Suomessa taitaa olla vappuhulinat jo täydessä käynnissä. Niinkuin joka vuosi jaksan päivitellä, täällä meillä vappua ei todellakaan havaitse missään, jos ei ehdoin tahdoin hankkiudu jonkun isomman yliopiston kampukselle. Vappukokkoja sytytellään toki vähän siellä sun täällä, mutta tänä vuonna omiin aaton suunnitelmiini kuuluu vain huomenna illallinen ystäväni Camillan luona. Ja illallissuunnitelmia tehdessämme emme todellakaan muistaneet, että on vappu – vaan vain sen, että edellisestä kerrasta on ihan liian kauan.
Mutta vaikka vappu täällä olisikin aika laimea, bilefiiliksiä löytyy kyllä kameran muistikortilta ihan yllin kyllin. Yllä olevan kuvan on tosin napsaissut Emilian siippa siinä vaiheessa, kun Inspiration Blog Awards gaala alkoi olla jo loppumaisillaan. Jotenkin tuossa kuvassa kuitenkin kiteytyy monta tällaisten tapahtumien ihaninta juttua, ystävystyminen, vertaistuki ja yllättävien yhteensattumien löytäminen. Maailma on niin pieni -moment parhaimmillaan, kun todettiin että Emilia tuntee kaikki mun äidin puolen serkut!

Maailma on niin pieni -momentin lisäksi IBA:ssa koettiin todellinen fan girl -moment. En edes ala kaikista Aira Samulinin meriiteistä, mutta sen voin sanoa, että kun 11-v. Minttu osallistui Aira Samulinin tanssikurssille yhdessä Tinnin kanssa, se oli suuri muutoskohta silloisessa elämässäni. Varmaankin sitä on tuon ikäisenä aika altis häikäistymään, mutta muutenkin Aira Samulin on mielestäni positiivinen esimerkki ja esikuva siihen, että mihinkään tiukkaan muottiin ei ole todellakaan pakko alistua. Ei kenenkään, eikä edes meidän naisten!
Asukuvat illan outfitista jäi valitettavasti aika heikoille kantimille. Edustin Peetun pari vuotta sitten uuden vuoden juhliin Asokselta tilaamassa unikonpunaisessa mekossa.


Tykkään tosi paljon mekon fiftarihenkisestä leikkauksesta (helman alla on jopa tyllikerros tuomassa muhkeutta!) ja syvän punaisesta väristä. Muhkean helman lisäksi kolmiulotteisuutta tulee siitä, että osa helman kukkabrodeerauksista on kiinnitetty vain muutamalla pistolla.

Kengiksi valikoitui vanhat luotettavat Lacosten kiilapohjaiset sandaalit. Täytyy kyllä nyt ihan sanoa ääneen, että jostain kumman syystä nykyinen juhlakenkäosastoni on aika surkeissa kantimissa. Mistä ihmeestä moinen voi johtua? Liian vähän juhlia?

Iltalaukun virkaa toimitti toinen vakkari, Bossin musta clutch. Tavallaan tuntuu vähän tylsältä, että päädyn niin usein tuohon samaan vanhaan, mutta toisaalta tykkään siitä kovasti. Parasta Bossin clutchissa on upea paksu ja joustava nahka, mistä se on valmistettu. Lisäksi olen edelleen ihastunut laukun tupla-clutch -rakenteeseen!
IBA-illan kaulakoru oli sentään tarkan turvallisuustarkistuksen ja tyylikontrollin jälkeen hyväksytty korkeimmalta mahdolliselta taholta.


En muista korun alkuperää, sen verran vanha on sekin, mutta toimi mielestäni oikein hyvin punaisen mekon parina.
Varsinaista asukuvaa IBA-illan outfitista ei valitettavasti tullut napsaistua. Valokuvaseinän kuva antaa hiukan osviittaa, vaikka ihan hurjan tyytyväinen en otokseen olekaan. (Ja mielestäni moni muukin tosi kaunis ja ihanassa asussa oleva bloggari näytti hiukan oudolta näissä kuvasienäkuvissa…)

Viimeinen kuva: Lars Johnson

Parikin tosi kiva arvontaa on saatu lähiaikoina päätökseen. Vakionnettaremme, random.org, on valinnut voittajat sekä XL-S Elämäntaparemonttiarvontaan että Vaasan RuisNacho -jutun kilpailuun.
Ihan mitenkään älyttömän montaa osallistujaa ei kumpaankaan arvontaan tullut. Olisi tosi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä, että miksi. Postausten lukijamäärät kun kuitenkin pyörivät siellä ihan normaaleissa lukemissa, ehkä jopa vähän ylikin. Oliko kysymykset liian hankalia, palkinnot epähoukuttelevia – vai onko vallalla yleinen kyllästyminen arvontoihin?

Vaasan RuisNacho -arvonnassa palkintona on Vaasan tuotepaketti. Onnellinen voittaja on…
nimimerkki: KAURA vastauksellaan:
“Tarjoaisin näitä pikkutapaksina vieraille erilaisin päällisin. Hyydykekakun (suolainen) pohjana haluaisin myös testata näitä. :)”

XL-S Medicalin arvonnassa palkintona on 20 minuutin puhelinkonsultaatiot sekä Personal Trainer Piia Korisevan, että psykologi Mikael Saarisen kanssa. Lisäpotkua elämäntapojen remontointiin voitti…
nimimerkki: HANTSU vastauksellaan:
“Olen taaperon äiti ja vauvan odottaja. Kaipaisin pientä kohennusta peruskuntooni, jota pidän yllä arkiliikunnalla ja vaunulenkeillä. Ruokavaliosta ja sen mahdollisista kehitysideoista olisi myös loistavaa päästä keskustelemaan asiantuntijan kanssa.”
Lämpimät onnittelut molemmille voittajille!!
Kiitokset myös kaikille muille osallistujille! Voittajille on lähtenyt myös sähköpostilla tieto voitosta.

Ruotsi oli maailman ensimmäinen valtio, joka kielsi sensuurin perustuslaissa. Nyt, osana tuon tärkeän hetken 250 v. juhlallisuuksia, on perustettu puhelinnumero, johon voi soittaa mistä tahansa maailmasta ja jutella randomin svennen kanssa.
Idea on mielestäni kaikessa pöljyydessään niin hauska, että pakkohan tuonne oli oma numero rekisteröidä mukaan! Ihan kelle tahansa puheluita ei siis yhdistetä vaan vapaaehtoisten pitää itse ilmoittautua mukaan. Nyt jo jännittää, että koskahan puhelimeni soi – ja mistä ensimmäinen puhelu tulee!
Pääministeri Stefan Löfven sai muutaman puhelun…

Jotenkin tuntuu, että ihan kaikki soittajat eivät uskoneet, että langan päässä on ihan oikeasti pääministeri!

Oletteko kuulleet, että kolmen pisteen käyttö a) kertoo välittömästi, että olet ns. iäkkäämpään ikäpolveen kuuluva (nuoriso ei kuulemma käytä kolmea – saatika sitten useampaa – pistettä ajatuksen jatkumisen tai miettimisen merkkinä) ja b) se antaa lauseelle uhkaavaan sävyn. Luin tuon jostain vähän aikaa sitten ja sen jälkeen olen yrittänyt opetella pois lähes patologisesta kolme pistettä -maniastani.
Juuri nyt tuo tuntuu kuitenkin tähän hetkeen sopivalta. Olen pahoillani puolivahingossa ylipitkäksi venähtäneestä radio silencesta. Blogin lisäksi olen laiminlyönyt Instagram-tiliäni ja pysytellyt pois facebookista. Tällä kertaa kysymys ei ollut mistään sinänsä terveellisestä some-paastosta. Tuli vain sellainen tunne, että en jaksa enää omia ajatuksiani.
Osasyynä blogihiljaisuuteen oli toki viime viikonlopun Tampereen reissuni, satunnaisesti virinnyt Tinder-innostus (ei raportoitavaa, mutta saahan siihen aikaa hukattua), mutta eniten kuitenkin se, että Homeland on tuntunut huomattavasti kiinnostavammalta kuin viettää aikaa oikeassa elämässä. Tai sen some-versiossa.

Tampereelle kuuluu kuitenkin hyvää. Äiti on päässyt kotiin, kävelee ja puuhailee lähes entiseen malliin. Sinnikäs treenaus on tuottanut tulosta aivan uskomattoman nopeasti ja hyvin. Kaikki sairaalaraportitkin todistavat, että äiti on ollut ihan superahkera tekemään kaikkia pölhöiltäkin tuntuvia harjoituksia ja pitänyt positiivisen tsemppihengen korkealla. Niin sitä voi saavuttaa vaikka mitä mahdottomaltakin tuntuvia tavoitteita. Siinä sitä on erinomainen esimerkki peräänatamattomuuden ja asenteen merkityksestä tuleville sukupolville, mulle, Karkille ja Peetulle.
Silti huomaan olevani jotenkin herkällä tuulella reissun jälkeen. Siksi on ollut helpompi uppoutua joko töihin tai Homelandiin (miksei kukaan ole aikaisemmin kertonut, miten loistava sarja se on!!) ja olla miettimättä sen kummempia. Oikeastaan sama blues-olo on ollut aina viime aikoina, kun olen palannut takaisin kotiin Tampereelta. En oikein osaa edes sanoa, mistä se johtuu (ehkä siksi, että töllään Homelandia enkä selvittele ajatuksiani).

Tunnen oloni kotoisaksi Tampereella – se on aina ehdottomasti se sydämeni kotikaupunki, vaikka rakastankin asua Tukholmassa. Silti monin paikoin varsinkin keskustassa tuntuu siltä, etten tunne kaupunkia enää ollenkaan.
Milloin ihmeessä siihen kävelykadun päähän Sokosta vastapäätä olleeseen kulmaan on tullut R-Kioski? Sehän näyttää ihan oudolta. Enkä ole vieläkään tottunut ajatukseen, että kahvila Picnicin/elokuvateatteri Nordian portaat on poistettu ja tiloissa huseeraa joku IT-firma. Niitäkin rappusia tuli rampattua 15 vuotta ylös alas sekä töihin että vapaa-aikaa viettämään.
Enkä viitsi edes aloittaa siitä shokista, minkä sain, kun saavuin junalakkoisena torstai-iltana Paunun bussilla Helsingistä Tampereen linja-autoasemalle. Siis ihanko oikeasti ostoskeskus?? Käsittääkseni trendi muualla on keskustarakentamisen suhteen aivan toinen. Säilyttäisivät nyt edes kaiken sen tyylikkään vanhan linja-autoaseman lähikorttelissa.

Ehkä tämän taudin nimi on nostalgia?
Onneksi Pyynikki ei juuri muutu ja vanhat omat kulmat pysyvät sen verran samanlaisina, että voin elätellä edes jonkunlaista illuusiota entisen säilymisestä. Tai siis omia muistojani taidan vaalia kaikkein mustasukkaisimmin. Periaatteessa en pidä itseäni mitenkään erityisen muutosvastarintaisena tai tyyppinä, joka haluaisi kaiken pysyvän samana. Elämä muuttuu ja muuttaa – ja niin sen pitääkin – kaikki muu olisi väärin ja paikalleen pysähtymistä.
Jotenkin vain Tampereella tuo unohtuu. Aleksanterin koulun takapihalla tekisi mieli huutaa, että miksei täällä kukaan pelaa pesistä, vaikka aurinko paistaa ja sora on kuivaa!!

Onneksi on ystävät, joiden kanssa voi hyvillä mielin vanheta. Ei hävetä yhtään muistella menneitä. Etenkin kun vielä sentään suunnitellaan myös tulevia. Ihanaa olisi päästä saman ruokapöydän ympärille useamminkin parantamaan maailmaa, pohtimaan elämänmenoa, hölpöttelemään, antamaan vertaistukea, kikattelemaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja juomasta seuran lisäksi. Mutta hyvä näinkin!

Ja kyllä – kaiken tämän keskellä mietin myös tämän armaan blogini kohtaloa. Melkein outoahan se olisi, jos ei näin pitkän blogiuran aikana koskaan tulisi ajatelleeksi, että mitä jos lopettaisi. Mihin ihmeeseen sitä oikein käyttäisikään ne kymmenet ja taas kymmenet tunnit, jotka on mennyt bloggaamiseen? Ajatus aiheuttaa melkein huimausta.
Tiedättekö mihin päädyin? No, totesin, että lopetan bloggaamisen aivan tasan sillä hetkellä, kun elämääni tulee jotain antoisampaa, hauskempaa, luovempaa, palkitsevampaa ja hienommalta tuntuvaa tekemistä! Ja ei, Homelandin katsominen ei todellakaan täytä kriteereitä.

Eilinen postaukseni jäi kummittelemaan päähäni. Taisin nähdä untakin vauvoista ja pikkulapsista – sisaruksista, joita en saanut ja lapsista, jotka sain. Jotain näihin aiheisiin liittyvää googlailin erilaisilla hakusanayhdistelmillä, ja aivan sattumalta osuin vauva.fi:n keskusteluun, jonka aiheena on – ei enempää eikä vähempää – kuin yours truly ja kuinkahan vanha se mahtaa olla.
Sikäli aavistuksen hupaisaa, että jos alkuaikoina yritinkin himmailla ikävuosiani, olen The Syntymäpäivän lähestyessä ollut ihan täysin avoin asiasta.

Mutta jos nyt ihan totta puhutaan – olen hiukan otettu, että pääsin tähdittämään jopa muutamia kirpeitä kommentteja kerännyttä viestiketjua kuuluisalle bloggareita dissaavalle keskustelusaitille. Silti näköjään olen kuitenkin sen verran kouliintumaton ja pehmeä, että kriisifiilis iski välittömästi, kun näin tuntemattomien pohtivan ikääni ja miten kamalan vanhalta näytän. Varsinkin se yksi, joka oli pitkästä aikaa käynyt blogissa ja totesi, että ennen olin sentään hoikka.
Niin stereotyyppistä kuin se onkin, jotenkin epäreilulta tuntuu myös huomauttelut siitä, miten pukeudun nuorekkaasti, vaikken selkeästi sitä ole. Että joku yhä edelleenkin voi olla sitä mieltä, että vaatteilla on ikämerkintä – se tuntuu todella oudolta, mutta osuu silti.
Ikäkriisi on ehkä ikärasismi-nimisen kolikon kääntöpuoli. En halua, enkä varmaan kyllä osaisikaan, pukeutua ikäiselleni sopivaan tyyliin. Myös nykyiset pyöreämmät muotoni saavat mielummin sopeutua vaatevalintoihini kuin toisin päin.
Lundin yliopiston tutkija Philip Warkander on tehnyt mielenkiintoisia havaintoja tutkiessaan erilaisten vaatteiden mahdollisia “ikärajoja”. Yhteenveto ja lisätietoja löytyy täältä. Tutkimustulosten näkökulmasta merkittävimmät ikärajat ovat (ja nyt pitää muistaa, että kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat ruotsalaisia. Voisin kuvitella, että Suomessa ikärajat olisivat huomattavasti tiukempia):

Täkäläinen perustavaratalo, Åhléns, on tehnyt hauskan videon aiheesta “Onko vaatteilla ikäraja”. Malleina Sarah 60 v, Angelo 52 v, Michelle 51 v ja Angela 60 v.

Totuuden nimissä – ja kaikille niille, jotka eivät tunne kiinnostusta lukea vauva.fi:n keskustelupalstaa: tuossa hyvin lyhyeksi jääneessä keskustelussa, jossa ikääni, pukeutumistyyliäni ja ylipäätään bloggaamista aikuisena pohditaan, saan kritiikin lisäksi vähintään yhtä paljon tosi kivoja ja kannustavia kommentteja. Aika mielettömän mahtava fiilis, että siellä jossain on tyyppejä, jotka haluavat puolustaa tyyliäni ja blogiani, vaikka todennäköisesti ei olla milloinkaan edes tavattu!

Facebookissa on virinnyt useampikin keskustelu aiheesta “montako lasta pitäisi hankkia”. Kaiken taustalla on ilmeisesti Suomen telkkarissa näytetty asia-/keskusteluohjelma (en pysty täällä katsomaan edes YLE-areenasta, joten ihan tarkkaan en osaa sanoa), jonka raflaava otsikko on “Ainoissa lapsissa on tulevaisuus”.
Ihan heti alkuun haluan alleviivata peruselämänfilosofiani, joka menee suunnilleen niin, että kaikenlainen yhteiskunnan tai sosiaalisen paineen kautta tuleva määrääminen ja säätäminen on mielestäni syvältä ja ei moderniin, liberaaliin ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan mitenkään kuuluva piirre. Kaikki tekee just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, jos se toisia loukkaamatta, alistamatta tai muuten vahingoittamatta onnistuu.
Lapsien hankkiminen tai hankkimatta jättäminen, lapsien lukumäärä ja mahdollisten sisarusten välinen ikäero kuuluu samaan kategoriaan mielestäni. Kukin tekee niinkuin itsestä tuntuu hyvältä ja siihen ei pitäisi kenelläkään olla mitään sanomista niin kauan, kun kaikki voi hyvin.
Paitsi että mielestäni lapsia ei hankita. Niitä saadaan, toivotaan tai suunnitellaan, mutta miten kaikki sitten lopulta menee – sen tietää vasta jälkeenpäin. Oli sitten kysymys biologisista tai muilla tavoilla odotetuista ja toivotuista lapsista.

Itse olen ainoa lapsi. Voin kertoa, että harva stereotypia on jaksanut raivostuttaa niin paljon kuin se, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja – että he kuulemma saavat aina kaiken, mitä haluavat. Tai että he ovat Heikki Soinin kirjoituksen mukaan yksinäisiä despootteja. Ja ainoat lapset saavat kaiken lisäksi vanhempiensa jakamattoman huomion, mikä nyt tekee heistä vähintäänkin narsisteja.
No, itselläni suurin toive – lapsena ihan ääneen lausuttu ja vielä teininäkin hiljaa mielessä – oli, että saisin sisaruksen. Kysymys ei ollut välttämättä siitä, että olisin kaivannut seuraa tai sisaruksen muodossa tulevaa parasta kaveria. Mutta kuitenkaan en saanut sitä, mitä kaikkein hartaimmin halusin, omaa sisarusta. Se siitä “saavat kaiken, mitä haluavat” -myytistä..
Ja mitä tuohon huomion keskipisteenä olemiseen tulee – ensinnäkin vanhempani tekivät todella paljon töitä ja jouduin viettämään pitkiä aikoja yksin kotona ja toisekseen sitten, kun lopulta “pääsin” jakamattoman huomion kohteeksi, olisin tosi mielelläni halunnut, että perheessä olisi ollut joku toinenkin, jonka ansiosta peruskiltin Mintun satunnaiset toilailut olisivat päätyneet omaan mittaluokkaansa. Eli jakamassa sitä kuuluisaa huomiota.
En tiedä johtuuko noista lapsuusajoista vai mistä, mutta en edelleenkään tykkää olla pitkiä aikoja yksin kotona ja huomaan käyttäytyväni ihan samoin kuin 12-vuotiaana, kun pimeä koti tuntuu liian painostavalta (= kaikki mahdolliset valot päälle, telkkari/radio/tai nykyisin spotify päälle ja illallisen/voileipäpinon kanssa omaan sänkyyn peiton alle).

Ihan lapsena toivoin sisarusta kaveriksi. Olisi ollut edes jotain seuraa perheen lomamatkoilla, kesäreissuilla mummulassa ja niinä kaikkina iltoina, kun sekä äiti että isä olivat töissä. Myöhemmin teininä ja jo vähän sitä ennenkin kaverit muuttuivat tärkeiksi, enkä enää tuntenut kroonisesti oloani yksinäiseksi, toivoin, että olisi ollut edes joku toinenkin antamassa perspektiiviä. Joku muukin viemässä huomiota ja käymässä edes osan perusteiniriidoista ja kasvutaisteluista.
Aikuisena olisin ollut iloinen, jos joku muukin olisi ollut se, joka soittaa liian harvoin ja vain silloin, kun tarvitsee lastenvahtia. Nyt vuodenvaihteessa koin todella sydämessäni sen, miltä tuntuu olla ainoa lapsi, kun äiti sairastuu vakavasti. Mikä helpotus olisikaan ollut, jos olisi ollut sisarus asumassa hiukan lähempänä Tamperetta! Tai edes olemassa.
Hiukan sivuun aiheesta, mutta äiti voi nyt jo niin paljon paremmin. Kuntoutus on sujunut todella uskomattoman hyvin – paljon paremmin, mitä kukaan uskalsi ennustaa silloin, kun vuodenvaihteessa kävin äitiä Tampereella tapaamassa. Pääsiäisen jälkeen olen menossa pitkäksi viikonlopuksi kotikulmille – sen jälkeen sitten enemmän tilannepäivitystä tänne teillekin.
Että on ainoa lapsi, on aika hurjan iso taakka sille lapselle. Mitenkään tuomitsematta niitä, jotka siihen ratkaisuun päätyvät, mutta kysymys ei ole vain sisarusten välisestä mahdollisesta ystävyydestä (tiedän, että olen onnekas, koska Karkki ja Peetu ovat niin hyviä kavereita!), eikä oikeastaan edes seurasta. Sisarus on ainoa henkilö maailmassa, joka oikeasti voi tajuta perhedynamiikan ja neljän seinän sisällä tapahtuvat asiat samalla tavalla kuin sinä itsekin. Vaikka miten kertoisi yksityiskohtaisesti kokemuksensa jollekin muulle, se ei ikinä ole ihan se sama juttu. Itse en ikinä haluaisi antaa sellaista taakkaa kenellekään yksin kannettavaksi sanoi tutkimukset mitä hyvänsä.

Kaiken tuon sanottuani, kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että toivoin omilla lapsillani olevan sisaruksia. Joskus aikaisemminkin jo kerroin täällä blogissa, että syy siihen, että halusin yrittää raskaaksi tulemista jo varsin nuorena, on se, että olin vain 19-vuotias, kun minulta poistettiin toinen munasarja ja hoitava lääkäri sanoi ihan suoraan, että odottaminen voi olla kohdallani ihan kohtalokasta. Toinenkin munasarja oli lopetusuhan alla, mutta olin siinä mielessä onnekas, että myös Karkin ja Peetun isä tunsi olevansa valmis lapsiperheen vanhemmaksi.
Hartain toiveeni oli tulla raskaaksi ja että jos näin käy, saada lapselleni vielä sisarus.
Karkilla ja Peetulla on ikäeroa noin kolme vuotta ja kuukausi. Ysärin alussa suositeltiin, että kolmen vuoden ikäero on hyvä, koska silloin lapsi ehtii saamaan täyden huomion pikkulapsiaikanaan ja äiti elpymään vauvavuosista. No, muusta ei ole kokemusta ja meillä tuo toimi tosi hyvin. Silti tiedän, että ikäeron lyhyys tai pituus ei ole mikään takuu sille, että lapsista tulee kavereita.
Siinä olen kyllä ihan samaa mieltä Soinin kanssa, että kaksi lasta ei todellakaan mene siinä samassa kuin yksi. Yhden lapsen kanssa on varsin helppo aika pian välittömien vauvakuukausien jälkeen jatkaa samansuuntaista elämää kuin ennen synnytystä. Kaksi lasta on teknisesti, logistisesti ja henkisesti lauma. Yhden lapsen kanssa voi vielä olla nuoripari, jolla on vauva, kahden kanssa sitä on auttamattomasti lapsiperhe.
Oikeastaan olisin toivonut vielä lisää lapsia – toisen kaksikon, kun Peetu on kouluiässä – mutta elämä päätti toisin. Kaikkea ei voi suunnitella ja päättää etukäteen, vaikka kuinka haluaisi. Toisaalta, jos nyt eteen sattuisi ihana boyfriend, jolla on vielä kotona asuvia lapsia, se tuntuisi oikein kivalta ajatukselta.

En nyt ehkä kuitenkaan tohdi väittää, että vanhemmat, jotka päättävät, että yksi lapsi riittää, ovat itsekkäitä tai väärässä. Silti tuntuu kyllä aika hankalalta niellä Heikki Soinin yksilapsisuuden ylistystä ihan sellaisenaan. Tai itselleni ainakin tuosta jää sellainen kuva, että siinä nyt yritetään perustella yhden lapsen periaatetta lapsen edulla ja epämääräisillä tutkimustuloksilla, vaikka kysymyksessä on ensisijaisesti vanhemman/vanhempien mukavuudenhalu.
Vanhan afrikkalaisen sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mintun kylästä sattui onneksi löytymään lauma upeita naisia, ihania ihmisiä, joita saan kutsua siskoikseni. He ovat olleet elämässäni lähestulkoon niin kauan kuin muistan (ja jotkut jo ennen sitä. 8 ja puoli tuntia nuoremman Kaisun kanssa oltiin samaan aikaan synnytyslaitoksella ja samalla autolla kuulemma tultiin kotiin) – ihan kuin siskojen kuuluukin.
Mukavuudenhalussa ei ole mitään pahaa, enkä väitä, että ainoana lapsena kasvamisesta välttämättä koituisi lapselle sen suurempia ongelmia, jos ympärillä on tosiaan se koko kylä. Mutta voisihan omien valintojen perusteet tunnustaa ja sanoa suoraan, ihan niinkuin ne tekivät seitkytluvullakin. Turha siihen mitään “ainoissa lapsissa on tulevaisuus” -tutkimuksia on vetää mukaan.