Eikö niin, että nyt ihan jo konkreettisesti tuntee ja huomaa päivän pidentyneen!? Aamulla, kun herätyskello soi, on toki edelleen säkkipimeää, mutta jotenkin kumman aikaisin sitä kuitenkin tulee jo ihan päivä. Iltapäivän sininen hetki iskee tosin edelleenkin takavasemmalta yllättäen – etenkin viikonloppuisin tuntuu, että sitä on ihan kesken päivänvalon kanssa.
Espanjalainen esimieheni on valtavan huvittunut siitä, miten riivatulla innolla ruotsalaiset jaksavat paasata sekä säästä että päivän pituudesta. Tosin taannoin hän totesi tulleensa virallisesti ruotsalaiseksi, koska on alkanut seurata sääennustuksia.

Tosin säänseuraamisinnostus on mielestäni yhteistä  kaikille näillä leveysasteilla asuville. Mitä ihmeen päivittelemistä säässä tai vuorokauden valoisan ajan pituudessa olisikaan, jos aina olisi käytännöllisesti katsoen sama meininki?
Tykkään ajatella, että yhden suosikkilemppariteepparini printti “It’s a dark but happy place” viittaa tänne armaaseen Pohjolaan. Pimeää on joo, ja loskan pilaamat kengät ketuttaa, mutta Suomi valittiin maailman onnellisimmaksi maaksi, eikä täällä Svennelässäkään niin kovin kurjaa ole.

Viime yönä satanut mukava pehmoinen lumipeite on tässä päivän aikana muhjaantunut aika ällöksi kuran värjäämäksi sohjoksi. En silti vaihtaisi vuodenaikojen vaihtelua mihinkään. Tuntuu sielussa hyvältä, kun talvella on talvi.
Ja sielusta puheenollen – yksi kollega kysyi (vitsaillen toki), josko paidan teksti viittaisi kantajansa sisimpään.. Haha – voihan se olla vähän niinkin. Virallinen stoori kertoo, että se tarkoittaa elämää Victoria Beckhamin (paidan suunnittelija) aurinkolasien takana.

• paita, Victoria Beckham
• housut, Ellos
• neuletakki, Dagmar
• nilkkurit, Acne

Ai että osaa olla kylmä! Tukholmassa ei muistini mukaan ole moneen vuoteen ollut tällaista kunnollista pitkää pakkasjaksoa. Jo yli viikon on ollut melkein kymmenen astetta miinusta (no, okei – pahimmillaan ehkä -8 – yleensä vähän vähemmän). Toisaalta muistini saattaa kyllä pettää. Säähän liittyvissä asioissa muisti on ainakin omalla kohdallani äärimmäisen lyhyt.
Se ei nyt kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että me ollaan täällä ihan kollektiivisesti häkeltyneitä, kun moneen päivään ei ole enää voinut kulkea takki auki ja tennarit jalassa perustukholmalaiseen tyyliin. Haha!
Toisaalta pikkuisen tuli pudotusta maanpinnalle ja muistutus kaiken suhteellisuudesta, kun Uumajassa asuva Peetu laittoi IG-storiesiin tänään juttua, miten siellä heillä pakkaslukemat huitelee kolmenkymmenen korvilla ja ulkona liikkumisesta ei selviä ilman tuplasettiä pitkiä kalsareita.
Lunta ei täällä meillä ole kovinkaan paljoa, mutta miinuslukemat pitää onneksi huolta siitä, että maisema pysyy edes pikkuisen valkoisena. Maa on kyllä sen verran jäinen, että moneen kertaan olen harmitellut, että jätin ostamatta Stadiumin suht sporttisen näköiset kenkiin kiinnitettävät jääpiikit, kun niitä ennen joulua hiplailin. Nyt ne on tietty joka paikasta myyty loppuun.
Oh well. Täytyy nyt vain toivoa, että sitä selviää katkomatta luitaan tai halkaisematta kalloaan tämän poikkeuksellisen talvisen jakson yli.

Tunnistaako kukaan tämän päiväisen toimistoasuni paitaa? Kyllä, se on peräisin H&M:n Balmainin kanssa tekemästä yhteistyömallistosta. Tykkäsin siitä aikoinani tosi paljon ja käytinkin toimistolla niin usein kuin tohdin. Ongelma tuollaisten näyttävien vaatteiden kanssa on se, että ne jää ihmisten mieleen ja siksi niitä ei voi käyttää niin usein, ettei tule fiilis, että tuo on aina samoissa vaatteissa… Jotain mustia tunikoita voi pitää vaikka joka toinen päivä, eikä kukaan huomaa mitään!
Syitä siihen, miksi olen pitänyt pitkähkön tauon paidan käytössä, on useita. Yksi tärkeimmistä on se, että tuollainen silkkisatiini, mistä paita on valmistettu, on mielestäni älyttömän vaikea silittää nätiksi. Silitysrauta jotenkin litistää koko helahoidon eikä lopputulos ole kauniisti hohtava, niinkuin toivoisi, vaan enemminkin epämääräisesti (ja epätasaisesti) kiiltelevä.

Tänä jouluna tsemppasimme erityisesti pitääksemme lahjojen lukumäärän säädyllisenä. Myönnän olevani ykköspahis, sillä rakastan ostaa lahjoja. Valitettavasti olen varsin lahjakas suuntaamaan lahjojenantamisviettini myös itseeni ja sehän eskaloituu äkkiä, niinkuin hyvin tiedetään.
Tänä jouluna annoin itselleni vain yhden lahjan: vaatteiden silittämiseen tarkoitetun höyryttimen. Siis sen sellaisen suuttimen, jolla voi puhkua höyryä tekstiileihin ja ne siliää kuin itsestään. Täällä laitteesta käytetään ameriikankielistä nimeä steamer, mutta ehkä suomenkielessä sille löytyy ihan oma sana?
Steamerin ansiosta olen saanut liudan vaatteita, pääasiassa paitoja, takaisin käyttöön. Jo pelkästään se ansaitsee mielestäni kunniamaininnan ja antaa oikeutuksen laitteen hankinnalle.
Mistään heräteostoksesta ei tosiaankaan ollut kyse. Olen miettinyt steamerin hyödyllisyyttä (en halunnut hankkia mitään popcornikonetta riesakseni), lukenut käyttökokemuksia, vertaillut eri testien tuloksia ja lopulta päädyin siihen tulokseen, että garderobini laajentuu välittömästi, kun saan kaikki mahdottomat silitettävät takaisin käyttöön.

Kaiken taustatyön jälkeen päädyin Philipsin mustaan steameriin – se oli testivoittaja täkäläisessä kuluttaja-lehden testissä. Mitenkään edullisin hinnaltaan se ei ollut, markkinoilta löytyy halvempiakin, mutta tunnen olevani aivan liian vanha leikkimään millään leluilla.
Toisaalta olisi ollut ihana sellainenkin, missä on oikein teline, mihin vaate ripustetaan ja joissakin ihan erillinen säiliö höyryvedelle. Näiden kohdalla tuli kuitenkin säilytystila- ja käytettävyysdilemma. Mikäli steamerin esille ottaminen olisi ihan erillinen iltapuhde, tiedän kokemuksesta, että pääosin se jäisi tekemättä. Tilanne olisi täysin toinen, jos olisi esmes pukeutumishuone, walk-in closet tai vaikka kodinhoitohuone (nehän on Suomessa varsin tavallisia!), jossa laite mahtuisi olemaan esillä ja käytettävissä aina tarpeen mukaan.
Nyt muutaman viikon käyttökokemuksella voin kuitenkin sanoa, että tuo, minkä itse ostin, on hurjan kätevä myös siksi, että se menee suht pieneen tilaan hyllylle ja on sieltä älyttömän kätevästi napattavissa tositoimiin.
Höyrytystelineen puuttumisen ratkaisin niin, että ripustan vaatteen henkarissa keittiön yläkaapin ovenkahvaan ja aukaisen oven. Ainakin paidat ja jakut on näin juuri tismalleen oikealla korkeudella höyryttelyä varten!
(Ja siis tämä ei ole todellakaan maksettu mainos vaan ihan käyttäjäkokemus, jos joku siellä kulkee samoissa mietteissä! Vaatteiden hyvä ja oikeanlainen huolto on ollut tärkeä teema täällä blogissa ihan alkuajoista lähtien. Esim. ikivanhat tahranpoistovinkit ja tietoa tekstiilien, nahan, kenkien ja laukkujen hoidosta)

• paita, Balmain x H&M
• hame, H&M
• kengät, Acne

Tammikuu on nyt aika tasan tismalleen puolessa välissä. Kaksi viikkoa ei ole mitenkään erityisen pitkä aika, mutta veikkaisin, että varsin moni (itseni lisäksi) on jo aikamoisissa vaikeuksissa uudenvuodenlupauksiensa kanssa.
Joidenkin päätösten kanssa tuli aloitettua mahottomalla uholla heti vuoden vaihteen jälkeen. Valitettavasti “nyt sitten aina” ja “nyt sitten ei enää milloinkaan” -tyyppiset projektit ovat jo lähtökohtaisesti odotusarvoltaan aika kehnoja.
Sitten on niitä toisia lupauksia, joiden kanssa ajatteli aloittaa pehmeästi ja lempeästi – vain pikkuisin askelin edeten. Nyt kahden viikon jälkeen onkin sitten helppo todeta, että kun on oikein pehmoista höttöä muutostavoitteidensa kanssa, yhtään mikään ei muutu.
On jotenkin älyttömän konkreettista, kun ajattelee, että jos ei muuta mitään, mikään ei myöskään muutu.

Lehdissä yms. on usein vinkkejä siihen, miten voi pitää itse itselleen antamansa lupaukset. Valitettavasti niiden kohdalla ongelma on usein se, että lähtökohtana on abstrakti ja todellisuudelle vieras tilanne: “aseta realistiset tavoitteet”. Siis mikä ihmeen realistinen tavoite?? Mistä sitä tavoitetta asettaessaan voi tietää onko se realistinen vai ei? Tuolla asenteella en olisi tehnyt ikinä yhtään mitään!
Eli tässä Mintun hyväksi havaitsemat, konkreettiset keinot pysyä lupauksissa ja saavuttaa tavoitteet – myös ne epärealistiset.
 1. Jaa tavoitteesi jokun kanssa (IRL tai online)
Mitä huikeampi, epärealistisempi tai isompi tavoite on kyseessä, sitä tärkeämpää on, että voit jakaa sen jonkun kanssa. Klassinen ohje on, että hanki treenikaveri, mutta mitä jos todella nauttii siitä, että saa olla yksin treenatessa (ruokaa laittaessa, akvarelleja maalaillessa, parempaa unta hakiessa – mikä ikinä se aktiviteetti olikaan, missä halusi tulla paremmaksi ja mitä halusi enemmän elämäänsä)?
Minun ohjeeni on, että hanki elämääsi joku, jonka kanssa voit jutella, vaihtaa kokemuksia, tsempata toisianne – vouhkata, jos siltä tuntuu. On niin paljon hauskempaa tavoitella omaa juttuaan kun voi jakaa sen samoin ajattelevien ihmisten kanssa ja tarpeen tullen hifistellä sydämensä kyllyydestä.
Eikä siinä mitään pahaa ole, jos haluaa nostella puntteja tai piirrellä kalligrafia jonkun kanssa yhdessä, mutta ei kannata masentua, jos sellaista kaveria ei löydy. Netissä on paljon kivoja porukoita ja yhteisöjä oli mielenkiinnon aihe käytännöllisesti katsoen mikä hyvänsä.

2. Tarkenna tavoitteesi ja tee se superkonkreettiseksi
Tärkeä vinkki erityisesti niiden uudenvuodenlupausten kohdalla, joiden kanssa ei nyt parin viikon aikana ole päässyt edes alkuun. Epämääräiset “yritän olla enemmän läsnä tässä hetkessä (lasteni kanssa, partnerini suhteen, työpaikalla…) ja stressata vähemmän tulevaisuudesta” tai “koitan mindfulness-hengittää aina hankalissa tilanteissa, että menettäisin harvemmin hermoni” (aka entinen “lasken kymmeneen”) vaatii ehdottomasti tarkennusta, että pääkopalla on edes pieni mahdollisuus tajuta, mistä on kysymys.
Eli kannattaa miettiä, mikä oli se alkuperäinen syy, miksi ylipäätään tein lupauksen/päätöksen? Missä konkreettisissa tilanteissa siitä on hyötyä ja iloa? Tätä kautta on sitten helpompi asettaa tavoitteet konkreettiselle ja toteutuskelpoiselle tasolle. Oikealle toiminnalle.
Sama pätee kyllä periaatteessa konkreettisiin, mutta sitten kuitenkin epämääräisiin päätöksiin, klassikkoesimerkkeinä: “lupaan treenata enemmän” ja “haluan syödä terveellisemmin”.
Jos on treenannut aikaisemmin kerran-kaksi kuukaudessa, onko päässyt tavoitteeseen, jos nyt treenaa melkein joka viikko? Mikä on mittari ja mitä haluaa saavuttaa? Mikä on oikeasti tavoite?
Sama ruuan kanssa. Tavoitetta ei voi saavuttaa, jos se on vain epämääräinen mielenilmaisu jostain paremmasta, mistä ei oikeastaan tiedä itsekään, mitä se on. Useimpien tavoite on toki voida paremmin, mutta tarkoittaako se vatsan toimintaa vai vatsan pienentymistä? Konkretiaa kiitos!
 3. Vältä tavoitettasi sabotoivia tilanteita tai seuraa
Okei, nyt ollaan vaarallisilla vesillä – tiedän! Enkä todellakaan tarkoita, että kenenkään pitäisi vaihtaa koko ystäväpiirinsä, jos tavoitteena on tehdä pieniä parannuksia omassa elämässä. Mutta…
Sanoisin kuitenkin, että ehkä ei ole ihan täysin kokonaan väärin pikkuisen tsekata kenen kanssa sitä viettää aikansa. Esimerkiksi: jos olet tähän mennessä ollut osa toimiston “lähdetään pizzeriaan syömään lounasta” -jengiä, ehkä voisi olla ihan mahtavaa tutustua “salaatti + kävelylenkki lounaaksi” -kollegoihin. Tai lyöttäytyä mukaan siihen porukkaan, joka pelaa sählyä eikä siihen joka suuntaa AW:lle harva se ilta.
Ja haluan nyt siis korostaa vielä uudelleen, että en tosiaankaan tarkoita, että pitäisi luopua sen paremmin sosiaalisista kontakteista kuin elämän pikku iloistakaan. Tavoitteiden toteutumista kuitenkin tukee se, että tekee valinnat tietoisesti ja huomaa myös, että on olemassa muita vaihtoehtoja kuin se, mihin on tottunut.

 4. Pidä kirjaa edistyksestä (ja palkitse harkitusti)
Erityisen tärkeää elämäntaparemonteissa – oli ne sitten suuria tai pieniä, kaikissa vähänkään asbtrakteimmissa tavoitteissa ja lupauksissa, joiden vaikutus on hienoinen tai tulossa vasta pidemmän kehityskaaren jälkeen. Valitse itsellesi sopiva dokumentointitapa ja -frekvessi. Tärkeintä on, että epätoivon hetkellä (olet ihminen = niitä tulee) voit palata takaisin ja todeta, että jotain on tapahtunut.
On ihan supertavallista ja samalla jatkon kannalta erittäin vahingollista, että sitä ihan liian nopeasti turhautuu, kun tuloksia ei ala kuulua. Siksi on tärkeää, että koko homma tulee dokumentoitua. Itseasiassa siis myös väistämättä eteen tulevien takapakkien dokumentoiminen on todella hyvä. Mikään ei ole parempaa tsemppiä tulevaisuuteen kuin todeta, että vitsit tuostakin selvittiin!
Klassinen vinkki on palkita itseä kivalla tavalla, kun jokin osatavoite on saavutettu. En nyt täysin vastaan ajatusta, mutta olisin kyllä tarkkana, ettei se oikea maali katoa näkyvistä. Ettei tule sellainen olo, että “aaargh, antaa olla, en edes oikeasti halunnutkaan niitä Louboutinin kenkiä”. Niin, koska homman ei pitänyt olla ollenkaan kysymys mistään kengistä – vaan Siitä Tavoitteesta.
5. Paloittele välitavoitteiksi
Taitaa olla ainoa klassikko-ohje, jonka kanssa olen täysin samaa mieltä. Mitä suurempi ja “epärealistisempi” tavoite, sitä tärkeämpi on asettaa konkreettisia välitavoitteita. Ne tekee koko hommasta hauskempaa, edistymisestä selkeämpää (silti kannatan dokumentointia) ja palkitsevampaa (silti suhtaudun varsinaisiin “väli-palkintoihin” suurella varauksella).
Kun ensimmäisen kerran aloin harjoitella maratonille, en ollut juossut tahi hölkännyt yhtä ainoaa lenkkiä lukion jälkeen – eli noin kymmeneen vuoteen. Olin toki muuten suht hyvässä kunnossa säännöllisen aerobicin ansiosta (kiitokset vaan Tampereen GoGo:lle), mutta juoksukuntoni oli aika lähellä nollaa. Ilmoittauduin Helsinki City Marathonille ja treeniaikaa oli aika tasan 10 kk. (Koska “kultainen keskitie” ei ole vahvuusalueeni, en luonnollisesti edes miettinyt mitään Naisten kymppiä tai puolimaratonia. Se oli nollasta sataan samantien).
Ensimmäinen lenkkini oli pituudeltaan 2,5 km ja kävelin siitä puolet. Kymmenessä kuukaudessa treenasin näillä tässä kerrottuja metodeita apunani käyttäen (+ Juoksija-lehden maraton-treeniohjelmaa aloittelijalle) itseni sellaiseen juoksukuntoon, että aikani 4 tuntia 48 min on edelleen paras, mitä olen maratonilla juossut.
Enää en tavoittele maratonaikoja tai -matkoja, mutta metodit toimivat edelleen.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä vielä yksi bonusvinkki: vältä hermoromahdusta tai periksi antamista, vaikka olisitkin lipsunut tai edistystä ei kuulu toivomaasi tahtiin.
Se on fakta. Jossain vaiheessa tulee takapakkia. Kukaan ei ole kone – tai ehkä ne huippu-urheilijat, supertaiteilijat ja muut erityisihmiset on ja siksi ne on just niitä. Mutta me tavalliset ihmiset ollaan tavallisia ja siksi lipsutaan, tehdään virheitä eikä pysytä suunnitelmissa. Vinkki: don’t freak out!! Eli juuri tällaisina hetkinä olisi tärkeää, että olisi olemassa jonkunlaista dokumentaatiota edes pienistä edistysaskelista.
Kantsii myös hengittää hetkonen ja palauttaa mieleen, mitkä olikaan ne perimmäiset syyt, jotka inspiroivat lähtemään tälle tielle. Sohvalla pötköttely ja Netflixin töllääminen kun ei sen kummempia haasteita aseta.

Piti vain pikaisesti kirjata ylös parit vinkit, mutta tästähän tuli melkein puolikas romaani! Haha!
Kaikille niille tiedoksi, jotka jaksoivat lukea tänne asti, että postauksen kuvat on viime viikonlopulta ihan tästä mun lähikotinurkilta ja tuohon viimeiseen kuvaan olen merkannut oman kotitaloni. Ja ei, kodistani ei ole merinäköalaa – ikkunat on toiseen suuntaan (mutta sitä ihmiset aina kysyy). Toukokuussa tulee 10 vuotta siitä, kun muutin tänne (uskomaton juttu sekin!) ja yhä vielä säännöllisesti olen ihan täpöillä hämmästyneen onnellinen, että oikeasti saan asua näin ihanassa paikassa!
Ei muuta kuin nokka kohti uusia tavoitteita ja enemmän oman näköistä elämää! <3

Vuoden viimeinen päivä on kääntynyt jo alkuiltaan. Olen jo pitkään miettinyt millaista suursiivousta haluan tässä vuodenvaihteessa tehdä. Mitä olen oppinut, mitä haluan jättää taakse, mistä on syytä luopua, mitä haluan vahvistaa. Silti yllätyin aamulla – ai tänäänkö se päivä on?
Kuvaavaa kylläkin tälle vuodelle. Välillä on tuntunut kuin juoksisi upottavassa hiekassa ja tanakassa vastatuulessa; vaikka miten kuhkii, eteenpäin ei pääse.
Toisaalta aika on mennyt ihan hurjan nopeasti ja jälleen kerran ehkä 10 % kaikesta siitä, mitä olin ajatellut kuluneen vuoden aikana saavuttaa, on todella toteutunut.

Kaikkea kivaa olen onnistunut lisäämään elämääni. Erityisesti tulee mieleen kaikenlainen näpräys – kristallikorujen tekeminen, akvarellien maalaaminen ja bujo-hommien harjoittelu. Ja tietty kaikki tarot-jutut ja kristallit myös!
Loppuvuodesta sain itseni vihdosta viimein myös salille. Mistään rutiinista ei sen suhteen voi vielä puhua, mutta tahtotila on kova – ja muutaman kerran se on jo johtanut ihan oikeaan treenaamiseen. Hyvällä tsempillä ja positiivisella asenteella sen kanssa eteenpäin ja uuteen vuoteen. Ilman pakkoa tai “rangaistus”-ajattelua (= menin syömään pullan/pitsan, joten pitää mennä treenaamaan kalorit pois), terveys ja liikunnan ilo johtoajatuksena olkoon asenteeni.

Ihaniin elämänmuutoksiin voisi lisätä myös sen, että ihan vähän ennen joulua Karkki muutti vain vartin kävelymatkan päähän tästä mun luotani. Niin mahtavaa, kun voi vain käydä poikkeamassa toisen luona ihan tuosta vaan!

Kaikenlaista raskastakin vuoteen on sisältynyt. Jopa niin paljon, että jossain vaiheessa syksyn puolivälissä huolestuin jo omasta jaksamisestani.
Työ-töissä viihdyn edelleen aivan erinomaisesti – ja siitä olen tosi kiitollinen. Tiedän erittäin hyvin millaista on, kun ei viihdy. Toisaalta se, että on kivaa töissä, ei ole mikään rokotus loppuunpalamista vastaan. Liika on liikaa, vaikka siitä kuinka tykkäisi. Ja nyt en kuitenkaan vielä mennyt päin seinää – tajusinpahan vain, että tuossa se on.

En ole milloinkaan ollut se, joka stressaisi kovasti työasioista. Epäselvät asiat toki rassaavat ja hämärästi hahmotellut projektit, joista pitäisi tulla valmista eilen. Ja kovalevy tulee täyteen kuten kenellä tahansa.
Eniten kuitenkin yöuniini vaikuttaa, jos ihmissuhteissa on kitkaa tai joku perheestäni ei voi hyvin. Vuonna 2018 suurin murheen aiheeni oli äitini. Juuri ennen 2017 joulua hän sai toisen aivoverenvuodon ja alkuvuodesta kävi selväksi, että edellisen kerran kaltaista “ihmeparantumista” on aivan turha odottaa.
Henkinen sopeutuminen tapahtumien kulkuun on ollut raskasta, vaikka tosiaan jo silloin parisen vuotta sitten sain vähän harjoitella. Nyt on pitänyt hyväksyä se tosiasia, että äiti sellaisena kuin hänet tunsin, ei tule enää takaisin. Pysyvän hoitopaikan järjestyminen oli suuri helpotus, mutta huono omatunto siitä, että en pääse äitiä tapaamaan kuin harvakseltaan, ei jätä rauhaan.

Ensi vuodelle on tiedossa vanhan lapsuudenkotini tyhjentäminen ja laittaminen myyntiin. Ei ihan helppo homma sen paremmin henkisesti kuin teknisestikään. Onneksi Tampereella on rakkaat ystäväni, systerit, aina valmiina auttamaan tätä kaukana asuvaa ainoaa lasta. Ilman sitä en varmasti selviäisikään.
Hahmottelen tässä vielä, mitä kaikkea oikein aionkaan luvata itselleni ja universumille ensi vuodeksi. Sen ainakin tiedän, että haluan pitää ovet ja ikkunat selällään auki ilolle ja keveydelle, ystävyydelle, lempeydelle ja – uskallanko sanoa sitä edes ääneen – rakkaudelle.

Uusi vuosi on ansainnut pikkuisen lempeästi kimaltelevaa glitteriä kunniakseen.
Olen aivan hirmu tykästynyt tuohon vinoraitaiseen paljettihameeseen, joka on peräisin Heidi Klumin Lidl-mallistosta. Musta-kermanvalkoinen-tummansininen-viininpunainen pikkupaljeteilla tehty kuosi on helppo yhdistää monenlaisiin kokonaisuuksiin. Raidallisuus antaa hiukan sporttisen vivahteen ja pienet paljetit kiiltävät kaikkea muuta kuin agressiivisesti. Napakka stretch mahdollistaa santsikierroksen buffet-pöydässä. Täydellistä!
Paita on myös ihan lempparini. Klassinen navy-sininen ohut perusneule saa juhlavan vivahteen himmeästi kiiltävästä lurex-kuidusta. Neule on Lindexin Holly & Whyte -mallistosta. Samaiselta in-house -merkiltä on tullut tehtyä aika paljon löytöjä muutenkin.

• neule, Lindex
• hame, Heidi Klum – Lidl
• kengät, Acne

IHANAA UUTTA VUOTTA KAIKILLE SINNE RUUDUN TOISELLE PUOLELLE!

Pitkään jatkunut ruuanlaittohaluttomuus on saanut monenlaisia seuraumuksia. Jos kerron, että sekä Foodoran, Über Foodsin että Woltin kuskit tuntevat meikäläisen jo nimeltä, ymmärrätte varmaan, minkä skaalan ongelmasta tässä on kyse. Olin varsin luottavainen sen suhteen, että jonain päivänä innostun taas kokkailusta, mutta näköpiirissä ei ollut mitään aavistusta, milloin tuo mahtaisi olla.
Tilasin Hanna G kokkaa -kirjan hetken mielijohteesta, kun sitä niin kovasti Instagramissa kehuttiin. Ihana kirja, houkuttelevat reseptit ja erityisesti kirjailijan oma, koskettava ja maanläheinen ruokatarina sai Mintun tarttumaan uudelleen (pasta)kauhaan.
Ensimmäinen testikokkailu kirjan resepteillä oli Lehtikaalipastan nimellä kulkeva ihanan freesi ja maukas pastaherkku. Tein sitä, kun Karkki oli kihlattunsa kanssa käymässä ja tarkkamakuaistinen tyttäreni tuumasi välittömästi, että tämähän on kuin avokadopasta 2.0.
Sama mehevä makumaailma, mutta lempeämmillä mauilla ja ilman chilin pistoa viehättää varmasti kaltaisiani pastan rakastajia!
 

LEHTIKAALIPASTA
(noin 4 annosta)
Ainekset:

• 4 hengen annos spaghettia (kantsii katsoa paketista. Ohjeessa sanotaan 360 g, mutta seriously, kuka punnitsee pastan??)
• 50 g pekonia tai prosciuttoa (itse käytin jotain prosciutton tapaista kinkkua ja hyvää tuli!)
• 60 g lehtikaalia
• 1 valkosipulinkynsi
• 1 iso tai 2 pientä avokadoa
• 2 rkl oliiviöljyä
• purkki ranskankermaa (alkuperäinen ohje: 1 – 2 dl)
• 2 rkl sitruunanmehua
• n. 1 tl suolaa
• mustapippuria myllystä
• tuoretta basilikaa annosten koristeluun

Valmistus:

• Kuumenna uuni 200 asteeseen. Levitä pekonit/prosciutot/tms. leivinpaperilla päällystetylle uuninpellille ja anna paahtua uunissa n. 10 – 15 min. Nostele talouspaperin päälle valumaan.
• Tämän vaiheen tein tismalleen, kuten kirjan ohjeessa sanotaan – eli: Laita suureen kattilaan runsaasti vettä kiehumaan, suolaa kunnolla. Poista lehtikaalin puiset ruodot ja revi pieneksi (ok, tässä oikaisin ja käytiin valmiiksi pestyä ja revittyä lehtikaalia…). Laita kiehuvaan veteen lehtikaalisilppu ja kuorittu valkosipuli. Painele kaalit veden alle reikäkauhan avulla. Anna kiehua 1 – 2 minuuttia ja jäähdytä nopeasti huuhtelemalla kylmällä vedellä lävikössä. Puristele vesi pois ja leikkaa koko helahoito valkosipulineen pieneksi.
• Laita pasta kiehumaan ja tee sillä välin kastike loppuun. Itse käytin kastikkeen tekoon sauvasekoitinta, mutta onnistuu varmasti myös blenderissä.
• Laita lehtikaali-/valkosipulisilppu sauvasekoittimen korkeaan kippoon. Laita sekaan kuorittu avokado tai kaksi (itselläni oli jättiläiskokoinen brasilialainen täydellisen kypsä avokado). Lisää oliiviöljy, ranskankerma ja sitruunanmehu. Mausta suolalla ja pippurilla. Maista ja lisää sitten about toiset saman verran sitruunanmehua.
• Valuta al dente spaghetti ja sekoita kastike sen sekaan.
• Murustele paahdettu prosciutto ja tarjoile pastan kanssa.

Prosciutto-sipsit tuovat pastaan samankaltaista suolaista rapeutta kuin parmesan-lastut. Eli mikäli porukassa on kasvissyöjiä niin kantsii tarjoilla porsciutto erikseen ja toisessa tarjoiluastiassa parmesania niille, jotka eivät halua lihaa.

Niinkuin olen ennenkin todennut, pasta on parhaimmillaan heti valmistuttuaan, mutta spaghetti on yksi pastamuodoista, joka selviää ihan kohtuullisesti seuraavaan päivään. Etenkin jos on ollut tarkkana ja keittotulos on mainiosti al dente. Lehtikaalipastakastike on oikein mukava lounasruoka vielä seuraavanakin päivänä, mutta prosciutto-sipsit olisi parasta säilyttää erikseen. Kostean pastan seassa ne menettävät yön aikana rapeutensa ja koko idea vähän kärsii. Ihan maukasta tuo oli kuitenkin siitä huolimatta.
Olen siis löytänyt tieni takaisin keittiöön. Kyllä nyt siellä varmasti kaikki foodorat sun muut itkevät menetettyjä tilauksiaan, mutta itse iloitsen siitä, että kokkailuhommat tuntuvat pitkästää aikaa oikein mukavalta!
 

Yleensä en juuri stressaa. Varsinkin työasioihin olen aina suhtautunut vähän sillä asenteella, että jos kenenkään henki ei ole vaarassa, ei ole mitään syytä hötkyillä.
Nyt viimeaikoina on kuitenkin kasaantunut niin paljon ekstraa, että havaitsin kärsiväni klassista stressioireista. Univaikeudet alkoivat ensimmäisenä, seuraavaksi huomasin mielialani olevan poikkeuksellisen kiikun-kaakun ja sitten kun tajusin, että kovalevy alkaa olla niin täynnä, etten kykene kunnolla keskittymään, oli aika ryhtyä toimenpiteisiin.
Käytössäni on viisi simppeliä keinoa, joilla saan pulssin tasaantumaan ja ajatuksen luistamaan kirkkaammin.

1. Hengitys
Syvään hengittäminen stressin ja hermostuneisuuden lievittäjänä ei ole mikään uutinen. Ohje vain on niin simppeli, että se unohtuu helposti. Stressaantuneena hengittää usein tosi pinnallisesti, joten kun täyttää keuhkot aivan ääriä myöten täyteen niin, että palleakin pullistuu, saa laukaistua monenlaisia jännityksiä kropassa. Itse saan vielä lisää tehoa tuohon, kun ajattelen sisäänhengityksen aikana, että ilma on kirkasta valoa ja uloshengityksen aikana, että ilma on harmaata savua. Kirkasta valoa sisään – harmaata savua ulos. Tuntuu kuin sisuskalutkin puhdistuisivat!

2. Tsemppisalasana
Kuinka monta kertaa päivässä tulee naputeltua tietokoneen salasana? Meillä toimistolla on sääntö, että työpisteeltä ei saa poistua lukitsematta konetta, joten veikkaisin että useita kymmeniä kertoja. Olen ottanut tavakseni laittaa salasanaksi jonkun tsemppaavan lausahduksen. Näin tietokoneelle kirjautuminen toimii affirmaation tapaan ja sitä tulee tsempanneeksi itseään ihan huomaamatta.

3. Luonnossa liikkuminen
Kun pää on täynnä hälyä ja olo levoton, mikään ei rauhoita kuin luonnossa liikkuminen. Ei ole mikään pakko lähteä hikilenkille (vaikka liikunta todistetusti helpottaakin stressin oireita) eikä “luonnon” tarvitse olla aarniometsä. Kävelyretki – lyhytkin – urbaanissa puistikossa riittää hyvin tasaamaan pulssia.

4. Viiden vuoden -tekniikka
Yksi stressin oireista on se, että priorisointi ja kokonaisuuksien hahmottaminen hämärtyy. Se johtaa helposti siihen, että tulee otettua pulttia ja lisättyä omaa stressikuormaa entisestään kaikenmaailman pikkuasioilla ja turhalla sälällä. Nykyään mietin aina todo-listoja rustatessani, että mikä merkitys tällä on jonkin ajan kuluttua. Töissä ei nyt voi aina ajatella, että onko tehtävillä merkitystä viiden vuoden päästä, mutta mielikuvaharjoitus auttaa silti kummasti pitämään pään kylmänä ja tärkeysjärjestyksen ojossa.

5. Tanssi
Mieluiten kotona ja niin, ettei kukaan näe. Hyvää lempparimusiikkia kaiuttimiin ja jorausta kunnes hiki valuu. Voin taata, että stressitasot ovat lähteneet huimaan laskuun.
Toivottavasti näistä vinkeistä on iloa ja hyötyä!
Kaikki postauksen kuvat on tämän aamuiselta kävelylenkiltäni taivaallisen ihanassa aurinkoisen kirpeässä syyssäässä.