Miltä oikein tuntuu, kun se, mitä on lukenut lehdissä, nähnyt uutisissa ja vain – muka -kauempaa viisaana tarkastellut, tuleekin ihan lähelle, koskettaa?
Varmaan teistä jo kaikki tietääkin, että eilen iltapäivällä joku hullu kaappasi Spendrupsin kaljakuljetuksia hoitavan kuorma-auton, ajoi pitkin suosittua Drottninggatanin kävelykatua ihan Tukholman ytimeen ja lopulta sisään keskustan Åhlénsin isosta näyteikkunasta. Matkalla auto törmäsi kaikkiin ihmisiin, jotka eivät ehtineet alta pois. Neljä on menettänyt henkensä, viisitoista joutui sairaalahoitoon ja ainakin yksi koira silppuuntui hullun raivokkaan ajomatkan vuoksi. Sairaalaan joutuneista vielä yhdeksän tila on epävakaa.
Auton vauhti on ollut aivan järjetön. Tosin Drottninggatanin betonileijonien tarkoitus on ollut pitää asiattomat autoilijat pois kävelykadulta – ei pysäyttää sekopäätä, joka ajaa painavalla kulkuvälineellä tuhatta ja sataa. Auton kaappauspaikka on kätevästi ylämäessä, siitä on tainnut saada hyvät alkuvauhdit terroriteoille.
Olen vieläkin vähän shokissa. En kykene lopettaa uutislähetysten seuraamista, vaikka eihän se enää mitään auta. Kuorma-auton kuljettaja on ilmeisesti pidätetty ja globaalisti ajateltuna vahingot ovat numeroissa mitattuna kuitenkin melko rajalliset. Mikään media ei ole kuitenkaan maininnut sitä koiraa.
Inhimillisen kärsimyksen määrää ei voi mitata numeroilla.

Sain tiedon iskusta, kun olin vielä toimistolla. Tampereen lentokoneeseen astuvat Karkki ja Peetu viestittelivät messengerissä, että kai äiskällä on kaikki hyvin. Silloin en vielä tiennyt mistään mitään.
Pikaiset tsekkaukset täkäläisiltä uutissivustoilta – ja tajusin, että juuri tismalleen se paikka, jossa minun olisi tarkoitus olla noin 28 minuutin päästä, oli joutunut terrori-iskun kohteeksi.
City Åhlénsin pääsisäänkäynti on tosi suosittu treffipaikka. Siinä on tilaa, katos huonon sään yllättäessä, ovista huokuu lämmintä ilmaa kylmällä säällä ja siihen on helppo tulla niin jalan kuin kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä.
Itse olin sopinut treffit neljäksi juuri tuonne Peetun kaverin Linan kanssa. Lina on tulossa pääsiäiseksi kissavahdiksi, kun itse pääsen vihdoinkin Karlskronaan Karkin uutta kotia ja kotikaupunkia tsekkaamaan.
Tarkoitukseni oli lähteä ajoissa kaupungille. Oli yhtä sun toista asiaa. Piti käydä Clasulla (korttelin päässä Åhlénsista Drottninggatanilla) hakemassa pölypusseja ja Åhlénsilla tsekkailemassa meikkivoiteita (tarvitsen jonkun kunnollisen!!). Jäin kuitenkin jumiin toimistolle jonkun triviaalin työhomman kanssa. Muuten olisin ollut tismalleen iskun sydämessä, tismalleen silloin, kun se tapahtui.

Nämä kuvat on ottanut kollegani ja ystäväni Hanna eilen, kun olimme tavallisella lounaan jälkeisellä kävelylenkillä. Tuntuu hiukan oudolta katsella kuvia nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen.
Muistan hyvin, miten kuvaustilanteessakin kelasin viikonlopun to do -listaa. Miten tärkeää oli, että pääsen ajoissa kotiin, että ehdin tehdä asiat x, y ja z.
Vielä silloin en todellakaan voinut kuvitellakaan, että asiat eivät mene niinkuin olin suunnitellut. Että on aivan mahdotonta päästä keskustaan – ja jos pääsisikin, sinne ei suositeltu kenenkään menevän. Että jään jumiin toimiston liepeille ja olen kotona vasta yhdeksän jälkeen illalla. Että suunnittelemani tapaamispaikka on tuusannuuskana ja elämä sellaisena, kun sen on tähän asti ajatellut, on loppu.
Läksin perjantaina toimistolta puoli neljän aikaan. Siinä vaiheessa olin jo jossain määrin tietoinen, että jotain on tapahtunut. Ihan tarkalleen mitä, sitä en tiennyt.
Lähimmällä tunnelbana-asemalla tilanteen vakavuus alkoi kirkastua. Kaikki raideliikenne oli pysähdyksissä ja virkapukuiset vaksit kehoittivat kaikkia pysymään kaukana asemasta. Laitoin viestin kissavahti-Linalle ja sain melkein hermoromahduksen, kun hän ei vastannut heti. Pelkäsin, että hän olisi ollut ajoissa paikalla ja siksi yksi iskun uhreista. Tunsin, että en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos Linalle olisi tapahtunut jotain sen vuoksi, että hän on ajoissa ehdottamassani tapaamispaikassa.
Lina vastasi kuitenkin hetkisen kuluttua ja sanoi olevansa turvassa.
Siitä alkoi oma projektini miten päästä kotiin. Kaikki raideliikenne oli tosiaan seis ja bussejakin kulki vain satunnaisesti – ja aina niin täynnä, että huristelivat pysäkin ohi pysähtymättä. Eihän mulla mitään hätää ollut. Käytiin siinä sitten pizzalla parin kohtalotoverin kanssa ja odoteltiin kaaoksen selkiintymistä. Todo-listalla olevat asiat jäivät tekemättä, mutta se tuntui aikas minimaaliselta uhraukselta tällaisessa tilanteessa.

Elämä jatkuu ja täytyy sanoa, että olen itseasiassa aika ylpeä kotikaupungistani. Varsinkin sosiaalinen media on ollut täynnä saman suuntaisia viestejä: meitä ei lannisteta, elämä jatkuu, pelolle ei anneta valtaa.
Jo eilen sai havaita kylmiksi ja cooleiksi moitittujen tukholmalaisten sydämellisyys ja auttamishalu: hastagillä #openstockholm yksityiset ihmiset tarjosivat kyytiapua ja avasivat kotinsa ihan vieraillekin ihmisille, jotka olivat jumissa julkisen liikenteen pysähdyksen takia.
Monet keskustan putiikit ja muut organisaatiot tarjosivat myös suojaa. Riskialueen ulkopuolella, mutta kävelymatkan päässä, sijaitseva Dagmarin putiikki ja entisen kollegani luotsaama Scenkonstmuseet ilmoittelivat sekä Twitterissä että Facebookissa, että heille sopii tulla turvaan.
Päiväkodit ilmoittelivat niinikään Facebookissa, että vanhempien ei tarvitse olla huolissaan, toimintaa pidetään yllä niin kauan kuin tarvitaan. Yksi mahtavimpia esimerkkejä yhteishengestä on mielestäni se, kun paikallinen ruokakauppaketju ilmoitti, että lapset voivat tulla sinne “ostoksille”, jos on tarvis, ja vanhemmat voivat maksaa myöhemmin.
Sosiaalisia medioita parjataan milloin mistäkin, mutta eilen ne olivat todellinen apu. Kaikki puhelinverkot olivat niin ylikuormittuneita, että mitkään puhelut eivät menneet läpi tai katkesivat saman tien. Somen kautta sai kuitenkin tarvittavaa tietoa ja sai ilmoiteltua itsestään.

Yhteenvetona kaikesta: on ihan järkyttävää, kun jotain sellaista, mitä normaalisti on tottunut kuulemaan vain uutisissa, tapahtuukin juuri siinä, missä itse on, omalla kotinurkalla. Toisaalta on ollut ihan mielettömän upeaa nähdä ja kuulla, miten voimakkaasti kaikki kanssaeläjät täällä Tukholmassa on sitä mieltä, että terrorismi ei meitä riko. Me jatkamme elämäämme emmekä anna pelolle emmekä pelon tekijöille valtaa.
Siksi kai tänään tuntuu ihan randomin perjantaisen asun postaaminen melkein kannanotolta.

• t-paita, Marni x H&M
• housut, H&M
• neuletakki, Filippa K
• trenssi, Monki
• tennarit, Adidas Originals, Superstar

Never say never.. 2000-luvun alussa olin niin kertakaikkiaan korviani myöten täynnä paita-mekon-alla -tyyliä, että olin valmis vannomaan, etten enää milloinkaan ryhdy moiseen hullutukseen. Yksi äärimmäisen harvoja pukeutumissääntöjäni on, että sellaisiin trendeihin, joita on jo kertaalleen käyttänyt, ei kannata koskea pitkällä tikullakaan. Nooh, säännöt on tehty rikottavaksi – etenkin ne itse itselle asetetut.
Joskus talvemmalla kerrospukeutuessani toimistolle laitoin pitkän suosikkineulemekkoni alle t-paidan. Aloin siinä sitten katsella peilistä, että eihän tuo hassummalta näytä ollenkaan. Silloin koko komeuden päälle tuli vielä neulepaita, mutta mielikuva kauluspaita + mekko -yhdistelmästä alkoi yhtäkkiä tuntua aika kivalta ajatukselta.

(Bloggari antaa terävänä ohjeita valokuvaajalle… :D)
Viime perjantaina päätin tehdä lempeän loikan ysärifiiliksiin ja läksin toimistolle kuvien kombossa. Aitoa ajankuvaa vahvistaa suosikkikorviksiksi nousseet hopeiset isot rinkulat.
En nyt taida uskaltaa heittää blogosfääristä tuttu “hitti vai huti?” -kysymystä teilaamisen pelossa. Omasta mielestäni tuo toimii kuitenkin ihan hyvin, eikä kokonaisuus ole mitenkään liian 90’s.
Pahinta tai vaarallisinta kerran elettyjen trendien uudelleen lämmittelyssä on, että näyttää siltä kuin olisi aina pukeutunut samoihin vaatteisiin, samaan tyyliin. En haluaisi antaa vaikutelmaa, että tyylini kehitys pysähtyi yhdeksänkymmentäluvulle. Haha!

• kauluspaita, Whyred
• neulemekko, H&M
• kengät, Acne

Muistatteko vielä, kun syksyllä uhosin, että sesongin ainoa kenkähankintani tulee olemaan ruskeat arkinilkkurit? Mitään kenkäuutuuksia blogissa ei ole kuitenkaan esitelty – ei ainakaan tuohon kategoriaan kuuluvia. Siihen on aika yksinkertainen ja luonnollinen selitys. Jollain viime syksyn koti-Tukholmaan suuntautuneilla reissuillaan Peetu jätti, matkalaukun tilateknisistä syistä johtuen, omat Vagabondin nilkkurinsa tänne hoiviini.
Huolellista rasvausta ja muuta hoitoa vastaan olen saanut lainailla neidon kenkiä, joten enpä sitten tuntenut enää tarvetta hankkia omia. Melkein samanlaiset olisin varmasti ostanutkin – olihan samaiset Vagabondit myös omalla toivelistallani (vaikka varmaan olisin kyllä ehkä sitten kuitenkin päätynyt Dr. Martensin vastaaviin).

Tämän päivän asu on oikeasti eilisen keskiviikon asu. Taas meni tietokoneongelmien kanssa tapellessa niin myöhään, että oli pakko mennä nukkumaan ja jättää blogihommat tälle illalle. Sen verran jänskittää milloin tämä armas macini kämähtää ihan lopullisesti, että puhaltelin jo pahimmat pölyt lähes antiikkisesta, mutta yhä näköjään toimivasta, pc:stäni. On se hyvä, että on joku varasuunnitelma, jos tulee ihan karsea tietsakatastrofi.
Varasuunnitelmasta puheenollen. Jotain pitäisi kyllä keksiä, kun ovat näköjään peruuttaneet kevään.
Täällä on ollut jo tosi pitkään kaunista, aurinkoista ja suht lämmintä. Koko ihanuus huipentui viikonloppuna, jolloin parhaimmillaan lämpötilat huiteli kahdenkymmenen tietämillä. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui dramaattisesti ja nyt on tullut kaksi päivää putkeen vettä ja räntää. Tuulee niin, että tukka lähtee ja muutenkin on vähän huijattu olo.

Pukeutumiselle säiden heittely asettaa omat haasteensa. Ei nyt oikeastaan niin, että talvesta tai oikeasti vähän kylmemmistä ilmoista olisi niin kauan, etteikö sitä osaisi pukeutua sään vaatimalla tavalla. Ongelma on se, että kaunista kevätsäätä ehti kestää sen verran pitkään, että kellojen lisäksi myös nuppi asettautui kesäaikaan.
Pitkään hikoilin ohuemmassa talvitakissa, mutta lopulta päätin siirtyä kevättakkiin. Samoin talven tehokäytössä olleet neuleet saivat siirtyä syvemmälle vaatekaappiin. Ja hommahan on niin, että kun tämä on tapahtunut, paluuta ei enää ole. Nyt on kevät- ja kesävaateaika, näytti mittari mitä hyvänsä ja vaikka taivaalta sataisi jalkarättejä.

Kerrospukeutuminen on hyvä keino kiertää säiden armoilla oleminen. Halusin välttämättä ylleni jotain keväisen heleää muuttumatta silti jääkalikaksi, joten puin ikivanhan kesäsuosikkini, Filippa K:n nyöripaidan, farkkutakin alle. Farkkua farkun kanssa ja vaaleat sävyt toimivat mielestäni hyvin yhteen ja huolellisesti rasvatut nilkkurit kestävät kyllä pienet räntäsateet.
Farkkutakki on siis käytössä sisäjakkuna. Tuohon päälle vedin toki nilkkapituisen trenssini, kaulaan lämpimän pashminan ja sormikkaat sormiin – enkä palellut kovinkaan paljoa. Haha!

Toivot vilpittömästi, että keväinen asukokonaisuuteni toimisi magneetin tavoin ja houkuttelisi auringon ja lämmön mahdollisimman pian takaisin. Ehkä kohta voisi päästä jopa ihan farkkutakkisiltaan ulos?

• paita, Filippa K
• farkkutakki, Esprit (saatu)
• farkut, Lindex
• kengät, Vagabond (Peetun)
• laukku, Mulberry
• vyö, Vivienne Westwood

Kevätpäiväntasaus! Mikä ihana sana! Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päivä on jälleen yhtä pitkä kuin yö. Valo voittaa, me selvittiin taas yhdestä talvesta.
Tukholman alueen säänhaltijoilla oli tosin huumori tänään hallussa. Viime päivinä on täällä ollut suht lämmintä ja pääasiassa aurinkoista. Tänään – kevätpäiväntasauspäivänä – lämpötila on virunut hädin tuskin plussan puolella ja keskipäivällä, lounastunnin aikoihin, ilman täytti sankka lumisade.
Ilmassa leijuvat jättikokoiset hiutaleet oli niin tragikoominen näky, että oli pakko nauraa vaan. Skippasimme tosin Hannan kanssa päivittäisen lounaskävelylenkkimme – jokin raja maanantaisella masokistisuudellakin pitää olla.
Lumisade kesti onneksi vain hetken ja nyt illalla kadut olivat taas jo ihan kuivat eikä talvesta ole tietoakaan.

Kevät tekee kuitenkin tuloaan huimaa vauhtia; pienet takaiskut kuuluvat ihan asiaan. Vaikka aina jaksankin rutista säätiloista, pimeydestä – ja vaikka mistä, en kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi elää ilman vuodenaikojen vaihtelua. En usko, että ikuisen kesän mukavuus voisi korvata sitä päihdyttävää tunnetta, kun pitkän talven jälkeen ensimmäisen kerran haistaa tuulessa kevään.
Luonnollisestikaan en uhrannut aamulla ajatustakaan säätilalle. Ikkunasta nopeasti vilkaistuna näytti siltä, että päivästä tulee sellainen kuin se on tässä viimepäivinä ollut – eli lämpöinen ja varsin aurinkoinen.
Kevätfiiliksissäni innostuin kaivamaan kaapin perukoilta viimekesän lempparimekkoni. Ei sitä näköjään tarvita kuin puolen vuoden paussi ja kyllästymiseen asti käytössä ollut vaate alkaa taas tuntua freesiltä ja kivalta.

Mekko ei sinänsä ole mitenkään erityisen merihenkinen, mutta jokakeväisen marine-muodin huumassa julistan, että tummansini-valkoraitainen hulmuhelmani on juurikin sitä. Yritin kaivella kaapista myös tosi vähälle käytölle jäänyttä mustaa, kultanappista neuletakkiani. Se olisi varmasti tehostanut vielä rennon merihenkistä ilmettä.
Liekö kultanappineule päätynyt Karkin tai Peetun matkaan, kun sitä ei nyt tähän hätään löytynyt mistään. Kokomustalla Filippa K:n merinovillaisella luottoneuletakilla mentiin toisin sanoen myös tänään.

Jotenkin sitä aina näin maanantai-iltaisin väsyttää – vaikka viikonloppu olisi ollut rentouttava ja rauhallinen eikä kukaan olisi pakottanut roikkumaan Netflixin kanssa hereillä pikkutunneille asti. Nyt pitää kuitenkin vielä hiukan ryhdistäytyä, sillä tänään on ohjelmassa leffailta!
Liput on hankittuna hurjasti kiitosta ja kehuja keränneeseen, saamelaisista kertovaan Sameblod-elokuvaan. Vaikuttaa niin kiinnostavalta!
Mutta parasta siis alkaa kiskoa nuttua niskaan, etten myöhästy näytöksestä. Telkkarittomana ihmisenä haluan ehdottomasti nähdä myös kaikki mainokset. Ja trailerit tietty!

• mekko, Lindex
• neuletakki, Filippa K
• kengät, Acne

Tuntuu vähän kummalliselta olla näin hymyileväisenä näissä kuvissa.
Sain eilen, melko myöhään illalla, suruviestin Suomesta; ystäväni ja yhden parhaimmista ystäväni aviomies, ei ole enää keskuudessamme.
Samainen ystäväni oli vain parisen viikkoa sitten täällä “päivä Tukholmassa” -risteilyllä perheensä kanssa. Vielä samana päivänä tuumasin aamulla, että josko karkaisin töistä niin, että ehtisin kaffelle keskustaan tuon loistopoppoon kanssa. Se sitten jäi, mitä lie triviaalia toimistohässäkkää siihen väliin muka tuli. En saanut edes vastattua viestiin – tuntui, että mitä nyt sitä enää, kun hekin ovat jo takaisin laivassa ja matkalla kohti Suomea.
Nyt en saa mielestä pois sitä, että olisi pitänyt toimia toisin. Töitä ehtii tehdä aina, ihmiset ne on ne, jotka merkitsee. Tässä iässä ja tällä kokemuksella tuon opetuksen olisi kyllä luullut menneen tajuntaan. Kaduttaa, että missasin viimeisen mahdollisuuden tavata tuo upea, valoisa ja positiivista energiaa säteilevä ihminen. Kaduttaa, vaikka tiedän, ettei se mitään tai ketään hyödytä.

Taas kerran tuntuu myös todella raskaalta asua näin kaukana Tampereelta – vaikkei Tukholma nyt oikeasti niin kaukana olekaan. Ei täältä kuitenkaan poikkaise illaksi Kangasalle suuren menetyksen kokenutta rakasta ystävää halaamaan. Puhelimessa voi onneksi puhua. Se tuntuu ihanan henkilökohtaiselta aikana, kun melkein kaikki viestintä on siirtynyt messengereihin ja whatsappeihin.
Ja lentokoneella pääsee Tampereelle – ja siitä Kangasalle – kuitenkin aika nopeasti. Priorisointia se vain vaatii. Asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Nyt sain taas kipeän muistutuksen siitä, että milloinkaan ei pitäisi olla liian kiireinen tai stressaantunut tapaamaan ystäviään. Koskaan ei voi tietää, mikä kerta on viimeinen. Työt kyllä odottaa, mutta ihmiset aina ei. Ja mikä lopulta on tärkeämpää – sekö, että joku ziljoonasta excel-taulukosta on päivitetty just nyt eikä puolen päivän päästä vai se, että kuulee ystävänsä remakan naurun korvapuustinmurusten keskeltä?

Hymyilen tämän päivän asukuvissa leveästi, vaikka sydäntä puristaa ja mahassa on outo jääklumppi. Toinen ei silti sulje toista pois, sillä samanaikaisesti olen onnellinen siitä, että sain tuntea tuon hienon ihmisen ja hän, positiivisen elämänasenteen ruumiillistuma, olisi varmasti arvostanut sitä, että häntä muistetaan myös hymy huulilla.
Silti tuntuu vähän hölmöltä höpistä vaatteista tässä yhteydessä. Vaikka tykkään kyllä tosi kovasti tuosta H&M:n Kenzo-malliston muhkeasta villasekoitehuivista.

• mekko, H&M
• huivi, Kenzo x H&M
• neuletakki, Filippa K
• kengät, Acne

Mitenkäs teillä siellä on vuoden 2017 Kansainvälinen naistenpäivä mennyt?
Allekirjoittanut nappasi aamulla Malabrigo-alpakkalangasta kutomansa fuksianpunaisen Pyssyhat-myssyn matkaansa,  vastaili puoliärhäkästi miesten esittämiin naistenpäivätoivotuksiin, osallistui ensin Pussyhat Projectin virtuaalimielenosoitukseen (kuva Instagramissa: @minnapaakkulainen) sitten naistenpäivän mielenosoitukseen/Flashmobiin Tukholman keskustassa, T-Centralissa – ja lopulta fikasi upean, fiksun ja älykkään tyttärensä Karkin kanssa. Hyvä päivä siis, vaikka maailmaa ei saatukaan valmiiksi.
Jätän nyt tänä vuonna “virallisen” naistenpäiväpostauksen tekemättä. Näkemykseni ei ole muuttunut ja saan edelleen keollisen muurahaisia ihon alle kaikesta “ihanainen nainen”-hömppäilystä. Olen vouhkannut aiheesta niin paljon jo aikaisemmin, 2014 vähän maltillisemmin ja 2016 vähän ärhäkämmin, joten ajattelin, että kirjoittelen tänä naistenpäivänä ihan jostain muusta. Maailmankirjatkin on nyt niin sekaisin, että naisten aseman hidas mutta vakaa parantuminen ei tunnu enää ollenkaan yhtä itsestäänselvältä kuin esim. vuosi sitten, joten epäilen pystyväni tuottamaan blogikelpoista aihetta tunteitani kuumentavasta tilanteesta.

Paasaamisen sijaan ajattelin heittää vielä viimeisen kerran heipat pitkille hiuksilleni!
Kyseessä on viime perjantain toimistoasuni, jonka ei nyt ihan välttämättä olisi tarvinnut päätyä blogiin tavanomaisuutensa vuoksi. Lisäksi sisällä itselaukaisijalla napatut kuvat ei nekään yleensä ole mikään hittiratkaisu.
Halusin kuitenkin ikuistaa viimeisen asuni pitkien hiusten kanssa. Jääpähän sitten tänne muistojen arkistoon.

Toisaalta tykkään kyllä asustakin. Henkkamaukan Studio-linjan XL-hihainen kauluspaita on ollut ihan suosikkini syksyn ja talven työpukeutumisessa. Jossain vaiheessa tuumasin, että paidan vajaamittaiset hihat ovat aika vilpoiset, vaikkei täällä mitään varsinaista oikeaa pakkastalvea ole ollut tänäkään vuonna.
Pitkähihainen t-paita tai poolo lämmittää mukavasti ja näyttää mielestäni kivalta. Aluspaidan kanssa pidän yleensä aina kauluspaidan napit auki, jolloin ilmeestä tulee jakkumainen.
Nyt onkin taas ollut hiukan viileämpää, pakkasen puolella ihan päivälläkin ja lunta tullut ihan kunnolla. Talvi teki toisin sanoen yllättävän paluun, joten kaikki keinot, miten pukeutua kivasti kylmällä kelillä, on tullut tarpeeseen. Sanomattakin on selvää, että sääriippuvaista keväänrakastajaa ketuttaa kuin pientä oravaa.


Viikonlopuksi on onneksi luvattu sekä mieletöntä paistetta, että reilusti plussan puolella olevia lämpötiloja. Se onkin ihan oikein, sillä lauantaina on Karkin synttäripäivä ja neito on täällä kotona Tukholmassa juhlimassa tärkeää merkkipaalua. (Eikös se niin ole, että alle kolmikymppisille joka vuosi on merkittävä… :D)
Ja noista hiuksista. Ymmärrän kyllä, että ne on näyttävät ja monien mielestä hienot. Vielä ei kuitenkaan hiusten leikkaaminen ole kaduttanut enkä ole hetkeäkään haikaillut vanhan lookin perään!

• poolopaita, Primark
• kauluspaita, H&M
• housut, H&M
• kengät, Acne