Tänään esittelyssä eilinen toimistoasuni. Piti tietty laittaa se tänne jo eilen, mutta kävin töiden jälkeen ensimmäistä kertaa elämässäni kundalini-joogassa. Vaikkei se perinteisen fyysisesti olekaan raskasta, olin aivan loppu, kun pääsin kotiin. Illallisen jälkeen en kyennyt kuin raahautumaan sänkyyn. No, tulipahan kerrankin nautittua kunnolliset yöunet myös viikolla!
Mutta siis eilen officella edustin Gannin mustassa t-paidassa, jonka rinnuksessa oleva pinkki “Pardon my Frech” -painatus toimi inspiraation lähteenä varsin mielenkiintoiselle lounaspöytäkeskustelulle. Aluksi naureskeltiin, että paita on virallinen maanantai-vaatteeni (miten niin pahalla päällä maanantaisin??), mutta sitten alettiin puhua kiroilusta enemmänkin.
Keskustelun perusteella (eli täydellisen tieteellisesti!) voimasanojen käytön voi helposti jakaa kolmeen kategoriaan “käyttötarkoituksen” mukaan:

1. Noituminen – spontaani tai lähes spontaani reaktio, kun esim. satuttaa itsensä, rikkoo jotain, bussi lähtee nenän edestä etc.
2. Adjektiivin tapaan – korostamaan jonkin asian huonoutta (“ihan paska”) tai mahtavuutta/cooliutta (“helvetin hieno”)
3. Välimerkkinä – erityisesti nuorisolaisiin kuuluvien käyttämä puhetapa, jossa normaalit täytesanat (esim. “ööö” tai “tota”) korvataan vapaavalintaisella, mutta useimmiten sillä v:llä alkavalla kirosanalla (Ruotsissa f:llä, mutta ei esimerkkejä, sillä tämä on edelleen hyvän mielen blogi!)

Meidän tätiraatimme (keskustelussa oli mukana myös miespuolisia tätejä) oli hyvin helppo tuomita kohta 3. huonona käytöksenä, tapojen puutteena, nuorison epävarmuutena ja osoituksena sanavaraston köyhyydestä. Nuorisolaiset voivat aivan vapaasti olla eri mieltä.
Kohdat 1. ja 2. herättivät enemmän keskustelua.
Voimasanojen käyttö noitumiseen vaikuttaa kaikkein hyväksyttävimmältä ja jotenkin täyttävän kiroilun alkuperäisen tarkoituksen. Ehkä kipu varpaassa, jonka on juuri onnistunut potkaisemaan kipeästi kaapin kulmaan, ihan oikeasti vähän helpottaa, kun päästää suustaan muutamat ärräpäät?
Puheen tehostaminen kirosanoja käyttämällä jakoi eniten porukkaa. Osa oli sitä mieltä, että kyseessä on sama energia ja spontaanin ilmaisun tarve kuin yllättävissä tilanteissakin. Jotkut asiat eivät vaan saa asianmukaista voimaa, jos voimasanojen käyttö on täysin pannassa (esimerkkinä mainittiin urheilukisojen aiheuttamat tunnevyöryt).
Toiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että adjektiivinomaisella kiroilulla puhuja pääasiassa korostaa itseään (koska on hipster-viileää kiroilla kuin merimies – etenkin, jos on nainen) tai paljastaa vajavaisen sanavarastonsa (kaikki superlatiivit eivät ihan oikeasti ole käytetty, vaikka siltä joskus tuntuisi).
Oma mielipiteeni on jossain kaiken keskivaiheilla. Mielestäni en itse käytä voimasanoja käytännöllisesti katsoen milloinkaan, mutta työkaverit väittivät kuulleensa työpisteeni suunnasta erittäin suomenkielisiä ja tunnistettavia ärräpäitä aina silloin tällöin. En myönnä enkä kiellä.
En varsinaisesti vastusta kiroilua, mutta navigointi voimasanojen viidakossa on hankalaa. Mielestäni löysästi käytetyt kirosanat on vitsaus, mutta voi vietävä, miten ärsyttävää onkaan kuulla jotain hitsipillejä, kun tilanne vaatisi tositoimia. Tai sanoja.
Ja ollakseni ihminen, joka ei ikinä kiroile, sanon kyllä tosi usein fuck…

• t-paita, Ganni
• kauluspaita, Filippa K
• hame, H&M
• kengät, Acne

Kevään ja kesän aikana blogeissa on kiertänyt hauska haaste otsikolla “Näin valehtelen netissä”. Nelliinan juttua lukiessani päätin, että nappaan sen itsellenikin, vaikka suoranaista haastetta ei tulisikaan. Aihe on sikäli mielenkiintoinen, että yhä edelleen, vaikka elän nykyään suurimman osan aikaani “siviilinä”, varsinkin uudet tuttavuudet kuvittelevat kaikenlaisia ihmeellisyyksiä bloggarin elämästäni.
Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.
No en todellakaan! Mikä älytön peruste valita tekemisiään tai menemisiään!!
Mutta jos nyt ollaan ihan tarkkoja, niin harva hotelli, ravintola tai tapahtuma on sellainen, etteikö sieltä saisi some-ystävällisiä ja kauniita kuvia. Jotenkin lähtökohtaisesti kaikki nuo ovat poikkeuksetta myös visuaalisia juttuja ja hotellin pitäjä, ravintolan omistaja tai tapahtuman järjestäjä kiinnittää huomiota varmasti myös siihen – oli somea tai ei.
Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.
Jälleen vastaus on, että en todellakaan! Tosin sisustuskuvia tällä tontilla on aniharvoin ja silloin, kun niitä otan, pyrin tietty raivaamaan eilisiltaiset pizzakartongit ja silitystä odottavat pyykkikasat kuvan ulkopuolelle. Kattauksiakaan en juuri esittele, mutta lunchlåda-kuvissa yritän toki saada annoksen näyttämään herkulliselta. Vaihtelevalla menestyksellä. Pukeutumisen kanssa on niin, että en varsinaisesti pukeudu niin, että asusta saa hyviä kuvia, mutta otan kuvia vain niistä asuista, joissa omasta mielestäni on jokin kiva juttu. Eli en läheskään jokaisesta tylsästä arkisesta paita ja hame -combosta.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.
Siis mitä!?! Haasteen otsikko on “Näin valehtelen netissä”. Yrittääkö tämä kysymys nyt ihan pokkana väittää, että meikkaaminen on yhtä kuin valehteleminen?? Kieltäydyn vastaamasta! Tai okei, vastaan niin, että en väitä olevani kuvissa tai IG-videoissa ilman meikkiä silloin, kun olen meikannut.
Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.
Brändiäni?? Haha! Vastaus: en!
Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.
Voi osaisinkin! Kuvankäsittelytaitoni riittää kuvien croppaamiseen, valkotasapainon säätöön (huonosti) ja valon/kontrastin säätöön. Eli se siitä. Sen sijaan käytän kyllä tuhottomasti aikaa seuloakseni ziljardista kuvasta ne, missä näytän ihmismäiseltä ja pyrin valikoimaan kuvauspaikan niin, että valaistus on mahdollisimman lempeä. Ja Instassa osaan tietty käyttää filttereitä ja joskus niiden avulla saa kyllä petrattua muuten så där -tasoista kuvaa.
Silottelen elämääni somessa.
Siloittelen ja siloittelen… En varsinaisesti, mutta olen alusta asti avoimesti kertonut, että kaikki elämäni yksityiskohdat eivät kuulu blogiin. Ensimmäisinä vuosina olin vieläkin tarkempi siitä, että täältä löytyi ainoastaan ja vain hyvän tuulen asioita, hömppää ja muotijuttuja. Nyt viime vuosina olen halunnut puhua tietyistä henkilökohtaisista ja vaikeistakin asioista, kuten äitini sairastumisesta, omasta äitiydestäni, sinkkuudestani ja nyt viimeksi jopa siitä kaikkein mustimmasta – avioerostani.
Tavoitteena on ollut löytää universaali ihmisyys saada sekä antaa se tunne, että kukaan ei oikeastaan ole yksin murheidensa ja vaikeiden kokemustensa kanssa. Silti edelleen on asioita, joita en vatvo blogissa. Onko se nyt sitten siloittelua vai itsesuojeluvaistoa (ja lukijoiden kunnioitusta – eihän sitä nyt ihan kaikkea voi teillekään niskaan kaataa!)?
Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.
Mnjoo… Mutta en nyt siinä mielessä, että olisin tehnyt arvojeni vastaisia yhteistöitä, mutta jotkut kampanjat ovat kieltämättä olleet poskettoman työläitä ja raskassoutuisia verrattuna niistä saatuun korvaukseen. Toisaalta niistä tuli ainakin se oppi, että valitsen nykyään tarkasti, mihin lähden mukaan enkä suostu epämääräisiin tai epätarkkoihin sopimuksiin.

Bloggaajien elämä on glamourista.
Voin tietty vastata vain omalta kohdaltani, vaikka kysymyksessä puhutaankin bloggaajista monikossa. Rehellinen vastaus on: kyllä ja ei. Totuus on se, että olen bloggarina päässyt niin upeisiin paikkoihin, tapahtumiin ja reissuille, tavannut niin mielettömiä ihmisiä, että tavallisena toimistorotta-Minttuna siihen ei olisi ollut ikinä mahdollisuutta. Saanut kokea sellaisia elämyksiä, joita ei voi ostaa rahalla.
Toisaalta kaikki tuo on bloggarin työtä, jossa työtunteja ei lasketa, kilpailu on äärimmäisen kovaa ja vaatimustaso jatkuvasti kasvava. Kun soppaan vielä lisää sen, että bloggarina työvälineenä on myös oma minuus toisin kuin esim. toimittajalla, joka voi aina suojautua toimittajan roolinsa taakse. Menestyäkseen on bloggarin pantava koko persoonansa (ja mielellään myös perheensä ja parisuhteensa) peliin. Voin kertoa, että se on aivan älyttömän kovaa, kuluttavaa ja vaativaa duunia, josta on glamour kaukana.
Ajattelen hetket Instagram-kuvina.
No en. Välillä tuntuu, että pitäisi edes vähän… Monet Instagram-hetket on jo ohitse, kun tajuan, että vitsit olisi pitänyt ottaa kuva!! Haha!
Eli yhteenvetona sanoisin, että en valehtele netissä, en vääristele asioita, en väitä mustaa valkoiseksi enkä muutenkaan kirjoita mitään, minkä takana en omalla nimelläni voisi seistä. Sen sijaan rajaan edelleen aiheita blogin ulkopuolelle ihan jo pelkästään siitä syystä, että itsekin toivon tämän olevan sellainen realistisella tavalla positiivinen ja maanläheisesti optimistinen nurkkaus blogimaailmassa, jonne jokaisella ärripurrilla ei ole asiaa. Niinkuin se on ollut tähänkin asti.

Vuosi 2018 on jo sen verran pitkällä, että hätäisimmät ovat jo varmasti ehtineet unohtamaan uuden vuoden lupauksensa. Allekirjoittaneen alkuvuosi on ollut täysin päinvastainen – raskaat ja hankalat haasteet yksityiselämässä (Lyhyesti: äiti on tosi pahasti kipeä. Avaan tätä kyllä enemmän, kun vaan jaksan. Ei se mikään salaisuus ole – ja uskon, että tämä on yksi niitä asioita, joissa yhteenkuuluvuuden tunne, olkoonkin virtuaalinen, voi auttaa meitä vanhenevien vanhempien lapsia jaksamaan) ja työelämässäkin on riittänyt haastetta toisensa perään.
Tämän postauksen pointti on, että olen jälleen – niinkuin monena aikaisempanakin vuonna – tehnyt liudan uuden vuoden lupauksia, jotka haluan jakaa teillekin. Olkoonkin nyt sitten pitkästi jo tämän vuoden puolella.

Lupauksieni perustana on kuuden kohdan self-care -ajattelu, jota aloin soveltaa jo viime vuoden puolella. Kokonaisvaltainen hyvinvointi on ainakin omasta mielestäni helpompi omaksua, kun sen jakaa pienempiin palasiin. Sellainen wellnes-käsitys, jossa puhutaan vain syömisistä ja liikunnasta – ehkä vähän rauhoittumisesta, luonnosta ja sen sellaisesta – on alkanut tuntua vieraalta, vaikka toki nuokin tärkeitä asioita ovat.
Jotenkin kuitenkin sellainen pelkästään omaan napaan tuijottaminen tökkii. Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kuuluu myös oma itse osana kokonaisuutta ja yhteisöä. Pelkkä papujen idättäminen ja jooga auringonlaskussa ei riitä täyttämään rinnassa olevaa tyhjää koloa.
Tänä vuonna lupaan pitää huolta tarpeistani kaikilla kuudella eri osa-alueella!

1. Fyysiset tarpeet
Hyvä ja laadukas ruoka, riittävä lepo, uni ja mahdollisimman monipuolinen ja antoisa liikunta. Hyvinvointiajattelun klassisin osa-alue, jossa riittää aina petrattavaa. Toisaalta kultainen keskitie lie tässäkin se parhain.
2. Sosiaaliset tarpeet
Porukkaan kuulumisen tunne, kanssakäyminen ihmisten kanssa. Ystävien tapaaminen on ihan ykkösasia, mutta haluaisin löytää myös muita kanavia tähän – ehkä joku uusi harrastus, joka ei olisi yksinään suorittamista..
3. Henkisyys
Tunne tarpeellisuudesta, kiitollisuus, koko homman mielekkyys (big picture). Kiitollisuuspäiväkirja 2.0 (eli aloitan jälleen kerran) on jo työn alla. Lisäksi haluan sitoutua auttamaan, mutta alkuvuosi on tosiaan ollut sen verran raskas, että tässä en ole päässyt vielä ajatusta pidemmälle.
4. Emotionaaliset tarpeet
Omien tunteiden kunnioittaminen. Terveiden rajojen asettaminen ihmissuhteille, mutta toisaalta pitäisi myös opetella ottamaan vastaan tukea ja supportia.
5. Itsensä kehittäminen
Taide, lukeminen, uteliaisuus ja uuden oppiminen. Haluan viedä vähintään kerran viikossa itseni deitille ja tehdä jotain kivaa, käydä näyttelyissä, leffassa, maalata akvarelleja tai osallistua vaikka yliopiston avoimiin luentoihin.
6. Turvallisuuden tunne
Taloudellinen tasapaino ja turvallisuus sekä fyysinen ja henkinen turvallisuus – asioita, joita harvemmin otetaan esille, kun puhutaan kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Voin kuitenkin kertoa, että levollisuuteni on lisääntynyt exponentiaalisesti, kun aloin tehdä seikkaperäisen vuosibudjetin, jonka olen sitten jakanut kuukausittaiseksi taloussuunnitelmaksi.
Näiden tukikeppien kanssa jatketaan kohti tasapainoisempaa, iloisempaa ja rennompaa elämää!

[mittaustagi]

Kuva: Richard Barrett / WWF UK
Olen periaatteessa sitä mieltä, että mihin tahansa muutokseen johtavien syiden tulisi olla positiivisia ja kannustavia. Uhkakuvilla pelottelu aiheuttaa vain ahdistusta ja pahaa oloa. Pahimmillaan todellisuus tuntuu niin masentavalta, että sitä mieluummin sulkee silmänsä ja korvansa – ja pakenee kieltämisen kuplaan. Ilmastonmuutos on jo sanana niin iso ja vaikuttava, että helposti tuntuu sekä turhalta että turhauttavalta yrittää tehdä jotain asian hyväksi. Ajattelin nyt kertoa, että asia ei ole niin. Auttaminen on yksinkertaista ja helppoa, pienelläkin osallistumisella on suuri merkitys. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WWF:n kanssa.

Arktinen alue
Lumettomat ja vesisateiset, pimeät talvet on ollut arkipäivää täällä meilläpäin jo niin monta vuotta, että vähitellen unohtuu, miten Tukholmassakin oli joskus hankia ja valkoista lunta. Konkreettisesti ja erittäin omakohtaisesti ilmaston lämpeneminen iski kuitenkin jo aikas monta vuotta sitten, kun olimme perheen kanssa vaeltamassa Alpeilla. Reitin varrella oleva jäätikkö oli pienentynyt lyhyessä ajassa niin paljon, että seurueemme paikallinen jäsen joutui nieleskelemään kyyneliään näyn kohdatessaan. Radikaalisti kutistuneen jäätikön aiheuttama järkytys oli niin suuri, että sitä ei voinut peittää meidän tietämättömien katseilta.
Postauksen otsikko on kieltämättä hiukan provosoiva, mutta lumi ja jää merkitsee monille lajeille turvaa ja piiloa, synnytys- ja pesäpaikkaa, kulkutietä, ravinnonlähdettä, saalistus- ja lepopaikkaa – eli kotia ja elinympäristöä. Mikäli jäätiköt katoavat, katoavat myös niitä kotinaan pitävät eläimet (WWF – Arktinen alue).
Tulilinjalla on esimerkiksi ainoastaa arktisella alueella elävä jääkarhu. Se saalistaa vain jään päällä ja pitää olla tarpeeksi kylmää, että jääkarhuemo voi synnyttää poikasensa. Tiedän, että juuri nyt ainakin yhden jääkarhuja rakastavan Peetun sydäntä puristaa.

Kuva: Steven Kazlowski / WWF
WWF:n tavoitteena on ilmastonmuutoksen hillitseminen sekä lumesta ja jäästä riippuvaisten lajien suojeleminen. Ryhtymällä Lumi-kummiksi voit auttaa tuossa ensiarvoisen tärkeässä – elämää ylläpitävässä – työssä. Lumi-kummius on helppoa: yksi ilmoittautuminen riittää ja sen jälkeen valitsemasi “kummisumma” menee tililtä automaattisesti. Minimi on 8 euroa/kk – eli hädin yhden pullakahvin verran.
WWF:n sanoin:
”Luonnonsuojelu on kestävyyslaji, joten säännöllinen tukeminen kummina on todella tärkeää. Jokainen euro tulee tarpeeseen ja se kohdistetaan tehokkaasti sinne, missä avun tarve on suurin.”
Lumi-kummien elintärkeä apu ohjautuu jääkarhujen lisäksi myös muiden uhanalaisten ja erityisesti ilmaston lämpiämisestä kärsivien lajien auttamiseen. Naali, mursu, kiljuhanhi ja maitovalas ovat kaikki hätää kärsimässä ihmisen toimien takia.
Jos mietityttää, mitä ihanaa antaisi joululahjaksi ystävälle tai perheenjäsenelle, jolla on jo kaikkea, sanoisin, että ei ole juuri parempaa lahjaa kuin tulevaisuuden turvaaminen ja elämän säilyttäminen maapallolla. Kuukausikummiksi ryhtymisen lisäksi on nimittäin mahdollista tehdä myös kertalahjoitus – ja ehkäpä samalla rohkaista lahjan saajaa itseäänkin liittymään Lumi-kummiksi!
Kaikki ilmaston lämpiämisen hillitsemiseen liittyvät toimet ovat tärkeitä. WWF toimii sekä konkreettisesti auttamalla jäästä ja lumesta riippuvaisia eläimiä niiden luonnollisilla asuinalueilla että yhteiskunnallisen vaikuttamisen tasolla. Jokainen voi kuitenkin tehdä voitavansa esimerkiksi liittymällä Lumi-kummiksi, mutta myös miettimällä omia arkipäivän valintojaan. Kierrättäminen, ylipäätään kuluttamisen vähentäminen ja lihan käytön radikaali vähentäminen ovat omia baby-steppejäni.

Kuva: Steve Morello / WWF
Ettei nyt menisi aivan paasaamiseksi, niin laitetaanpas tähän loppuun vielä pieni arvonta!
Vastaa kysmykseen: “Onko WWF:n toiminta sinulle tuttua ja jos on, niin mitä kautta?” niin osallistut arvontaan, jossa palkintona on yksi kahden hengen lippupaketti Planeettamme Maa -konserttiin Hartwall Areenalle 24.2.2018.
Tässä vielä linkki tarkempiin kilpailusääntöihin. Kilpailun päättymispäivä on lauantai 18.11.
Kaikki kuvat: WWF

Yritän elää parhaani mukaan niin, että olisin mahdollisuuksien mukaan aina suvaitsevainen, iloinen ja positiivinen. Että näkisin eroavaisuudet rikkautena ja olisin ärsyyntymättä pikkuasioista. Valitettavasti pääni sisällä ei lentele pelkästään pörröisiä pupusia, ruusunnuppuja ja kimaltavia yksisarvisia. Jotkut mielipiteeni saattaa nostaa ihmisillä karvat pystyyn.
Kevään aikana blogeissa on kiertänyt hauska “Epäsuositut mielipiteeni” -postaussarja, jossa bloggarit ovat paljastaneen omia ei-niin-pk -ajatuksiaan. Juttuja oli mielestäni tosi hauska lukea, joten silläkin uhalla, että alatte pitää Minttua tekopyhänä tiukkapipona ja muutenkin tosi ärsyttävänä tyyppinä, tässä tulee allekirjoittaneen seitsemän epäsuosittua mielipidettäni:

• Kiireellä kehujat ovat laiskimpia kaikista.

Siis en tarkoita sellaista kiirettä kuin aaaargh, nyt mä myöhästyn bussista – vaan sellaista ainaista kiireellä kehumista. Joo, ihan kauhee kiire on vakivastaus randomiin mitä sulle kuuluu -kysymykseen. Ja ne tyypit, jotka istuvat tuntikausia lounaalla tai fikalla – eivätkä puhu käytännössä muusta kuin valittavat, miten älyttömästi on tekemistä, hirvee kiire ja stressi. Välillä kyllä tuntuu, että nämä kiireellä kehujat vain pitävät yllä läppää, jotta kaikki kuvittelisivat, miten hurjan tärkeitä ja merkittäviä ihmisiä he ovat.

• Tahdonvoima on yliarvostettu ominaisuus.

Siis en jaksa ollenkaan kuunnella kehuja sen-ja-sen upeasta tahdonvoimasta – enkä juuri valituksia tahdonvoiman puuteestakaan. Jos haluaa saada oikeasti jotain aikaiseksi, tekemisen pitää olla kivaa, palkitsevaa sekä rennon ja hauskan tuntuista. Tahdonvoima kelpaa korkeintaan muutosprosessin alkuvoimaksi – mitään kestävää ei voi saada aikaiseksi pelkästään siihen tukeutumalla.

• Odottelu on ihan hyvää ongelmanratkaisua.

Ei ole mitään järkeä hötkyillä jokaikisen pikku probleemin kanssa. Todella suuri osa kaikesta, mikä potentiaalisesti aiheuttaa harmaita hiuksia, joko ratkeaa itsestään lakkaa yksinkertaisesti olemasta. En toki suosittele tätä strategiaa aivan kaikkiin ongelmiin, mutta monissa tapauksissa odottelu on kaikkein fiksuinta.

• “Persoonalliset valinnat” ja “sydämen äänen seuraaminen” ei ole mikään takuu onnelliseen elämään.

Siis toki olen sitä mieltä, että jos elämä mättää, siihen kantsii tehdä muutoksia. Sen sijaan ärsyttää aika tavalla heittäytymisien romantisointi ja ihkut itsensälöytämistarinat. Hyvällä tsägällä kaikki menee hyvin, mutta kannatan silti ennemmin harkittuja riskejä, kohtuullista suunnitelmallisuutta ja vasta kahden tasavahvan vaihtoehdon kohdalla mahanpohjatunteeseen luottamista. Suuntaa hakiessa kannattaa tietty yrittää ajatella myös boksin ulkopuolelle, mutta päätöksentekohetkellä harkitseminen on huomattavasti parempi takuu onnistumiselle kuin päätön heittäytyminen.

• Ikä ei ole vain numero.

Omaan mummoutumisen asteeseen voi vaikuttaa varsin paljon huolehtimalla itsestään hyvin ja pitämällä asenteen nuorekkaana. Silti tunnen, että naisena sitä muuttuu vuosi vuodelta läpinäkyvämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Siis naisena. Ihmisenä tuostakin voi löytää voimaa ja miksei tiettyä vapauttakin. Silti olen sitä mieltä, että ikä on vain numero vähän samaan tapaan kuin vankilan selli on vain huone.

• Raha tuo onnea.

Raha ei ratkaise kaikkea eikä korvaa rakkaudetonta elämää. Silti pidän melkein loukkaavana väitettä, että raha ei tuo onnea. Sanojana on selkeästi joku, jolla rahaa on riittävästi ja talous pyörii mukavasti ympäri myös pitkällä aikavälillä. Silloin, kun tili näyttää jatkuvasti punaista, kun ei ole varaa lomailla, eikä ostaa yhtikäs mitään, mikä ei ole absoluuttisen välttämätöntä. Kun yllättävä hammaslääkärikäynti vie pohjan kuukauden budjetilta ja kuukaudesta toiseen iltaisin viimeinen & aamuisin ensimmäinen ajatus on: millä tästäkin nyt selvitään. Silloin on päivänselvää, että raha tuo onnea. Raha tuo rauhaisan unen ja iloisen mielen.

• iittalan i-merkkien jättäminen ruoka-astioihin on JUNTTIA!

Etukäteen mietin, että mikähän epäsuosituista mielipiteistäni on se kaikkein epäsuosituin. Veikkaan, että se on tämä. Mutta hei siis oikeesti, kuka jättää tarralapun kiinni juomalasiin? Tosi kiva juoda sellaisesta lasista, tarran maku suussa. Muutenkin i-tarrojen näkeminen tuntuu samantasoiselta junttimaisuudelta kuin bleiserin/puvun takin hihansuuhun jätetty valmistajan merkki (sen on tarkoitus auttaa myyjää löytämään oikea takki kaupan tangoilta – ja se kuuluu ratkoa pois, kun vaate otetaan käyttöön!!). Koriste-esineisiin, tuikkuihin etsetera, ei ruokailuun tarkoitettujen tavaroiden kohdalla en ole ihan niin jyrkkä, mutta juomalaseihin ja lautasiin jätetyt i-tarrat saa kyllä kaikki mahdolliset miinuspisteet.

Mahdankohan olla epäsuosittuine mielipiteineni ihan yksinäni? Tuo iittalan tarrakysymys tuntuu ainakin jakavan tehokkaasti väkeä!

Miltä oikein tuntuu, kun se, mitä on lukenut lehdissä, nähnyt uutisissa ja vain – muka -kauempaa viisaana tarkastellut, tuleekin ihan lähelle, koskettaa?
Varmaan teistä jo kaikki tietääkin, että eilen iltapäivällä joku hullu kaappasi Spendrupsin kaljakuljetuksia hoitavan kuorma-auton, ajoi pitkin suosittua Drottninggatanin kävelykatua ihan Tukholman ytimeen ja lopulta sisään keskustan Åhlénsin isosta näyteikkunasta. Matkalla auto törmäsi kaikkiin ihmisiin, jotka eivät ehtineet alta pois. Neljä on menettänyt henkensä, viisitoista joutui sairaalahoitoon ja ainakin yksi koira silppuuntui hullun raivokkaan ajomatkan vuoksi. Sairaalaan joutuneista vielä yhdeksän tila on epävakaa.
Auton vauhti on ollut aivan järjetön. Tosin Drottninggatanin betonileijonien tarkoitus on ollut pitää asiattomat autoilijat pois kävelykadulta – ei pysäyttää sekopäätä, joka ajaa painavalla kulkuvälineellä tuhatta ja sataa. Auton kaappauspaikka on kätevästi ylämäessä, siitä on tainnut saada hyvät alkuvauhdit terroriteoille.
Olen vieläkin vähän shokissa. En kykene lopettaa uutislähetysten seuraamista, vaikka eihän se enää mitään auta. Kuorma-auton kuljettaja on ilmeisesti pidätetty ja globaalisti ajateltuna vahingot ovat numeroissa mitattuna kuitenkin melko rajalliset. Mikään media ei ole kuitenkaan maininnut sitä koiraa.
Inhimillisen kärsimyksen määrää ei voi mitata numeroilla.

Sain tiedon iskusta, kun olin vielä toimistolla. Tampereen lentokoneeseen astuvat Karkki ja Peetu viestittelivät messengerissä, että kai äiskällä on kaikki hyvin. Silloin en vielä tiennyt mistään mitään.
Pikaiset tsekkaukset täkäläisiltä uutissivustoilta – ja tajusin, että juuri tismalleen se paikka, jossa minun olisi tarkoitus olla noin 28 minuutin päästä, oli joutunut terrori-iskun kohteeksi.
City Åhlénsin pääsisäänkäynti on tosi suosittu treffipaikka. Siinä on tilaa, katos huonon sään yllättäessä, ovista huokuu lämmintä ilmaa kylmällä säällä ja siihen on helppo tulla niin jalan kuin kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä.
Itse olin sopinut treffit neljäksi juuri tuonne Peetun kaverin Linan kanssa. Lina on tulossa pääsiäiseksi kissavahdiksi, kun itse pääsen vihdoinkin Karlskronaan Karkin uutta kotia ja kotikaupunkia tsekkaamaan.
Tarkoitukseni oli lähteä ajoissa kaupungille. Oli yhtä sun toista asiaa. Piti käydä Clasulla (korttelin päässä Åhlénsista Drottninggatanilla) hakemassa pölypusseja ja Åhlénsilla tsekkailemassa meikkivoiteita (tarvitsen jonkun kunnollisen!!). Jäin kuitenkin jumiin toimistolle jonkun triviaalin työhomman kanssa. Muuten olisin ollut tismalleen iskun sydämessä, tismalleen silloin, kun se tapahtui.

Nämä kuvat on ottanut kollegani ja ystäväni Hanna eilen, kun olimme tavallisella lounaan jälkeisellä kävelylenkillä. Tuntuu hiukan oudolta katsella kuvia nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen.
Muistan hyvin, miten kuvaustilanteessakin kelasin viikonlopun to do -listaa. Miten tärkeää oli, että pääsen ajoissa kotiin, että ehdin tehdä asiat x, y ja z.
Vielä silloin en todellakaan voinut kuvitellakaan, että asiat eivät mene niinkuin olin suunnitellut. Että on aivan mahdotonta päästä keskustaan – ja jos pääsisikin, sinne ei suositeltu kenenkään menevän. Että jään jumiin toimiston liepeille ja olen kotona vasta yhdeksän jälkeen illalla. Että suunnittelemani tapaamispaikka on tuusannuuskana ja elämä sellaisena, kun sen on tähän asti ajatellut, on loppu.
Läksin perjantaina toimistolta puoli neljän aikaan. Siinä vaiheessa olin jo jossain määrin tietoinen, että jotain on tapahtunut. Ihan tarkalleen mitä, sitä en tiennyt.
Lähimmällä tunnelbana-asemalla tilanteen vakavuus alkoi kirkastua. Kaikki raideliikenne oli pysähdyksissä ja virkapukuiset vaksit kehoittivat kaikkia pysymään kaukana asemasta. Laitoin viestin kissavahti-Linalle ja sain melkein hermoromahduksen, kun hän ei vastannut heti. Pelkäsin, että hän olisi ollut ajoissa paikalla ja siksi yksi iskun uhreista. Tunsin, että en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos Linalle olisi tapahtunut jotain sen vuoksi, että hän on ajoissa ehdottamassani tapaamispaikassa.
Lina vastasi kuitenkin hetkisen kuluttua ja sanoi olevansa turvassa.
Siitä alkoi oma projektini miten päästä kotiin. Kaikki raideliikenne oli tosiaan seis ja bussejakin kulki vain satunnaisesti – ja aina niin täynnä, että huristelivat pysäkin ohi pysähtymättä. Eihän mulla mitään hätää ollut. Käytiin siinä sitten pizzalla parin kohtalotoverin kanssa ja odoteltiin kaaoksen selkiintymistä. Todo-listalla olevat asiat jäivät tekemättä, mutta se tuntui aikas minimaaliselta uhraukselta tällaisessa tilanteessa.

Elämä jatkuu ja täytyy sanoa, että olen itseasiassa aika ylpeä kotikaupungistani. Varsinkin sosiaalinen media on ollut täynnä saman suuntaisia viestejä: meitä ei lannisteta, elämä jatkuu, pelolle ei anneta valtaa.
Jo eilen sai havaita kylmiksi ja cooleiksi moitittujen tukholmalaisten sydämellisyys ja auttamishalu: hastagillä #openstockholm yksityiset ihmiset tarjosivat kyytiapua ja avasivat kotinsa ihan vieraillekin ihmisille, jotka olivat jumissa julkisen liikenteen pysähdyksen takia.
Monet keskustan putiikit ja muut organisaatiot tarjosivat myös suojaa. Riskialueen ulkopuolella, mutta kävelymatkan päässä, sijaitseva Dagmarin putiikki ja entisen kollegani luotsaama Scenkonstmuseet ilmoittelivat sekä Twitterissä että Facebookissa, että heille sopii tulla turvaan.
Päiväkodit ilmoittelivat niinikään Facebookissa, että vanhempien ei tarvitse olla huolissaan, toimintaa pidetään yllä niin kauan kuin tarvitaan. Yksi mahtavimpia esimerkkejä yhteishengestä on mielestäni se, kun paikallinen ruokakauppaketju ilmoitti, että lapset voivat tulla sinne “ostoksille”, jos on tarvis, ja vanhemmat voivat maksaa myöhemmin.
Sosiaalisia medioita parjataan milloin mistäkin, mutta eilen ne olivat todellinen apu. Kaikki puhelinverkot olivat niin ylikuormittuneita, että mitkään puhelut eivät menneet läpi tai katkesivat saman tien. Somen kautta sai kuitenkin tarvittavaa tietoa ja sai ilmoiteltua itsestään.

Yhteenvetona kaikesta: on ihan järkyttävää, kun jotain sellaista, mitä normaalisti on tottunut kuulemaan vain uutisissa, tapahtuukin juuri siinä, missä itse on, omalla kotinurkalla. Toisaalta on ollut ihan mielettömän upeaa nähdä ja kuulla, miten voimakkaasti kaikki kanssaeläjät täällä Tukholmassa on sitä mieltä, että terrorismi ei meitä riko. Me jatkamme elämäämme emmekä anna pelolle emmekä pelon tekijöille valtaa.
Siksi kai tänään tuntuu ihan randomin perjantaisen asun postaaminen melkein kannanotolta.

• t-paita, Marni x H&M
• housut, H&M
• neuletakki, Filippa K
• trenssi, Monki
• tennarit, Adidas Originals, Superstar