Ihana, upea, fiksu ja lahjakas kummityttäreni valmistui keväällä lääkäriksi. Koronapandemia lykkäsi juhlia puolisen vuotta, mutta muutama viikko sitten oli onneksi sen verran tasainen tilanne, että saatettiin kokoontua isommalla porukalla onnittelemaan tuoretta lääketieteen lisensiaattia.

Mielestäni tällaiset juhlat on tärkeitä. Kannatan kaikenlaisten siirtymäriittien ja eri elämänvaiheiden merkkaamista tapahtumalla, mikä jää muistojen arkistoon koko yhteisölle. Ihminen on laumaeläin ja merkkipaalut kokoaa luontevasti eri tahoilla elämäänsä elävät lauman jäsenet yhteen. Sen lisäksi että ollaan yhdessä todistamassa juhlakalun saavutusta (tai uutta elämänvaihetta), uudistuu myös koko verkoston väliset sosiaaliset siteet.

Varsinkin nyt, kun kohta jo kaksi vuotta ollaan eletty, jos ei nyt aivan eristyksissä ja lock down -tilanteessa, niin ainakin merkittävästi pienentyneissä ympyröissä, tuntui aivan mielettömän upealta jo pelkästään se, että tällaiset juhlat oli tulossa!

Ja siis tietty juhlissa on se ihana puoli, että saa hyvän syyn laittaa huulipunaa ja kivat vaatteet. Laittautua vähän. Sitä herkkua ei ole todellakaan ollut mitenkään liikaa tarjolla!

Tampereen aurinkoisen alkuiltapäivän talvinen valo oli niin pehmeä ja kaunis, että sain ylipuhuttua Peetun nappaamaan asukuvat ennenkuin marssittiin sisälle juhlimaan. Asun juju on aika ilmiselvästi tuo & Other Storiesin ruttutoppi. Yleensä en kestä yhtään mitään puhvihihoja tai kädentien poimutuksia paidoissani (muiden päällä kylläkin!), mutta tässä nuo onnistuvat olemaan sen tason rouheat, että en saa muurahaisia ihon alle. Päinvastoin ihastuin paitaan itsellenikin yllätyksenä jo ensi sovittamalla.

Hame on iki-ikivanha H&M loppualelöytö. En ole sitä kovin paljoa käyttänyt, koska – niinkuin kuvastakin näkyy – se menee tosi helposti ryppyyn. Tykkään kyllä sekä materiaalista (pehmeäksi hiottu raskaasti laskeutuva musta tencel) että kaitaleista kootusta liuhumallista (näkyy ehkä parhaiten viimeisessä kuvassa), mutta tosiaan istuin vastasilitetyn hameen kanssa alle kymmenen minuuttia taksissa ja lopputulos on aika ruttunen. No, ehkä pitää vain asennoitua, että se on ominaisuus eikä bugi. Haha!

Tuohon lumiselle tasanteelle en viitsinut lähteä liukastelemaan asun varsinaisten kenkien kanssa. Ihan kivasti kyllä nuo maihinnousubuutsitkin sopii kokonaisuuteen mielestäni. Tarkoitus oli sitten sisällä napata yksi täydentävä kuva varsinaisista kengistä, mutta juhlat veivät mennessään ja homma unohtui. Alla oleva tilannekuva antaa kuitenkin vähän osviittaa juhla-asuni suht matalakorkoisista sling-backeistä.

Tärkeämpää on toki huomata itse suloisuus ja päivänpaiste Bönis, joka edusti reippaana ja iloisena vintage Laura Ashley -mekossa! Böniksen mekon on Tinni ostanut Karkille sellaiset rapiat 30 vuotta sitten!

• paita, & Other Stories
• hame, H&M
• kengät, Aldo
• sisäkengät, H&M (Conscious Exclusive)

Selailin loppukesän kuvia puhelimestani etsiessäni yhtä lomakuvaa – ja törmäsin näihin Böniksen ristiäisten jälkeen Suomalaisen kirkon pihalla Peetun juhla-asustani ottamiin kuviin.

En voi ymmärtää, miten olen saattanut unohtaa, että asu tuli (poikkeuksellisesti) ikuistettua! Kuvista tuli mielestäni oikein kivoja – vaikka itse sanonkin (miksi muuten pitää aina sanoa ”vaikka itse sanonkin”? Eikö sitä voi ihan vaan olla sitä mieltä, että hyvät kuvat tuli?). Alkusyksyn, tai ehkä se vielä oli loppukesää, iltapäivän valo oli ihana, kirkon piha tunnelmallinen ja olo onnellinen monestakin syystä. Bönis oli juuri saanut kasteessa nimensä, juhla oli ihanan valoisa ja lämminhenkinen – ja mikä valtavan ihana tunne, kun pitkästä aikaa sai nähdä vähän isommalla porukalla!

Olin myös erittäin tyytyväinen asuuni, mikä oli sinänsä hyvä, sillä sen kanssa oli mennä edellisenä iltana hiukan tiukille…

Patologisena aikaoptimistina ja muutenkin optimistina olin ajatellut, että ompelen itse jonkun kivan mekon itselleni ristiäisiä varten. Käteni on toki kuntoutunut jo suorastaan paljon paremmaksi kuin uskalsin toivoakaan – ja teoriassa kykenen kyllä jo jonkin verran ompelemaan.

Vielä lauantaisia ristiäisiä edeltävänä torstaina olin sitä mieltä, että hyvinhän tässä ehtii! Ei tullut pieneen mieleeni, että toistaiseksi en ole ommellut muuta kuin muutamia vauvojen vaatteita (joiden käsittely tällaiselle käsipuolelle on helpompaa, kun kappaleet on pieniä) ja oikea käden sormet – vaikka nykyään toimivatkin jo – ovat yhä kömpelöt ja heikot. Eli vaikka edellisessä todellisuudessani olisinkin surauttanut suunnittelemani, toki suht simppelin, mekon yhdessä illassa, nyt se olisi turha toivo.

Kun perjantaina alkuiltapäivästä totesin, että koska mekkoa ei ole vielä edes leikattu, en tule ikinä saamaan sitä ajoissa valmiiksi.

Aloin siis kuumeisesti sovitella vaatekaappiani läpi. Yllättäen (”yllättäen”) kaikki, mitä käteen osui, oli epäsopivaa, liian ei-juhlamaista, liian työvaatemaista, liian ei-ristiäismäistä. Kello oli 17.55 perjantai-iltana, kun totesin, että ei tää tästä.

Vain reilun viiden minuutin kävelymatkan päässä on onneksi kiva – ja suht hyvin varusteltu ostoskeskus – sinne siis. Perjantaisin putiikit sulkevat siellä klo 19, eli homman piti ratketa tunnissa.

Keskityin kahteen kauppaan, joissa tiesin olevan kivoja brandejä ja yleensä melko hyvä valikoima. Ensimmäisessä (Alternativet) kaappasin kainaloon pikaskannauksella 6 mekkoa (Stine Goyaa, Mads Norgaardia, Just femalea) ja päätin etukäteen, että joku niistä sopii.

Mutta ei sopinut.

Sitten laukkasin siihen toiseen kauppaan (Best of Brands) ja päätin, että otan ensimmäisen, joka on vähänkään sinnepäin. Jo aavistuksen epätoivoisena kingersin päälleni BOSSia, Dagmaria, Filippa K:ta, Gannia, Rodebjeria… ja mitä niitä nyt oli. Melkein päätin päätyä yhteen BOSSin mekkoon, joka oli kyllä oikeastaan ihan ihana, mutta mittasuhteiltaan selkeästi tarkoitettu vähintään 170 cm pitkälle naiselle – eikä tällaiselle kaltaiselleni tapille.

Tässä vaiheessa kello oli jo varttia vaille seitsemän. Aikaoptimisti kun olen, päätin laukata tsekkaamaan vielä vähän kauempana sijaitsevan Åhlénsin pikkusen naistenvaateosaston. Siellä on kuitenkin kohtuuvarmaa Ida Sjöstedtiä ja Carin Westeriä valikoimissa. Yksi aivan mielettömän ihana Ida Sjöstedt roikkuikin Åhlénsin aletangossa. Mutta eeeei – se oli (vähintään) yhtä kokoa liian pieni.

Ja nyt kello oli vain muutamaa minuuttia vaille seitsemän. Kaikki kaupat olivat jo sulkemishommissa, useimmissa metallinen turvapaljeovi vedetty jo melkein kiinni asti. Pingoin kevyttä marssihölkkää ensimmäiseen kauppaan, jonne olin jättänyt yhden (ei todellakaan ristiäisiin sopivan) hameen varaukseen.

Sielläkin oltiin jo sulkemassa, mutta puuskutin, että ottaisin nyt varmaan sitten sen hameen, jonka hetki sitten varasin, vaikken ole ihan varma siitä. Kerroin, että olen menossa huomenna aamupäivällä tyttärentyttäreni ristiäisiin, eikä ole mitään päällepantavaa.

Ja siis uskomatonta, mutta voi miten totta: Tämä upea myymälähenkilö, parikymppinen nuori nainen, totesi vain, että nyt etsitään sulle hyvä asu! Hän ohjasi minut pukukoppiin, toi ison kasan mekkoja (joita en ollut ensimmäisellä kierroksella huomannut lainkaan) ja aloin sovitella.

Tuo päälläni oleva mekko oli ehkä toinen tai kolmas, jota sovitin – enkä voisi olla tyytyväisempi! Hintaakin oli suunnilleen vain puolet siitä, mitä olisin joutunut pulittamaan siitä BOSSista, jonka jo melkein ostin.

Lisäksi jäi aivan valtavan hyvä mieli siitä, miten nuori ihminen, perjantai-iltana, sulkemisajan jälkeen, on niin kertakaikkiaan avulias ja ihana. Yhtään en tuntenut, että olisi joku hoppu tai kiire tehdä päätöstä. Eikä hän myöskään tehnyt mitään numeroa siitä, miten hän nyt on näin mahtavan joustava ja palvelualtis – päinvastoin asenteensa oli täysin, että tottakai ja ilman muuta autan tällaisessa kriisissä! Aivan mahtavaa!

Menin vielä sunnuntaina erikseen kiittämään ihanasta palvelusta. Tällaisia asiakaspalvelun helmiä ei kyllä liian usein tapaa!

• mekko, Leveté Room
• kengät, Gabor
• laukku, Mulberry

Tällä viikolla tulee täyteen kymmenen (10!!) kuukautta siitä, kun meidän toimistolla siirryttiin etätöihin. Viimeinen vähän isompi tapahtuma, johon osallistuin ennen omaehtoista “lock-downia” oli Karkin 30 v. synttärit keskiviikkona 11. maaliskuuta (ajatella, että Karkki oli vielä yläasteella, kun aloin kirjoittaa tätä blogia!!). Silloin käytiin syömässä aivan ihanassa, paljon kehuja ja kunniamainintoja keränneessä Sekt-ravintolassa. Voi niitä aikoja!
Sen jälkeen olen hissutellut kotosalla, tavannut lähinnä Karkkia ja sen perhettä sekä Peetua. Keväällä en käynyt edes ruokakaupassa, enkä kyllä juuri nytkään – kaiken kun saa nykyään tilattua netistä kotiovelle. (Vaikka käskyt ja pakottavat rajoitukset ovat täällä olleet Suomen näkökulmasta katsottuna lähes olemattomat, ihmiset kyllä todella hyvin noudattavat suosituksia)
Olen oikeastaan nauttinut suorituspaineettomasta elämässä leijumisesta. Puuhaksi on riittänyt kotihommailu, puutarhapalstan hoitaminen ja patikointi lähialueilla. Kun ei ole ollut niin kovaa sosiaalista meininkiä, on tullut juteltua naapureitten kanssa, tutustuttua jopa. Pääosin olen kokenut elämänpiirin pienentymisen oikein positiivisena asiana, joka on opettanut paljon ja näyttänyt, mitä kaikkea valtavan ihanaa löytyy aivan nenän edestä, kun malttaa olla touhottamatta koko ajan tuhanteen eri suuntaan.
With that said…

Ai siis hitsi vieköön ja kertakaikkiaan, miten älyttömästi haluaisin, että olisi jotkut juhlat. Ihan mitkä tahansa juhlat, syystä mistä hyvänsä, kunhan saisin syyn vetää kunnon juhlavetimet päälle, laittautua – siis tälläytyä – perinpohjaisesti. Ja juhlissa olisi vähän tungosta ja kihinää ilmassa. Vanhoja kavereita, hyviä ystäviä, moikka-tuttuja, joiden kanssa on kiva vaihtaa pari sanaa – ja ihan vieraita ihmisiä, mahdollisuuksia.
Sitten käteltäisiin ja halattaisiin ja kehuttais toistemme vaatteita ja hienoa kampausta, uusia kenkiä, uutta duunia, onnistunutta projektia. Sanottaisiin: “Mahdatteko te kaksi tuntea? Tässä on se-ja-se mun entinen kollega ja tässä hyvä ystäväni se-ja-se. Tehän olette molemmat matkustelleet paljon Italiassa!” Ja sitten puhuttaisiin ja naurettaisiin ja tutustuttaisiin ja kuka tietää mihin sekin sitten johtaisi. Hullumpaakin on sattunut.
Muistan, että joskus oli tällaista ja kai vielä tulevaisuudessakin, mutta just nyt ei. Ymmärrän oikein hyvin miksi, enkä ole edes yhtään kapinamielialalla – en vähääkään. Mutta sanon nyt ääneen sen, mitä ajattelen – vaikkei ehkä pitäisi – ja se on se, että alkaa olla selkeää matkaväsymystä tämän eristyksen ja etäisyyden ja varomisen kanssa. Maitohapolla koko muija.

Onneksi on olemassa edes virtuaaliyhteys maailmaan. Toki välillä väsyttää, kun kalenterissa on palaverit kylki-kyljessä niin, että hyvä kun ehtii välillä vessassa käydä. Ihana silti, kun saa tavata ihmisten kanssa – ja päätellen siitä, miten liukkaasti päivät täyttyy, aika monet kokevat palkitsevaksi virtuaalikohtaamisen pelkän puhelinsoiton sijaan.
Ainiin, munhan piti kertoa virtuaalipikkujouluihin pukeutumisesta – eikä alkaa filosofoida syvällisiä! Haha!
Mikään ei estä menemästä all in asun ja muun rekvisiitan kanssa, jos siltä tuntuu. Itse en ehkä sitten kuitenkaan inspiroidu ihan samalla tavalla kuin normitilanteessa, koska ruutu kuitenkin asettaa tietyt rajoitukset esim. liikkumiselle.
Selkeä meikki on hyvä ruudussa olen havainnut. Merkatut kulmat, silmät ja suu näkyy vaikka yhteyden laatu ei olisi aivan huippuluokkaa. Itse valitsen yläpainotteisen silmämeikin ja rajaukset – ja jätän silmän alapuolen meikkaamatta. Näin silmien alle ei tule niin paljon varjoa, jota väistämättä kotivalaistus jonkun verran jokatapauksessa luo.

Simppeliin juhlavaatetukseen riittää joku kiva toppi tai paita – tai kuten tässä minulla ihana kiiltäväsamettinen kimono. Kimono on lahja rakkaalta ystävältäni Tuikelta ja olen se päällä edustanut jo ties miten monessa tilaisuudessa. Entisessä normaalissa myös ihan irl.
Muu asu voi olla “huijausta”, kunhan se näyttää siistiltä, jos nousee kesken kaiken esmes noutamaan jotain. Itse luotan mustaan t-paitaan ja mustaan college-hameeseen, joka näyttää ihan fiksulta, mutta on periaatteessa sama kuin olisi verkkareissa. Ja siinä on taskut!
Juhlafiilistä kohottaa helposti näyttävällä korulla. Kaulakoru, korvikset tai vaikka joku ihana panta/muu hiuskoriste on hyviä ja ruudussa edukseen olevia valintoja. Oma sitriiniriipukseni säteilee aurinkoista, valoisaa energiaa, joka tekee ainakin minut iloiseksi ja kuplivaksi – täydellinen koru juhliin toisin sanoen!

• kimono, Lindex
• t-paita, H&M
• hame, H&M
• kengät, Aldo

Ihan alunperin ajattelin, että kirjoittelen juttuja Karkin ja Cissin häistä vähän sillä kulmalla, että ne, jotka nyt suunnittelevat omia häitään, saavat siitä napattua ideoita itselleen. Toki myös itsestäni on niin ihana tällä varjolla viipyillä ikimuistoisissa häätunnelmissa. Nyt oikeastaan vielä enemmän kuin koskaan kaipaan pieniä pakohetkiä lähimenneisyyteen ja onnelliseen päivään, josta halauksia ja lähikontakteja ei puuttunut.
Vähän kyllä sydämestä ottaa kaikkien heidän puolesta, jotka ovat suunnitelleet häitänsä tälle kesälle. En edes pysty kuvittelemaan, mitä kaikkea heidän mielessään mahtaa juuri nyt liikkua. Eihän se missään tapauksessa ole se ja sama siirtää häitä esmes seuraavaan kesään, jos kaikenlaiset suunnitelmat on tehty tälle vuodelle. Mahtaako sitä saada takaisin maksamiaan varausmaksujakaan? Eikä virtuaalihäät vain parin turvavälin päässä seisovan todistajan läsnäollessa ole missään tapauksessa sama juttu kuin koko suvun kanssa juhlitut tanssihäät.
Mutta tulkaa mukaan, niin esittelen muutamia ihania yksityiskohtia Karkin ja Cissin häistä!

Morsius”riisi”
Valkoinen riisi on kuulemma haitallista puluille ja muille urbaaneille villieläimille. Morsiusmarkkinoilla on kaikenlaisia vaihtoehtoja tahraamattomista saippuakuplista ruusunterälehtiin. Karkki ja Cissi päätyivät (luomu-) seesaminsiemeniin. Onnittelusateen efekti muistuttaa näin klassista riisiä, mutta ravintoarvoltaan siemenet ovat oikein hyväksi city-linnuille.
Kaikki vieraat saivat pussin siemeniä kirkkoon tullessaan.

Date Night Jar
Vieraskirjan viereen oli iltajuhlissa sijoitettu iso lasipurkki, paperilappuja ja kyniä, jotta vieraat saisivat antaa tuoreelle avioparille vinkkejä tulevia treffi-iltoja varten. Idea on mielestäni aivan loistava! Kaikkihan tietää, että deittiromantiikka lentää vakiintumisen jälkeen välittömästi ikkunasta pihalle. Haha!
Sellaisen vinkin kuitenkin antaisin, että kun seremoniamestari kertoo vieraille, mitä heiltä odotetaan, kannattaa kehottaa heitä kertomaan aivan kaikki deitti-ideat. Karkin ja Cissin purkki jäi vähän vajaaksi, kun ohjeeksi annettiin kertoa ne parhaimmat vinkit. Vähemmästäkin tulee suorituspaineita!

Paikkakortit
Olen jo sauhunnut aikaisemminkin, miten mainio idea valokuvista tehdyt paikkakortit ovat! Ihana tapa päästä jutun alkuun vieruskaverin kanssa, kun voi kysellä kuvasta, missä se on otettu, mikä tarina siihen liittyy etc. Sikäli siis juuri erilaiset tilannekuvat, muistot yhteisistä tapahtumista, matkoilta, harrastuksista toimii erinomaisesti, toisin kuin ehkä kliinisesti kauniimmat viralliset profiilikuvat.

Menu
Ensin ajateltiin, että skipataan koko menu, tai siis sen printtaaminen, mutta sitten todettiin, että kyllähän ihmiset tykkäävät tietää, mitä on tarjolla. Monet asiat voi tehdä kalliisti ja hienosti tai huomattavasti edullisemmin näkemällä hieman vaivaa. Ihan tyylikkäät menut saa tulostamalla itse ja koristelemalla askartelukaupasta löytyvillä kultaisilla menu-tarroilla!

Vieraskirja
Luulisin, että jonkinlainen vieraskirja taitaa olla nykyisin häissä ihan vakio (ei vaan ennenvanhaan!). Sen voi toteuttaa varsin monella tapaa, mutta Karkin ja Cissin tyyli on mielestäni aivan ihana.
Juhlissa oli käytettävissä kaksi Polaroid-kameraa ja tarkoitus oli, että kaikki ottavat itsestään kuvan, jonka voi laittaa vieraskirjaan. Tarjolla oli myös monenlaisia kyniä, glitterisiä gel-rollereita ja muuta rekvisiittaa. Näistä vieraat sitten saivat askarrella näköisensä tervehdyksen hääparille.
Lopputuloksena on persoonallinen ja hauska vieraskirja, monenlaisia ikimuistoisia kuvia ja koskettavia tekstejä!

Yllätysmomentti
Karkin ja Cissin häävalssin huipennus: kultainen konfettisade!

Wedding Sweets (Morsiusmakeiset?)
Yksi ehkä suloisimmista yksityiskohdista ikinä!
Kaikille vieraille oli katettu pöytään ihana rasia, jonka kannessa on Karkin ja Cissin nimet sekä häiden päivämäärä. Rasian sisältä paljastuu Hersey’s Kisses (miten osuvaa!) -suklaa nameja. Mutta ei siinä vielä kaikki – jokainen konvehti on koristeltu hienolla tarralla! Kuvavaihtoehtoina joko Karkin ja Cissin kihlajaiskuva, perheen hurmaava Diaz-kisu tai päivän päivämäärä.
Tunnustan, että en raaskinut ollenkaan syödä omia namejani. Rasia on edelleen koskemattomana rakkaiden muistojeni joukossa. Häiden herkkutarjoilu oli onneksi muutenkin sen verran runsas, että sokerihammasta ei ehtinyt kolottaa missään vaiheessa!

En nyt lupaa, että hääjutut olisivat nyt tässä.. Ehkä 1-vuotishääpäivän kunniaksi teen oikein raportin koko päivän kulusta!

Tunnen oloni aivan mielettömän etuoikeutetuksi. Viime päivinä olen pysähtynyt moneen, moneen kertaan hengittämään syvään tunnetta, miten kaikki on niin hyvin. (Ja tietenkin joutunut henkistä luutaa heristäen häätämään pois sen peikon, joka yrittää kuiskutella, että jotain katastrofaalista varmaan tapahtuu ihan just. Sillä eihän asiat voi olla näin hyvin. Eihän?)
Tuntuu, että sen lisäksi, että asiat on hyvin, myös hommat tuntuvat menevän harvinaisen putkeen. Perunalaatikkokin imeltyi tänä vuonna paremmin kuin koskaan.
Meillä on aivan ihanat joulusuunnitelmat. Tässä odottelen, että kotiin joulunviettoon saapunut Peetu heräilee. Sitten fiksallaan viimeiset aattoillan ruokia varten ja lähdetään Karkin ja Cissin luokse joulusaunaan. Joulupuurolounaan jälkeen lähdetään aaton viettoon Cissin siskon luokse. Luvassa on kunnon hulabaloo-joulu – aikuisia on pöydän ympärillä yksitoista ja lisäksi liuta lapsia. Luvassa on myös oikean joulupukin visiitti. Ihanaa!!
Jollain menee varmasti hermo, tulee stressi ja paha mieli. Se kuuluu jouluun ja kaikkiin siihen ladattuihin täydellisyyden toiveisiin. Mutta se on vain elämää ja kaikenlaiset värit kuuluu myös juhlapäiviin, vaikka toivesävyt olisikin punainen ja kulta.

Kaiken tämän oman onnellisuuteni keskellä olen pitänyt mielessä, että aina ei tosiaankaan ole ollut näin. On ollut jouluja, jolloin olen selvinnyt nippanappa pyhien yli kyyneliä nieleskellen. Jouluja, jolloin olen ollut niin yksinäinen, että on ollut pakko mennä ulos hengittämään kylmää ulkoilmaa, kun sisäilma juuttui kurkkuun. Jouluja, jolloin huoli on kalvanut niin, että paikoillaan istuminen on ollut mahdotonta.
Nyt, kun asiat ovat hyvin, haluan jakaa muillekin. Perinteinen hyväntekeväisyys tunnettujen järjestöjen tai vaikka kirkon kautta on helppo keino auttaa tarvitsevia. Itse olen tarttunut tähän mahdollisuuteen – toivottavasti sinäkin. Tänä vuonna tukea on lähtenyt kolmannen maailman tytöille ja lapsille. Pikkuinen summa laitetaan vielä kissoille.
Lisäksi yritän pitää mielessäni yhden ainakin oman joulunviettoni perusajatuksista: yhteisöllisyys, läheisyys, hyväksyminen ja mukaan ottaminen ei maksa mitään. Joulun kaltaiset pyhät voivat olla aivan erityisen raskaita heille, joilla jo muutenkin on vaikeaa. Yksinäisyys, varattomuus, läheisen menettäminen, ero ja mikä tahansa vaikea elämäntilanne jotenkin korostuu ja terävöityy joulun täydellisen harmonian vaatimuksen paineen alla.
Kaikille ei ole mahdollista ottaa kotiinsa yksinäisiä sukulaisia tai tuttuja joulunviettoon, mutta pelkkä puhelinsoittokin voi piristää kummasti. Kertoa, että olet ajatuksissani. Et ole yksin. Taikka sitten voi katsoa sitä mököttävää teiniä. Ehkä hän tuntee olevansa mitätön ja sivuutettu, kun ei särmineen mahdu joulun ideaaliin. Yhteisöllisyydellä on parantava voima!

Tämän myötä haluan toivottaa kaikille Go 4 it vol. 2 blogin lukijoille ihanaa, oman näköistä, paineetonta, hyväksyvän lempeää joulun aikaa!
(ja nyt se Peetukin heräsi!)

Ne, jotka seuraavat Instagram-tiliäni (@minnapaakkulainen), ovatkin jo kuulleet mahtavat onnenuutiseni: Karkki menee naimisiin!! Niin kertakaikkiaan ihanaa!
Rakastan hääjuhlia ja kaikkea, mitä se pitää sisällään. Sain hiljaa mielessäni pienoisen hjärtslagin, kun Karkki jossain vaiheessa viime syksynä ilmoitti, että ehkä he eivät haluakaan mitään juhlia. Yksinkertainen visiitti maistraattiin riittäisi. Juuri ensimmäisen yhteisen asuntonsa ostanut nuoripari tuumasi silloin, että olisi kenties järkevämpi laittaa rahat keittiöremonttiin kuin häihin. No, onnekseni mieli siellä muuttui ja vuodenvaihteesta asti juhlavalmistelut ovat käyneet kuumana.

Sen lisäksi, että häät ovat mielestäni ultimatum ihanimmat kekkerit noin ylipäätään, rakastan myös kaikenlaisten juhlien järjestämistä yli kaiken. Kun nyt vielä naimisiin on menossa oma tytär, on aivan järjettömän vaikeaa pysytellä nahoissa, olla besserwisseröimättä kysymyksessä jos toisessa ja antaa lapsukaisen itse tehdä sunnitelmat, valinnat ja päätökset.
Päätin jo ihan heti aluksi, että en tyrkytä apuani tai hyvää tarkoittavia mielipiteitäni, jos niitä ei erikseen kysytä. Päätin myös, että pääsääntöisesti tuen Karkkia kaikissa päätöksissä, joita nuoripari on järjestelyitä koskien tehnyt ja taoin kallooni, että kysymys on heidän häistä – ei minun. Näyttää näin paperilla aika itsestäänselvältä ja helpolta jopa. Eikö vain?
Voin kertoa, että todellisuus on ihan muuta. Jopa ihan hyvää tarkoittavat kysymykset, kuten “oletteko jo valinneet catering-firman?” tai “miten ajattelitte, jos tässä kohtaa sataa?”, kääntyy helposti päälaelleen. Tuleva morsian saattaa tulkita asian niin, että mutsi hetsaa, kun ei sitä tai tuota asiaa ole vielä hoidettu ja sekin yksityiskohta on jäänyt huomaamatta.
Meillä konkreettisin kommunikaatio-ongelma tähän asti on liittynyt vieraslistaan. Vaikka olisi pitämässä miten suuret häät tahansa, kaikkia ei voi kutsua, johonkin on vedettävä raja. Karkin häistä on tulossa keskikokoiset, nykyisen hääboomin vallitessa yleiseen meininkiin verrattuna ehkä jopa pienehköt. Se on tarkoittanut sitä, että kutsuttujen määrää on pitänyt rajoittaa varsin tuntuvasti.
Periaatepäätökselleni uskollisena, en (juurikaan) esittänyt mielipiteitäni sen suhteen, keitä kutsuvieraslistalle tulisi päätyä. Ne muutamat kerrat, kun aiheesta Karkin kanssa puhuttiin tuin tehtyjä päätöksiä ja niiden perusteluja. Nyt sitten ihan vähän aikaa sitten kävikin ilmi, että listalta puuttui yksi tärkeä ihminen ja minä sain tietty kuulla: “mikset sä äiti sanonut!”

Yhden valtavan suuren vastuualueen sain kuitenkin hoidettavakseni ihan kokonaan – nimittäin Karkin hääpuvun ompelun! Todella suuri kunnia ja iso projekti, jota alettiin toteuttaa jo lopputalvesta.
Uudemmille blogin lukijoille kerrottakoon, että olen ensimmäiseltä koulutukseltani ompelija ja aikoinaan muutaman hääpuvun toteuttanutkin – eli ihan niin utopistinen tämä suunnitelma ei ole, kuin miltä se ensikuulemalta vaikuttaa. Nyt on tosin ollut niin monta vuotta väliä siitä, kun olen viimeksi koskenut ompelukoneeseen, että päätettiin ensin tehdä hääpuvun mallinen iltapuku jostain hääpukukankaan tapaisesta materiaalista ihan vain testataksemme kaavojen toimivuus. Tuossa yllä kuvassa vasemmalla Karkki morsiuskaupassa sovittamassa pukua inspiraatiomielessä ja vasemmalla yksi Pinterestistä löytyneistä suosikkimalleista.
Pikkuisen tässä nyt tuli mutkia matkaan, kun onnistuin loukkaamaan käteni. Häihin on toki vielä aikaa, mutta hiukan kyllä suoraan sanottuna huolestuttaa itseänikin, kun näin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen edes pinsettiote ei onnistu oikealla kädellä. Puhumattakaan siitä, että parista sormesta puuttuu vielä kokonaan tunto, vaikka olen tehnyt rehab-jumppaliikkeitä jokaisessa mahdollisessa välissä (eli koko ajan – eihän tässä mitään sen tärkeämpää ole todo-listalla!). Täytyy nyt vain toivoa, että ihmeparantumisien aika ei olisi täysin ohi.
Se, että en voi purkaa hääinnostustani puvun tekemiseen, on johtanut siihen, että tungen nokkaani kaikkiin muihin järjestelyihin. Varsin ymmärtäväisesti Karkki on nyt suhtautunut – säälii varmaankin käsipuolta äiskäänsä, mutta itseäni on alkanut mietityttää, missä menee raja. Tässä vaiheessa, kun häihin on alle 3 kk, tilanne on se, että nuoripari on ihan ilahtunut talkooavusta, joka voi googlailla vaihtoehtoja ja kysellä tarjouksia. Mutta liika on liikaa, niinkuin aina. Siksi kuumin kysymys itselleni juuri nyt on:
Paljonko äidin sopii sekaantua tyttären häiden järjestelyihin?