Eilinen postaukseni jäi kummittelemaan päähäni. Taisin nähdä untakin vauvoista ja pikkulapsista – sisaruksista, joita en saanut ja lapsista, jotka sain. Jotain näihin aiheisiin liittyvää googlailin erilaisilla hakusanayhdistelmillä, ja aivan sattumalta osuin vauva.fi:n keskusteluun, jonka aiheena on – ei enempää eikä vähempää – kuin yours truly ja kuinkahan vanha se mahtaa olla.
Sikäli aavistuksen hupaisaa, että jos alkuaikoina yritinkin himmailla ikävuosiani, olen The Syntymäpäivän lähestyessä ollut ihan täysin avoin asiasta.

Mutta jos nyt ihan totta puhutaan – olen hiukan otettu, että pääsin tähdittämään jopa muutamia kirpeitä kommentteja kerännyttä viestiketjua kuuluisalle bloggareita dissaavalle keskustelusaitille. Silti näköjään olen kuitenkin sen verran kouliintumaton ja pehmeä, että kriisifiilis iski välittömästi, kun näin tuntemattomien pohtivan ikääni ja miten kamalan vanhalta näytän. Varsinkin se yksi, joka oli pitkästä aikaa käynyt blogissa ja totesi, että ennen olin sentään hoikka.
Niin stereotyyppistä kuin se onkin, jotenkin epäreilulta tuntuu myös huomauttelut siitä, miten pukeudun nuorekkaasti, vaikken selkeästi sitä ole. Että joku yhä edelleenkin voi olla sitä mieltä, että vaatteilla on ikämerkintä – se tuntuu todella oudolta, mutta osuu silti.
Ikäkriisi on ehkä ikärasismi-nimisen kolikon kääntöpuoli. En halua, enkä varmaan kyllä osaisikaan, pukeutua ikäiselleni sopivaan tyyliin. Myös nykyiset pyöreämmät muotoni saavat mielummin sopeutua vaatevalintoihini kuin toisin päin.
Lundin yliopiston tutkija Philip Warkander on tehnyt mielenkiintoisia havaintoja tutkiessaan erilaisten vaatteiden mahdollisia “ikärajoja”. Yhteenveto ja lisätietoja löytyy täältä. Tutkimustulosten näkökulmasta merkittävimmät ikärajat ovat (ja nyt pitää muistaa, että kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat ruotsalaisia. Voisin kuvitella, että Suomessa ikärajat olisivat huomattavasti tiukempia):

Täkäläinen perustavaratalo, Åhléns, on tehnyt hauskan videon aiheesta “Onko vaatteilla ikäraja”. Malleina Sarah 60 v, Angelo 52 v, Michelle 51 v ja Angela 60 v.

Totuuden nimissä – ja kaikille niille, jotka eivät tunne kiinnostusta lukea vauva.fi:n keskustelupalstaa: tuossa hyvin lyhyeksi jääneessä keskustelussa, jossa ikääni, pukeutumistyyliäni ja ylipäätään bloggaamista aikuisena pohditaan, saan kritiikin lisäksi vähintään yhtä paljon tosi kivoja ja kannustavia kommentteja. Aika mielettömän mahtava fiilis, että siellä jossain on tyyppejä, jotka haluavat puolustaa tyyliäni ja blogiani, vaikka todennäköisesti ei olla milloinkaan edes tavattu!

Facebookissa on virinnyt useampikin keskustelu aiheesta “montako lasta pitäisi hankkia”. Kaiken taustalla on ilmeisesti Suomen telkkarissa näytetty asia-/keskusteluohjelma (en pysty täällä katsomaan edes YLE-areenasta, joten ihan tarkkaan en osaa sanoa), jonka raflaava otsikko on “Ainoissa lapsissa on tulevaisuus”.
Ihan heti alkuun haluan alleviivata peruselämänfilosofiani, joka menee suunnilleen niin, että kaikenlainen yhteiskunnan tai sosiaalisen paineen kautta tuleva määrääminen ja säätäminen on mielestäni syvältä ja ei moderniin, liberaaliin ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan mitenkään kuuluva piirre. Kaikki tekee just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, jos se toisia loukkaamatta, alistamatta tai muuten vahingoittamatta onnistuu.
Lapsien hankkiminen tai hankkimatta jättäminen, lapsien lukumäärä ja mahdollisten sisarusten välinen ikäero kuuluu samaan kategoriaan mielestäni. Kukin tekee niinkuin itsestä tuntuu hyvältä ja siihen ei pitäisi kenelläkään olla mitään sanomista niin kauan, kun kaikki voi hyvin.
Paitsi että mielestäni lapsia ei hankita. Niitä saadaan, toivotaan tai suunnitellaan, mutta miten kaikki sitten lopulta menee – sen tietää vasta jälkeenpäin. Oli sitten kysymys biologisista tai muilla tavoilla odotetuista ja toivotuista lapsista.

Itse olen ainoa lapsi. Voin kertoa, että harva stereotypia on jaksanut raivostuttaa niin paljon kuin se, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja – että he kuulemma saavat aina kaiken, mitä haluavat. Tai että he ovat Heikki Soinin kirjoituksen mukaan yksinäisiä despootteja. Ja ainoat lapset saavat kaiken lisäksi vanhempiensa jakamattoman huomion, mikä nyt tekee heistä vähintäänkin narsisteja.
No, itselläni suurin toive – lapsena ihan ääneen lausuttu ja vielä teininäkin hiljaa mielessä – oli, että saisin sisaruksen. Kysymys ei ollut välttämättä siitä, että olisin kaivannut seuraa tai sisaruksen muodossa tulevaa parasta kaveria. Mutta kuitenkaan en saanut sitä, mitä kaikkein hartaimmin halusin, omaa sisarusta. Se siitä “saavat kaiken, mitä haluavat” -myytistä..
Ja mitä tuohon huomion keskipisteenä olemiseen tulee – ensinnäkin vanhempani tekivät todella paljon töitä ja jouduin viettämään pitkiä aikoja yksin kotona ja toisekseen sitten, kun lopulta “pääsin” jakamattoman huomion kohteeksi, olisin tosi mielelläni halunnut, että perheessä olisi ollut joku toinenkin, jonka ansiosta peruskiltin Mintun satunnaiset toilailut olisivat päätyneet omaan mittaluokkaansa. Eli jakamassa sitä kuuluisaa huomiota.
En tiedä johtuuko noista lapsuusajoista vai mistä, mutta en edelleenkään tykkää olla pitkiä aikoja yksin kotona ja huomaan käyttäytyväni ihan samoin kuin 12-vuotiaana, kun pimeä koti tuntuu liian painostavalta (= kaikki mahdolliset valot päälle, telkkari/radio/tai nykyisin spotify päälle ja illallisen/voileipäpinon kanssa omaan sänkyyn peiton alle).

Ihan lapsena toivoin sisarusta kaveriksi. Olisi ollut edes jotain seuraa perheen lomamatkoilla, kesäreissuilla mummulassa ja niinä kaikkina iltoina, kun sekä äiti että isä olivat töissä. Myöhemmin teininä ja jo vähän sitä ennenkin kaverit muuttuivat tärkeiksi, enkä enää tuntenut kroonisesti oloani yksinäiseksi, toivoin, että olisi ollut edes joku toinenkin antamassa perspektiiviä. Joku muukin viemässä huomiota ja käymässä edes osan perusteiniriidoista ja kasvutaisteluista.
Aikuisena olisin ollut iloinen, jos joku muukin olisi ollut se, joka soittaa liian harvoin ja vain silloin, kun tarvitsee lastenvahtia. Nyt vuodenvaihteessa koin todella sydämessäni sen, miltä tuntuu olla ainoa lapsi, kun äiti sairastuu vakavasti. Mikä helpotus olisikaan ollut, jos olisi ollut sisarus asumassa hiukan lähempänä Tamperetta! Tai edes olemassa.
Hiukan sivuun aiheesta, mutta äiti voi nyt jo niin paljon paremmin. Kuntoutus on sujunut todella uskomattoman hyvin – paljon paremmin, mitä kukaan uskalsi ennustaa silloin, kun vuodenvaihteessa kävin äitiä Tampereella tapaamassa. Pääsiäisen jälkeen olen menossa pitkäksi viikonlopuksi kotikulmille – sen jälkeen sitten enemmän tilannepäivitystä tänne teillekin.
Että on ainoa lapsi, on aika hurjan iso taakka sille lapselle. Mitenkään tuomitsematta niitä, jotka siihen ratkaisuun päätyvät, mutta kysymys ei ole vain sisarusten välisestä mahdollisesta ystävyydestä (tiedän, että olen onnekas, koska Karkki ja Peetu ovat niin hyviä kavereita!), eikä oikeastaan edes seurasta. Sisarus on ainoa henkilö maailmassa, joka oikeasti voi tajuta perhedynamiikan ja neljän seinän sisällä tapahtuvat asiat samalla tavalla kuin sinä itsekin. Vaikka miten kertoisi yksityiskohtaisesti kokemuksensa jollekin muulle, se ei ikinä ole ihan se sama juttu. Itse en ikinä haluaisi antaa sellaista taakkaa kenellekään yksin kannettavaksi sanoi tutkimukset mitä hyvänsä.

Kaiken tuon sanottuani, kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että toivoin omilla lapsillani olevan sisaruksia. Joskus aikaisemminkin jo kerroin täällä blogissa, että syy siihen, että halusin yrittää raskaaksi tulemista jo varsin nuorena, on se, että olin vain 19-vuotias, kun minulta poistettiin toinen munasarja ja hoitava lääkäri sanoi ihan suoraan, että odottaminen voi olla kohdallani ihan kohtalokasta. Toinenkin munasarja oli lopetusuhan alla, mutta olin siinä mielessä onnekas, että myös Karkin ja Peetun isä tunsi olevansa valmis lapsiperheen vanhemmaksi.
Hartain toiveeni oli tulla raskaaksi ja että jos näin käy, saada lapselleni vielä sisarus.
Karkilla ja Peetulla on ikäeroa noin kolme vuotta ja kuukausi. Ysärin alussa suositeltiin, että kolmen vuoden ikäero on hyvä, koska silloin lapsi ehtii saamaan täyden huomion pikkulapsiaikanaan ja äiti elpymään vauvavuosista. No, muusta ei ole kokemusta ja meillä tuo toimi tosi hyvin. Silti tiedän, että ikäeron lyhyys tai pituus ei ole mikään takuu sille, että lapsista tulee kavereita.
Siinä olen kyllä ihan samaa mieltä Soinin kanssa, että kaksi lasta ei todellakaan mene siinä samassa kuin yksi. Yhden lapsen kanssa on varsin helppo aika pian välittömien vauvakuukausien jälkeen jatkaa samansuuntaista elämää kuin ennen synnytystä. Kaksi lasta on teknisesti, logistisesti ja henkisesti lauma. Yhden lapsen kanssa voi vielä olla nuoripari, jolla on vauva, kahden kanssa sitä on auttamattomasti lapsiperhe.
Oikeastaan olisin toivonut vielä lisää lapsia – toisen kaksikon, kun Peetu on kouluiässä – mutta elämä päätti toisin. Kaikkea ei voi suunnitella ja päättää etukäteen, vaikka kuinka haluaisi. Toisaalta, jos nyt eteen sattuisi ihana boyfriend, jolla on vielä kotona asuvia lapsia, se tuntuisi oikein kivalta ajatukselta.

En nyt ehkä kuitenkaan tohdi väittää, että vanhemmat, jotka päättävät, että yksi lapsi riittää, ovat itsekkäitä tai väärässä. Silti tuntuu kyllä aika hankalalta niellä Heikki Soinin yksilapsisuuden ylistystä ihan sellaisenaan. Tai itselleni ainakin tuosta jää sellainen kuva, että siinä nyt yritetään perustella yhden lapsen periaatetta lapsen edulla ja epämääräisillä tutkimustuloksilla, vaikka kysymyksessä on ensisijaisesti vanhemman/vanhempien mukavuudenhalu.
Vanhan afrikkalaisen sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mintun kylästä sattui onneksi löytymään lauma upeita naisia, ihania ihmisiä, joita saan kutsua siskoikseni. He ovat olleet elämässäni lähestulkoon niin kauan kuin muistan (ja jotkut jo ennen sitä. 8 ja puoli tuntia nuoremman Kaisun kanssa oltiin samaan aikaan synnytyslaitoksella ja samalla autolla kuulemma tultiin kotiin) – ihan kuin siskojen kuuluukin.
Mukavuudenhalussa ei ole mitään pahaa, enkä väitä, että ainoana lapsena kasvamisesta välttämättä koituisi lapselle sen suurempia ongelmia, jos ympärillä on tosiaan se koko kylä. Mutta voisihan omien valintojen perusteet tunnustaa ja sanoa suoraan, ihan niinkuin ne tekivät seitkytluvullakin. Turha siihen mitään “ainoissa lapsissa on tulevaisuus” -tutkimuksia on vetää mukaan.

Jos on tavannut allekirjoittaneen joskus tavallisena arkiaamuna, voi tulla hiukan yllätyksenä se, että pidän itseäni aivan täysin aamuihmisenä!
Pääsin mukaan Indiedaysin ja Rynkeby God Morgenin kampanjaan pohtimaan hyvän aamun salaisuutta. Siinä onkin hiukan miettimistä, sillä vaikka olenkin mielestäni aamuihminen, aika harvoin sitä tulee oltua kovinkaan säihkyvällä tuulella päivän ensimmäisinä tunteina. Jossain on siis vikaa, mutta missä?
Päästäkseni ongelman ytimeen, aloin hahmotella mielestäni täydellistä aamua. Sitten onkin helpompi ottaa se toinen askel – eli miettiä, mitä niistä muista aamuista puuttuu ja voisiko asialle tehdä jotain.

Hoksasin melkein välittömästi, miksi arkiaamut eivät ole suosikkejani. Olen aika peruslaiska ihminen ja tykkään loikoilla lämpimien peittojen alla niin pitkään, että en enää pysty vastustamaan kahvihampaan kolotusta. Viikonloppuisin se yleensä onnistuukin ihan mainiosti, mutta arkisin torkuttaminen tarkoittaa valitettavasti sekä huonoa omatuntoa että järkyttävällä kiireellä töihin laittautumista.
Täydellinen aamukokemus ja tulipalokiire ei ole varsinaisesti samaan lauseeseen sopivia ajatuksia.
Rauhallisen aikataulun, leppoisan aamun lehden lukemisen ja hissuksiin aamiaisen nauttiminen on niinikään viikonloppuaamujen luksusta. Aivan ihanaa on silloin, kun Karkki ja Peetu on kotona ja viivytään pöydän ääressä pitkään hölpötellen ja uutisia kommentoiden. Onneksi lehdessä on aina monta osaa, että kaikille riittää luettavaa (Karkki aloittaa yleensä päälehden uutisista, Peetu kulttuurisivuilta ja Minttu Tukholman paikallisuutisista). Mukavan lokoisia ovat kuitenkin nekin aamut, kun ollaan kotosalla vain kissojen kanssa. Silloin kannan aamiaisen ja lehden sänkyyni ja yritän saada pääuutiset luettua ennenkuin karvakuonolauma on ihan totaalisesti silpunnut päivän Dagens Nyheterin.
Viikonloppuaamuja on viikossa kuitenkin vain kaksi – ja jotenkin pitäisi saada vapautettua sisäinen aamuihmiseni myös kaikkina arkiaamuina. Tai edes useimpina. Tai edes vähän useammin kuin nykyään.

Mitä tarvittaisiin siihen, että puhelimen pimpotukseen herääminen ei tuntuisi niin kammottavalta ajatukselta?

Koska näköjään inhoan eniten aamuista kiirettä, päätin testata seuraavia keinoja:

• Herätyskello soittamaan 15 min nykyistä aikaisemmin
• Puhelimen sijoittaminen niin, että herätyksen sammuttaminen nousematta sängystä on mahdotonta
• Riittävän yöunen varmistaminen (arkisin ei tarvitse kukkua tietokoneella puolille öin)

Viimeinen kohta tulee olemaan kaikkein vaikein. En voi mitenkään ymmärtää, miksi on niin älyttömän haasteellista päästä iltaisin ajoissa nukkumaan. Vetkuttelen kuin uhmaikäinen taapero, vaikka silmät on jo ihan ristissä ja tiedän aivan mainiosti, miten tolkuttoman hyvältä riittävän pitkät yöunet tuntuu.
Jotta voisin kutsua arkiaamujanikin täydellisiksi, pitää siis joka yö saada tarpeeksi unta. Vetkutteluhalujen vähentämiseksi päätin yrittää seuraavia keinoja:

• Iltapesu, hampaat ja meikit, mahdollisimman pian heti kotiin tultua, illallisen jälkeen, jotta nukkumaanmeno ei tunnu niin työläältä
• Tietokone- ja iPad-kielto sängyssä (paitsi viikonloppuisin)
• Puhelimeen hälytys kello kymmeneltä, mikä on aivan optimaalinen aika alkaa laittautua punkkaan

Tästähän tuli nyt varsinainen aikuisten unikoulu, mutta jospa näiden vinkkien avulla arkiaamut muuttuisivat edes astetta ihanammiksi!

• Rakastan ruusuja (ja oikeastaan kaikkia muitakin kukkia sekä kukkakimppuja)
• Rakastan herkuttelua
• Rakastan saada lahjoja
• Rakastan hemmottelua ja olla huomion keskipisteenä
• Inhoan olla ilonpilaaja

Mutta nyt tulee jo niin kertakaikkiaan korvista kaikenmaailman hömppäsöpöstelyä ja naisiin kohdistuvaa pinkinkimalteista ihkuttelua, että en enää kykene pitämään suutani kiinni. Siis että ihanko oikeasti kaikki nyt ovat yhtä mieltä siitä, että Kansainvälinen naistenpäivä on yksi päivä lisää ystävänpäivien, äitienpäivien, ja mitä näitä nyt on, muodostamaan pinnallisten oot-niin-ihana -juhlapäivien jatkumoon, jolloin nainen pienenee höpsötteleväksi hormoonihermokimpuksi, jonka saa sädehtimään, kun vain antaa sille suklaata?
Yleensä olen sitä mieltä, että mikään asia ei ole liian vähäpätöinen, etteikö sitä voisi vähän samppanjalla ja kermavaahdolla juhlistaa. Ja jos totta puhutaan, odotan aivan vilpittömän innokkaana sitä päivää, kun voin ihan oikeasti juhlia naistenpäivää. Ja se on sitten, kun naisen euro Suomessa on euron – eikä 83 senttiä. Tai sitten, kun ympäri maailmaa on aivan yhtä itsestäänselvää, että tytöt menevät kouluun kuin että pojatkin menevät. Samppanjat on mielestäni ehdottomasti aika poksauttaa, kun yhdenkään tytön ei tarvitse pelätä joutuvansa alaikäisenä naimisiin. Siinä vaiheessa, kun kasvohoito ja kermakakku on yhtä itsestäänselvä naistenpäivän juhlistamisen vaihtoehto kaikille, jotka sitä haluavat, siinä vaiheessa lupaan sietää kevyesti infantiililta tuntuvaa naisten virtuaalipusuttelua.
En oikein jaksa uskoa, että Mintun elinaikana laskeutuisi niin globaali tasa-arvo, että naistenpäivä menettäisi merkityksensä. Tai että maaliskuun kahdeksannen voisi käyttää kaikkien niiden vahvojen ja upeiden naisten muistamiseen ja kunnioittamiseen, jotka ovat taistelleet ja näyttäneet tietä kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Työtä ja epäkohtia on edelleen aivan liian paljon ja muutokset hitaita. Siksi on tärkeää, että Kansainvälinen naistenpäivä pysyy agendalla. Että edes kerran vuodessa voisi hyvällä syyllä täyttää kaikki mahdolliset mediat faktatiedolla naisten asemasta.
Enkä väitä ollenkaan, etteikö tänäänkin olisi jo aihetta juhlaan, mutta valitettavasti saan ihottumaa kaikista romanttisensuloisista ihanainen nainen -toivotuksista. Kyllähän sitä täällä Pohjoismaissa saa elää poikkeuksellisen tasa-arvoisissa yhteiskunnissa ja on aivan täysin paikallaan kerran vuodessa muistuttaa itseään siitä, että esimerkiksi sellainen pikkuasia kuin äänioikeus ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Tai että siitä ei ole mitenkään järjettömän kauaa, kun ihan laki piti säätää siitä, että yli 25 vuotias naimaton nainen saa omistaa oman omaisuutensa. Ei ole mitenkään automaattista evoluutiota, että tasa-arvo on edistynyt – ja edistyy edelleen. Siihen on tarvittu ihmisiä, feministejä, joilla näkemystä, tahtoa ja taitoa saada asiat muuttumaan.
Siinä, että tasa-arvo etenee, on mielestäni syytä juhlaan ja erittäin mielelläni lähetän ihanan naistenpäivän toivotuksen jokaiselle feministille, naiselle tai miehelle, jotka tätä kehitystä tukevat.
EDIT 9.3.2016: hiukan epävarmaa, tuleeko enää kukaan klikkaamaan tätä vanhaan postaukseen lisäämääni linkkiä, mutta tänään yksi suosikkikauneusbloggareistani Fifty Scents, kirjoitti nasevan jutun samasta aiheesta (på svenska): Damernas dag – dra åt helvete alla gratulerande dudes. Suosittelen!! Sekä juttua että blogia muutenkin.

Viimeiset päivät nelikymppisenä – maanantaina on sen kuuluisan The Syntymäpäivän aika. Tunnustan ihan rehellisesti, että ei ole ollut mitenkään erityisen helppoa tottua ajatukseen seuraavalle vuosikymmenelle siirtymisestä. Muistan ihan mainiosti, kun oma isäni täytti viisikymmentä. Karkki oli silloin pikkuinen, minä mielestäni hyvinkin aikuinen ja isä jo aika vanha. Tuntuu jotenkin älyttömältä, että nyt sitä on itse ihan yhtä vanha.
Oma minäkuvani on ollut aina jotenkin nuori. Johtuu ehkä siitä, että tein asiat vähän väärässä järjestyksessä – ensin lapset ja vasta sitten yliopisto-opinnot. Siksi olen aina ollut kaikissa vanhempainilloissa ja vastaavissa päiväkodin ja koulun jutuissa vanhempana selkeästi nuorimmasta päästä. Enkä kiistä sitäkään, ettenkö olisi aina mielelläni antanut mielikuvan, että olen paljon nuorempi kuin mitä oikeastaan olen. Tavallaan tyypillinen stereotyyppinen naisten juttu – ikää ei saa kysyä tai ainakaan sitä ei tunnusteta – ja tavallaan peilausta nuoruutta palvovasta yhteiskunnasta.
Sanotaan, että yleensä joka toinen ikäkriisi iskee lujaa ja joka toinen menee ohitse siinä sivussa. Itselläni sekä kolmekymmentä että neljäkymmentä tarkoitti varsin perusteellista elämän tilannearviointia, tapahtuneiden asioiden hyväksymistä ja uuden suunnan hakemista. Kuitenkin molempien kohdalla oli vielä vahva usko siihen, että kaiken ehtii vielä tehdä ja halutessaan vaikka aloittaa alusta.
Osittain näin tulikin tehtyä; olin vähän yli kolmekymppinen, kun muutimme Tampereelta Tukholmaan.
Neljänkympin kriisi oli enemmän sitä, että mihin olen päätynyt ja mitä haluan saavuttaa – satunnaisen paikkoihin ja tilanteisiin päätymisen ja yleisen ajelehtimisen aika oli ohi. Halusin itse vaikuttaa siihen, mihin olin matkalla. Voidaan olla montaa mieltä siitä, oliko muotitieteen opintojen aloittaminen se fiksuin keino purkaa ikäkriisiä, mutta varmasti olisi ollut huonompiakin tapoja.
Kesti aika kauan, että pystyin hyväksymään oman nelikymppisyyteni. Tuntui, että siihen mennessä olisi pitänyt olla jo paljon valmiimpi, päässyt pidemmälle elämässä. Vuosi sitten synttärien aikaan kolahti tajuntaan, että jäljellä on vain 12 kuukautta nelosella alkavien ikäryhmässä. Havainto tuli pienoisena shokkina, vaikka eihän tuon toteamiseen oikeasti mitään korkeampaa matikkaa tarvita. En vain mitenkään kyennyt kuvittelemaan itseäni viisikymppisenä!

(The Syntymäpäivän kunniaksi meikitön biitsilook viime kesän Nåttarön reissulta)
The Syntymäpäivän merkkaama rajapyykki kuitenkin lähestyi ja kylmä hiki alkoi nousta Mintun otsalle. Ensinnäkin tiesin, että en missään tapauksessa halua olla yksin – sen paremmin herätä kuin mennä nukkumaankaan – synttäripäivänäni. Teknisesti asian hoitaminen alkoi tuntua haasteelliselta, koska itse päivä sattuu maanantaille. Vaikka olisinkin ajatellut järjestäväni juhlat, se ei olisi vielä taannut seuraa h-hetken kohtaamisesta aiheutuviin haasteisiin.
Monien sattumien summana ja hiukan ex tempore päätettiin sitten tämä New Yorkin reissu Karkin ja Peetun kanssa, mikä onkin ollut aivan mielettömän ihana ratkaisu kaikkeen! (ja upea elämys muutenkin!) Pienet kotibiletyyppiset juhlatkin on suunnitteilla, joten mitenkään matalalla profiililla puolen vuosisadan rajapyykkiä ei tosiaankaan tule sivuutettua.
Itseasiassa uskon vahvasti siihen, että ihmisen sisäsyntyinen tarve juhlia elämän murroskohtia (esim. syntymää/nimen antamista, ripille pääsyä, valkolakkia, naimisiin menoa ja tavallaan kuolemaakin) johtuu osittain siitä, että siten on paljon helpompi käsitellä tilannetta ja sen aiheuttamia muutoksia. Juhlien järjestäminen tekee muutoksen konkreettisesti ja samalla tilanteen jakaminen ystävien kanssa vahvistaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta.
Itselläni kävi ainakin hiukan niin, että kun aloin tulla sinuiksi vanhenemisen kanssa, ei juhlien järjestäminenkään tuntunut enää vastenmieliseltä.
Ja onhan se niin, että vaikka vanhaksi tuleminen välillä tuntuukin vähän ökeniltä, vastakohta olisi vielä ikävämpi. Oikeastaan on varsin elitististä ja tyhmää potea mitään ikäkriisiä, kun niin monilla ei ole etuoikeutta vanheta, vaikka haluaisivatkin.
Mutta onko ikä vain numero? Monet – tai käytännöllisesti katsoen kaikki – joille olen tunnustanut vastenmielisyyteni viisikymppisyyttä kohtaan, ovat vakuuttaneet, että ikä on tosiaankin vain numero ja että on täysin itsestä kiinni, miten siihen suhtautuu ja miten sen antaa vaikuttaa elämäänsä. Ei ole pakko vanhentua, vaikka numerot niin väittäisivätkin.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että paljon on kiinni omasta asenteesta ja halusta. Siitä huolimatta olen kuitenkin osittain sitä mieltä, että ikä on vain numero vähän samaan tapaan kuin vankila on vain huone. Siis tavallaan joo, mutta ei sitten kuitenkaan.

Päivittäisessä elämässä pitää varsin hyvin paikkansa, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten vanhaksi tai nuoreksi itsensä kokee. Mutta jos katsotaan asiaa vähän laajemmin, työelämää ja perhettä esimerkiksi, tilanne on aivan toinen. Viidenkympin rajapyykin ohittanut nainen ei useimmissa tapauksissa ole mitään haluttua kamaa työnvaihtomarkkinoilla. Mahdollisia urasuunnitelmia pitää tehdä aivan eri reunaehdoilla kuin nelikymppisenä.
Uuden uran lisäksi myös uuden perheen perustaminen on viisikymppiselle naiselle huomattavasti hankalampaa kuin neljänkympin kieppeillä oleville. Miehiähän nämä samat lasiseinät eivät koske oli sitten kysymys urasta tai perheen perustamisesta. Ei niin, että oikeastaan haikailisin kummankaan perään, mutta vain vastaväitteenä sille, että ikä olisi vain numero. Varsinkin naisilla vaihtoehdot vähenevät vääjäämättä.
Enkä nyt edes viitsi aloittaa ulkonäöstä. Vanheneva nainen voi olla kaunis ja hyväkroppainen siinä missä nuorikin, mutta kun nuoruus on se standardi mihin verrataan (“olet niin nuorekkaan näköinen ikäiseksesi!”), kasvaa suorituspaineet helposti aika koviksi.

Toisaalta en missään nimessä antaisi pois kaikkea sitä elämänkokemusta, viisauttakin ehkä, minkä olen vuosien aikana reppuuni kerännyt. En todellakaan haluaisi olla se itsestään epävarma, kiireellä kehuva parikymppinen tai ruuhkavuosien kaaokseen minuutensa hukkaava kolmekymppinen, joka olen ollut. On ihanaa olla tässä ja nyt, juuri minuna itsenäni, sellaisena kuin olen.
Ja viisikymppisen itsevarmuudella todeta: tällainen olen, ja se on kyllä hemmetin hienoa!!

Kun pari-kolme vuotta sitten jäin omasta tahdostani sinkuksi, en todellakaan kuvitellut, että jatkan elämääni ilman mitään parisuhteen tapaista näin pitkään. Hiukan vitsinä sanoin kaikille, että olen määrännyt itselleni vuoden selibaatin, etten vain paukkaa päätä pahkaa taas johonkin suhteen tapaiseen. Toisaalta olin kyllä puoliksi vakavissani. Tunsin tosi voimakkaasti olevani niin keskeneräinen ja hukassa, että minkään jutun aloittamisessa ei olisi ollut mitään järkeä.
Kun en tuntenut itseäni, aloin heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen säätää olemistani, sanomisiani ja tuntemisiani siihen suuntaan kuin kuvittelin vastapuolen toivovan. Olen toki aika mukautuvainen tyyppi muutenkin, mutta tällaisessa tilanteessa on aika iso vaara, että toinen alkaa käyttää häilyvyyttäni hyödykseen. Osin varmasti ihan tietämättään, mutta on aika selvää, ettei tällaisista lähtökohdista rakenneta mitään kestävää ihmissuhdetta.
Niinpä päätin tutustua ensin itseeni. Kuka minä olen? Mitä haluan? Millainen tyyppi olen ihan itsenäni (enkä esimerkiksi äitinä tai perheyhteisön jäsenenä)? Voin kertoa, että kaiken tuon selvittäminen ei ole ollut mitenkään helppoa. Sen sijaan tässä matkan varrella on tullut selväksi, että jos ikinä kuvittelen löytäväni jonkun ihanan miehen elämääni jakamaan, on aivan pakko ystävystyä ensin itsensä kanssa.

Kaverit ja tutut aina välillä kyselevät, että “no, millaista miestä oikein etsit”. Kyllähän sitä helposti saisi tehtyä pitkän listan toiveominaisuuksia ja ihanneadjektiiveja (itsenäinen ja riippumaton tyyppi, joka ei tunne oloaan uhatuksi vahvan naisen kanssa, hauska, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, optimistisesti elämään suhtautuva kissoista tykkäävä liberaali, joka saa minut nauramaan, verbaalisesti lahjakas, nokkelaälyinen monenlaisissa ympäristöissä luonnikkaasti liikkuva maailmankansalainen, sopivasti sporttinen kulinaristi, joka tosi mielellään ottaisi minusta ihan älyttömän hienoja päivän asukuvia…), mutta lopulta kaikki on vain kemiaa.
En ole varsinaisesti tosiaan edes yrittänyt löytää ketään, mutta tunnustan ihan avoimesti, että kyllä välillä on tyhjää ja yksinäistä. Ehkä se jotenkin näin Valentinen päivänä korostuu. Sinänsä kyllä ihan ihanaa, että Suomessa Ystävänpäivän fokus on nimenomaan ystävyydessä – eikä romanttisessa rakkaudessa kuten alkuperäisversiossa ja täällä meilläkin Alla Hjärtans Dag -nimellä kulkevassa roosanpunaisessa rakkauspäivässä.
Enkä nyt tosiaankaan tarkoita, että toivoisin saavani ruusupuskia tai lelunallea, jolla on sydän kädessä (timantit ovat sen sijaan kyllä aina tervetulleita!), mutta kieltämättä kaipaan aina välillä sitä, että saisi jakaa ihan tavallisia asioita jonkun kanssa. Ehkä johtuu siitä, etten ole vielä niin hyvä kaveri itseni kanssa kuin toivoisin, mutta en esimerkiksi käsitä ollenkaan sitä, että jotkut sinkut jaksavat tehdä hyvää ruokaa ja kattaa kauniisti vain itselleen. Välillä toki meikäläisenkin kokkailut onnistuvat, mutta jos olen yksin, syön kyllä aina sohvannurkassa joko blogi tai Netflix kaverina.

Kaipaan myös sitä fiilistä, kun palaa halusta kuulla, miten toisen päivä on mennyt – tai kun tapahtuu jotain kivaa, eikä voi odottaa sekuntiakaan, että pääsee kertomaan uutiset. Ja sitä, kun ei tarvita kuin yksi katse ja kaikki on selvää. Enkä panisi pahakseni, vaikka joku joskus sanoisi taas ne maagiset sanat “kaikki järjestyy”. (Muutama muukin maaginen lausahdus tuli saman tien mieleeni…). Ei niin, että varsinaisesti tarvitsisin ketään sanomaan ne, olen nykyään aika hyvä höpisemään itse itselleni, mutta se olisi vain niin paljon mukavampaa.
Ihan täysin laput silmillä en ole elänyt, vaikka missään mies-jahdissa en ole ollutkaan. Tinder löytyy puhelimesta ja aina välillä, kun yksinäisyys tai elämän tylsyys käy ylivoimaiseksi, tulee kuvagalleriaa selattua ihan kiinnostuneena. Syksyn aikana tuli juotua parit Tinder-kaffet, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei ole kipinää niin ei ole. Yritän olla arvostelematta ketään liian nopeasti, mutta kyllä se niin on, että vaikka chatissa tyyppi vaikuttaisi miten hurmaavalta tahansa, lopullisen ensivaikutelman saa vasta, kun tavataan – ja silloin tietää yleensä jo ennen, ennenkuin cappucinot on kupissa, onko kemiaa vai ei.

Jossain vaiheessa tajusin, että ehkä pitäisi vain sopeutua ajatukseen, että taisin vahingossa valita sinkkuuden loppuelämäksi. Kun ajattelen edellisiä suhteitani, se ei oikeastaan tunnu mitenkään hullummalta ajatukselta. En pelkää ihmissuhteisiin kuuluvaa kompromissien tekoa ja erilaisten näkemysten yhteensovittamista, mutta en todellakaan kaipaa ketään, jolla on vahvoja näkemyksiä siitä, millainen minun tulisi olla, kenen kanssa saan viettää aikaa, mitä kaikkea teen jatkuvasti väärin, miten minun tulisi käyttäytyä etsetera.
Toisaalta en halua täysin menettää uskoani siihen, etteikö joku vielä löytyisi, toisaalta en missään tapauksessa halua myöskään ripustautua siihen ajatukseen, että elämä alkaa vasta sitten, kun on tasapainoisessa parisuhteessa.
Ja onhan mulla täällä jo aika hyvä alku kreisin kissanaisen kisupesueelle – siinähän sitä riittää puuhaa ja lämpöä. Pitäisköhän ottaa vielä yksi kisu Sunshinen ja Sailor Moonin kaveriksi…