Facebookissa on virinnyt useampikin keskustelu aiheesta “montako lasta pitäisi hankkia”. Kaiken taustalla on ilmeisesti Suomen telkkarissa näytetty asia-/keskusteluohjelma (en pysty täällä katsomaan edes YLE-areenasta, joten ihan tarkkaan en osaa sanoa), jonka raflaava otsikko on “Ainoissa lapsissa on tulevaisuus”.
Ihan heti alkuun haluan alleviivata peruselämänfilosofiani, joka menee suunnilleen niin, että kaikenlainen yhteiskunnan tai sosiaalisen paineen kautta tuleva määrääminen ja säätäminen on mielestäni syvältä ja ei moderniin, liberaaliin ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan mitenkään kuuluva piirre. Kaikki tekee just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, jos se toisia loukkaamatta, alistamatta tai muuten vahingoittamatta onnistuu.
Lapsien hankkiminen tai hankkimatta jättäminen, lapsien lukumäärä ja mahdollisten sisarusten välinen ikäero kuuluu samaan kategoriaan mielestäni. Kukin tekee niinkuin itsestä tuntuu hyvältä ja siihen ei pitäisi kenelläkään olla mitään sanomista niin kauan, kun kaikki voi hyvin.
Paitsi että mielestäni lapsia ei hankita. Niitä saadaan, toivotaan tai suunnitellaan, mutta miten kaikki sitten lopulta menee – sen tietää vasta jälkeenpäin. Oli sitten kysymys biologisista tai muilla tavoilla odotetuista ja toivotuista lapsista.
Itse olen ainoa lapsi. Voin kertoa, että harva stereotypia on jaksanut raivostuttaa niin paljon kuin se, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja – että he kuulemma saavat aina kaiken, mitä haluavat. Tai että he ovat Heikki Soinin kirjoituksen mukaan yksinäisiä despootteja. Ja ainoat lapset saavat kaiken lisäksi vanhempiensa jakamattoman huomion, mikä nyt tekee heistä vähintäänkin narsisteja.
No, itselläni suurin toive – lapsena ihan ääneen lausuttu ja vielä teininäkin hiljaa mielessä – oli, että saisin sisaruksen. Kysymys ei ollut välttämättä siitä, että olisin kaivannut seuraa tai sisaruksen muodossa tulevaa parasta kaveria. Mutta kuitenkaan en saanut sitä, mitä kaikkein hartaimmin halusin, omaa sisarusta. Se siitä “saavat kaiken, mitä haluavat” -myytistä..
Ja mitä tuohon huomion keskipisteenä olemiseen tulee – ensinnäkin vanhempani tekivät todella paljon töitä ja jouduin viettämään pitkiä aikoja yksin kotona ja toisekseen sitten, kun lopulta “pääsin” jakamattoman huomion kohteeksi, olisin tosi mielelläni halunnut, että perheessä olisi ollut joku toinenkin, jonka ansiosta peruskiltin Mintun satunnaiset toilailut olisivat päätyneet omaan mittaluokkaansa. Eli jakamassa sitä kuuluisaa huomiota.
En tiedä johtuuko noista lapsuusajoista vai mistä, mutta en edelleenkään tykkää olla pitkiä aikoja yksin kotona ja huomaan käyttäytyväni ihan samoin kuin 12-vuotiaana, kun pimeä koti tuntuu liian painostavalta (= kaikki mahdolliset valot päälle, telkkari/radio/tai nykyisin spotify päälle ja illallisen/voileipäpinon kanssa omaan sänkyyn peiton alle).
Ihan lapsena toivoin sisarusta kaveriksi. Olisi ollut edes jotain seuraa perheen lomamatkoilla, kesäreissuilla mummulassa ja niinä kaikkina iltoina, kun sekä äiti että isä olivat töissä. Myöhemmin teininä ja jo vähän sitä ennenkin kaverit muuttuivat tärkeiksi, enkä enää tuntenut kroonisesti oloani yksinäiseksi, toivoin, että olisi ollut edes joku toinenkin antamassa perspektiiviä. Joku muukin viemässä huomiota ja käymässä edes osan perusteiniriidoista ja kasvutaisteluista.
Aikuisena olisin ollut iloinen, jos joku muukin olisi ollut se, joka soittaa liian harvoin ja vain silloin, kun tarvitsee lastenvahtia. Nyt vuodenvaihteessa koin todella sydämessäni sen, miltä tuntuu olla ainoa lapsi, kun äiti sairastuu vakavasti. Mikä helpotus olisikaan ollut, jos olisi ollut sisarus asumassa hiukan lähempänä Tamperetta! Tai edes olemassa.
Hiukan sivuun aiheesta, mutta äiti voi nyt jo niin paljon paremmin. Kuntoutus on sujunut todella uskomattoman hyvin – paljon paremmin, mitä kukaan uskalsi ennustaa silloin, kun vuodenvaihteessa kävin äitiä Tampereella tapaamassa. Pääsiäisen jälkeen olen menossa pitkäksi viikonlopuksi kotikulmille – sen jälkeen sitten enemmän tilannepäivitystä tänne teillekin.
Että on ainoa lapsi, on aika hurjan iso taakka sille lapselle. Mitenkään tuomitsematta niitä, jotka siihen ratkaisuun päätyvät, mutta kysymys ei ole vain sisarusten välisestä mahdollisesta ystävyydestä (tiedän, että olen onnekas, koska Karkki ja Peetu ovat niin hyviä kavereita!), eikä oikeastaan edes seurasta. Sisarus on ainoa henkilö maailmassa, joka oikeasti voi tajuta perhedynamiikan ja neljän seinän sisällä tapahtuvat asiat samalla tavalla kuin sinä itsekin. Vaikka miten kertoisi yksityiskohtaisesti kokemuksensa jollekin muulle, se ei ikinä ole ihan se sama juttu. Itse en ikinä haluaisi antaa sellaista taakkaa kenellekään yksin kannettavaksi sanoi tutkimukset mitä hyvänsä.
Kaiken tuon sanottuani, kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että toivoin omilla lapsillani olevan sisaruksia. Joskus aikaisemminkin jo kerroin täällä blogissa, että syy siihen, että halusin yrittää raskaaksi tulemista jo varsin nuorena, on se, että olin vain 19-vuotias, kun minulta poistettiin toinen munasarja ja hoitava lääkäri sanoi ihan suoraan, että odottaminen voi olla kohdallani ihan kohtalokasta. Toinenkin munasarja oli lopetusuhan alla, mutta olin siinä mielessä onnekas, että myös Karkin ja Peetun isä tunsi olevansa valmis lapsiperheen vanhemmaksi.
Hartain toiveeni oli tulla raskaaksi ja että jos näin käy, saada lapselleni vielä sisarus.
Karkilla ja Peetulla on ikäeroa noin kolme vuotta ja kuukausi. Ysärin alussa suositeltiin, että kolmen vuoden ikäero on hyvä, koska silloin lapsi ehtii saamaan täyden huomion pikkulapsiaikanaan ja äiti elpymään vauvavuosista. No, muusta ei ole kokemusta ja meillä tuo toimi tosi hyvin. Silti tiedän, että ikäeron lyhyys tai pituus ei ole mikään takuu sille, että lapsista tulee kavereita.
Siinä olen kyllä ihan samaa mieltä Soinin kanssa, että kaksi lasta ei todellakaan mene siinä samassa kuin yksi. Yhden lapsen kanssa on varsin helppo aika pian välittömien vauvakuukausien jälkeen jatkaa samansuuntaista elämää kuin ennen synnytystä. Kaksi lasta on teknisesti, logistisesti ja henkisesti lauma. Yhden lapsen kanssa voi vielä olla nuoripari, jolla on vauva, kahden kanssa sitä on auttamattomasti lapsiperhe.
Oikeastaan olisin toivonut vielä lisää lapsia – toisen kaksikon, kun Peetu on kouluiässä – mutta elämä päätti toisin. Kaikkea ei voi suunnitella ja päättää etukäteen, vaikka kuinka haluaisi. Toisaalta, jos nyt eteen sattuisi ihana boyfriend, jolla on vielä kotona asuvia lapsia, se tuntuisi oikein kivalta ajatukselta.
En nyt ehkä kuitenkaan tohdi väittää, että vanhemmat, jotka päättävät, että yksi lapsi riittää, ovat itsekkäitä tai väärässä. Silti tuntuu kyllä aika hankalalta niellä Heikki Soinin yksilapsisuuden ylistystä ihan sellaisenaan. Tai itselleni ainakin tuosta jää sellainen kuva, että siinä nyt yritetään perustella yhden lapsen periaatetta lapsen edulla ja epämääräisillä tutkimustuloksilla, vaikka kysymyksessä on ensisijaisesti vanhemman/vanhempien mukavuudenhalu.
Vanhan afrikkalaisen sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mintun kylästä sattui onneksi löytymään lauma upeita naisia, ihania ihmisiä, joita saan kutsua siskoikseni. He ovat olleet elämässäni lähestulkoon niin kauan kuin muistan (ja jotkut jo ennen sitä. 8 ja puoli tuntia nuoremman Kaisun kanssa oltiin samaan aikaan synnytyslaitoksella ja samalla autolla kuulemma tultiin kotiin) – ihan kuin siskojen kuuluukin.
Mukavuudenhalussa ei ole mitään pahaa, enkä väitä, että ainoana lapsena kasvamisesta välttämättä koituisi lapselle sen suurempia ongelmia, jos ympärillä on tosiaan se koko kylä. Mutta voisihan omien valintojen perusteet tunnustaa ja sanoa suoraan, ihan niinkuin ne tekivät seitkytluvullakin. Turha siihen mitään “ainoissa lapsissa on tulevaisuus” -tutkimuksia on vetää mukaan.
34 Comments
Aivan ihana kirjoitus, Minttu! Itselläni ei ole kokemusta ainoana lapsena olosta, ei omasta lapsuuden perheestäni eikä varsinkaan oman jälkikasvun kannalta (no tokihan esikoinen oli hetken ainoa, mutta…) Joskus olen pohtinut sitä voiko isommassa perheessä lapsi toivoa olevansa ainoa juuri siksi, että saisi tuota jakamatonta huomiota. Olenkin omiltani asiaa kysellyt ja heidän vastauksensa on että ei, koska nyt on aina joku kaveri jonka kanssa jakaa asiat. Silti kuten sanoit, lapsia ei hankita ja jos niitä halutaan ja saadaan, on lukumäärä jokaisen perheen sisäinen asia 🙂
Ihana kuulla, että tykkäsit! Kovasti jäi itselleni pyörimään päähän sisaruskysymys vielä tämän postauksen julkaisun jälkeenkin. Oman sisaruksen kaipuu on ollut aina mulla tosi vahva – enkä tosiaankaan olisi halunnut olla se ainoa, jos se vain olisi ollut itsestäni kiinni. Siitä syystä taisin kirjoittaa vähän turhankin jyrkästi yhden lapsen perheistä ja etenkin unohdin painottaa täysin sitä, että monet ovat ovat yksilapsisia vastoin omaa tahtoaan. Eli tosiaan, kaikkien pitää ja kuuluu miettiä omat perusteensa perhesuunnittelulle, lapsiluvulle, ikäeroille etc. ja sitten voi vain toivoa, että kaikki menee ainakin suunnilleen niinkuin on toivonut.
Oon ensinnäkin ihan samaa mieltä siitä, että se ei ole kenenkään asia paitsi vanhempien, kuinka monta lasta hankitaan. Jännä miten lapsin liittyvät jutut ovat varsinkin netissä niin kovan arvostelun alla.
Perheen dynamiikkaan ja lapsen kasvatukseen vaikuttaa niin monta muutakin asiaa kuin lapsimäärä! Esimerkiksi kuinka läheisiä ollaan suvun tai ystävien kanssa. Mulla on parikymmentä serkkua, joista osan kanssa olen ollut läpi lapsuuden tosi paljon tekemisissä. Toisaalta omaa sisarusta en vaihtaisi mihinkään.
Maapallon tulevaisuutta ajatellen olisi paras, jos kaikki hankkisivat niin vähän lapsia kuin suinkin mahdollista. Pitäisi kyseenalaistaa enemmän sitä, haluaako oikeasti lapsen vai onko se vai joku yhteiskunnan asettama vaatimus. Sitten toisaalta toisessa ääripäässä eli esimerkiksi uskonnon takia 5+ lasta hankkivissa perheissä kyseenalaistaisin aika lailla, että onko se enää lasten kannalta hyvä järjestely.
Mikä on hyvä yhdelle perheelle – ei tosiaankaan välttämättä toimi toisella. Itselläni ei ollut valitettavasti mitenkään erityisen läheiset suhteet lapsena suvun ja serkkujen kanssa. Onneksi tosiaan löysin rakkaat tyttökaverini, joiden kanssa pidetään edelleenkin yhtä – muuten olisin kasvanut varmasti vieläkin yksinäisemmäksi.
Olin jo hiukan sivuamassa tätä juttua kirjoittaessani, että sisarusten ei ole omasta mielestäni millään muotoa pakko olla biologisia. Mutta sitten onneksi tajusin, että adoptio on ihan oma maailmansa ja en tiedä siitä käytännössä mitään. Parempi siis pitää suu kiinni, mutta se ei muuta sitä, etteikö mielestäni adoptiolapsiperheissä pätisi tismalleen samat lainalaisuudet sisarussuhteissa.
Meinaa aina vähän harmittaa, kun luen arvosteluja uskonnon takia lasten hankkimisesta. 😉 Ensinnäkin lapsia saadaan. Ja kuka on oikea henkilö sanomaan, että mikä on lasten kannalta oikea järjestely? 🙂 Oli niitä lapsia sitten yksi tai 15. Tai jotain siltä väliltä.. Olisi mielenkiintoista tietää kuinkahan monta huostaanotettua lasta on ihan vain sieltä kaksilapsesta perheestä ja kuinka monta sieltä 10-lapsisesta. Toki on ongelmia myös suurissa perheissä. Suuret on ilot ja suuret on surut. 🙂 Suomessa kuitenkin nykyään syntyvyys on liian vähäistä? En toki ota kantaa maailman väkimäärään. Ja siihenkin on varmaan korkeimmalla henkilöllä omat suunnitelmansa. Ei ihmisten tarvi mielestäni liikaa pohtia sitä asiaa. Toki jos ei omaa mitään uskonnollisuutta, sitä voi olla vaikea ymmärtää! Ymmrärän senkin. 😀 Ja järki voittaa helposti.
Mutta toivon, että muistaisimme olla kaikki kunnioittavia toisiamme kohtaan ja nähdä positiiviset puolet ja suuren rikkauden myös suurissa perheissä! Niitäki asioita on paljon. 🙂 Jättää sen lapsiluvun perheen keskeiseksi asiaksi ilman negativiisia kommentteja yksilapsisille perheelle tai monilapsiselle. Ja suuren perheen iloja ei välttämättä sellainen ihminen voi edes tajuta/ymmärtää, joka ei ole nähnyt läheltä suuren perheen elämää. Yksi syy perheiden väsymiseen on yhteiskunnan paine ja suhtautuminen suuriin perheisiin nykypäivänä. Suuret perheet joutuvat väkisinkin kuulemaan todellakin tökeröitä kommentteja. Vaikka itse olisivatkin onnellisia ja tyytyväisiäkin. Toki myös väsyneitä varmasti joskus! Mutta niin on myös väsyneitä yhden lapsen äitejä ja isiä. Omassa lähipiirissäni on kaikenlaisia perheitä. On niitä yhden lapsen perheitä ja 10 lapsen perheitä. En ole IKINÄ kuullut kenenkään 10 lapsisen perheen lapsen sanovan, että hänellä on liikaa sisaruksia. En yhdenkään. Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä kiitollisempia olemme sisaruksista. 🙂 Itselläni ei ole montaa sisarusta ja aina olisin halunnut enemmän. Mutta kuten sanoin lapsia ei aina saa montaa vaikka olisi kuinka uskonnollinen. 😀 Kun taas sitten yksilapsisen perheen lasten olen kuullut sanovan, että he olisivat halunneet sisaruksia ja joillekin kavereilleni se on tosi kova paikka, vaikka osa ei ole millään tavalla uskonnollisia. Niinkuin sinä ymmärrät varmasti heitä.
Kaikki väsyvät aivan varmasti joskus! Siitä ei pitäisi syyttää lapsilukua eikä mitään muutakaan – sellaista se elämänä vain aina välillä on.
Itse en ole tosiaan koskaan edes oikein sisäistänyt tuota ikävää suhtautumista perheisiin, joissa on hyvin monta lasta. Ehkä ensisijaisesti siksi, että ystäväpiirissäni suurin sisarusluku on neljä, mikä ei vielä mielestäni ole kuin vähän keskivertoa isompi.
Mutta varmaan se on tuo normista poikkeaminen, joka ulkopuolisia närästää ja ehkä, jos perhe on vielä uskonnollinen, se lisää vain vettä myllyyn. Itse olen edelleenkin sitä mieltä, että sekä lapsiluku että elämänkatsomusasiat ovat jokaisen oma asia.
En ole myöskään ikinä kuullut lapsesta tai aikuisesta, jolla on monta sisarusta ja joka olisi toivonut vähemmän! Sitähän tuo artikkeli, joka minutkin tänne yllytti puhisemaan, vähän yrittää väittää. Etta lapset muka olisivat onnellisempia, kun voisivat välttää sisarusten kanssa kilpailemisen. Jotenkin en vaan voi uskoa, että asia olisi näin!
Itse olen sitä mieltä että kyllähän ne sisarukset aina ainakin jossain vaiheessa kilpailee ja yrittää hahmotella omia heikkouksia ja vahvuuksia sisareensa nähden mutta mä olen ite siskoni kanssa siitä pahimmasta kränä vaiheesta päässyt jo ohi muutama vuosi sitten!:D
Ja mulla oikeesti välillä kun ajattelen näitä suomen väkilukua ja sen nostamiseksi pitäisi tehä enemmän lapsia ja maaiman väkiluvub takia vähemmän lapsia ja 20-25v olisi se “ideaalinen aika” tulla raskaaksi koska lisääntymiskyky idk sth ..eli juuh mulle ainakin yhteiskunnan nää jutut välillä aiheuttaa paineita xD
Yhteiskunnan painostus suuntaan tai toiseen pitäisi mun mielestä jättää yksilötasolla ihan omaan arvoonsa!
Varmasti sisarusten välillä on kinaa ja kilpailua – ihmisiähän sitä vain ollaan. Sellaista se on ollut meilläkin, mutta silti olen sitä mieltä, että sisarus on lahja!
Hyvä kirjoitus ja ihan samaa mieltä olen! Itse olen kolmesta tytöstä keskimmäinen, ja vaikka meillä siskojen kanssa oli aikamoiset väännöt nuorempana, olen silti ehdottomasti sitä mieltä, että siskot ovat paras asia, jotka olen vanhemmiltani saanut. En vaan osaa kuvitella elämää ilman heitä, ja juuri tuo perhedynamiikan (ja muidenkin asioiden) tajuaminen on yksi suurimmista asioista. Itse en ole jostain syystä löytänyt aikuisiällä niitä ihan superläheisiä ystäviä, niin senkin vuoksi siskot on erityisen tärkeitä. Itsellä ei ole vielä lapsia, ja välillä mietin, että jos lapsia saan niin yksikin riittäisi ihan hyvin, mutta sitten muistuu mieleen omien sisarusten tärkeys (miehellä sama tilanne), ja ajattelen että ainakin kaksi lasta olisi kiva. Mutta saa nähdä miten käy, koska niinhän se on, että lapsia ei hankita, niitä saadaan.
Niinhän se on – suunnitella voi, mutta milloinkaan ei voi tietää, miten käy. Tunnen olevani niin hurjan onnekas, kun sain Karkin ja Peetun! (Ja, että sain juuri heidät!)
Ihan samaa mieltä!
Itse aloin vasta lukioiässä saada niitä läheisiä kavereita ja lapsena sisko ja naapuri oli mun kavereita. Uskon että olisin ollut pentuna paljon yksinäisempi jos ei olisi voinut siskon kanssa leikkiä xD x)
Ihana lukea sinun ajatuksia Minttu ja saada tuoreimmat kuulumiset vaikkemme asukkaan enää samassa kaupungissa! Idasta, esikoisestani oli tulla ainoa lapsi (14 vuotta) kunnes intuitioni (ja onni) vei voiton ja sain Theon muutama kuukausi sitten vaikkei miestä ole mailla halmeilla lähipiirissäni. Observoin mielenkiinnolla mitä heidän sisarusdynamiikka tulee pitämään sisällään suuresta ikäerosta johtuen..tällähetkellä Ida kutsuu pikkuveljeään hamsteriksi – kai sekin on rakkautta. Ja onko Theosta sitten mitään lievitystä siihen yksinäisyyteen jota Ida sanoo kokeneensa ainoana lapsena. Koskaan en kuitenkaan ole mielestäni kuunnellut mitä muut sanovat perheestäni tai valinnoistani, saatikka nojannut tutkimuksiin ideaalisista perhekompositioista, ja juuri minulle se on ollut omin tie.
Mä uskon, että ikäerolla ei ole kovinkaan suurta merkitystä. Ida varmasti muistaa yksinäiset vuodet aina, mutta niiden merkitys laimenee sen myötä, kun pikkuveli kasvaa. Ja siis teiniltä nimitys “hamsteri” on mitä suurimman rakkauden osoitus!
Kaikkea hyvää teidän perheelle! <3
Mub mielestä se on tosi hyvä ettet mieti liikaa muiden esim.tutkijoiden mielipiteistä. 🙂
Moi Minttu,
Kiitos hyvästä kirjoituksestasi.
Sen verran haluan kirjoitustani selventää, että tarkoitukseni ei suinkaan ollut tutkimuksiin viittaamalla ylistää yksilapsisuutta. Halusin ainoastaan murtaa sitkeitä negatiivisia käsityksiä, joita ainoana lapsena kasvaneisiin tavataan liittää.
Omaa mukavuudenhaluani en yhden lapsen isänä pyri ollenkaan kiistämään.
Aurinkoista kevättä.
Ooo, vau! Ihan oikea yle-henkilö kommentoi mun postausta! 🙂
Kiitos tarkennuksesta. Luin kirjoituksesi useamman kerran ja päällimmäiseksi jäi fiilis, että haluat viestittää, että yhden lapsen strategia on paras ratkaisu sekä vanhemmille että lapselle. Etenkin, jos ajatellaan lapsen menestystä myöhemmin elämässä. Ymmärrän helposti, että juuri sinulle ja sinun kaltaisillesi hyvin koulutetuille akateemis-taiteellisille freelancereille (arvaus) se on ihana ja helppo vaihtoehto – ja vielä parempi, jos sopivien tutkimusten varjolla voi perustella, että se on myös lapsen etu. 70-luvun avainkaulalapsen kokemus ei varmastikaan ole verrannollinen 2010-luvun tiedostavien yhden lapsen strategian valinneiden vanhempien lapsen kokemukseen ja sikäli myönnän hiiltyneeni aivan turhasta.
Mitä oikeastaan halusin sanoa, on se, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Postmodernissa, pirstoutuneessa yhteiskunnassa kylämeininki on helpointa saavuttaa sisarusten kautta. Kaltaisesi kulttuurityöntekijä löytää varmasti lapselleen riittävän määrän kusiineja, vaikka biologisia sisaruksia tai serkkuja ei olisikaan. Ainakin toivon niin.
Ihanaa kevättä myös sulle Heikki ja tosi mahtavaa, että kävit kommentoimassa!
Hieno kirjoitus! Lapsia tulee tai ei, toivoo tai ei, enkä oo koskaan ymmärtänyt, miksi sitä pitäisi perustella.
Sisarukset ei kyllä aina ymmärrä perhedynamiikkaa eikä muista lapsuudessa tapahtuneineita asioita ollenkaan samalla tavalla.
No mm. teikäläistä mietin paljon varsinkin sen jälkeen, kun olin painanut “julkaise” -nappia blogissa. Eihän mikään ikinä oikeastaan ole niin kovin selkeää tai helpon suoraviivaista. Ja se, että ollaan sisaruksia ja jaetaan osittain sama historia ei välttämättä ole mikään tae sille, että olisi olemassa jokin yhteisymmärrys.
Jooh.esim mulla ja siskolla on joskus ollut toistuvaa kränää siitä jos ollaan löydetty jotain meidän vanhoja kamoja esim.linkkarit ja siitä alkaa kinastelu et kumpi on kumman ja molemmat muistaa asian eri lailla..xD
Kyllä samassa perheessä vietetty sisaruus silti jaettu historia ja jaettu yhteisö.
Kuopuksena (siihen maailmanaikaan) isolla ikäerolla sisaruksiin jaan jossain mielessä kokemusta olla ainoa lapsi 🙂
Aivan varmasti, juuri näin!
Hyvä kirjoitus! Lause “Että on ainoa lapsi, on aika hurjan iso taakka sille lapselle” kolahti tosi lujasti. Olen myös ainoa lapsi ja muuttanut kotoa kuusi vuotta sitten. Vieläkin koen, että napanuora ei ole katkennut. Ja mitä enemmän minuun takerrutaan, sitä enemmän vetäydyn. En viihdy enää kotona niin hyvin, kun on tottunut omaan rauhaan, ja vanhempien on tätä vaikea käsittää. Asunhan kuitenkin 50 minuutin ajomatkan päässä… 3 kk:n ulkomaanreissuni viime syksynä oli vähintäänkin kriisin paikka. 😉 En mitään tässä maailmassa toivoisi niin paljon kuin sitä, että mulla olisi sisaruksia! Samaistun siis täysin ajatuksiisi omien lapsien lukumäärästä ja siitä tunnemylläkästä, minkä vanhempien sairastuminen (tai pelko siitä) voi aiheuttaa. Olen kuullut myös monta “sä et ole sellainen tyypillinen hemmoteltu ainoa lapsi” -kommenttia. Niin no miksi olisin?
Toivottavasti äitisi vointi jatkaa kohentumistaan. Ja sun tyttäret vaikuttaa todella fiksuilta tyypeiltä ja sun suhteesi heihin mahtavalta. 🙂
Kiitos Annni ihanasta kommentistasi! Tiedän, että meitä ainokaisiakin on, tietenkin, erilaisia, mutta tunnistan tosi hyvin myös tuon sun kokeman irtipyristelyn tarpeen!
Aivan totta. Sisarukset ovat tärkeitä toisilleen. Onneksi sain toisenkin pojan. Veljekset ovat tärkeitä toisilleen ja heillä on eri maailma kuin vanhempien maailma.
Lapset ovat tosiaankin lahja – ja monet ovat tahtomattaan yhden lapsen perheitä. Itse olen kyllä niin onnellinen Karkista ja Peetusta – ja että heillä on toisensa.
Taas kerran Minttu! Kykysi pukea asiat sanoiksi on upeaa. Kiitos että kirjoitit tämän. Toiseen postaukseesi: saat olla vain ylpeä siitä mitä olet. Joitakin kertoja vauvapalstaa lukeneena, olen huomannut, että siellä taitaa “tyhjät säkit” huudella eniten. En ymmärrä mihin tarvitaan sellaisia keskusteluja. Tietty sananvapaus kaikilla, mutta kohtuus siinäkin. Iloista kevättä!
Aurinkoista ja ihanaa kevättä sullekin MinttuNen! Sananvapaus on toki tärkeää, mutta sen varjolla ei kuitenkaan mielestäni saisi alkaa loukkaamaan toisia. Ei niin, että olisin nyt ollut mitenkään varsin syvästi loukkaantunut, mutta noin niinkuin perusperiaattena ajattelemisen arvoinen.
Mun mielestä on kans todella ärsyttävää ja inhottavaa, kun puututaan siihen montako lasta perheessä on ja yleistetään stereotypioita.. Yksilapsista perheistä tai 10-lapsisista perheistä.. Itselläni on 4 sisarusta ja olisin aina halunnut vielä enemmän sisaruksia. :’D
Itse aion ottaa kaikki lapset vastaan ja pidän lapsia suurena lahjana. En tokikaan tiedä tulenko saamaan yhtään lasta. Mutta toivoa voin! Ja toivon, että suuriin perheisiinkin suhtauduttaisiin oikeasti asiallisesti.. Ja tukien! Yhtälailla yhden lapsen äiti voi olla väsynyt ja aina lapsien lukumäärä ei korreloi väsymyksen ja ongelmien kanssa. Toki myös suurilla perheillä on ongelmansa ja toivoisin yhteiskunnan suhtautuvan paremmin suuriin perheisiin. Koska yhtä oikeutettu monilapsisen perheen äiti on väsymykseen kuin entä jos lapsia olisi yksi tai kaksi. 🙂 Lapsissahan se tulevaisuus on. Syntyvyys Suomessa laskee koko ajan.
Jotkut ihmiset vain haluavat esim. uskonnon (tai muiden syiden ja tarviiko ees syitä olla lapsien lukumäärään, kun ei tarvi olla siihen perus 1,2 lapsiseen perheeseenkään?) takia ottaa lapsia vastaan. Ja kuka sitä on sanomaan onko yhtään huonompi juttu jos on 10 lasta tai 2. Tai vaikka se yksi jos ei enempää saa. Siihenkin on vaan tyydyttävä.. Mutta ymmärrän kyllä todella, että olisit toivonut sisarusta. Minullakin on kavereissa ainoita lapsia ja he kyllä olisivat halunneet sisarusta. Toivoisin ihmisten todella ymmärtävän, että lapset ovat suuri lahja. Lapsettomuuskin on lisääntynyt huomattavasti viime vuosina, joten lapset eivät todellakaan ole itsestäänselvyys.
Yleiseen syntyvyyteen en halua ottaa kantaa, sillä mielestäni se on täysin eri keskustelu kuin perheiden sisäiset ajatukset lapsien toivotusta lukumäärästä.
Olet varmasti oikeassa siinä, että lapsiluku ei ole ainoa äitiä tai vanhempia ylipäätään väsyttävä tekijä. Yksikin lapsi voi uuvuttaa perusteellisesti, jos vauvalla on vaivoja, vanhemmat eivät saa nukuttua, odotukset ovat olleet liian korkealla ja on liian kriittinen oman “suorituksensa” suhteen eikä osaa levätä – tai vaikka mistä muista syistä hyvänsä. Toisaalta monta lasta voi tuottaa juuri sellaista iloa elämään, mitä on aina toivonut, isommat auttaa pienempien hoidossa ja muutenkin porukalla voi syntyä hyvä pöhinä, jossa väsymyksen sijaan on kaikilla hyvä olla. Kaikki on niin yksilöllistä ja tämäkin varmasti jossain määrin ihan tuurista ja sattumasta kiinni.
Olen ollut täysin tietämätön siitä, että perheisiin, joissa on paljon lapsia, suhtaudutaan jotenkin nurinkurisesti. Toisaalta niin kai se on, että jos vähänkään poikkeaa normista, heti on jollakulla asiasta sanottavaa. Itse olen kyllä sitä mieltä, että ulkopuolisilla ei tarvitse olla mitään mielipiteitä toisten elämänvalinnoista!
Hei Minttu,
Minun on pakko kommentoida tähän. Olen myös itse ainoa lapsi ja aika vahvasti eri mieltä kanssasi siinä, että ainoan lapsen rooli olisi taakka. Haluan alkuun korostaa, että tarkoitukseni ei ole provosoida tai saada sinut olemaan kanssani samaa mieltä, tarkoituksenani on herättää ajatuksia ja tuoda näkyviin toista näkökulmaa. Peace out siis 🙂
Minulla on ollut todella onnellinen lapsuus huolimatta vanhempien kiireistä ja minusta tuntuu, että olen nauttinut yksin leikkimisestä ja tietynlaisesta itsenäisyydestä.
Vanhempani toivoivat aina toista lasta, mutta sellaista ei koskaan siunaantunut. Tämä on ollut raastava asia vanhemmilleni ja koen nimenomaan siksi, että lapsia ei hankita, vaan saadaan. En lähtisi arvostelemaan yhden lasten perheitä ollenkaan, koska et voi koskaan tietää, millainen tilanne on ko. perheessä “johtanut” tilanteeseen.
“Sisarus on ainoa henkilö maailmassa, joka oikeasti voi tajuta perhedynamiikan…” Entäpä vanhemmat? Tässä lauseessa rajaat automaattisesti sen vaihtoehdon pois. Joku voi väittää, etteivät vanhemmat koskaan ymmärrä, mutta tässä olen ainakin itse poikkeus.
Olen hyvin läheinen vanhempieni kanssa ja olemme aina olleet kolmen kopla. Vain me ymmärrämme perhedynamiikkaamme, enkä koskaan ole kokenut, että tarvitsisin sisaruksia, joille puhua asiasta. Koska olen puhunut vanhemmilleni. Usko kun sanon, että teini-ikäni oli todella hankalaa ja olimme pisteessä, jossa homma meinasi lähteä käsistä minun suhteeni. Yhden lapsen kanssa ei siis todellakaan aina olla mukavuusalueella. Mutta kävimme sen kaiken läpi aina yhdessä, rehellisesti keskustellen. En ymmärrä, miksi vanhemmat rajautuisivat ymmärtävän osapuolen ulkopuolelle.
Ja jos hankkii yhden lapsen mukavuuden takia, mikä vika siinä on? Omien kokemusteni pohjalta koen, että lapsi voi elää todella onnellista elämää ilman sisaruksiakin.
“Olisi ollut edes jotain seuraa perheen lomamatkoilla, kesäreissuilla mummulassa..” Tässä viittaan myös edelliseen: miksi aikuiset rajataan ulkopuolelle? Minua kummastuttaa ajatus, että perhelomalla olisi yksinäinen olo, koska ovathan vanhemmat mukana?
Tottakai kaikki on myös perusluonteesta kiinni ja kuten sanoin, teini-iässä vanhemmat olivat pahinta, mitä tiedän. Mutta koen, että itselläni oli aina myös muita sukulaislapsia ja ystäviä, joiden kanssa viihdyin. Koulussa minua on kiusattu rankasti, joten en ole ollut kuitenkaan suosittu.
Minulla on muutama paras ystävä, joiden kanssa olen ollut ystävä lähes koko elämäni. En sano, että “olet kuin sisko”, koska tuo sanonta asettaa sisaruuden jotenkin ylempiarvoiseen asemaan. Miksei paras ystävä voi olla se kaikista läheisin, miksi se pitää rinnastaa sisaruuteen? Tässä moni, jolla sisaruksia on, voisi olla eri mieltä. En itse koe, että olisin erityisesti kaivannut sisarusta, koska minulla on ollut muutama niin läheinen ystävä. He ovat yhtälailla osa sisintäni ja osa identiteettiäni. Osa sydäntäni.
Kirjoitit myös, että olet joutunut hakemaan vanhempiesi huomiota. Ymmärrän täysin, että näkökulmasi ehkä kumpuaa myös tällaisen kokemuksen pohjalta. Sinä et ole pitänyt ainoana lapsena olemisesta, minä taas olen. Myönnän, että olen pienenä lapsena ollut ehkä hemmoteltu, mutta koen kasvaneeni ihan kelvoksi, kehitykelpoiseksi ihmisolennoksi.
Minä en tunne sinua, eikä pelkän kirjoituksen perusteella voi väittää tietävänsä toisesta henkilöstä mitään. Kommentoin siis tähän täysin tekstistä saadun tiedon perusteella. Yhteen kommenttiin on myös vaikea saada kaikkia ajatuksia ilman kärjistämistä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, samoin äidillesi ja tyttärillesi. Kiitos kirjoituksestasi 🙂
Hei LImago!
Kiitos hyvästä ja perusteellisesta kommentistasi!
Olen käynyt toista keskustelua samasta aiheesta facebook-seinälläni (valitettavasti blogilla ei ole omaa facebookia ja siksi linkitän kaikki blogijutut omaan profiiliini) ja siellä yksi läheisimmistä ystävistäni, blogissakin silloin tällöin vilahdellut Tuike, muistutti, että hänkin on ainoa lapsi – eikä ollut milloinkaan kokenut samanlaista yksinäisyyttä kuin mistä mina kirjoitan tässä. Päinvastoin, hän oli hyvin tyytyväinen ja viihtyi yksinäänkin niin kotona kuin perheenlomamatkoillakin. Tai niin, että kaverina oli vain vanhemmat.
Varmasti siis ainoan lapsen -kokemuksessa aika olennaista on suhde vanhempiin. Itselläni oli aina ihan ookoo hyvät välit, enkä todellakaan halua mennä siihen ansaan, että alkaisin syytellä vanhempiani siitä tai tuosta. He tekivät paljon töitä ja itse en ollut yksin viihtyvää sorttia. Ei sitä ehkä tarvitse sen enempää problematisoida.
Facebook-keskustelussa mainitsinkin jo, että tässä, osittain ehkä linkatun artikkelin nostattamassa tunnekuohussa kirjoitetussa blogijutussani, sivuutan ihan sivumaininnalla ne, jotka ovat yksilapsisia vastoin tahtoaan. Heitä on monta ihan ystäväpiirissäni ja siitä näkökulmasta luettuna juttuni saattaa tuntua jopa loukkaavalta. Se ei ole missään tapauksessa tarkoitukseni! Kirjoitan vain subjektiivisesti omasta kokemuksestani niin ainoana lapsena kuin kahden äitinäkin.
Ja ei, mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, jos yhden lapsen strategian perustana on mukavuus ja helppous. Sen sijaan sitä ei mielestäni pitäisi perustella aika heppoisilta tuntuvilla “tutkimuksilla” – vaan sanoa niinkuin asia on. Edelleenkin olen sitä mieltä, että tämä on kunkin perheen sisäinen asia, mutta jos aloittaa keskustelun kirjoittamalla mielipiteensä julkisesti, silloin koen, että minulla on myös julkisesti oikeus kritisoida päätöksen perusteita. Siis päätöksen perusteita, ei itse päätöstä.
Mutta tosiaan, itse en tykännyt olla ainoa lapsi, mutta tiedän, että monien mielestä se on ollut mukavaa.
Oikein aurinkoista ja onnellista kevättä! 🙂
Itelläni on sisko, joten oli kiva saada lukea toisenlaisestakin näkökulmasta asioita.
Olen itse ainoa lapsi ja en koe samanlaista taakkaa. Toki lapsuudessa välillä olisi kaivannut helppoa seuraa eli sisarusta, mutta hetket “mulla ei oo mitään tekemistä” kuulunevat jokaisen lapsuuteen. Olen saanut paljon huomiota mutta työtä on opetettu tekemään jo pienestä pitäen ja ns. turhuuksia on ostettu vain todella harvoin. Olen myös näin aikuisena huomannut, että viihdyn hyvin yksin, tunnen itseni ja tulen toimeen itseni kanssa. Monille tuttavilleni, jotka ovat kasvaneet useiden sisarusten ympäröimänä yksinolo on jotain aivan kamalaa ja tyhjät hetket on pakko täyttää jollakin. Osittain myös pakoillaan sitä, että välillä omissa nahoissa ei ole niin helppo olla. Toki tämä on myös luonnekysymys.
En koe että vanhemmat olisivat minulle taakka. Toki heidän vanheneminen aiheuttaa huolta ja myös surua, mutta en usko tämän olevan kiinni siitä että olen ainoa lapsi. Se on vain luonnollinen reaktio, että itselle rakkaista ihmisistä ei haluaisi luopua. Monet ystäväni ovat samassa tilanteessa ja koen että pystyn jakamaan näitä tunteita heidän kanssaan. Toisaalta olen myös nähnyt lähipiirissä yllättäviä kuolemia, se että saa nähdä vanhempiensa vanhenemisen ei ole mitenkään itsestään selvää. Tietenkin jokainen toivoo hyvää elämää loppuun asti.
Sisarukset eivät aina takaa taakan jakamista. Olen nähnyt lähipiirissä sisarussuhteita, joissa ei pidetä oikeastaan mitään yhteyttä, perinnönjako on lähinnä riitelyä tai vanhempien vanhetessa käytännön asioiden hoitaminen jää yhden sisaruksen hoidettavaksi.
Mielestäni lapselleen voi aiheuttaa muilla keinoin paljon pahempia taakkoja kuin se että ei ole sisaruksia.
Olet niin oikeassa monessakin asiassa – tai oikeastaan kaikessa, mitä kirjoitat kommentissasi! Monet tosiaankin vaikuttavat viihtyneen/viihtyvän ainoina lapsina. Uskon tosi paljon siihen, että luonne- tai tempperamenttierot selittävät paljon sitä, miltä sisarettomuus tuntuu. En viihtynyt yksin lapsena, enkä viihdy yksin nyt – sillä tosin ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kokisin elämäni tylsäksi tai “että ei oo mitään tekemistä”. Saatoin lapsena telkkaria katsellessani tuntea oloni tosi yksinäiseksi, kun olin yksin, vaikka en olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin katsoa telkkaria.
Ja ymmärrän hyvin myös sen, että sisarusten olemassaolo ei takaa sen paremmin ystävyyttä kuin taakan jakamista myöhemmin. Tässä suhteessa tunnustan eläneeni ruusunpunaiset lasit silmillä, koska itselläni kaipaamaani sisarusta ei ollut. Ja sitten toisaalta olen ollut hyvin onnekas, että ainakin tähän asti Karkin ja Peetun sisaruussuhde on ollut lämmin ja läheinen.
Vanhempien lapsille aiheuttamat taakat… kyllä todellakin, jos niitä alkaisi laittamaan pahemmuusjärjestykseen, se että ei suo lapselleen sisarusta, vaikka voisi, on aivan 100 % varmasti sieltä lievimmästä päästä. Ihan ehdottomasti! Mutta tämän jutun tarkoituksena ei ollut listata erilaisia taakkoja – vaan valottaa minun henkilökohtaista näkemystäni ainoan lapsen kokemuksesta.