Halusin joskus aikoinaan ballerinaksi. Tai ainakin tanssia klassista balettia. Kaikki se kivikovan harjoittelun ja eteerisen keveän illuusion ristiriita kiehtoi jo 11-vuotiasta Minttua. Balettiharrastuksesta ei kuitenkaan tullut mitään, koska Mintun äiti olis sitä mieltä, että Mintun – köh – ruumiinrakenne ei ollut aivan ballerinalle sopiva. Myöhemmin Karkki ja Peetu laitettiin tietty satubalettiin heti, kun vaaditut kolme vuotta oli täynnä. Kyllä he saivat lopettaa harrastuksen heti (ainakin melkein…), kun halusivat – ja selvisivät ilmeisesti äidin toteutumattomien haaveiden täyttämisestä ilmeisesti niin vaurioitta kuin nyt ylipäätään lapsuudesta voi selvitä.

Vaikka ballerina-haaveet tuli kuopattua jo aikoinaan, lajin estetiikka puhuttelee edelleen vahvasti. Ihanan ja lahjakkaan valokuvaajakaverini facebook-seinältä bongasin linkin Ballerina Project -blogiin.

Juuri nyt tekisi mieli vain uppoutua kuvien maailmaan… ja kenties tilata jotain omalle seinälle. 

Kaikki kuvat: Ballerina Project

Yksi tuore super-blondi täällä vaan moi… Ei mennyt tämänpäiväinen kampaajalla-käynti ihan niin sanotusti putkeen. Tai, jos nyt pikkiriikkisen täsmennän – en ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Ja turha kai erikseen mainita, että en ole erityisen tyytyväinen (lue: olen superpettynyt) lopputulokseen. Olen täällä nieleskellyt uutta lookiania päivän mittaan ja nyt tuntuu, että on vaan ihan pakko avautua täällä blogissakin.

Nyt siis seuraa pahaa hius- ja kampaaja-aiheista tilitystä. Kuvituksena on otoksia Mintun hiuksista tämänpäiväisen kampaamokäynnin jälkeen. Jos kyseisistä kuvista saa sellaisen käsityksen, että kuvattavana oleva henkilö on itkenyt, se saattaa johtua siitä, että hän on. Bloggari kuitenkin hymyilee reippaasti ja tietää varsin hyvin, että maailmassa on huomattavasti suurempiakin murheita kuin yhdet liian vaaleaksi vaalennetut hiukset.

Tarkennukseksi: en ole erityisen tunneherkkä ulkonäköni suhteen – ja hiuksetkin saavat usein olla vähän miten sattuu. Kuitenkin hiusten värisävy on tullut aikaa myöten yhä tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. Olen kokeillut aikoinani kaikki sävyt vitivalkoisimmasta vetyperoksidiblondista porkkanan-oranssin ja kylmän mahonginpunaisen kautta yönmustaan, mutta nykyisin yritän pitäytyä aika luonnollisissa, vaaleahkoissa lämpimänruskeissa sävyissä.

Jostain syystä suhde kampaajaan on itselleni paljon henkilökohtaisempi ja tärkeämpi kuin esimerkiksi suhde hammaslääkäriin, gynekologiin tai hierojaan. Kuvaavaa on, että ainakin pari vuotta Tukholmaan muuttamisen jälkeen kävin edelleen Tampereella Tukkateekissä kampaajalla.

Sen jälkeen, kun luottokampaajani Tamperen Tukkateekissä lähti  jatkokouluttamaan itseään Lontooseen, päätin, että on aika löytää Tukholmasta joku säällinen paikka, jossa voi käydä huollattamassa kuontaloaan säännöllisesti.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen testannut yhtä sun toista. Täkäläiset hyper-kalliit hipster-kampaamot tuli koluttua toissa-edellisen työpaikan kollegoiden suositusten perusteella. Useimmat olivat ihan ookoo, mutta kun maksaa niitä summia, mitä kampaajalla käyminen täällä parhaimmillaan maksaa, olisi tosi kiva, jos fiilis olisi jotain muuta kuin ihan ookoo.

Lukuisien kokeilujen jälkeen jumituin muutamaksi vuodeksi Björn Axénin Urban – kampaamoon. Sain muistaakseni heti ensimmäisellä tai toisella käynnillä kampaajakseni aivan loistavan tyypin. Hän ei jankuttanut niitä niin monille kampaajille tyypillisiä kysymyksiä väkinäisen keskustelun toivossa.  Kyseinen tyyppi oli myös siitä äärimmäisen harvinainen, että hän sekä leikkasi että värjäsi aivan taivaallisella taidolla. Sitten kävi niin, että hän päätti perustaa oman yrityksen jossain kaukana förortenissa. Sain kyllä puhelinnumeron sinne – ja tänään, jos koskaan, kadun, että en pannut numeroa tarkemmin talteen.

Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi käymistä Urbanissa, vaikka ihana kampaajani olikin ottanut hatkat. Testasin valehtematta kaikki paikan kampaajat senior hair stylist and excellent whatever -tyypeistä paikan harjoittelijoihin. Parhaimmillani olin vain väljähtyneen laimeasti tyytyväinen – ikinä koskaan (enää) en poistunut ko. paikasta rehellisesti ja vilpittömästi tyytyväisenä.

Reilu vuosi sitten Karkki, joka silloin vielä asui kotona, kävi aivan ex-tempore tässä meidän lähellä olevassa kampaamossa värjäämässä ja leikkauttamassa hiuksensa. Lopputulos oli aivan fantastisen hieno! Koko helahoidon hinta oli noin tuhat kruunua sisältäen vaalennettujen hiusten proteinihoitoampullit sun muut. Karkki ei ollut huomannut ottaa kampaajan nimeä ylös, mutta sanoi, että kyseinen naispuolinen henkilö puhui tuskin lainkaan ruotsia ja muuten todennäköisimmin venäjää.

Koska en ollut ollut mitenkään erityisen tyytyväinen Urbanin aikaansaannoksiin sen jälkeen, kun ihana rastatukkainen luottokampaajani lähti omille teilleen, olin hyvinkin avoin ajatukselle, että kokeilen jotain ihan muuta. Urbanilla pelkkä tyvivärjäys maksoi pari vuotta sitten noin 1800 kruunua (= 200 €) ja väri + latvojen trimmaus noin 2200 kruunua (250 €). Tuumasin, että koska tiedän aivan tismalleen, mitä haluan ja koska en ole muuttamassa sen paremmin leikkausta kuin väriäkään, voisin säästää aika pitkän pennin, jos siirtyisin Urbanista korttelikampaamon asiakkaaksi.

Ensimmäisellä kerralla toki jännitti, että mitähän tästä nyt mahtaa tulla… En luonnollisestikaan saanut kampaajakseni samaa, venäjää puhuvaa neitoa, mutta nuoren oloinen vahvanäppinen tyttö ylitti kyllä kaikki odotukseni. Mikään kaksinen leikkaaja hän ei todellakaan ollut, mutta värjäysvärisilmää löytyi sitäkin enemmän. En käy kampaajalla kuin muutaman kerran vuodessa, mutta kyseinen neitokainen ehti värjätä hiukseni kuitenkin varmaan viisi-kuusi kertaa. Jokaikinen kerta poistuin paikalta erittäin tyytyväisenä hiuksistani löytyvään väriin. Hintaa koko lystille tuli noin 500 kr (800 kr, jos myös latvat tasattiin). Eli ei juuri mitään.

Tänään päivällä olin innoissani menossa saman neitokaisen käsittelyyn. Mutta kuinkas kävikään. Kun saavuin paikalle herttainen ja hyvin treenattu nuori mies selosti, että vakikampaajani on lopettanut ja hän hoitaisi homman tänään. Kysyin ihan ensimmäisenä, että kai hänellä on minun asiakaskorttini, josta selviää, mitä väriseosta hiuksiini on aikaisemmin laitettu. Jees, jees, hän vastasi, samma färg, samma färg. Tuumasin, että mitäs tässä hötkyilemään. Jos kerran oikea väri löytyy kortista ja tarkoitus ei ole leikata – niin että mikäs hätä tässä on.

Pikkuisen epäillen katselin kampaaja-herran värikuppia. Sen verran pitkä kokemus on ehtinyt kertyä näistä värjäilyhommista, että siniseen taittava vitivalkoinen tarkoittaa yleensä erittäin vaaleaa sävyä. Kysyin vielä uudestaan, että onko tosiaan kyseessä sama väri, mikä löytyy kortistani. Vastaukseksi sain: jees, jees, samma färg, samma färg. Joten päätin rentoutua vaikka sitten väkisin.

Kampaaja-herra oli hyvin innokas keskustelemaan ja hyvin pian tajusin, että hänen ruotsinkielen taitonsa on lievästi sanottuna rajallinen. En yleensäkään pidä tyhjää jauhavista kampaajista (missä oot töissä, onko sulla lapsia, mitä sä harrastat, ookko ollu lomalla…) vaan kaikkein mieluiten syvennyn ultimate-kampaaja-paheeseeni eli öö-luokan juorulehtien lukemiseen. Tavallisesti näkyvä (muka) lehteen syventyminen hiljentää puheripulisemmankin kampaajan, mutta tämä nuori herra jaksoi sinnikkäästi viritellä keskustelua.

Tai paremminkin sanottuna “keskustelua”. Olen tottunut siihen, että kampaajat kommentoivat a) miten pitkät hiukseni ovat, b) kuinka hurjan paksut hiukseni ovat ja c) miten kivasti hiukseni ovatkaan luonnonkiharat. En ota tätä minään henkilökohtaisena kehuna vaan ennemminkin ajattelen, että heidän työhönsä kuuluu myös se, että he haluavat asiakkaan tuntevan olonsa hyväksi ja hienoksi. Ja nämä nyt ovat niitä asioita, joita minulle voi sanoa – ne ovat varmasti jossain määrin totta, mutta en todellakaan kuvittele, että hiukseni olisivat jotenkin poikkeuksellisen pitkät, paksut tai ihanasti luonnonkiharat.

Ehkä kyseessä oli erittäin monimutkainen sosioantropologinen ongelmakohtaaminen, mutta kun varsin huonosti ruotsia puhuva tämänpäiväinen kampaajani toisteli noin ziljoona kertaa, miten fantastiset hiukset minulla onkaan ja miten hänen mielestä pitkät vaaleat hiukset ovat niin hurjan kauniit, alkoi aivan järkyttävän epämukava olo hiipiä jäseniin. Siis täytyy sanoa, että hän ei ollut epämiellyttävä eikä lähentelevä ja yritin koko ajan tolkuttaa itselleni, että hän varmaan yrittää tehdä parhaansa sillä vähäisellä ruotsin kielen sanastolla, mitä hänellä on, mutta silti. Siis oikeasti olisi varmaan pitänyt olla tosi imarreltu, kun joku hädin tuskin kolmekymppinen selkeästi punttisalilla käymistä diggaava tumma egyptiläiskaveri yrittää tehdä vaikutusta. Spontaani reaktioni oli kuitenkin paniikki, mutta sekä kilttinä että sivistyneenä ihmisenä päätin käyttäytyä sekä kiltisti että sivistyneesti.

Väri ei ollut ollut kovin kauaa päässäni, kun minut viittilöitiin hiustenpesupaikalle (=huono merkki, värit vaikuttavat aina paljon pidemman aikaa kuin vaalennusaine). Ihan heti ei kuitenkaan alettu hiustenhuuhteluhommiin vaan herra kampaaja alkoi tarkastella kulmakarvojani. Joskus aikaisemminkin kulmakarvani on nypitty samanaikaisesti, kun väri vaikuttaa – niillä kerroilla on kuitenkin aina kysytty, että onhan se ok. Tämä nuori herra ei kysellyt mitään, mutta en kyllä alkanut vastustellakaan. Korkeintaan hiukan säpsähdin siinä vaiheessa, kun huomasin, että hän on ottanut partaveitsen aseekseen. Toisaalta olin kieltämättä kiinnostunut lopputuloksesta, sillä kulmakarvat on ollut omalla kohdallani aika laiminlyötyä periferiaa ja siksi olin halukas näkemään, mikä on jonkun muun näkemys siitä, miten varsin reheviä kulmakarvojani tulisi trimmata. Näissä kuvissa silmät on sen verran turvoksissa pienistä tunteenpurkauksista, joita en voinut tänään välttää, joten varmaan on parempi, että arvioidaan kulmat, kun tilanne on paremmin rauhoittunut?

Kun päädyimme pesupaikalta takaisin tuoliin ja peilin eteen, olin tikahtua siihen paikkaan. Tajusin samalla sekunnilla, että olin saanut jonkun super-blondin tyvivärin normaalin keskiruskean sijaan. Hyvä että en pillahtanut itkuun saman tien.

Joskus vähän aikaisemmin – ennen paluuta pesupaikalta – kampaaja oli kysynyt aionko mennä ulos tänä iltana. Kysymyksessä sinänsä ei ollut mitään outoa – tänään on lauantai etsetera. Vastasin tietty, että oon, koska ajattelin, että hän innostuu fiksailemaan kivemman kampauksen sen ansiosta. Mihinkään en ollut oikeasti tänään menossa, täällä sitä vain naputellaan blogipostauksia. Haha! Kampaajatyypin jutut muuttuivat eniveis vielä kummallisemmiksi tuon jälkeen. Erittäin rajallisella ruotsillaan hän selosti, kuinka rakastaa tanssimista ja hauskanpitoa ja miten hän tykkää blondeista naisista, jotka käyttää korkeita korkoja… (toim. huom. olin paikalla ilman meikkiä, Balin lötköhousuissa ja sinänsä ihan tyylikkäissä Havainaksen mustissa lipsuissa).

Tiedän, että kampaamon asiakkaalla on oikeus vaatia esimerkiksi uusi väri, jos ensimmäinen on mennyt pieleen. Mielestäni tämänpäiväinen väri meni niin pieleen kuin vain voi olla, mutta kampaaja oli niin creepy, että en voinut kuvitella olevani siellä enää sekuntiakaan kauempaa (tyyppi jankutti mm. ska vi dansa ikväll, ska vi dansa ikväll sen jälkeen, kun olin valehdellut meneväni ulos tänä iltana… Ja ei, en todellakaan tiedä tarkoittiko hän tuon kysymyksenä, että tanssitaanko me eli minä hänen kanssaan tänä iltana vai oliko se vain päiväkoti-retorinen lausahdushömpsähdys..) – halusin vaan pois, niin pian kuin mahdollista.

Ja kyllä, tiedän myöskin, että hiukset eivät ole koko maailma, mutta joskus sitä pitää itkeä myös tuollaisia turhamaisia asioita… Tällä hetkellä on nyt vain yksi kysymys: mitä ihmettä mä teen nyt?? En voi missään tapauksessa mennä takaisin samaan paikkaan. En enää ikinä. Mutta toisaalta toi “ikinä” on helpommin hoidettavissa, mutta mitä ihmettä sitä pitäisi tehdä just nyt?? Tällä vaalennusasteella varmaan parasta olisi bookata tyvivärjäys ensi viikon keskiviikoksi…

Blogeissa – etenkin muotiblogeissa – esiintyvä mainostus puhuttaa ja jossain määrin myös ärsyttää. Varsin usein kuulee väitteitä, että muoti-, tyyli- ja lifestyleblogien rivien välit ovat täynnä joko täysin selvää tai sitten piilotettua mainontaa.

Indiedays on tehnyt tutkimuksen omissa blogeissaan esiintyvästä mainonnasta. Tämän tutkimuksen perusteella blogijutuista vain 13 % sisälsi mainoksen. Kukin saa toki olla ihan omaa mieltänsä siitä, onko tuo paljon vai vähän. Omasta mielestäni se on varsin hyvin linjassa sen kanssa, mitä esimerkiksi naisten- tai muotilehdissä on mainoksia. Lisäksi kun blogimainonta on usein informatiivisempaa subjektiivisuutensa ansiosta ja tuotteiden ominaisuuksista kerrotaan selkeämmin sanankääntein kuin esimerkiksi monissa kosmetiikkamainoksissa.

Lisäksi kaikki Indiedaysin bloggarit noudattavat eettistä ohjeistusta. Sen keskeinen sisältö blogien lukijan kannalta on se, että piilomainontaa ei ole. Kaikki markkinointiyhteistyössä toteutetut jutut, samoin ilmaiseksi testikäyttöön saadut tuotteet yms. tulee ilmoittaa selkeästi postauksissa.

Tämä johtaa luonnollisesti siihen, että jotkut jutut värittyvät vähän turhaankin markkinoinnilla, kun joka huulikiillosta on mainittava erikseen, jos sen on sattunut jossain tilaisuudessa saamaan.

On toki blogien lukijan etu, että kukaan ei koe tulleensa piilomainonnan kohteeksi. Olen erittäin vahvasti selkeän läpinäkyvyyden kannalla. Kuitenkin joskus tuntuu, että meitä bloggareita syyllistetään ja velvoitetaan ihan liikaakin. Ei naistenlehtienkään tarvitse ilmoittaa jokaikisessä jutussaan, että tämäkin ihmevoide lähetettiin ilmaiseksi lehden kauneustoimittajalle. Eikä elokuvissa lue varoitustekstiä, että itseasiassa tämäkin valmistaja maksoi sievoiset summat saadakseen pääosan esittäjän kantamaan tiettyä tuotetta jossain elokuvan kohtauksessa.

En siis vastusta sitä tiukkaa linjaa, mikä ainakin vakavasti otettavissa blogeissa on jo ihan käytäntö. Sen sijaan ihmettelen, että säännöt eivät ole samat kaikille.

Luin muutama viikko sitten DN:stä mielenkiintoisen jutun liittyen etikettiin. Oikeastaan artikkeli käsitteli ensisijaisesti nettikäyttäytymistä ja pääaihe oli se, miten facebookin kautta lähetettyihin tapahtumakutsuihin tulisi vastata. Kirjoittaja niputti yhteen ja samaan niin ystävien lähettämät tupari- ja brunssikutsut kuin kaupallisten toimijoiden tapahtumakutsut – mikä on mielestäni jo ensimmäinen suuri virhe. Sen lisäksi jutussa oltiin sitä mieltä, että tapahtumanappuloiden kautta vastaaminen on suoraan verrannollinen normaaliin tulen/en tule/tulen ehkä ilmoittautumiseen. Jos on ilmoittautunut, pitää mennä ja maybe-vaihtoehdon käyttäminen on vain ja ainoastaan erittäin epäkohteliasta.

Juteltiin asiasta Peetunkin kanssa ja hän oli samaa mieltä kanssani, että artikkelin kirjoittaja ei ole tajunnut nykyistä käyttäytymisetikettiä. Kun facebook-tapahtumaan vastaa “attending” (eli oisko toi “osallistun” suomenkielisessä fb:ssä), se tarkoittaa “jee, kiva tapahtuma – tykkään tästä, mutta en kyllä osaa yhtään sanoa tulenko vai enkö”. Jos on oikeasti osallistumassa, se vahvistetaan joko kirjoittamalla tapahtuman seinälle tai henkilökohtaisesti järjestäjän kanssa. Vastaamalla “maybe” sanotaan: “tosi kiva tapahtuma, mutta en valitettavasti tällä kertaa pääse”. Jos kysymyksessä on aito ehkä, se vahvistetaan jälleen tapahtuman seinällä tyyliin “tulen, jos vaan saan lapsenvahdin” tms. Tapahtumakutsusta kieltäytyminen tarkoittaa käytännössä: “idioottimainen tapahtuma, en ole todellakaan tulossa” paitsi, jos asia selvitetään seinällä tyyliin: “sorry, en pääse – olen matkoilla juuri tuolloin!”. Kokonaan vastaamatta jättäminen tarkoittaa “ei kiitos, en ole tulossa”.

Näistä tulkinnoista saa toki olla myös eri mieltä – ja uskon, että aika monet ovatkin. Juuri tuo ajatus jäi pyörimään takaraivooni ja aloin miettiä etikettiä vähän laajemminkin. Etiketti on yleistäen vallitsevan hyvän tavan mukaiset käyttäytymisnormistot. Tarkoitus on helpottaa ihmisten välistä kanssakäymistä, kun suunnilleen kaikki tietävät, mikä on korrektia ja “oikein” ja mikä taas katsotaan epäkohteliaaksi.

Ongelma on vain siinä, että etiketti sen paremmin kuin muutkaan käyttäytymisnormit eivät ole kovin yleispäteviä. Se, mikä on hyväksyttävää, muuttuu ajan myötä. Klassinen esimerkki juntista, joka ei ymmärrä etiketistä mitään, on tyyppi, joka päätyy hienoille päivällisille, eikä tiedä millä haarukalla pitäisi syödä. Jotenkin tuntuu, että tänä päivänä on kovin vaikea päätyä huonosti käyttäytyvien kategoriaan, vaikka söisikin salaattinsa äyriäishaarukalla. Sen sijaan voi antaa todella moukkamaisen kuvan itsestään, jos ei tunnista haarukat designannutta muotoilijaa.

Eikä tarvitse matkustaa kovinkaan kauas kotoa, kun hyvän tavan mukaiset käyttäytymisnormit keikahtavat aivan päälaelleen. Pohjoismaisesta näkökulmasta täysin porsasmainen ruokailu äänekkäästi särpien ja röyhtäillen, on monessa paikassa suorastaan velvollisuus, koska näin osoitetaan käyttäytymisellä, miten mahtavan herkullista tarjottava ruoka onkaan!

Tässä kuitenkin kolme yleispätevää käyttäytymissääntöä, joilla luulisi pärjäävän missä tahansa ja milloin tahansa:

1. Älä puhu vain itsestäsi.

Vaikka olisit miten kiinnostava henkilö omasta mielestäsi, kukaan ei ole kiinnostunut kuuntelemaan narsistisia monologeja.

2. Peilaa

Epävarmoissa tilanteissa on hyvä vaihvihkaa tsekkailla muiden käyttäytymistä ja sopeuttaa omansa sen mukaan. Päivällispöydässä voi peilata pöytäseuralaisen toimintaa. Näin pysyy yleensä ainakin jonkin verran juonessa mukana.

3. Sosiaalinen media

Älä koskaan kirjoita sosiaaliseen mediaan mitään, mitä et voisi kirjoittaa isoäidin postikorttiin.

(Alkuperäinen idea kolmeen etikettisääntöön tuli DN:stä, mutta en enää löytänyt tuota viikkoja vanhaa lehteä, joten ohjeet ovat Mintun tulkinta aiheesta.)

Nyt on ihan pakko myöntää, että kaikkia trendihullutuksia en vaan kertakaikkiaan käsitä. Yksi niistä on nyt järkyttävällä vauhdilla leviävä rekkamieslippis eli Trucker cap -trendi. Ymmärrän kyllä, että muovikassin näköisiä laukkuja, valmiiksi hajalla olevia farkkuja ja muuta white trash -kampetta voidaan käyttää ironisena statementtina ja jopa kannanottona standardisoivaa “hyvää makua” kohtaan. Mutta silti. Jäykästä muoviverkosta ja pystyssä pönöttävästä vaahtomuovimaisesta materiaalista valmistettu, usein jollain tosi tökeröllä mainosprintillä koristeltu pääasia, ei oikeasti voi olla kenenkään mielestä hieno – tai edes cool.

Tai ilmeisesti voi… Sen verran tiuhaan kaiken maailman superjulkkiksia on bongattu kuviin kammotus päässään.

Nyt täytyy täsmentää, että minulla ei missään tapauksessa ole mitään lippiksiä vastaan noin yleensä. Jopa tuon rekkamieslakin kanssa hyvin saman tyylinen, mutta tukevasta puuvillakankaasta valmistettu baseball-lippis voi olla ihan kivan näköinen ja sopia monenlaisiin sporttisiin kokonaisuuksiin. Suoralinjaisemmat Military cap -tyyppiset lippikset ovat mielestäni suorastaan siistejä. En voisi kuvitellakaan, että kävisin lenkillä ilman rakasta Puman military cap -lippistäni.

Kaikkea ei onneksi tarvitse aina ymmärtää ja kai se on osittain näiden villitysten pointtikin. Erittäin vaikea kuitenkaan kuvitella, että kukaan ikinä missään käyttäisi rekkamieslippistä sillä perusteella, koska se on niin hieno. Korjatkaa mielellään, jos olen väärässä… 🙂

Tsekkailin tuossa eilisen Elle Gaalan juttuja. Eniten olin kiinnostunut siitä, että Acne sai “vuoden suunnittelija” palkinnon – jo toistamiseen! Varmasti ihan aiheesta. Oikeastaan tuntuukin, että Acne on vasta nyt muutaman viime sesongin aikana muuttunut hypetetystä farkkubrandistä ihan oikeaksi muotimerkiksi.

Eksyin siitä sitten sivulle, jossa esiteltiin juhlakansan asuja punaisella matolla. Aikani kuvia selailtuani tunsin pienen dejavu-fiiliksen ja aloin miettiä: Pitääkö paikkansa, että ysäriltä vähän liiankin tuttu, jokaikisten juhlien vakioasu pitsikotelomekko, on tehnyt paluun kaikessa hiljaisuudessa? Siis tuo LBD:n kanssa kilpaileva vapaavalintaisen värinen kapea viritys, jossa miehusta ja helma on vuorattu pitsin värisellä vuorikankaalla, mahdolliset hihat ovat vuorittamattomat ja pitsihelma aavistuksen vuoria pidempi niin, että pitsin muodostama piparkakkureuna erottuu selkeästi??

Myönnän. Varastoistani löytyy ainakin yksi tulkinta samasta aiheesta – ehkä kaksikin. Mutta en tosiaankaan ajatellut, että nyt jo olisi aika kaivaa ne takaisin käyttöön. Enkä kyllä ole ihan varma, että haluanko edes…

Musta versio aiheesta vuoritettu pitsimekko on ehkä eniten klassikko. Silti tuntuu, että vyötärölle poimuuntuva pitsi ja hihojen alta kelmottava iho – ketähän ne oikeastaan imartelee?

Vasemmalla on Ellen järjestämän “suunnittele gaala-asu” -kilpailun voittaja. Ja kieltämättä – laajahelmainen tulkinta aiheesta pitsimekko on kyllä oikein kaunis ja ajankohtaisen oloinen. Sen sijaan ihan liian kiiltävällä kankaalla vuoritettu ihan liian tiukka punainen pitsimekko… I say no more.

Asian tosiaan siis täytyy olla niin, että olen missannut koko ysäri-pitsimekon paluun. Jopa ex-A-Teens tähti Marie Serneholt (oik) on valinnut gaalamekoksi vadelmanpunaisen version aiheesta. Sikäli kuin olen asian oikein ymmärtänyt, muoti on neiti Marien suuri intohimo ja vaikkei hän nyt varsinaisesti olisikaan mikään muodin edelläkävijä, pitäisin hyvin epätodennäköisenä, että hänellä olisi sattumalta joku random-pitsimekko päällä Elle Gaalassa.

Camilla Thulinin kaveri on onnistunut kiskomaan päällensä ehkä ehkä epäedullisimman version aiheesta “pitsimekko”.  Pari kokoa liian pienen mekon pitsikuviot menevät masun päältä aivan viiruiksi eikä vaatimaton drapeerauskaan onnistu sitä peittämään. Sitäpaitsi eikös tämä ole sama mekko kuin tuo ensimmäisen kuvan musta?? Meikki on varmasti ollut livenä kivan näköinen ja matsannut hyvin kokonaisuuteen. Salamavalokuvassa efekti ei valitettavasti ole ihan sama…

Elle Galan kuvia voi käydä tsekkailemassa esmes Rodeon kuvagalleriassa. Aika kirjavalta vaikuttaa juhlakansan pukeutuminen jo tuollaisen pienen otoksen perusteella. Joku on saapunut paikalle yyberrennosti farkuissa ja tennareissa (“this is me making statement”…) kun taas jotkut ovat yliyrittäneet gaalaglamouria ihan kiusallisuuteen asti.

Ihastusasujakin löytyy tietty vaikka miten paljon!

Ehkä ihanin kolmikko on Natalia Altewai, Cia Jansson ja Randa Saome. Kaikki pukeutuneet luonnollisesti Altewai.Saome -luomuksiin. Tykkään ihan ekstra-paljon siitä, miten Randa Saome yhdistää vitivalkoiset teräväkärkiset avokkaat sähkönsiniseen housupukuunsa. Me likes big time!