Tammikuu on nyt aika tasan tismalleen puolessa välissä. Kaksi viikkoa ei ole mitenkään erityisen pitkä aika, mutta veikkaisin, että varsin moni (itseni lisäksi) on jo aikamoisissa vaikeuksissa uudenvuodenlupauksiensa kanssa.
Joidenkin päätösten kanssa tuli aloitettua mahottomalla uholla heti vuoden vaihteen jälkeen. Valitettavasti “nyt sitten aina” ja “nyt sitten ei enää milloinkaan” -tyyppiset projektit ovat jo lähtökohtaisesti odotusarvoltaan aika kehnoja.
Sitten on niitä toisia lupauksia, joiden kanssa ajatteli aloittaa pehmeästi ja lempeästi – vain pikkuisin askelin edeten. Nyt kahden viikon jälkeen onkin sitten helppo todeta, että kun on oikein pehmoista höttöä muutostavoitteidensa kanssa, yhtään mikään ei muutu.
On jotenkin älyttömän konkreettista, kun ajattelee, että jos ei muuta mitään, mikään ei myöskään muutu.
Lehdissä yms. on usein vinkkejä siihen, miten voi pitää itse itselleen antamansa lupaukset. Valitettavasti niiden kohdalla ongelma on usein se, että lähtökohtana on abstrakti ja todellisuudelle vieras tilanne: “aseta realistiset tavoitteet”. Siis mikä ihmeen realistinen tavoite?? Mistä sitä tavoitetta asettaessaan voi tietää onko se realistinen vai ei? Tuolla asenteella en olisi tehnyt ikinä yhtään mitään!
Eli tässä Mintun hyväksi havaitsemat, konkreettiset keinot pysyä lupauksissa ja saavuttaa tavoitteet – myös ne epärealistiset.
1. Jaa tavoitteesi jokun kanssa (IRL tai online)
Mitä huikeampi, epärealistisempi tai isompi tavoite on kyseessä, sitä tärkeämpää on, että voit jakaa sen jonkun kanssa. Klassinen ohje on, että hanki treenikaveri, mutta mitä jos todella nauttii siitä, että saa olla yksin treenatessa (ruokaa laittaessa, akvarelleja maalaillessa, parempaa unta hakiessa – mikä ikinä se aktiviteetti olikaan, missä halusi tulla paremmaksi ja mitä halusi enemmän elämäänsä)?
Minun ohjeeni on, että hanki elämääsi joku, jonka kanssa voit jutella, vaihtaa kokemuksia, tsempata toisianne – vouhkata, jos siltä tuntuu. On niin paljon hauskempaa tavoitella omaa juttuaan kun voi jakaa sen samoin ajattelevien ihmisten kanssa ja tarpeen tullen hifistellä sydämensä kyllyydestä.
Eikä siinä mitään pahaa ole, jos haluaa nostella puntteja tai piirrellä kalligrafia jonkun kanssa yhdessä, mutta ei kannata masentua, jos sellaista kaveria ei löydy. Netissä on paljon kivoja porukoita ja yhteisöjä oli mielenkiinnon aihe käytännöllisesti katsoen mikä hyvänsä.
2. Tarkenna tavoitteesi ja tee se superkonkreettiseksi
Tärkeä vinkki erityisesti niiden uudenvuodenlupausten kohdalla, joiden kanssa ei nyt parin viikon aikana ole päässyt edes alkuun. Epämääräiset “yritän olla enemmän läsnä tässä hetkessä (lasteni kanssa, partnerini suhteen, työpaikalla…) ja stressata vähemmän tulevaisuudesta” tai “koitan mindfulness-hengittää aina hankalissa tilanteissa, että menettäisin harvemmin hermoni” (aka entinen “lasken kymmeneen”) vaatii ehdottomasti tarkennusta, että pääkopalla on edes pieni mahdollisuus tajuta, mistä on kysymys.
Eli kannattaa miettiä, mikä oli se alkuperäinen syy, miksi ylipäätään tein lupauksen/päätöksen? Missä konkreettisissa tilanteissa siitä on hyötyä ja iloa? Tätä kautta on sitten helpompi asettaa tavoitteet konkreettiselle ja toteutuskelpoiselle tasolle. Oikealle toiminnalle.
Sama pätee kyllä periaatteessa konkreettisiin, mutta sitten kuitenkin epämääräisiin päätöksiin, klassikkoesimerkkeinä: “lupaan treenata enemmän” ja “haluan syödä terveellisemmin”.
Jos on treenannut aikaisemmin kerran-kaksi kuukaudessa, onko päässyt tavoitteeseen, jos nyt treenaa melkein joka viikko? Mikä on mittari ja mitä haluaa saavuttaa? Mikä on oikeasti tavoite?
Sama ruuan kanssa. Tavoitetta ei voi saavuttaa, jos se on vain epämääräinen mielenilmaisu jostain paremmasta, mistä ei oikeastaan tiedä itsekään, mitä se on. Useimpien tavoite on toki voida paremmin, mutta tarkoittaako se vatsan toimintaa vai vatsan pienentymistä? Konkretiaa kiitos!
3. Vältä tavoitettasi sabotoivia tilanteita tai seuraa
Okei, nyt ollaan vaarallisilla vesillä – tiedän! Enkä todellakaan tarkoita, että kenenkään pitäisi vaihtaa koko ystäväpiirinsä, jos tavoitteena on tehdä pieniä parannuksia omassa elämässä. Mutta…
Sanoisin kuitenkin, että ehkä ei ole ihan täysin kokonaan väärin pikkuisen tsekata kenen kanssa sitä viettää aikansa. Esimerkiksi: jos olet tähän mennessä ollut osa toimiston “lähdetään pizzeriaan syömään lounasta” -jengiä, ehkä voisi olla ihan mahtavaa tutustua “salaatti + kävelylenkki lounaaksi” -kollegoihin. Tai lyöttäytyä mukaan siihen porukkaan, joka pelaa sählyä eikä siihen joka suuntaa AW:lle harva se ilta.
Ja haluan nyt siis korostaa vielä uudelleen, että en tosiaankaan tarkoita, että pitäisi luopua sen paremmin sosiaalisista kontakteista kuin elämän pikku iloistakaan. Tavoitteiden toteutumista kuitenkin tukee se, että tekee valinnat tietoisesti ja huomaa myös, että on olemassa muita vaihtoehtoja kuin se, mihin on tottunut.
4. Pidä kirjaa edistyksestä (ja palkitse harkitusti)
Erityisen tärkeää elämäntaparemonteissa – oli ne sitten suuria tai pieniä, kaikissa vähänkään asbtrakteimmissa tavoitteissa ja lupauksissa, joiden vaikutus on hienoinen tai tulossa vasta pidemmän kehityskaaren jälkeen. Valitse itsellesi sopiva dokumentointitapa ja -frekvessi. Tärkeintä on, että epätoivon hetkellä (olet ihminen = niitä tulee) voit palata takaisin ja todeta, että jotain on tapahtunut.
On ihan supertavallista ja samalla jatkon kannalta erittäin vahingollista, että sitä ihan liian nopeasti turhautuu, kun tuloksia ei ala kuulua. Siksi on tärkeää, että koko homma tulee dokumentoitua. Itseasiassa siis myös väistämättä eteen tulevien takapakkien dokumentoiminen on todella hyvä. Mikään ei ole parempaa tsemppiä tulevaisuuteen kuin todeta, että vitsit tuostakin selvittiin!
Klassinen vinkki on palkita itseä kivalla tavalla, kun jokin osatavoite on saavutettu. En nyt täysin vastaan ajatusta, mutta olisin kyllä tarkkana, ettei se oikea maali katoa näkyvistä. Ettei tule sellainen olo, että “aaargh, antaa olla, en edes oikeasti halunnutkaan niitä Louboutinin kenkiä”. Niin, koska homman ei pitänyt olla ollenkaan kysymys mistään kengistä – vaan Siitä Tavoitteesta.
5. Paloittele välitavoitteiksi
Taitaa olla ainoa klassikko-ohje, jonka kanssa olen täysin samaa mieltä. Mitä suurempi ja “epärealistisempi” tavoite, sitä tärkeämpi on asettaa konkreettisia välitavoitteita. Ne tekee koko hommasta hauskempaa, edistymisestä selkeämpää (silti kannatan dokumentointia) ja palkitsevampaa (silti suhtaudun varsinaisiin “väli-palkintoihin” suurella varauksella).
Kun ensimmäisen kerran aloin harjoitella maratonille, en ollut juossut tahi hölkännyt yhtä ainoaa lenkkiä lukion jälkeen – eli noin kymmeneen vuoteen. Olin toki muuten suht hyvässä kunnossa säännöllisen aerobicin ansiosta (kiitokset vaan Tampereen GoGo:lle), mutta juoksukuntoni oli aika lähellä nollaa. Ilmoittauduin Helsinki City Marathonille ja treeniaikaa oli aika tasan 10 kk. (Koska “kultainen keskitie” ei ole vahvuusalueeni, en luonnollisesti edes miettinyt mitään Naisten kymppiä tai puolimaratonia. Se oli nollasta sataan samantien).
Ensimmäinen lenkkini oli pituudeltaan 2,5 km ja kävelin siitä puolet. Kymmenessä kuukaudessa treenasin näillä tässä kerrottuja metodeita apunani käyttäen (+ Juoksija-lehden maraton-treeniohjelmaa aloittelijalle) itseni sellaiseen juoksukuntoon, että aikani 4 tuntia 48 min on edelleen paras, mitä olen maratonilla juossut.
Enää en tavoittele maratonaikoja tai -matkoja, mutta metodit toimivat edelleen.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä vielä yksi bonusvinkki: vältä hermoromahdusta tai periksi antamista, vaikka olisitkin lipsunut tai edistystä ei kuulu toivomaasi tahtiin.
Se on fakta. Jossain vaiheessa tulee takapakkia. Kukaan ei ole kone – tai ehkä ne huippu-urheilijat, supertaiteilijat ja muut erityisihmiset on ja siksi ne on just niitä. Mutta me tavalliset ihmiset ollaan tavallisia ja siksi lipsutaan, tehdään virheitä eikä pysytä suunnitelmissa. Vinkki: don’t freak out!! Eli juuri tällaisina hetkinä olisi tärkeää, että olisi olemassa jonkunlaista dokumentaatiota edes pienistä edistysaskelista.
Kantsii myös hengittää hetkonen ja palauttaa mieleen, mitkä olikaan ne perimmäiset syyt, jotka inspiroivat lähtemään tälle tielle. Sohvalla pötköttely ja Netflixin töllääminen kun ei sen kummempia haasteita aseta.
Piti vain pikaisesti kirjata ylös parit vinkit, mutta tästähän tuli melkein puolikas romaani! Haha!
Kaikille niille tiedoksi, jotka jaksoivat lukea tänne asti, että postauksen kuvat on viime viikonlopulta ihan tästä mun lähikotinurkilta ja tuohon viimeiseen kuvaan olen merkannut oman kotitaloni. Ja ei, kodistani ei ole merinäköalaa – ikkunat on toiseen suuntaan (mutta sitä ihmiset aina kysyy). Toukokuussa tulee 10 vuotta siitä, kun muutin tänne (uskomaton juttu sekin!) ja yhä vielä säännöllisesti olen ihan täpöillä hämmästyneen onnellinen, että oikeasti saan asua näin ihanassa paikassa!
Ei muuta kuin nokka kohti uusia tavoitteita ja enemmän oman näköistä elämää! <3
