Vielä vuosi sitten en omistanut ainuttakaan viherkasvia. Huolimatta siitä, että olen jostain syystä aina kokenut ihania onnistumisia sekä “edellisessä elämässäni” puutarhanhoidossa että nykyään kesäolohuoneessani parvekkeella, en ole oikein koskaan saanut sisällä majailevia kasveja pysymään hengissä.
Joskus menneisyydessä tein useampiakin yritelmiä saada vähän vihreyttä kotiin, mutta järkähtämättömällä säännöllisyydellä kaikki kuolivat vähintään muutaman kuukauden sisään meille muuttamisestaan. Karkki ja Peetu totesivat aikoinaan, että “äidillä on taipumusta keppikukkiin”. Pystyyn kuivunut vehka, jonka uskoin vielä siitä elpyvän, enkä siksi raaskinut heittää menemään, taisi olla ensimmäinen kimmoke lempeään perhe-mobbaukseen.

Lopulta annoin periksi ja uskottelin olevani ihminen, jolle viherkasvit eivät kertakaikkiaan sovi. Kun sitten perheeseen muutti ensin yksi kisu ja sitten toinen, tunsin, että karvaisille perheenjäsenille vaaralliset kasvit on niin tavallisia, etten edes uskalla hankkia kotiin mitään kissanruohoa kummempaa.
Viime talvena tilanne kuitenkin alkoi pikkuhiljaa muuttua. Käsiini osui artikkeli, missä puhuttiin viherkasvien sisäilmaa puhdistavista ominaisuuksista ja samaan syssyyn törmäsin juttuun, jossa listattiin kotieläimille turvallisia lajikkeita. Ihan kuin universumi olisi ihan varta vasten päättänyt, että nyt hommataan Mintun kotiin vähän kasvillisuutta.

Yhdestä Anopinkielestä se alkoi. Ajattelin, että kuivuutta ja silkkaa laiminlyöntiä hyvin sietävä perinnekasvi sopii täydellisesti ikkunalleni.
Mutta eihän se tietenkään siihen jäänyt. Yhtäkkiä huomasin olevani lähikukkakauppani kanta-asiakas ja viettäväni pitkiä hetkiä kasveja ihastellen ja omistajan (kissaihminen hänkin) kanssa keskustellen. Joka reissulta mukaan tarttui aina jotain vihreää.
Ensimmäiset merkit siitä, että tilanne saattaa räjähtää käsiin oli ilmassa, kun Peetu sai keväällä ystävältään synttärilahjaksi pikkuisen Paletin pistokkaan. (Kasvin nimi on ruotsiksi Palettblad, mikä googlen mukaan kääntyy suomeksi vain Paletiksi). Kaunis, koristeellinen ja kiitollinen kasvatettava – juuri sellainen on Paletti.

Keväinen synttärilahja-Paletti on jo mahtavan upea puska – ja siitä itsestään on otettu jo useampia pistokkaita. Kesällä Peetu toi kotoaan Uumajasta lisää erimerkkisiä Paletin pistokkaita ja pari hankittiin ihan ostamalla.
Nyt hyllyt ja ikkunalaudat (joita meillä on yllättävän vähän, sillä avokeittiö-olohuoneen panoraamaikkunoissa ei ole varsinaisia ikkunalautoja) pursuilee kasveja ja ruukkuun pääsemistä odottavia pistokkaita. Olen aivan ihastuksissani urbaaniin kotiviidakkooni ja ainakin toistaiseksi olen onnistunut pitämään kaiken myös mukavasti hengissä.

Kisut käy välillä nakertelemassa lehtiä, mutta se ei haittaa, kun kaikki on myrkyttömiä lajeja.
Mikä on homman opetus? No, ainakin se, että välillä kannattaa haastaa itsellä itsestään olevat mielikuvat – minäkin löysin varsinaisen viherpeukalon sisältäni, vaikka olin aina uskonut muuta. Ja toinen opetus on tietty se, että viherkasvit on ihania tunnelmanluojia kotona.

Fiksusti valitut lajikkeet takaavat sen, että kasvien hoitamisesta tulee positiivisia elämyksiä ja sitä onnistumisen tunnetta, kun voi istuttaa ruukkuun itse kasvattamansa pistokkaan, ei oikein voi verrata mihinkään!

Kevään ja kesän aikana blogeissa on kiertänyt hauska haaste otsikolla “Näin valehtelen netissä”. Nelliinan juttua lukiessani päätin, että nappaan sen itsellenikin, vaikka suoranaista haastetta ei tulisikaan. Aihe on sikäli mielenkiintoinen, että yhä edelleen, vaikka elän nykyään suurimman osan aikaani “siviilinä”, varsinkin uudet tuttavuudet kuvittelevat kaikenlaisia ihmeellisyyksiä bloggarin elämästäni.
Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.
No en todellakaan! Mikä älytön peruste valita tekemisiään tai menemisiään!!
Mutta jos nyt ollaan ihan tarkkoja, niin harva hotelli, ravintola tai tapahtuma on sellainen, etteikö sieltä saisi some-ystävällisiä ja kauniita kuvia. Jotenkin lähtökohtaisesti kaikki nuo ovat poikkeuksetta myös visuaalisia juttuja ja hotellin pitäjä, ravintolan omistaja tai tapahtuman järjestäjä kiinnittää huomiota varmasti myös siihen – oli somea tai ei.
Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.
Jälleen vastaus on, että en todellakaan! Tosin sisustuskuvia tällä tontilla on aniharvoin ja silloin, kun niitä otan, pyrin tietty raivaamaan eilisiltaiset pizzakartongit ja silitystä odottavat pyykkikasat kuvan ulkopuolelle. Kattauksiakaan en juuri esittele, mutta lunchlåda-kuvissa yritän toki saada annoksen näyttämään herkulliselta. Vaihtelevalla menestyksellä. Pukeutumisen kanssa on niin, että en varsinaisesti pukeudu niin, että asusta saa hyviä kuvia, mutta otan kuvia vain niistä asuista, joissa omasta mielestäni on jokin kiva juttu. Eli en läheskään jokaisesta tylsästä arkisesta paita ja hame -combosta.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.
Siis mitä!?! Haasteen otsikko on “Näin valehtelen netissä”. Yrittääkö tämä kysymys nyt ihan pokkana väittää, että meikkaaminen on yhtä kuin valehteleminen?? Kieltäydyn vastaamasta! Tai okei, vastaan niin, että en väitä olevani kuvissa tai IG-videoissa ilman meikkiä silloin, kun olen meikannut.
Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.
Brändiäni?? Haha! Vastaus: en!
Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.
Voi osaisinkin! Kuvankäsittelytaitoni riittää kuvien croppaamiseen, valkotasapainon säätöön (huonosti) ja valon/kontrastin säätöön. Eli se siitä. Sen sijaan käytän kyllä tuhottomasti aikaa seuloakseni ziljardista kuvasta ne, missä näytän ihmismäiseltä ja pyrin valikoimaan kuvauspaikan niin, että valaistus on mahdollisimman lempeä. Ja Instassa osaan tietty käyttää filttereitä ja joskus niiden avulla saa kyllä petrattua muuten så där -tasoista kuvaa.
Silottelen elämääni somessa.
Siloittelen ja siloittelen… En varsinaisesti, mutta olen alusta asti avoimesti kertonut, että kaikki elämäni yksityiskohdat eivät kuulu blogiin. Ensimmäisinä vuosina olin vieläkin tarkempi siitä, että täältä löytyi ainoastaan ja vain hyvän tuulen asioita, hömppää ja muotijuttuja. Nyt viime vuosina olen halunnut puhua tietyistä henkilökohtaisista ja vaikeistakin asioista, kuten äitini sairastumisesta, omasta äitiydestäni, sinkkuudestani ja nyt viimeksi jopa siitä kaikkein mustimmasta – avioerostani.
Tavoitteena on ollut löytää universaali ihmisyys saada sekä antaa se tunne, että kukaan ei oikeastaan ole yksin murheidensa ja vaikeiden kokemustensa kanssa. Silti edelleen on asioita, joita en vatvo blogissa. Onko se nyt sitten siloittelua vai itsesuojeluvaistoa (ja lukijoiden kunnioitusta – eihän sitä nyt ihan kaikkea voi teillekään niskaan kaataa!)?
Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.
Mnjoo… Mutta en nyt siinä mielessä, että olisin tehnyt arvojeni vastaisia yhteistöitä, mutta jotkut kampanjat ovat kieltämättä olleet poskettoman työläitä ja raskassoutuisia verrattuna niistä saatuun korvaukseen. Toisaalta niistä tuli ainakin se oppi, että valitsen nykyään tarkasti, mihin lähden mukaan enkä suostu epämääräisiin tai epätarkkoihin sopimuksiin.

Bloggaajien elämä on glamourista.
Voin tietty vastata vain omalta kohdaltani, vaikka kysymyksessä puhutaankin bloggaajista monikossa. Rehellinen vastaus on: kyllä ja ei. Totuus on se, että olen bloggarina päässyt niin upeisiin paikkoihin, tapahtumiin ja reissuille, tavannut niin mielettömiä ihmisiä, että tavallisena toimistorotta-Minttuna siihen ei olisi ollut ikinä mahdollisuutta. Saanut kokea sellaisia elämyksiä, joita ei voi ostaa rahalla.
Toisaalta kaikki tuo on bloggarin työtä, jossa työtunteja ei lasketa, kilpailu on äärimmäisen kovaa ja vaatimustaso jatkuvasti kasvava. Kun soppaan vielä lisää sen, että bloggarina työvälineenä on myös oma minuus toisin kuin esim. toimittajalla, joka voi aina suojautua toimittajan roolinsa taakse. Menestyäkseen on bloggarin pantava koko persoonansa (ja mielellään myös perheensä ja parisuhteensa) peliin. Voin kertoa, että se on aivan älyttömän kovaa, kuluttavaa ja vaativaa duunia, josta on glamour kaukana.
Ajattelen hetket Instagram-kuvina.
No en. Välillä tuntuu, että pitäisi edes vähän… Monet Instagram-hetket on jo ohitse, kun tajuan, että vitsit olisi pitänyt ottaa kuva!! Haha!
Eli yhteenvetona sanoisin, että en valehtele netissä, en vääristele asioita, en väitä mustaa valkoiseksi enkä muutenkaan kirjoita mitään, minkä takana en omalla nimelläni voisi seistä. Sen sijaan rajaan edelleen aiheita blogin ulkopuolelle ihan jo pelkästään siitä syystä, että itsekin toivon tämän olevan sellainen realistisella tavalla positiivinen ja maanläheisesti optimistinen nurkkaus blogimaailmassa, jonne jokaisella ärripurrilla ei ole asiaa. Niinkuin se on ollut tähänkin asti.

Vuodenaikaan nähden varsin normaali säätila tuntuu melkoisen hytisyttävältä pitkän superhelteisen jakson jälkeen. Mutta hei oikeasti, kesäkuussa on ihan tavallista, että lämpötila jää alle kymmenen asteen. Aika monena vuonna Tukholmassa on jouluaatto ollut lämpimämpi kuin juhannusaatto, mikä nyt ei tietenkään ole mikään toiveskenaario. Mutta että kesäkuussa joutuu laittamaan sukkahousut jalkaan tarjetakseen, ei kyllä varsinaisesti ole mikään poikkeus.
Rakastan lämpöä ja aurinkoa, joten en väitä, ettenkö jo taas odottelisi uutta helleaaltoa. Toisaalta voin kyllä rehellisesti tunnustaa, että olen nauttinut aivan hillittömästi siitä, että yöllä saa nukuttua kunnolla (ja voi käyttää peittoa!), neljän askeleen ottamisesta ei tule aivan tajuton hiki ja aivan erityisesti siitä, että saan käyttää alkukeväästä ostamaani ihanaa pitkähihaista Dagmarin mekkoa!

En kyllä enää nykyään milloinkaan ajattele, että hankkisin jonkin vaatteen vain yhtä sesonkia varten, mutta pikkuisen pisti harmittamaan, että ehdin käyttää uutta mekkoani vain pari kertaa ennen helleaaltoa. Onneksi, jos johonkin voi luottaa, niin siihen, että kyllä kelit varmasti viilenee ennemmin tai myöhemmin.
Tavallisesti en innostu hankkimaan sesongin lopulla edellisen kauden vaatteita juuri siitä syystä, että jos ne eivät säätilateknisistä syistä päädy heti käyttöön, kasvaa riski, että jäävät ikuisiksi ajoiksi siihen hankintojen kategoriaan, joka päätyy kierrätykseen hintalaput edelleen kiinni. Dagmarin taivaallisen ihanasta, ohuesta viskoosi-puuvillajerseystä valmistettu drapeerattu mekko oli kuitenkin poikkeus, joka vahvistaa säännön.
Täkäläisellä merkkivaatteita myyvällä muutaman putiikin ketjulla, Best of Brands, oli alkukeväästä yhden viikonlopun ajan huikea markkinameininki: olivat päättäneet päästä eroon kaikesta pari-kolme sesonkia vanhasta varastosta kirjaimellisesti hinnalla millä hyvänsä. Päädyttiin aivan sattumalta Karkin kanssa sunnuntai-kävelyllä sinne ja loppupäivä tulikin vietettyä sovituskopissa. Itse en riehaantunut lopulta sitten kuitenkaan kuin tuon yhden mekon verran, mutta Karkki löysi valtavan määrän nuorelle lakimiehelle sopivia työvaatteita – kaikki vähintään 70 % alessa!

Yksi viimeaikojen villityksistäni on ollut ohuessa hopeaketjussa roikkuvat pienet riipukset. Välillä tulee kyllä vähän prinsessa romukasa -olo, kun tekee mieli laittaa samalla kertaa ainakin viisi erimittaista ketjua, mutta on kai sitä pahempiakin tyylirikoksia. Haha!


Jos sääennusteisiin on luottamista, kesäisempien lämpötilojen pitäisi tehdä paluu vielä tällä viikolla. Jo huomiseksi on luvattu yli kymmenen astetta lämpimämpää kuin tänään – saa nähdä, miten sen kanssa käy.
Toisaalta juuri nyt tuntuu siltä, että toukokuu oli niin mahdottoman upea ja kesäinen, ettei vähän viileämmät päivät tunnu mitenkään epäreiluilta. Nautitaan nyt tästäkin ja hengitellään keuhkot täyteen kevyesti kulkevaa raikasta ilmaa!

• mekko, House of Dagmar
• neuletakki, H&M
• kengät, Acne

[mittaustagi]

Että voikin pieni lomanen virkistää ihmistä! Sitä ei todellakaan aina tarvitse lähteä millekään supermatkalle maapallon toiselle puolelle saadakseen pienen hengähdyshetken arjen keskellä. Viikonloppu hotellissa irrottaa ihanasti rutiineista ja olo virkistyy kummasti, vaikka ei olisi poistunut kovinkaan pitkälle kotoa. Postaus toteutettu yhteistyössä Holiday Innin kanssa.
Vietin viime viikonlopun Helsingissä ja yövyin uudistetussa Holiday Inn Helsinki West Ruoholahti -hotellissa. Odotin etukäteen kovasti lomaviikonloppuani. Koko talvi ja kevät on ollut tosiaankin monella tapaa haasteellinen, joten pieni irtiotto arjesta oli enemmän kuin tervetullut ja kaivattu.
Hotellissa vieraana oleminen on mielestäni ihanaa. Sitä jotenkin solahtaa ihan toisenlaiseen todellisuuteen ja tosiaankin ihan Helsingin reissulla tulee sellainen olo, että nyt sitä ollaan oikein matkalla.

Ihan ensimmäisenä uudistunut Holiday Inn Helsinki West Ruoholahti ilahdutti valoisalla, avaralla ja etenkin selkeällä vastaanottoalueellaan. En ollenkaan käsitä hotelleja, joiden vastaanottotiskit on kätketty johonkin baari-/ravintolahässäkän sekaan niin, että siinä saa pyöriä matkalaukkunsa kanssa pitkän tovin, ennenkuin tajuaa, mistä mahdollisesti voisi saada avaimen huoneeseensa. Ruoholahden Holiday Innissä vastaanotto on heti pääovia vastapäätä, niinkuin oikein onkin.
Mitä odotan hotellihuoneelta? Se riippuu tietty paljon millaisella matkalla olen, mutta kun on kysymys työmatkasta tai täynnä ohjelmaa olevasta viikonloppureissusta, vastaus on varsin selvä: hyvää sänkyä, freesiä kylppäriä, toimivaa langatonta verkkoa, riittävästi tilaa niin, että matkalaukun saa levitettyä mukavasti ja vaatteet roikkumaan henkarille. Lisäksi hajuherkkänä toivon, että huone olisi mahdollisimman hajuton.

Holiday Inn Helsinki West Ruoholahti on uudistanut myös kaikki huoneet. Olin erittäin tyytyväinen toimivaan ja mukavaan viikonloppukotiini. Erityispisteet superihanasta sängystä! Ja myös siitä, että kunnon muhkea kylpytakki kuuluu Superior-huoneen vakiovarustukseen.
On kuitenkin kaksi asiaa, jotka kiinnittivät erityisesti huomioni. Toinen on hotellin valtavan kodikkaaksi, toimivan ja kutsuvan oloiseksi uudistettu Open Lobby ja toinen aivan erinomaisen ihana, ystävällinen ja huomioiva palvelu.
En muista olisinko ikinä kokenut sellaista tunnetta missään hotellissa vieraillessani, että voi, kun olisi enemmän aikaa hengailla lobbyssa. Jotenkin tuntuu, että en. Ruoholahden Holiday Inn on kuitenkin onnistunut saamaan niin kivan tunnelman aulatiloihinsa, että näin itseni siellä näpyttelemässä tietokonetta työpisteillä, pelaamassa lautapelejä perheen kanssa, lueskelemassa lehteä kahvikuppi toisessa kädessä ja niin edelleen.


Myös ravintolatilat on uudistettu raikkaaksi ja kotoisiksi. Tällä reissulla söin hotellilla vain aamupalaa, mutta kovin houkuttelevalta paikka vaikutti muutenkin. Holiday Inn Helsinki West Ruoholahden ravintolassa on nyt kaikille tarjolla huippuhyvä avajaisetu: 2 lounasta yhden hinnalla maanantaista perjantaihin (voimassa 5.5. asti). 
Pistetäänpäs tähän hyväksi lopuksi vielä kunnon arvonta! Voit voittaa yhden yön majoituksen kahdelle hengelle Holiday Inn Helsinki West Ruoholahti -hotellissa jättämällä kommentin tähän postaukseen. Lahjakortti voimassa 6 kk antopäivästä. Arvomme yhden voittajan kaikkien kommentoineiden kesken –  kampanjaan kuuluu Go 4 it vol. 2 -blogini lisäksi myös viisi muuta bloggaria, joten kannattaa käydä kommentoimassa myös heidän postauksiaan, jos haluaa maksimoida voittomahdollisuutensa! Arvontaan voi osallistua kampanjablogipostauksissa 27.5.2018 asti. Kilpailun tarkemmat säännöt löytyvät täältä. 

Varmaan joku siellä ruudun toisella puolella on huomannutkin, että allekirjoittanut on ollut viime aikoina aivan luokattoman saamaton bloggari. Kaikenlainen hässäkkä työelämässä, muutokset ja kriisit yksityiselämässä sekä ziljoonat pikkuasiat on syynä siihen, että bloggailu on jäänyt kakkoseksi.
Ei niin, että olisin ollut ikinä hetkeäkään kyllästynyt blogin pitämiseen – ei todellakaan – olen vain priorisoinut tietokoneetonta aikaa iltaisin, ulkoilua ja lepoa. Ihan älytöntä tsemppiä on vaatinut se, että saisin nukuttua riittävästi. Eikä se nyt vieläkään kyllä mikään automaattinen rutiini valitettavasti ole.
Onhan tässä tullut kaikenlaisia uusia villityksiäkin, jotka ovat vieneet oman aikansa. Ensin hurahdin journal-hommaan ja askartelin iltakaudet kalenteria ja muistikirjaa viritellen. Sitten löysin Tarot-kortit (tai ne löysivät minut) ja olen viettänyt lukemattomia tunteja opetellen niiden tulkintaa. Tarottien myötä päädyin vielä villiintymään kristalleihin ja vaikka niihin liittyviin juttuihin olen perehtynyt jo joskus lukioikäisenä, on silläkin saralla riittänyt vaikka millä mitalla uusiakin asioita.
Viime viikonloppuna olin Helsingissä ja osallistuin bloggareille tarkoitettuun Inspriration Weekend 2018 -tapahtumaan. Ja tiedättekö mitä tapahtui? Löysin takaisin rakkauteni koko tähän hommaan!
Eli näin keskipitkän hiatuksen jälkeen on aika palata takaisin perusasioiden pariin! Tosin ehkä aavistuksen muuttuneena Minttuna… Tarot- ja kristallihommat tulevat todennäköisesti näkymään myös täällä, mutta vanhat tutut aiheet asuista kauneuteen, helppoihin arkiruokiin ja Tukholmavinkkeihin pysyvät toki mukana myös.
Inspiration Weekendistä tulee erikseen juttua, mutta bloggarin paluun kunniaksi lauantain hyvinvointiteemaisen päivätapahtuman sporttihenkinen asu esittelyssä klassisen peiliselfien avulla.

• paita, Weekday
• hame, Weekday
• sportti-trikoot, Craft
• tennarit, Nike

En juurikaan käytä voimasanoja. Kiroilu on varattu vain äärimmäisiin tilanteisiin.
Otsikon huudahdus on varmasti tuttu monille, mutta varmuuden vuoksi kertaus nuorempia lukijoita ajatellen: yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suomalaisista hiihtäjistä, Marjo Matikainen, pyysi huoltojoukkoja näin laittamaan ladulle havuja, että saisi suksien pohjaan jäätyneet paakut pois. Havut löytyi ja Matikainen voitti MM-kultaa.
Mitä tästä opimme? No, ainakin sen, että vaikka itsellä on ihan hyvä draivi meneillään, motivaatiossa sen paremmin kuin kunnossakaan ei ole valittamista, saattaa silti tarvita ulkopuolisten apua, että pystyy jatkamaan eteenpäin. Joskus jääpaakut suksien pohjassa on sen verran isoja ja tiukassa, että hommasta ei vaan selviä itsekseen.
(pahoittelen hiihto-analogiaa, syytän Olympia-kisoja…)

Olen tässä pitkin talvea täällä blogissakin valitellut kaiken kasaantumista. Äidin sairastumista en tietenkään olisi halunnut, jos vain olisin voinut jättää väliin – mutta muuten kaikki haasteet on ihan itse valitsemiani. Olen itseasiassa edelleen innoissani kaikesta uudesta, enkä todellakaan haluaisi palata takaisin entiseen tasapaksuun todellisuuteeni.
Nyt vaan alkaa vähitellen vaikuttaa siltä, että taidan tarvita vähän havuja.
Suurin ongelma on oikeastaan se, että en oikein tiedä, mitä voisin tehdä voidakseni paremmin. Luonnollisesti suksi luistaisi kevyemmin, jos nukkuisi levolliset ja riittävän pitkät yöunet sekä harrastaisi säännöllisesti liikuntaa.
Untani olen yrittänyt vaalia. Menen (entiseen verrattuna) hyvissä ajoin sänkyyn, en räplää (kovin paljoa) puhelintani ja pidän makuuhuoneen lämpötilan viileänä. Välillä uni tulee melko nopeasti, välillä ei sitten millään. Pahinta on kuitenkin se, että herään käytännöllisesti katsoen joka yö kolmen aikoihin, enkä saa sen jälkeen enää unta. En koske puhelimeeni ja olen ottanut sängyn viereen paperia ja kynää, että voin kirjoittaa ylös mieltä mahdollisesti vaivaavat asiat. Toisinaan nukahdan pieneksi toviksi juuri ennen kellon soittoa, toisinaan valvon aamuun asti.
Tiedätte varmaan, miten käy, kun ei saa nukuttua tarpeeksi. Sitä tulee aivan hulluksi.

Liikunnan kanssa on myös vähän niin ja näin. Jotenkin vaan tuntuu ihan liian raskaalta ajatella jotain salille lähtöä, kun normityöpäivä haukkaa matkoineen valveillaoloajasta 10,5 – 11 tuntia. Onneksi on sentään kävelylenkit lounastunnilla ja viikonloput.
Kiireen keskellä ruokailutottumuksenikin on muuttunut aika katastrofaaliseen suuntaan. Normaalisti kun arkisin syön varsin terveellisesti ja monipuolisesti – ja hurvittelen vain viikonloppuisin. Nyt ruokavalioni koostuu pääasiassa erilaisista take away -aterioista. Ravintolaruokahan tunnetusti on kevyttä, vähärasvaista ja vähäsuolaista. Not!
Tarvitsen siis havuja.
Ja kun en edes tiedä, mistä niitä lähtisin hakemaan, pistän kysymyksen sinne teille eteenpäin. Kaikki niksit, miten mitä ilmeisimmin ohimenevästä, mutta pitkittyneestä stressivaiheesta selviää ehjin nahoin? Ja vaikeusastetta lisää tietty se, että iso osa stressinaiheuttajista on niin kivoja juttuja, että en kyllä mitenkään haluaisi niistä luopua.
Puhelimella otetut kisukuvat on kuvannut Peetun hyvä ystävä ja meidän luotto-kissavahti, valokuvaaja Rebecka Näsström.