderobini kestotähtiä on ollut jo useamman vuoden ajan ziljoona vuotta sitten hankkimani Acnen biker. Enpä usko, että tilanne muuttuu myöskään nyt tänä syksynä. Sen sijaan himoitsen klassista kaksirivistä Burberryn trenssiä, mutta se voi tulla elämääni myös joskus muulloin. Ikuisuushankintojen kanssa kun ei ole niin kiire.

• Operaatio “toimiva toimistogarderobi” jatkuu. Olen hahmottelemassa laajempaa pukeutusmispalapeliteoriaa, jonka avulla kolmen viikon kiertävän asukokonaisuusvalikoiman ansiosta aina olisi töihin jotain kivaa päällepantavaa. H&M:n pliseerattu, tyylitellysti camo-kuosinen hame on  ollut aivan yltiökovalla käytöllä. Kapeiden hameideni seuraksi kaipaisin toisetkin heiluhelmat – mielellään jopa pohjepituisena.
• Koulupoika-look on aina vedonnut. Peetun 2nd hand -löytö, täysvillainen slipari, pysynee edelleen käytössä, Acnen farkutkin toimivat edelleen. Sen sijaan ihanat mustikansiniset Karhut alkaa mennä varpaan päältä puhki. Vielä niitä kehtaa käyttää, kun laittaa tummat sukat, mutta ei kyllä enää montaa kertaa. Piintyneenä tennarifanina pitänee hankkia jotkut korvaavat. Hiukan tekisi mieleni mustia Air Maxeja, mutta en ole vielä päättänyt…
• Prässihousut ja valkoiset kaulukset kuuluvat ilman muuta tämän(kin) syyskauden vakio-ohjelmaan. Melkein kaikki kauluspaitani ovat alunperin miesten osastolta, tänä syksynä aion hankkia pari ihan itselleni mitoitettua kauluspaitaa. Peetu teki tilauksen Tailor Storesta ja sai aivan älyttömän hyvää palvelua ja tosi kivoja paitoja. Kunhan nyt vain saan aikaiseksi aion täydentää omaa office-garderobiani samassa paikassa.
• Siinä se nahkarotsi taas on. Suosikki mikä suosikki. Sen sijaan pitkästä kynähameesta en oikein tiedä… Se on nyt ollut jäähyllä reilusti yli puoli vuotta ja ehkä annan sille vielä mahdollisuuden. Sen sijaan Sandin lyhythihainen pooloneule pääsee aivan varmasti tehokäyttöön – enkä panisi pahakseni, vaikka löytäisin vielä pari hyvän mallista versiota aiheesta syyspukeutumista piristämään.

Tiedän monen bloggarin harrastavan aina sesongin vaihtuessa tai viimeistään vuoden lopussa erilaisia “parhaat päivän asut” -kokoelmia. Itse en ole sellaista ikinä tehnyt, mutta nyt tuntuu, että ehkä kannattaisi. Muistui nimittäin mieleen näiden kahdeksan asun lisäksi monta kivaa vaatetta, joka on aivan hautautunut jonnekin kaapin perukoille ja puoliksi unohtunut. Nyt tuntuu siltä, että en välttämättä tarvitsisi oikeastaan mitään uutta, mutta jotain kivoja päivityksiä voi hankkia vanhaa varastoa täydentämään. Suosittelen lämpimästi ei-bloggajiakin selailemaan sillä silmällä vähän vanhempia valokuvia itsestään. Tiedä, mitä aarteita sitä kautta löytää takaisin käyttöön!
Suurkiitokset MouMoulle erittäin antoisasta ja hauskasta haasteesta! Seuraavaksi haastan mukaan syyspukeutumisinspiraatiota miettimään Rillan, Dahlian, Marjukan ja Veeran. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kurkistelemaan teidän suunnitelmianne!
PS. Viime vuoden asukuvia selatessa tajusin, että olin vielä syyskuun lopussa töissä paljain säärin ja sandaalit jalassa. Eli vielä on… jne! 😀

Jos joku ei vielä ole lukenut Natan kirjoittamaa juttua Suomessa asumisesta ja siitä valittamisesta, kannattaa klikata ihan saman tien tänne  (Suomi sucks). On niin terveellistä välillä muistuttaa itselleen, miten mukavasti asiat voikaan olla pohjoismaisessa, demokraattisessa hyvinvointivaltiossa. Sen paremmin hyvinvointi kuin demokratiakaan ei ole itsestäänselvyys suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Itse en tarkoita hyvinvoinnilla sitä, että kunnan tai valtion tulee toimia curling-vanhempien tapaan ja järjestää aivan kaikki, aivan kaikille ja mieluiten ilmaiseksi (verovaroilla, mao) – vaan sitä, että täällä on turvallista elää, synnyttää lapsia, laittaa ne kouluun ja sairastaa, ilman, että siihen tarvitaan poskettomia säästöjä tai älyttömiä vakuutuksia, hyviä kontakteja tai lahjomistaitoja.
Itse olen kasvanut aikana, jolloin jokaiseen kalloon taottiin iskulause “on lottovoitto syntyä Suomeen”. Sittemmin olen ollut ehkä itsekin yksi niistä, jotka ovat lievän ironisesti todenneet, että “kyllähän se neljä ja lisänumerokin on jonkunlainen voitto”. En siis väitä, että sen paremmin Suomi kuin Ruotsikaan olisi absoluuttisesti maailman parhaita paikkoja asua. Australian Melbourne johtaa vuodesta toiseen kaikenlaisia positiivisen asenteen ja asukkaiden kokeman hyvän elämänlaadun mittauksia. Sekä Karkki että Peetu tykkäsivät kaupungista reissuillaan kovasti, mutta kaikille ei ole paras ratkaisu muuttaa toiselle puolen maailmaa, vaikka siellä olisi asiat yleisesti mitattuna miten hyvin tahansa. No man is an island. Sitä helposti kaipaa perhettään, ystäviään ja tuttuja asioita niin paljon, että tutkimusgalluppien huipputulokset eivät paljoa lämmitä.

Mikä on yhden mielestä parasta ei ehkä sovi toiselle. Suomessa on kattavampi, avokätisempi ja helpompi työttömyystukijärjestelmä kuin täällä Ruotsissa. Toisaalta ainakin omien kokemusteni perusteella pienen yrityksen pyörittäminen on tällä puolen Pohjanlahtea noin ziljoona kertaa helpompaa kuin armaassa synnyinmaassani. Monet kritisoivat sitä, että Ruotsissa ei käytännössä ole lainkaan mahdollista valita yksityistä terveydenhuoltoa. Toisaalta itse olen näiden kuluneiden neljäntoista vuoden aikana ollut hoidattamassa monenlaista pienempää ja aikaspaljon isompaakin, itseäni tai muita perheenjäseniä kohdannutta, vaivaa paikallisessa terveyskeskuksessa ja saanut aina ystävällistä, asiantuntevaa ja kokonaisvaltaisesti ihmisestä huolehtivaa palvelua erittäin nopeasti ja hyvin edullisesti. Samaa en todellakaan voinut valitettavasti aina sanoa Koskiklinikasta.
Tunnen oloni nykyään kotoisaksi Tukholmassa, enkä voisi oikeastaan kuvitella enää muuttavani pysyvästi takaisin Suomeen. Aluksi vierastin amerikkalaistyyppistä “näytösystävällisyyttä”; aina sovittiin, että nähdään ja kuullaan ja mennään lounaalle ja vaikka mitä, mutta oikeasti viestin sisältö oli vain, että oli ihan kiva törmätä. Natan sanoin: Ruotsi on vähän niinkuin Suomi, mutta iloisemmalla asenteella. Ja juuri siihen olen tottunut, enkä halua siitä luopua. Olen myös tottunut siihen, että yksilöllä on aina sananvaltaa; minkään virkavaltaa edustavan tahon “ei” tai “juu” ei ole kuin ehdotus päätöksestä. Suomessa kun yksityishenkilö suhtautuu kriittisesti viranomaisten päätöksiin, sitä voi olla aivan varma, että mitään hyvää ei ole tiedossa. Täällä jokaiseen mielipiteeseen suhtaudutaan vakavasti. Tiedän, että tämäkin on yksi niistä asioista, joille Suomessa naureskellaan – miten Ruotsissa vaan diskuteerataan ja fikataan, mutta kukaan ei koskaan päätä mitään. Naurajat eivät joko usko todeksi, että heidänkin mielipidettään voisi joku joskus tosissaan kuunnella tai kuuluvat siihen harvojen valtaapitävien (miesten) luokkaan, joiden sanomisia kuunnellaan per definition.

Muistan hämmästyneeni ensimmäisinä Tukholman vuosinani monet kerrat, sillä täällä oikeasti kaikilla mielipiteillä on painoarvo. Ei vain minun vaan myös lapseni saivat ja voivat sanoa miltä tuntuu ja mitä haluavat – ja aikuiset koulussa ja harrastuksissa ottivat sen vakavasti. Ei niin, että kaikki saisivat aina tahtonsa läpi, mutta jos esittää kritiikkiä tai eriävän mielipiteen, sitä ei ikinä ohiteta vain elämään kuuluvana sivuhälynä (kuten niin helposti Suomessa), vaan asia otetaan esille, siitä keskustellaan, kysytään muiden mielipiteitä – kenties joku muukin on samaa mieltä, mutta ei ole vain tohtinut sanoa asiaansa – ja lopulta, suomalaisesta loputtoman pitkän vatvomisen jälkeen, päädytään johonkin lopputulokseen.
Tällainen keskustelukulttuuri hämmensi aluksi minua, suomalaista, tamperelaista, naista. En ollut todellakaan tottunut siihen, että ilmaan heitetyllä mielipiteellä on täällä sellainen vaikutus. Se on ollut kasvattavaa. Tulee mietittyä paljon tarkemmin mielipiteitään ja sanomisiaan, kun tietää, että suurin osa ottaa ne vakavasti töissä ja muissa yhteisöissä. Pitää olla valmis perustelemaan kantaansa ja silloin löysien heittojen määrä laskee huomattavasti. Ja se puolestaan johtaa siihen, että muuten vain valittaminen vähenee, mikä ehkä on osasyy siihen, että Ruotsi ja ruotsalaiset koetaan positiivisemmaksi ja iloisemmaksi kuin Suomi keskimäärin.

Vaikka onhan Ruotsissa ollut aina helpompaa. Ei olla oltu itse suoranaisesti sodassa, on ollut vaurasta ja kansankotia ja halua auttaa muita. Helppohan se on pelargonioita kasvatella, huippupoppia säveltää ja olla iloisella mielellä, kun ei ole tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta.
Toisaalta Nata on kyllä hyvä esimerkki myös siitä, että siihen vuoristorataan, jota elämäksikin kutsutaan, voi myös valita suhtautua positiviisen iloisella ja hyväntuulisen energisellä asenteella. Siitäkin huolimatta, että lähtökohdat eivät ole olleet ne kaikkein lupaavimmat ja ainekset kyyniseen epäonnistumiskohtalonuskoon on ollut tyrkyllä jo lapsena. Olisiko se niin, että yllättävän monen mielestä on raskasta yrittää olla valoisalla mielellä ja tulevaisuuteen uskoen. Paljon helpompaa olla uhri ja tuumata, että Suomi sucks?
Piti oikeastaan laittaa vain pari riviä siitä, miten kaunis ja ihana ja inspiroiva paikka Tukholma on asua ja muuten hölistä ihan muita, niitä näitä. Tämä nyt näköjään lähti täysin lapasesta. Kiitos siitä ihanalle ja inspiroivalle Natalle! <3